voimaperäinen, kuten sanotaan, senjälkeen kun kemistit itse tulivat
maanviljelijöiksi. Aivoja on kovasti vaivattu ja työtä on tehty paljo
näinä viimeisinä kolmenasatana vuotena. Kollektivismin aikaansaamiseksi
on nimittäin täytynyt saada maasta neljä viisi kertaa enemmän tuloa
kuin mikä siitä saatiin kapitalismianarkian aikana. Sinä, joka olet
asuskellut zulujen ja bassutojen keskuudessa, tiedät kyllä, että
heillä on elämisen tarpeita niin vähän, että tasajako kaikkien
kesken olisi köyhyyden eikä rikkauden jakamista. Se yli tarpeenkin
nouseva tuotanto, minkä me olemme saavuttaneet, se johtuu etupäässä
tieteitten edistymisestä. Suuresti on maanviljelystä edistänyt sekin,
että kaupunkiasujamisto on melkein kokonaan hävinnyt. Myymälä-
ja konttori-ihmiset jakaantuivat jokseenkin tasan tehtaisiin ja
maaseudulle.
— Mitä, huudahdin minä, oletteko hävittäneet kaupungit! Mihinkäs Parisi
on joutunut?
— Siellä ei nykyään asu juuri ketään, vastasi Michel. Suurin osa noista
kauheista ja epäterveellisistä viisikerroksisista kivitaloista, joissa
kaupunkilaiset asuivat vuokralaisina edellisellä aikakaudella, on
raunioina, eikä niitä ole senjälkeen kukaan korjannut. He rakensivat
hyvin huonosti tuon onnettoman ajan kahdennellakymmenellä vuosisadalla.
Vanhimmat ja paraimmat rakennukset olemme jättäneet ja korjanneet
ja tehneet niistä museoita. Meillä on paljo museoita ja kirjastoja,
niissä saamme sivistyksemme. Joitain jäännöksiä on vielä myöskin Hotel
de Ville-rakennuksesta. Ruma ja kurja rakennus se oli, mutta siellä
tapahtui tärkeitä asioita. Kun meillä ei enää ole tuomioistuimia,
kauppaa eikä sotajoukkoja, niin ei meillä ole oikeastaan
kaupungeitakaan. Joka tapauksessa on toisilla seuduilla paljo enemmän
asukkaita kuin toisilla, ja kulkunopeuden suuruudesta huolimatta on
rautatehdas- ja kaivosalueilla hyvin tiheä asutus.
— Mitä te sanoitte? kysyin minä. Oletteko lakkauttaneet tuomioistuinten
toiminnan? Silloin olette kai myöskin saaneet loppumaan rikokset ja
ilkityöt?
— Rikoksia tulee olemaan yhtä kauan kuin vanha ja huono ihmiskuntakin
on olemassa. Mutta rikoksien luku on vähentynyt samassa määrässä
kuin onnettomien ihmistenkin. Suurkaupunkien esikaupungit olivat
sellaista maaperää, jossa rikokset hyvin viihtyivät; nykyään ei
meillä ole enää suuria kaupungeita. Langaton telefoni tekee maantiet
aina turvallisiksi. Meillä on aina mukanamme sähköllä ladatut
puolustustarpeet. Mitä taas tulee pienempiin rikoksiin, niin johtuivat
ne harvemmin tekijäinsä siveellisestä turmeluksesta; useimmin
sitävastoin tuomarien omantunnonarveluista. Kun ei meillä nykyään
enää ole oikeusoppineita eikä tuomareita ja oikeutta jakavat sitä
varten vuorotellen valitut kansalaiset, ovat monet rikokset kokonaan
kadonneet; nähtävästi siitä syystä, ettei niitä enää voida erottaa.
Niin puhui minulle Michel, samalla yhä ohjaten lentäjäänsä. Minä
toistan hänen sanojensa sisällön niin tarkkaan kuin mahdollista.
Valitan vaan sitä, etten toisaalta voi kaikkia muistaa, ja etten
toisaalta voi, siitä pelosta, etten tulisi ymmärretyksi, kerrata
kaikkia hänen lausetapojaan enkä varsinkaan hänen puheensa ytimiä.
