näe, että Amerika tulee yhä sotaisemmaksi? Senjälkeen kuin Kuba on
tehty vasallivaltioksi, Havaji, Porto-Rico ja Filippinit riistetty,
ei enää voi kieltää, että amerikalainen valtioliitto on vallottava
kansakunta. Muuan yankee-sanomalehtimies Stead on sanonut, Yhdysvaltain
täydellisesti kannattamana: "Maailman amerikalaistuminen on
kulkemassa". Ja herra Roosevelt uneksii jo tähtilipun kohottamista
Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Länsi-Indiassa. Hra Roosevelt on
sellainen imperialisti, joka haluaa maailmaa hallitsevaa Amerikaa.
Meidän kesken sanoen ajattelee hän Augustuksen keisarikuntaa. Hän on
onnettomuudekseen lukenut Liviusta. Roomalaisten vallotukset estävät
häntä nukkumasta. Oletteko lukenut hänen puheitaan? Ne ovat sotaisia.
"Tapelkaa, ystäväni", sanoo Roosevelt, "iskekää yhteen ja lyökää
lujasti. Selkään antaminen se kelpaa. Maanpäällähän eletään vaan toisia
hävittääkseen. Epäsiveellisiä ovat ne, jotka muuta väittävät. Epäilkää
ajattelevia ihmisiä. Ajatus vaimentaa. Se on ranskalainen pahe.
Roomalaiset ovat vallottaneet maailman. He ovat sen menettäneet. Me
olemme nykyajan roomalaisia."
Mitä kaunopuheliaita sanoja! Ja niitä kannattaa sellainen sotalaivasto,
joka ennen pitkää on toinen maailmassa ja vuotuinen sotilasmenoarvio,
joka nousee milliardiin ja viiteensataan millionaan markkaan!
Yankeet ilmottavat jo, että he neljän vuoden päästä alkavat sodan
Saksan kanssa. Jotta me uskoisimme sen, täytyy heidän ainakin ilmottaa
meille, missä he aikovat iskeä yhteen vihollisen kanssa. Tämä hulluus
on jo arveluttavaa. Sitä seikkaa, että tsaarinsa alla orjuudessa
oleva Venäjä ja vielä feodalinen Saksa ylläpitävät armeijoita sotaa
varten, sitä haluaisi melkein selittää sillä tavalla, että ne ovat
vanhoja tapoja ja jätteitä katkerasta menneisyydestä, mutta että uusi
kansanvalta, Amerikan Yhdysvallat, liikemiesten yhtiö, joukko kaikista
maista siirtyneitä kansalaisia, joilla ei ole mitään rotuyhteyttä,
ei perintätietoja eikä muistoja, joka on heitetty päistikkaa
dollaritaisteluun — että he äkkiä saavat halun heittää torpedoja
panssarilaivain kylkiä vastaan, räjäyttää ilmaan vihollisjoukkoja, se
on todistuksena siitä, että hillitön taistelu rikkauksien luomisesta ja
käyttämisestä ylläpitää raa'an voiman kunnioitusta, että teollisuuden
väkivaltaisuus synnyttää sotilaallista väkivaltaisuutta, ja että
kauppakilpailu herättää kansojen kesken sellaisen vihan, ettei sitä voi
muu sammuttaa kuin veri.
Tuo siirtomaavimma, josta äsken puhuitte, on yksi tuhansista muodoista
tässä kilpailussa, jota taloustieteilijämme niin ylistelevät.
Kuten feodalitila on kapitalistillakin sotatila. Suuret sodat
teollisuusylivallasta — niiden aika on jo alkanut. Kansallisen
tuotannon vallitessa kuten nykyään saavat tykit määrätä hinnat,
perustaa tullikamareja, avata ja sulkea markkinapaikkoja. Kaupalla ja
teollisuudella ei ole muuta tasottajaa. Hävittäminen on onnettomana
tuloksena niistä taloudellisista ehdoista, joiden vallitessa sivistynyt
maailma juuri nykyään elää.
