säännöllisellä huminallaan, jota kuuntelin kauhulla, sillä se tuntui
minusta kuin tämän uuden maailman hirviömäisen olennon hengitykseltä.
Kuta enemmän katselin tätä nuorta naisteknikkoa, sitä vahvemmin tunsin
häneen kiintyväni.
— Te siis olette, sanoin minä äkkiä, tieteellisesti säännöitelleet
rakkauden, ja se on nykyään sellainen asia, joka ei vaivaa enää ketään?
— Sinä erehdyt, vastasi hän. Epäilemättä emme ole enää kuluneen
aikakauden peräti narrimaisella kannalla ja inhimillisen fysiologian
koko alue on nyt vapautettu laillistetusta raakalaisuudesta ja
jumaluusopillisista kauhukuvista. Meillä ei ole enää petollista ja
julmaa käsitystä velvollisuudesta. Mutta ne lait, mitkä määräävät
ruumiitten vetovoimaa ruumiisiin, ovat yhä meiltä salassa. Suvun
luomisvaisto on edelleen sitä mikä se on aina ollut ja tulee vastakin
olemaan, kiivas ja oikullinen. Nyt kuten aina ennenkin on vaisto järkeä
voimakkaampi. Meidän etevämmyytemme edeltäjiimme nähden on enemmän
siinä, että voimme sanoa sen, kuin siinä, että tiedämme sen. Meissä on
voima, joka kykenee luomaan maailmoja, ja sinä tahtoisit, että meidän
pitäisi hillitä sitä! Se on liiaksi vaadittu meiltä. Me emme ole enää
raakalaisia. Emme ole vielä viisaita. Kollektivismi ei tiedä mitään
sukupuolten keskinäisistä väleistä. Ne suhteet ovat sitä mitä ne voivat
olla, useimmiten siedettäviä, harvoin ihastuttavia, joskus kauheita.
Mutta älä sitä usko, toveri, etteikö rakkaus nykyäänkin saattaisi
ketään levottomaksi.
Minun oli mahdotonta väitellä näin merkillisten katsantokantojen
perusteella. Minä johdin keskustelun naisten luonteeseen. Chéron alkoi
kertoa minulle, että niitä oli kolmea lajia, olennoltaan rakastavia,
uteliaita ja välinpitämättömiä. Kysyin häneltä, mihin luokkaan hän
kuului.
Hän katsahti minuun hiukan ylpeästi ja sanoi:
— On myöskin kolmenlaisia miehiä. Ensinnäkin nenäkkäät...
Tämä sana teki hänet paljoa enemmän minun aikalaiseni kaltaiseksi,
kuin mitä hän tähän asti oli ollut. Siitä syystä johdin keskustelua
samalla lailla, kuin olin tottunut tekemään tavallisesti sellaisissa
tilaisuuksissa. Puheltuamme siten hetkisen kaikellaista lorua sanoin
hänelle:
— Sallikaa minun kysyä teidän etunimeänne.
— Minulla ei ole sellaista.
Hän tunsi minun pitävän sitä seikkaa hiukan kolkkona ja sanoi melkein
loukkaantuneena:
— Luuletteko, ettei nainen voi viehättää muuten, jollei hänellä ole
sellaisia etunimiä kuin entisen maailman naisilla: Marguerite, Therèse
tai Jeanne?
— Te todistatte vastakohdan suuressa määrässä oikeaksi.
Etsin hänen katsettaan, mutta en löytänyt sitä. Hän näytti siltä kuin
ei olisi kuullutkaan sitä. En voinut sitä enää epäillä: hän tahtoi
viehättää. Minä ihastuin kovasti. Minä sanoin hänelle, että pidin häntä
ihastuttavana ja että rakastin häntä. Ja sitä sanaa toistin yhtämittaa.
Hän antoi minun jatkaa ja sanoi sitten:
— Mitäs tuollaisella sitten tarkotetaan?
Mutta minä jatkoin vaan itsepäisesti.
Hän nuhteli minua siitä:
— Tehän käyttäydytte kuin villi.
— Olenko minä teistä epämiellyttävä?
— Sitä en ole sanonut.
— Chéron, Chéron, olisiko teistä niin vaikeata...
Me istahdimme eräälle penkille muutaman lepän suojaan. Tartuin hänen
käteensä ja vein sen huulilleni... Äkkiä en tuntenut enkä nähnyt enää
mitään ja huomasin vaan makaavani omassa vuoteessani. Hieroin silmiäni,
joita aamuauringon valo häikäsi, ja tunsin jälleen kamaripalvelijani,
joka seisoi edessäni ja tuhmannäköinen ilme kasvoillaan sanoi:
— Herra, kello on yhdeksän. Herra käski minun herättämään kello
yhdeksältä. Minä tulen sanomaan herralle, että kello on yhdeksän.