Leipuri ja hänen aikalaisensa puhuivat sellaista kieltä, joka aluksi
hämmästytti minua uudella sanavarastollaan ja taivutusopillaan,
lyhennyksillään ja nopeilla sanankäänteillään.
Michel antoi lentokoneen laskea pienen, hyvin hauskannäköisen talon
pengermälle.
— Nyt olemme perillä, sanoi hän minulle. Täällä minä asun. Sinä
saat syödä illallista muutamien toverien kanssa, jotka harrastavat
tilastotiedettä kuten minäkin.
— Mitä, oletteko tilastotieteilijöitä? Minä luulin teitä leipureiksi.
— Kuusi tuntia vuorokaudesta olen leipurina. Se on työpäivän pituus,
minkä jo noin sata vuotta sitten määräsi liittokomitea. Lopun osan
päivästä tutkin tilastotiedettä. Se tiede on tullut historian
sijalle. Vanhat historioitsijat kertoivat muutamien harvojen ihmisten
loistavista teoista. Meidän historioitsijamme sitävastoin merkitsevät
kirjoihin kaiken sen, mitä tuotetaan ja kulutetaan.
Senjälkeen vei hän minut erääseen katolle rakennettuun suojaan, jossa
otettiin kylmä kylpy. Sitten laskeuduttiin ruokasaliin, joka oli
kokonaan valkoinen ja koristettu veistokuvallisella friisillä, joka
esitti kukkivia mansikanvarsia. Sali oli valaistu sähköllä. Värikäs
fajanssipöytä oli täynnä metallihohteisia ruoka-astioita. Huoneessa
oli kolme henkilöä, jotka Michel mainitsi minulle nimiltä: — Morin,
Perceval, Chéron. Nämä henkilöt olivat yhtäläisissä puvuissa, yllään
harmaankeltainen takki, samettihousut ja harmaat sukat. Morinilla oli
pitkä, valkoinen parta. Chéronilla ja Percevalilla oli sileät kasvot.
Lyhyeksi leikattu tukka ja avomielinen rohkeus heidän katseissaan
saattoi heidät näyttämään nuorilta pojilta. Mutta minä olin kohta varma
siitä, että he olivat naisia. Perceval oli minusta varsin kaunis,
vaikkei hän enää ollutkaan erittäin nuori. Chéron oli mielestäni vallan
ihastuttava. Michel esitteli minut:
— Tässä tuon mukanani toveri Hippolyten, jota myöskin kutsutaan
Dufresneksi, ja joka on elänyt mestitsien keskuudessa mustissa
provinseissa Afrikan Yhdysvalloissa. Hän ei syönyt mitään päivällistä
kello yhdeltätoista, jotenka hän on kai hyvin nälissään.
Ja minun oli tosiaankin kova nälkä. Minulle tarjottiin pieniä,
nelikulmaisiksi leikattuja palasia, jotka eivät maistuneet pahalta,
vaikken tuntenutkaan ennen sellaista syöneeni. Pöydällä oli
kaikenlaatuista juustoa. Morin kaatoi minulle jonkullaista heikkoa
olutta ja selitti samalla, että siitä voisin juoda janooni vallan
tarpeeksi, kun siinä ei ollut yhtään alkoholia.
— Erinomaista, sanoin. Näen teidän harrastavan myöskin kysymyksiä
alkoholin tuottamista vaaroista.
— Niistä ei juuri paljoa enää puhuta, sanoi Morin. Ennen kuluneen
aikakauden päättymistä onnistuttiin kahlehtimaan alkoholimyrkky. Ilman
sitä olisi ollut mahdotonta saada aikaan uutta asiain tilaa. Alkoholin
myrkyttämän köyhälistön on mahdotonta vapauttaa itsensä.
— Ettekö myöskin ole, kysyin maistaessani muuatta omituisesti
muodostettua ravintopalasta, täydentäneet ihmisruumiin ravintoa?
— Toveri, vastasi Perceval, sinä tarkotat varmaankin kemiallista
ruokaa. Se ei ole vielä juuri isosti edistynyt. Turhaan määräämme
kemistimme keittiöihin... Heidän pillerinsä eivät kelpaa mihinkään.
Sillä erolla vaan, että me osaamme nauttia lämpöä tuottavat ja
ravitsevat aineet soveliaissa annoksissa, syömme me melkein yhtä
yksinkertasesti kuin menneen aikakauden ihmiset ja nautimme siitä yhtä
paljo.