Tulevaisuuden yhteiskunta.
Kello oli noin yksi yöllä. Ennen maatamenoa avasin ikkunan ja sytytin
tupakan. Hiljaisuuden läpi kuului automobilin jyrinä. Se kulki ohi
pitkin Avenue du Bois de Boulognea. Puut viilensivät ilmaa huojutellen
tuuheita latvuksiaan. Muuten ei kuulunut hiljaisesta kaupungista mitään
ääntä, ei edes hyönteisten surinaa.
Oli tähtikirkas yö. Niiden loisto näytti kuulakassa ilmassa vielä
värikkäämmältä kuin tavallisesti. Useimpien loisto oli valkoinen. Mutta
oli siellä keltaisia ja oranssivärisiäkin, kuten liekit sammuvissa
lampuissa. Useat olivat sinisiä, ja yhden niistä huomasin niin
vaaleansinisen, niin kuulakan näköisen ja lempeän, etten siitä voinut
katsettani irrottaa. Ikävä kyllä, etten tiedä sen nimeä, mutta minä
lohdutan itseäni sillä, etteivät ihmiset koskaan tiedä tähtien oikeata
nimeä.
Ajatellessani, että kukin noista valopisaroista valaisee maailmoja,
kysyn itseltäni, eivätkö nekin meidän aurinkomme tavoin valaise
lukemattomia tuskia ja eikö kärsimys täytä taivaan syvyyksiä. Maailmoja
voimme arvioida ainoastaan oman maailmamme mukaan. Me tunnemme elämää
ainoastaan niissä muodoissa, joissa se ilmenee maan päällä, ja vaikka
otaksuisimmekin, että meidän planetamme on huonommanpuoleisia, niin
meillä tuskin on syytä uskoa, että kaikki menestyy erinomaisesti
toisilla tähdillä, tai että olisi onnellista syntyä Altairen,
Béteigneusen tai loimuavan Siriuksen säteitten alla, kun tiedämme
kuinka surkeata on katsella vanhan aurinkomme valossa olevaa maata.
En sitä valita, että minun kohtaloni olisi huonompi kuin toistenkaan
ihmisten. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia. En ole rakastunut enkä
kipeä. En ole erittäin rikas; en liiku paljoa maailmassa. Minä kuulun
siis onnellisiin. Mutta onnellisilla on niin vähän iloa!
Minkälainen on sitten toisten kohtalo? Ihmisten puolesta
täytyy tosiaankin valittaa. En siitä syytä luontoa; sen kanssa
ei voi keskustella, sillä ei ole järkeä. En myöskään käänny
yhteiskuntaa vastaan. Ei ole mitään tervettä järkeä siinä, että
nostattaa yhteiskunnan luontoa vastaan. Yhtä järjetöntä on nostaa
ihmisluonto ihmisyhteiskuntaa vastaan kuin nostaa muurahaisluonto
muurahaisyhteiskuntaa vastaan, silliluonto silliyhteiskuntaa vastaan.
Eläinyhteiskunnat johtavat alkunsa epäilemättä eläinluonnosta.
Maa on se tähti, jolla syödään; nälän tähti. Eläimet ovat siellä
ahneita ja julmia. Ahneus on näihin asti ollut inhimillisen
yhteiskunnan ensimäinen hyve ja luonnon siveellinen mestarityö. Jos
minä voisin kirjottaa, niin kirjottaisin minä ylistyspuheen ahneudelle.
Eikä se itse asiassa olisi mikään suuri kirja. Siveyssaarnaajat ja
taloustieteilijät ovat sen tehneet jo satoja kertoja. Inhimillisillä
yhteiskunnilla on korkea perusta: ahneus ja julmuus.
Onko toisissa maailmoissa, eterivyöhykkeissä asia samoin? Valaisevatko
ihmisiä kaikki ne tähdet, joita näen? Syödäänkö ja hotkitaanko toisiaan
rajattomasti? Tämä epävarmuus saattaa minut rauhattomaksi, kauhutta en
voi tarkastella taivaan yli levinnyttä tulikastetta.
Ajatukseni tulevat yhä lempeämmiksi ja valoisammiksi, ja mieluisalta
tuntuu minusta ajatella jälleen elämää, joka aistillisuudessaan on
milloin väkivaltainen, milloin suloinen. Sanon itselleni, että elämä
joskus on ihana. Sillä ilman tätä kauneutta — kuinka voisimme nähdä
sen rumat puolet, ja kuinka saattaisimme uskoa, että luonto on huono,
jollemme samalla kertaa uskoisi, että se on hyvä.
Hetkisen aikaa sitten kohosi ilmoihin Mozartin sonateista valkoiset
pilarit ruusuköynnöksineen. Minulla on naapurina muuan pianisti, joka
yöllä soittelee Mozartia ja Gluckia. Suljen uudelleen ikkunani ja
riisuutuessani ajattelen joitakin huveja, joita huomenna oikeastaan
voisin hankkia itselleni. Äkkiä muistan, että jo viikko sitten sain
kutsun saapua huomenna aamiaiselle Boulogne-puistoon. Varmuuden vuoksi
etsin kirjeen, jonka pitäisi vielä olla pöydälläni. Tässä se on.
Syysk. 16 p:nä 1903.
Vanha ystäväni Dufresne!
Tee minulle se ilo, että tulet syömään suurusta ensi lauvantaina 23
p:nä syyskuuta 1903 j.n.e. Seurassa ovat j.n.e.
Se on tosiaan huomenna.
Soitin kamaripalvelijaani.
— Jean, herätä minut huomenaamuna kello yhdeksältä.
Juuri huomenna, syyskuun 23 p:nä 1903 täytän minä kolmekymmentäyhdeksän
vuotta. Entisistä kokemuksistani voin jo vähin aavistella mitä
vastaisuudessa saan kokea. Siitä tulee varmaankin heikollainen
näytelmä. Jo ennakolta tiedän, mistä huomenaamuna aterioidessa
keskustellaan Boulogne-metsän ravintolassa. Siellä sanotaan varmaan:
"Minä pääsen kuusikymmentä tunnissa". — "Blanchella on huono luonne,
mutta ei se petä minua". — "Ministeristö saa tunnuslauseensa
sosialidemokrateilta." — "Les petits chevaux-peli käy ikäväksi aikaa
myöden; backarat-peli on sentään kaikista hauskin." — "Työläiset vaan
omaa tuhmuuttaan hätäilevät; hallitus kuitenkin aina lopuksi tekee
heidän mieltään myöden." — "Minä panen vetoa kanssasi siitä, että
Kultaneula voittaa Ranavalon." — "Minua suututtaa etupäässä se, ettei
ole sellaista kenraalia, joka pyyhkäisisi tieltä koko roskajoukon." —
"Mitä olisi tehtävä? Juutalaisethan ovat myyneet Ranskan Englannille ja
Saksalle!"
Kaikkea tuollaista saan kuulla huomenna. Sellaisia valtiollisia
ja yhteiskunnallisia vakaumuksia harrastavat ystäväni, joiden
isänisänisät, nuo heinäkuun porvarit, tehdas- ja kaivosruhtinaat, jotka
osasivat kukistaa vallankumouksen voimat ja ottaa ne palvelukseensa.
Ystäväni eivät näy voivan kauan pitää hallussaan sitä teollisuusvaltaa
ja valtiollista valtaa, minkä perivät esi-isiltään. He eivät ole juuri
erittäin älykkäitä, nämä minun ystäväiseni. He eivät ole tehneet paljoa
työtä päällään. Enkä minäkään ole tähän asti paljoa toiminut elämässä.