— Meidän oppineemme, sanoi Michel, koettavat saada aikaan järkiperäistä
ravintoa.
— Oh, sehän on vaan lapsellisuuksia, sanoi nuori Chéron. Mitään ei
saada aikaan, ennenkuin ihmisestä on poistettu paksusuoli, joka
on ruumiissamme vallan hyödytön ja vahingollinen elin, bakterien
tartuntapesä... Mutta siihen tulokseen vielä päästään.
— Kuinka se käy päinsä? kysyin minä.
— Vallan yksinkertaisesti siten, että se poistetaan. Ja kun se elin
pelkästään leikkaamalla poistetaan tarpeeksi suurelta määrältä
yksilöitä, niin se elin vähitellen perinnöllisyyden kautta kokonaan
häviää, ja tämä ominaisuus jatkuu koko suvussa.
Nämä ihmiset kohtelivat minua ystävällisesti ja puhuttelivat
minua kohteliaasti. Mutta minun ei ollut helppoa mukautua heidän
tapoihinsa eikä heidän aatteisiinsa, ja minä huomasin, etten vähääkään
kiinnittänyt heidän mielenkiintoaan, ja että minun ajatustapani
oli heistä kokonaan yhdentekevä. Kuta enemmän osotin heille pieniä
kohteliaisuuksia, sitä vähemmän myötätuntoa sain heidän puoleltaan.
Kun olin Chéronille sanonut muutamia varsin hienoja ja rehellisesti
tarkotettuja kohteliaisuuksia, lakkasi hän kokonaan katsomasta minuun.
Aterian jälkeen puhuttelin Morinia, joka näytti minusta älykkäältä ja
hyväntahtoiselta mieheltä, ja sanoin hänelle niin avomielisesti, että
se jo itseänikin liikutti:
— Herra Morin, minä en tiedä mitään ja minä kärsin kovasti tästä
tietämättömyydestäni. Toistan vielä: minä tulen kaukaa, hyvin
kaukaa. Kertokaa minulle, pyydän, millä tavalla oikeastaan syntyi
Europan Kansanliitto ja antakaa minulle jokin selitys nykyisestä
yhteiskuntajärjestyksestä.
Vanha Morin huudahti: — Mutta niinollenhan te pyydätte minua kertomaan
kolmensadan vuoden historiaa. Se kestäisi viikkoja ja kuukausia. Ja
paljo on sellaisiakin asioita, joista en voisi tehdä sinulle selvää,
kun en itsekään niitä tunne.
Pyysin häntä esittämään edes lyhyen yleiskatsauksen, aivan kuin
koulupojalle.
Morin nojautui silloin mukavammin nojatuoliinsa ja sanoi:
— Voidakseen käsittää mitenkä nykyinen yhteiskunta on syntynyt täytyy
katsahtaa kauaksi menneeseen aikaan.
Se suurtyö, minkä päättynyt kahdeskymmenes vuosisata sai aikaan, oli
sodan poistaminen.
Haagin sovintotuomioistuin, joka perustettiin keskellä raakalaisuuden
aikaa, vaikutti sangen vähän rauhan ylläpitämiseksi. Mutta samaan
aikaan luotiin toinen, voimakkaampi laitos. Eri valtioitten
parlamenteissa muodostettiin edustajaryhmiä, jotka olivat yhteydessä
keskenään ja neuvottelivat yhdessä kansainvälisistä kysymyksistä.
Kun heidän päätöksensä ilmaisivat yhä suurenevien valitsijajoukkojen
rauhaarakastavaa tahtoa, oli niillä suuri vaikutus ja saivat
hallitukset miettimään, lukuunottamatta niistä itsevaltaisinta, nim.
Venäjää. Niitten täytyi ruveta ottamaan huomioon kansojen tunteet.
Meidän päivinämme hämmästyttää erityisesti se, ettei kukaan siihen
aikaan näissä edustajakokouksissa huomannut alkua kansainväliseen
parlamenttiin.