Olen yhtäläinen tyhjäntoimittaja ja tietämätön raukka kuin hekin.
Tuntuu siltä kuin ei kelpaisi mihinkään, ja ainoastaan eräästä elämäni
tapauksesta johtuu se, etten ole turhamielinen kuten he, etteivät
aivoni ole täynnä kaikenlaisia tuhmuuksia kuten heidän, etten minä
heidän laillaan vihaa enkä pelkää ajatuksia.
Isäni, joka oli suuri teollisuudenharjottaja ja oikeistopuolueeseen
lukeutuva edustaja parlamentissa, hankki minulle, ollessani
seitsemäntoistavuotias, kotiopettajaksi nuoren ja kainon miehen,
joka oli tytön näköinen. Valmistaessaan minua ylioppilastutkintoon,
työskenteli hän samalla yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi
Europassa. Hän oli mitä rakastettavin ihminen. Hän sai olla paljo
vankilassa. Nyt on hän parlamentin jäsen. Minä kirjotin puhtaaksi
hänen julistuskirjotuksensa kansainväliselle köyhälistölle. Hän antoi
minun lukea koko sosialistisen kirjaston. Hän opetti minulle asioita,
joista muutamat olivat uskomattomia, mutta hän avasi samalla silmäni
näkemään mitä ympärilläni tapahtui. Hän osotti minulle, että se mitä
meidän yhteiskuntamme kunnioittaa, se on halveksuttavaa, ja se mitä se
halveksii, se on todella kunnianarvoista. Hän koetti yllyttää minua
kapinaan. Minä tein, vastoin hänen todistuksiaan, sen johtopäätöksen,
että pitää kunnioittaa valetta ja tekopyhyyttä yleisen järjestyksen
kahtena varmimpana tukena. Minä jäin vanhoilliseksi. Mutta minut täytti
kyllästys ja inho.
Kun minua juuri alkaa vahvasti nukuttaa, kuuluu hyvin hiljaisina
sointuina vielä korviini muutamia Mozartin säveliä, jotka saattavat
minut ajattelemaan marmoritemppeliä sinisessä lehdistössä. Herätessäni
paistoi päivä jo kirkkaasti. Pukeuduin paljoa nopeammin kuin
tavallisesti. Itsekään tietämättä syytä tähän kiireeseen olin äkkiä
kadulla, enkä ymmärtänyt mitenkä jo sinne olin ehtinyt. Kaikki seikat
ympärilläni hämmästyttivät minua. Ne lamauttivat koko ajatuskykyni. Ja
tämä ajatuksen lamautuminen juuri sai aikaan sen, että hämmästykseni ei
kasvanut, vaan jäi lujaksi ja tyyneksi. Se olisi varmaan tullut pian
suunnattoman suureksi ja muuttunut kauhistukseksi, jos ajatuskykyni
olisi toiminut; niin erilaiselta kuin tavallisuudessa näytti se, mitä
silmilläni näin.
Kaikki oli ympärilläni uutta, tuntematonta ja vierasta. Kadonneet
olivat puut ja nurmikot, joita tavallisesti näin. Missä vielä
eilen illalla kohosi korkeita harmaita rakennuksia, siellä oli nyt
oikullinen linja pieniä tiilirakennuksia, joita puutarhat ympäröivät.
En uskaltanut kääntyä ympäri nähdäkseni oliko edes oma taloni vielä
jäljellä, vaan kuljin suoraan Cauphine-porttia kohden. En löytänyt
sitä enää. Sillä kohtaa oli puisto muuttunut kyläksi. Lähdin kulkemaan
erästä katua, joka minusta näytti entiseltä Suresnesin maantieltä. Sen
reunoilla olevat talot olivat rakennustavaltaan uusia ja omituisia,
vallan liian pieniä rikkaiden ihmisten asuttaviksi. Mutta niitä
kaunistivat maalaukset, veistoteokset ja loistavasti väritetyt
fajanssityöt. Niiden katto oli pengermäksi laitettu ja katettu.
Kuljin tätä maalaistietä, jonka käänteissä oli ihania näköaloja.
Sen yli risteili viistoon toisia teitä. Ei kulkenut ohitse junia,
voimavaunuja eikä muitakaan vaunuja. Maassa liiteli vaan varjoja.
Kohotin katseeni ylöspäin ja näin suunnattoman suuria lintuja ja
tavattomia kaloja joukottain kiitävän halki ilman, joka näytti olevan
samalla kertaa sekä taivasta että merta.
Lähellä Seine-virtaa, joka oli muuttanut uraansa, näin joukon miehiä,
joilla oli yllään lyhyt, vyötäisiltä sidottu mekko ja jaloissa
säärykset. He olivat todennäköisesti työpuvussa. Mutta heidän ryhtinsä
oli kevyempi ja vapaampi kuin meidän työmiestemme. Näin heidän
joukossaan myöskin naisia. Ensin en tullut heitä havainneeksi siitä
syystä, että he olivat miesten tapaan puetut, että heillä oli suorat
ja pitkät sääret ja, kuten minusta näytti, kapeat lantiot kuten
meidänaikuisilla amerikattarilla.
Vaikkeivät nämä ihmiset mitenkään näyttäneet villeiltä, katselin minä
siltä heitä kauhistuksella. He näyttivät minusta vieraammilta kuin
yksikään tähänasti kohtaamistani lukemattomista maan asukkaista.
Jotta ei tarvitsisi katsoa yhteenkään ihmiseen suuntasin kulkuni
eräälle autiolle kujalle. Sieltä saavuin pian eräälle paikalle,
jonne oli pystytetty korkeita riukuja. Niissä liehui punaisia
Ranskan valtiolippuja, joissa oli kultakirjaimin: _Europan liitto_.
Riukujen juuressa oli kaikellaisia ilmotuksia suurissa kehyksissä
ja rauhanmerkkien ympäröiminä. Siellä oli tietoja kansanjuhlista,
lakisäännöksistä ja yleisistä töistä. Oli siellä myöskin aikatauluja
ilmalaivojen kuluista ja kartta ilmavirroista, tehty 28 p:nä kesäkuuta
kansainliiton 220:tenä vuotena. Kaikissa näissä kirjotuksissa oli uudet
kirjaimet ja sellaista kieltä, josta en ymmärtänyt kaikkia sanoja.
Koettaessani saada selvää niistä näin varjot lukemattomista laivoista,
jotka kiisivät ristiin rastiin ilmassa. Katsoin jälleen taivaalle ja
näin auringon vallan tuntemattomassa ympäristössä. Taivaassa vilisi
väkeä paljoa enemmän kuin maanpäällä. Sitä halkoivat ilmalaivain
peräsimet ja pieksivät propellit. Taivaanrannalla näkyi jokin taaja
savupilvi. Minun teki mieleni itkeä nähdessäni tällaisen auringon.
Se oli ensimäinen tuttu esine minkä tänä aamuna olin nähnyt. Sen
korkeudesta päättäen oli kello noin kymmenen seuduissa aamulla.
Äkkiä ympäröitsi minut uusi joukko miehiä ja naisia, joilla oli
samallainen ryhti ja vaatetus kuin edellisilläkin. Käsitykseni näistä
naisista yhä vakaantui, se nim. että he näyttivät kaksineuvoisilta,
vaikka heistä toiset olivatkin hyvin lihavia, toiset taas hyvin
laihoja, ja toiset siltä väliltä. Tämä ihmisjoukko kulki ohitseni.
Paikka tuli äkkiä autioksi kuten meidän esikaupunkimme, joissa elämä
vilkastuu vasta sitten kun työläiset palaavat tehtaista.