Muuten oli väkivaltapolitikan puolue vielä voimakas valtakunnissa,
Ranskassakin. Ja vaikkei ollutkaan enää pelkoa kruununperimyssodista
eikä niistä diplomatisista sodista, joita viheriän pöydän ympärillä
ratkaistaan n.k. Europan tasapainon ylläpitämiseksi — jos se vaara
olikin ainaiseksi saatu poistumaan, niin täytyi vielä pelätä, että,
Europan ollessa niin huonolla teollisuusasteella, jolla se silloin oli,
kauhea maailmankulo pääsisi valloilleen kauppaetujen tähden.
Köyhälistö, joka oli vaillinaisesti järjestäytynyt eikä vielä tuntenut
omaa voimaansa, ei estänyt ase kädessä taisteluita kansojen kesken,
mutta se kuitenkin vähensi niitten lukua ja pituutta.
Viimeiset sodat aiheutuivat siitä vanhan maailman raivohulluudesta,
jota sanottiin siirtomaasodaksi. Englantilaiset, venäläiset,
saksalaiset, ranskalaiset ja amerikalaiset taistelivat keskenään
vimmatusti Aasiassa ja Afrikassa n.s. etupiireistään, joissa he
ryöstöjen ja joukkomurhien tietä pääsisivät tekemään taloudellisia
sopimuksia alkuasukasten kanssa. Afrikassa ja Aasiassa hävittivät he
kaiken minkä hävittää saattoivat. Sitten kävi kuten täytyikin käydä.
He saivat pitää köyhät siirtomaansa, jotka nielivät paljo rahoja
ja kadottivat hyvinvoivat siirtomaansa. Vieläpä muuan pieni, urhea
Aasian kansa, joka oli saanut oppia Europasta, pakotti Europan kansat
kunnioittamaan sitä. Japani suoritti todella ihmiskunnalle suuren
palveluksen niinä raakalaisuuden aikoina.
Kun tuo kauhea siirtomaa-aikakausi oli päättynyt, lakattiin sotimasta.
Mutta valtiot ylläpitivät joka tapauksessa sotajoukkoja.
Puhuttuani sinulle niistä seikoista, voin minä halusi mukaan tehdä
sinulle selvää nykyisen yhteiskunnan synnystä. Se on kehittynyt
edellisestä yhteiskunnasta. Siveellisessä samoin kuin yksilöllisessäkin
elämässä kehittyvät muodot toisistaan. Kapitalistinen yhteiskunta
synnytti aivan luonnollisesti kollektivistisen yhteiskunnan. Kuluneen
aikakauden kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa teki teollisuus
huomattavan nousun. Sitä vähäpätöistä tuotantoa, minkä saivat aikaan
ainoastaan työkalunsa omistavat käsityöläiset, seurasi suurteollisuus,
jonka synnytti muuan uusi, merkillinen voima, nim. kapitali. Se oli
suuri yhteiskunnallinen edistysaskel.
— Mikä se olikaan taas se suuri yhteiskunnallinen edistysaskel, kysyin
minä.
— Kapitalismin valta-aika, vastasi Morin. Se hankki ihmiskunnalle
arvaamattoman rikkauden lähteen. Kokoomalla työläiset suuriin
joukkoihin ja monistamalla niitten luvun loi se köyhälistön. Tekemällä
työläisistä suunnattoman valtion valtiossa, valmisti se niitten
vapautumista ja antoi niille keinoja vallan saavuttamiseen.
Sitä valtakautta, joka valmisti tulevaisuudelle niin onnellisia
tuloksia, ajattelivat työläiset kuitenkin suurella kauhulla,
ja täydellä syyllä muuten, sillä se vaati heidän keskuudestaan
lukemattomia uhreja.
Ei ole olemassa mitään yhteiskunnallista etua, joka ei olisi maksanut
verta ja kyyneleitä. Kapitalismin valtakausi, joka oli tehnyt rikkaaksi
koko maan, oli myöskin saattamaisillaan sen turmioon. Lisättyään
tuotantoa suunnattomassa määrässä ei se enää voinutkaan järjestää sitä,
vaan päristeli epätoivoisena suurissa vaikeuksissa.