Minä silmäilin vielä uudelleen ilmotuksia ja luin uudelleen
päivämäärän: kesäkuun 28 p:ä Europan liiton 220:tena vuotena. Mitä se
merkitsi? Liittokomitean tiedonanto maan syntymäpäivän johdosta antoi
minulle vähän selvää siitä, jotta aloin ymmärtää tätä päivämäärää,
llmotuksessa oli: "Toverit, te tiedätte kuinka kahdennenkymmenennen
vuosisadan viimeisenä vuotena hirvittävä hyökyaalto nieli koko vanhan
maailman, ja kuinka 50 vuotta kestäneen anarkian jälkeen syntyi Europan
liitto..." Kansanliiton 220:s vuosi oli siis kristillisen ajanlaskun
2270:s vuosi, niinpaljo oli varmaa. Mutta selittämättä oli vielä se
seikka, kuinka minä äkkiä elin keskellä vuotta 2270?
Sitä mietiskelin kulkiessani siitä eteenpäin minne sattui.
— Minä en ole, sikäli kuin itse sen tiedän, puhelin itselleni, kaikkia
näitä vuosia ollut muumiotilassa kuten eversti Pougas. Enkä minä ole
ohjannut sitä konetta, jolla H.G. Wells tutkii aikaa. Ja jos minä taas
Willian Morrisin tavoin olisin unissani hypännyt yli kolme ja puoli
vuosisataa, niin sitä en voi tietää, koska unissaan ei voi tietää sitä,
että näkee unta. Uskon varmasti, etten kulje unissani.
Miettiessäni tätä ja monia muita seikkoja, joita on tarpeetonta
mainita, kuljin erästä pitkää katua. Sitä reunusti aita, jonka takana
oli erisuuruisia ja erimuotoisia taloja, kaikki yleensä pieniä ja
lehvistön keskellä. Joskus näin suuria, sirkkusmuotoisia huoneustoja
tulen ja savun ympäröiminä. Kauhu leijaili näillä tavattomilla
seuduilla, ja koneitten nopeasta lennosta tärisevä ilma vavistutti
tuskallisesti päätäni. Tie johti niitylle, jossa oli tiheässä puuryhmiä
ja siellä täällä pieniä jokia. Lehmiä oli siellä laitumella.
Ihaillessani tätä kaunista ja raikasta luontoa olin näkevinäni edessäni
suoralla tiellä kulkevan joitakin varjoja. Kun ne kiisivät ohitseni,
niin ilma tuulahti kasvoihini. Huomasin ne sittemmin raitio- ja
voimavaunuiksi, joitten nopeus teki ne läpinäkyviksi.
Kuljin muuatta polkua pitkin läpi niityn ja sain siten kauvan kulkea
pitkin niittyjä ja metsiä. Luulin olevani jossain maaseudulla,
kun samassa huomasin metsän rinteessä loistavan rivin rakennusten
julkisivuja. Pian olin erään kevyttyylisen palatsin edustalla. Pitkin
leveätä etusivua kulki korkokuvilla ja maalauksilla koristeltu friisi,
jossa kuvailtiin suuria vieraspitoja. Ikkunain läpi näin miehiä
ja naisia istuvan siellä sisällä suuressa ja valoisassa salissa
marmoripöytien ääressä, joilla oli paljo kauniita porsliiniastioita.
Astuin sinne sisälle luullen sitä joksikin ravintolaksi. En ollut
nälissäni mutta väsynyt, ja viileä, kukkaisköynnöksistä sulotuoksuinen
ilma tuntui minusta virkistävältä. Muuan oven luona seisova mies kysyi
minulta pilettiä, ja kun minä epäilemättä näytin hämmästyneeltä, sanoi
hän minulle varsin kohteliaasti: — Toveri, sinun ei tarvitse kysyä
neuvoa juhlan järjestäjiltä. Minä olen tämän osaston leipomon johtaja.
Sieltä puuttuu yksi toveri. Tule mukaan! Työtä saat kohta.
Minä kiitin sitä hyväntahtoista paksua miestä ja vakuutin, että
mielelläni haluaisin työskennellä, mutta etten ollut leipuri.
Hän katseli minua hämmästyneenä ja sanoi, että hän piti minua
leikkisänä miehenä.
Seurasin häntä. Pysähdyimme erään jättiläissuuruisen valurautaisen
rakennuksen eteen, jonka juhlallisen sisäänkäytävän otsikkoon oli
asetettu kaksi bronsista jättiläistä, kylvömies ja leikkuumies.
Heidän ruumiinsa ilmaisi voimaa ilman ponnistusta. Heidän kasvoillaan
oli ylpeä levollisuus ja päätään he pitivät korkealla, poiketen
siinä suhteessa suuresti flaamilaisen Constantin Meunier'n
villeistä työläisistä. Kuljimme edelleen suureen saliin, joka
oli yli neljäkymmentä metriä korkea. Keveän valkoisen tomupilven
keskellä työskentelivät siellä koneet tyynesti tasaisessa tahdissa.
Rautaholvisen katon alla kulkivat jauhosäkit kuin itsestään veitsen
luo, joka ne puhkasi, jauho niitten sisästä valui suuriin ruuhiin.
Siellä teräskädet pieksivät taikinaa. Se valui paistinastioihin,
jotka täysiksi tultuaan heti itsestään menivät uuneihin, suuriin
ja syviin kuin tunnelit. Korkeintaan viisi tai kuusi miestä, jotka
tuskin paikaltaan liikkuivat tässä kiireisessä huminassa, valvoi työn
säännöllistä kulkua.
— Tämä on muuan vanha leipomo, sanoi seuraajani minulle. Täällä
valmistetaan tuskin kahdeksaakymmentätuhatta leipää päivässä, ja sen
vanhentuneet koneet vaativat liiaksi ihmisvoimia. Mutta se ei tee
mitään. Astu vaan eteenpäin.
En ehtinyt saada tarkempia määräyksiä. Muuan nostaja oli heittänyt
minut toisiin kerroksiin, eräälle lavan tapaiselle. Tuskin olin päässyt
sinne, kun eteeni tulla suhahti jonkillainen lentävä valaskala ja
alkoi purkaa säkkikuormaansa. Tätä konetta ei hoitanut mikään elävä
olento. Seurasin tarkkaan sen toimintaa. Olen varma siitä, ettei
sen sisällä ollut ketään insinööriä. Toisia lentäviä valaskaloja
tuli sitten tuoden toisia säkkejä ja purkivat kuormansa veitsen
halaistaviksi. Propellit surisivat, johtolaitokset toimivat hyvin. Ei
ollut ketään kiinni johtotangossa, ei ketään koneessa. Kuulin kaukaa
kuin lentävän ampiaisen surinaa, sitten kasvoi esine hämmästyttävän
nopeasti. Tämä esine näytti olevan hyvin varma liikkeissään, mutta
tietämättömyydessäni ajattelin sentään kauhulla sitä hetkeä, jolloin
ehkä kävisi hullusti.
Useasti jo halusin pyytää päästä alas, mutta inhimillinen häpeän
tunne minut siitä pidätti, ja niin pysyin paikallani. Aurinko laski
taivaanrannalle, ja kello lienee ollut viisi, kun nostaja lähetettiin
luokseni. Työpäivä oli päättynyt. Minä sain piletin ruokaa ja yösijaa
varten. Paksu toverini sanoi minulle: — Sinä olet varmaan nälissäsi.
Jos tahdot syödä yhteisessä pöydässä, niin se käy päinsä. Voit myöskin
syödä yksin omassa huoneessasi jos tahdot. Jos taas haluat syödä minun
luonani muutamien toverien seurassa, niin sano vaan. Minä telefonoin
silloin keittolaitokseen, niin että sinä saat ruoka-annoksesi.