Tiedäthän sinä jotakin kaiketi, toveri, niistä monista taloudellisista
vaikeuksista, joita kahdennellakymmenellä vuosisadalla oli
voitettavanaan. Kapilistisen valtakauden sadan viimeisen vuoden
kuluessa lisäsi tuotannon epäsäännöllisyys ja järjetön kilpailu
onnettomuuksia. Kapitalistit ja työnantajat koettivat turhaan
jättiläismäisillä liitoilla järjestää tuotantoa ja tukahuttaa
kilpailua. Heidän huonosti suunnitellut yrityksensä murskaantuivat
kauheihin rossauksiin. Tänä anarkian aikakautena tuli luokkataistelu
sokeaksi ja hirvittäväksi. Köyhälistö, jota voittonsa olivat
uuvuttaneet yhtä paljo kuin tappionsakin, joka oli murskautunut
sen rakennuksen raunioihin, minkä se oli syössyt päänsä yli,
jota kamalat sisäiset riitaisuudet raatelivat, ja joka sokeassa
vimmassaan sinkahutti luotaan parhaat päällikkönsä ja varmimmat
ystävänsä, taisteli pimeydessä ilman järjestystä. Se saavutti sentään
tasaisesti yhtämittaa joitain etuja: paremman palkan, lyhemmän
työpäivän, yhä suuremman vapauden järjestäytymis- ja yllytystyöhön
nähden, valtiovirkain valtauksia, tunnustuksen hämmästyneen yleisen
mielipiteen puolelta. Sen luultiin kukistuvan omaan rikkinäisyyteensä
ja erehdyksiinsä. Mutta kaikki suuret puolueet ovat rikkinäisiä ja
kaikki tekevät ne virheitä. Köyhälistöllä oli olosuhteitten valta
puolellaan. Se pääsi vuosisadan lopulla sellaiseen hyvinvointiin,
että se takasi yhä paremman tulevaisuuden. Toveri, puolueen täytyy
olla vahvan voidakseen panna toimeen vallankumouksen omaksi edukseen.
Kuluneen aikakauden kahdennenkymmenennen vuosisadan lopulla oli yleinen
asema tullut hyvin suotuisaksi sosialismin kehitykselle. Vuosisadan
kuluessa jo yhä pienentyneet vakinaiset sotajoukot poistettiin, vaikka
valtion mahtimiehet ja varakas porvaristo vimmatusti tappeli sitä
muutosta vastaan; sen saivat aikaan yleisen äänioikeuden perusteella
valitut eduskunnat, kaupunkien ja maaseudun väestön mitä ankarimman
painostuksen alaisina.
Sotajoukkoja ylläpitäessään ja puolustaessaan eivät valtioitten
päälliköt enää ajatelleet niinkään paljo sotia, joita eivät enää
pelänneet eivätkä toivoneet, vaan pikemminkin valtion omien
köyhälistöjoukkojen kurissapitämistä. Lopuksi heidänkin täytyi
myöntyä. Vakinaisten sotajoukkojen sijaan tulivat maanpuolustusjoukot,
joissa vallitsi voimakas sosialistinen henki. Eivät he syyttä olleet
vastustaneet viimeiseen asti sellaista muutosta. Kun kuningas-
ja keisarikuntia ei enää ollut puolustamassa tykit ja kiväärit,
kukistuivat niitten hallitusmuodot toinen toisensa jälkeen, ja
niitten sijaan tuli tasavaltainen hallitus. Tämän suuren liikkeen
ulkopuolelle jäi ainoastaan Englanti, jonka jo aikaisemmin kehittynyttä
hallitusmuotoa työläiset pitivät siedettävänä, sekä toiseksi Venäjä,
joka oli jäänyt teokratiseksi keisarikunnaksi. Pelättiin, että tsaari
joutuisi tasavaltaista Europaa kohtaan samallaisten tunteitten valtaan
kuin suuri Katariina Ranskan vallankumouksen johdosta ja alkaisi
nostaa sotajoukkoja sitä kukistaakseen. Mutta hänen hallituksensa oli
vajonnut sellaiseen heikkouteen ja velttouteen, mikä on mahdollista
vaan yksinvallalle. Venäjän köyhälistö yhdessä sivistyneitten luokkien
kanssa nousi kapinaan, ja monien hirvittävien murhayritysten ja
joukkomurhien jälkeen joutui valta vallankumouksellisille, jotka
muuttivat valtiomuodon kansanvaltaiseksi.
Langaton sähköjohto ja telefoni olivat silloin käytännössä toisesta
Europan kolkasta toiseen ja niitä oli niin helppo käyttää, että
köyhinkin ihminen saattoi puhua mistä tahansa ja kuinka tahansa
toiselle ihmiselle vaikka maapallon toiselle puolelle. Kollektivistisia
sanoja vallan sateli Moskovan yli. Venäjän talonpojat kuulivat
vuoteissaan toveriensa puhetta Marseillesissa ja Berlinissä.
Samaan aikaan saatiin käytännössä ilmalaivat ja lentokoneet täysin
johdettaviksi. Se oli sama kuin rajojen poistaminen. Mikä merkillisen
jännittävä hetki!
Kansakunnat olivat jo vähältä sulaa yhdeksi suureksi ihmiskunnaksi,
kun äkkiä niitten sydämessä heräsi eleille valtava isänmaanrakkaus.
Kaikissa maissa yhtaikaa alkoi uudelleen viritetty kansallisuususko
iskeä salamoita. Kun ei enää ollut kuninkaita, sotajoukkoja eikä
aatelistoa, sai tämä liike myrskyisän ja kansanomaisen luonteen.
Ranskan tasavalta, Saksan tasavalta, Unkarin tasavalta, Rumanian
tasavalta, Italian tasavalta, vieläpä Sveitsin ja Belgiankin
tasavallat päättivät kukin yksimielisellä äänestyksellä parlamentissa
ja suurissa kansankokouksissa puolustaa kansallista maa-aluetta ja
kansallista teollisuutta jokaista vierasta sortoa vastaan. Julaistiin
voimakkaita määräyksiä ilmalaivojen salakuljetuksen estämiseksi
ja ankaria määräyksiä langatonta sähköjohtoa varten. Kaikkialla
järjestettiin uudelleen yleinen asevelvollisuus ja opetettiin
vanhojen vakinaisten sotajoukkojen malliin. Uudelleen saatiin nähdä
vanhat univormut, saappaat, kypärit ja kenraalien töyhdöt. Parisissa
herättivät karhunnahkalakit suurta suosiota. Kaikki myymälänomistajat
ja osa työläisiäkin pani ylleen kolmivärisen kokardin. Kaikissa
metallitehtaissa valettiin tykkejä ja pansarilevyjä. Odotettiin
hirvittäviä sotia.
Tätä kiivasta innostusta kesti kolme vuotta. Mitään päällekarkausta
ei tapahtunut, ja into laimeni huomaamatta. Maanpuolustusväki sai
uudelleen porvarillisen näkönsä ja porvarilliset ajatustapansa. Kansain
yhdistys, joka jo näytti hävinneen satumaiseen kaukaisuuteen, tuli
jälleen toteutumistaan lähemmäksi. Rauhanharrastukset kehittyivät päivä
päivältä; kollektivistit valtasivat vähitellen yhteiskunnan. Ja vihdoin
valkeni sekin päivä, jolloin voitetut kapitalistit luovuttivat vallan
heille.
— Mikä suuri muutos! huudahdin minä. Maailmanhistoriassa ei ole toista
esimerkkiä sellaisesta mullistuksesta.
— Voithan käsittää, toveri, sanoi Morin, ettei kollektivismi päässyt
valtaan ennenkuin sen aika oli tullut. Sosialistit eivät olisi voineet
poistaa kapitalia eikä yksityistä omistusoikeutta, jolleivät nämä
molemmat rikkauden muodot jo ennestään olisi joutuneet häviön partaalle
köyhälistön ponnistuksista ja varsinkin tieteen ja teollisuuden
uudenaikaisesta kehityksestä.
Oli tosiaankin luultu, että Saksasta tulisi ensimäinen
kollektivivaltio; työväenpuolue oli siellä järjestynyt jo sata vuotta
aikaisemmin, ja kaikkialla oli puheenpartena: "Sosialismi on jotain
saksalaista". Mutta vähemmin valmistunut Ranska pääsi sen edelle.
Yhteiskunnallinen kumous tapahtui ensin Lyonissa, Marseillesissa
ja Lillessä, "Internationalen" sävelten kaikuessa. Parisi vastusti
neljätoista päivää, sitten sekin nosti harjalleen punaisen lipun.
Vasta seuraavana päivänä julistettiin Berlinissä kollektivivaltio.
Sosialismin voittokulkua seurasi kansojen yhdistys.
Kaikista Europan tasavalloista kokoontui edustajia Brysseliin, missä
julistettiin perustetuksi Europan Yhdysvallat.
Englanti kieltäytyi yhtymästä tähän liittoon. Mutta se julisti olevansa
sen liittolainen. Vaikka Englanti oli tullut sosialidemokratiseksi,
säilytti se siitä huolimatta kuninkaansa, lordinsa ja vieläpä
tuomariensa tekotukat. Sosialidemokratia vallitsi tähän aikaan
Oceaniassa, Kiinassa, Japanissa ja joissakin Venäjän laajoissa
tasavalloissa. Mutta Afrika, joka silloin vasta oli päässyt
kapitalismin valtakauteen, muodosti heikkorakenteisen liiton.
Amerikan Yhdysvallat olivat vähäistä aikaisemmin luopuneet
kauppa-sotilasvallastaan. Maailman yleinen tila oli niinollen
yleensä suotuisa Europan Yhdysvaltain vapaalle kehitykselle.
Tätä yhtymistä tervehdittiin aluksi ilon huumaamina, mutta sitä
seurasi puoli vuosisataa kestävät taloudelliset vaikeudet ja
yhteiskunnallinen kurjuus. Ei ollut enää sotajoukkoja eikä juuri
ensinkään maanpuolustusväkeäkään; kansanliikkeet, joita ei enää
sorrettu, eivät yhtyneet mihinkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin. Mutta
paikallishallitusten kokemattomuus tai haluttomuus sai aikaan tuhoisaa
epäjärjestystä.
Viisikymmentä vuotta Europan Yhdysvaltain perustamisen jälkeen olivat
pettymykset niin suuret ja näyttivät vaikeudet niin mahdottomilta,
että toivehikkaimmatkin alkoivat lannistua. Kumea ryskinä tiesi
kaikkialla sitä, että Yhdysvaltain liitokset saumojen kohdalta
natisivat. Silloin muodostui komitea, johon kuului neljätoista
työmiestä. Se sai rajattoman vallan, lopetti anarkismin ja perusti
Europan kansojen liiton, jollaisena se vielä nykyäänkin on. Muutamat
sanovat näiden neljäntoista miehen olleen kaukonäköisiä neroja, jotka
osottivat omistavansa hirvittävän voiman; toiset väittävät heidän
olleen korkeintaan keskinkertaisia ihmisiä, jotka itsekin olivat
säikähtäneitä ja välttämättömyyksien raatelemia, ja että he melkein
vastoin tahtoaan joutuivat johtoasemaan uusien yhteiskunnallisten
voimien itsejärjestäytymistyössä. Varmaa vaan on se, etteivät he
kulkeneet vastavirtaa. Se järjestymismuoto, minkä he muodostivat tai
näkivät muodostuvan, on yhä edelleen täydessä voimassa. Tuotanto ja
kulutus tapahtuu vielä tänäänkin, hyvin vähän eroten siitä, jollaiseksi
se silloin säännöiteltiin. Täydellä syyllä lasketaan uusi ajanjakso
alkaneeksi heistä.
Morin esitti sitten hyvin lyhyesti uuden yhteiskunnan periaatteet.
— Se perustuu, sanoi hän, kokonaan yksilöllisen omaisuuden poissaoloon.
— Mutta eikö se ole teille aivan sietämätöntä? kysyin minä.
— Miksikä se olisi, Hippolyte, meille sietämätöntä? Muinoin kokosi
valtio verot Europassa. Sillä oli sellaisia apulähteitä, jotka sille
soveltuivat. Nykyään on yhtä oikein sanoa, että se omistaa kaiken
eikä mitään. Ja vielä oikeammin on sanoa, että me omistamme kaiken,
koskapa ei valtio ole erossa meistä ja muutenkin on vaan kollektivismin
sanontatapa.
— Eikö teillä siis ole itsellä yhtään mitään? kysyin minä. Eivätkö edes
nämä lautaset ole teidän? Eikö teillä ole edes omia vuoteita, raiteja
ja vaatteita?
Näin kysyessäni hymyili Morin.