Tämän sanon vaan auttaakseni sinua; sillä et näytä juuri vielä
kotiutuneen. Sinä olet tullut kai hyvin kaukaa. Et sinä näytä erittäin
nopeaälyiseltä mieheltä. Tänään on sinun työsi ollut helppoa. Mutta
älä usko, että joka päivä yhtä helposti voi ansaita elantonsa. Jos
Z-säteet, jotka johtavat ilmalaivoja, olisivat saattaneet jotenkin
epäkuntoon koneet, niin työsi olisi ollut paljo vaivaloisempaa. Mitäs
ammattia sinä oikeastaan harjotat? Ja mistä sinä tulet?
Nämä kysymykset saattoivat minut suureen hämmennykseen. Enhän voinut
sanoa hänelle totuutta. En voinut sanoa hänelle olevani säätyhenkilö ja
tulevani kahdenneltakymmeneltä vuosisadalta. Hän olisi luullut minua
hulluksi. Minä vastasin epävarmasti ja hämilläni, ettei minulla ollut
mitään ammattia ja että minä tulin kaukaa, hyvin kaukaa.
Hän vastasi hymyillen:
— Minä ymmärrän — sinä et halua sitä tunnustaa. Sinä et ole ainoa
europalainen, joka olet livistänyt meiltä karkuun samalla tavalla.
Mutta nämä karkulaiset palaavat meidän luoksemme melkein kaikki.
Minä en vastannut siihen yhtään mitään, mutta vaitiolostani päätteli
hän arvanneensa oikein. Hän kehotti minua uudelleen tulemaan
illalliselle hänen luokseen ja kysyi minun nimeäni. Sanoin että minua
kutsuttiin Hippolyte Dufresneksi. Häntä näytti hämmästyttävän se, että
minulla oli kaksi nimeä.
— Minun nimeni on Michel, sanoi hän.
Sitten katseli hän tarkkaan olkihattuani, liiviäni, kenkiäni ja koko
pukuani, joka oli hyvin tomuinen, mutta leikkaukseltaan hyvänkuosinen,
sillä minä en teetä pukuani räätälillä, joka on ovenvartijana Rue des
Acacias-kadun varrella.
Vihdoin sanoi hän:
— Hippolyte, jo näen mistä sinä olet kotoisin. Sinä olet elänyt
mustissa provinseissa. Ainoastaan zulukafferit ja bassutot tekevät enää
nykyään noin huonoa kangasta, leikkaavat puvun noin naurettavasti,
tekevät noin epämukavia jalkineita ja kiillottavat paidan noin
kovaksi. Ainoastaan heidän luonaan sinä olet oppinut ajelemaan partasi
tuolla tavalla, että olet jättänyt kasvoihisi viikset ja kaksi pientä
poskipartaa. Kasvokarvojensa ajeleminen tuolla tavalla, että ne
muodostavat kuvioita ja koristuksia on viimeinen jäännös tatuoimisesta,
ja sitä käyttävät nykyään enää zulut ja bassutot. Nuo mustat provinsit
Afrikan Yhdysvalloissa ovat vielä sellaisella raakalaisuuden asteella,
että se suuresti muistuttaa tilaa Ranskassa noin kolme neljä vuosisataa
taaksepäin.
Minä suostuin Michelin illalliskutsuun.
— Minä asun tässä vallan lähellä, Solognessa, sanoi hän. Minun
ilmanhalkasijani lentää jokseenkin nopeasti, pian me pääsemme sinne.
Hän kehotti minua istumaan erään konelinnun vatsan alle ja pian me
sitten kiisimme ilman halki niin nopeasti, että henkeäni ahdisti.
Seudut näyttivät vallan toisellaisilta kuin ennen. Kaikkien teitten
varsilla oli rakennuksia, ja lukemattomat kanavat risteilivät ketojen
halki hopeisina kimellellen. Tätä ihmetellessäni sanoi Michel: