VALKOISELLA KIVELLÄ
Kirj.
Anatole France
Suomentanut teoksesta: "Sur Ia pierre blanche"
Siimes K. [Siimes Kanervio]
Tampereella,
Kansan Lehti,
1910.
SISÄLLYS:
Anatole France.
Siirtomaasodista ja maailmanrauhasta.
Tulevaisuuden yhteiskunta.
Anatole France.
Anatole France on syntynyt Parisissa huhtikuun 16 p. v. 1844. Isänsä
France Thibaut oli ammatiltaan kirjakauppias. Jo nuorena alkoi France
kirjoitella pieniä kirjallishistoriallisia tutkielmia ja runoja. Mutta
vasta 37-vuotiaana hän kirjallaan "Sylvestre Bonnardin rikos" sai
suurempaa huomiota osakseen. Tästä aikain taasen ei hän herättänyt
suurempaa huomiota ennenkuin v. 1893, jolloin hän julkaisi teokset
"Kuningatar Hanhenjalka" ja "Les Opinions de Jéröme Coignard", joilla
hänen tuotantonsa siirtyy uudelle uralle.
Oltuaan tähän asti vain romanikirjailija, joka paljastaa ja
psykologisesti selittää ihmisten sieluelämää tai säälien, kaiken
yläpuolelle kohottuneena, tarkastelee heidän keskinäisiä taistelujaan
ja riitojaan, astuu hän nyt itse elämään ja asettaa päättäväisesti
harvinaisen suuren kykynsä ja rikkaat ajatuksensa demokratian
palvelukseen. Hän arvostelee säälimättömästi yhteiskuntaa ja tapoja ja
hänen romanin muotoon puettu arvostelunsa on yksinomaan alasrepivää.
Hän osottaa militarismin sivistykselle vahingolliseksi, valtiohallinnon
epäterveen järjestyksen, nykyisin voimassa olevan oikeusjärjestelmän
luonnottomuuden.
Mutta France ei pysähtynyt tähän. Dreyfus-juttu vei hänet sosialismiin.
Tämä siirtyminen ei tapahtunut äkkiä, hänessä huomaa jo puhtaasti
sosialistista ajattelutapaa vuoden 1897 tienoissa, mutta vasta v. 1899
esiintyi hän täysin selvästi ja välittömästi sosialismin puolesta
taistelijana. Eräässä työmiehille pitämässään esitelmässä sanoi hän
m.m. "jos tutkitte, miten pääoman valta on syntynyt, niin voitte te
sen helpommin voittaa." Ja hiukan myöhemmin lausui hän samantapaisessa
tilaisuudessa: "Toverit, työväen luokka on älynnyt, että sen raskaassa
taistelussaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallan valloittamiseksi
täytyy ottaa tieteet avukseen ja käyttää ajatuksen antamia tehokkaita
aseita". Tästä aikain tuli France työläisten kesken tunnetuksi
sosialistina porvarillisen maailman suureksi kummaksi ja kauhistukseksi.
Sosialistina on France enin tunnettu neljän kirjansa kautta, ("Jalavan
alla", "Korinukke", "Ametistisormus" ja "Herra Bergeret Parisissa")
jotka muodostavat sarjan: "Nykyajan historiasta", jotka ilmestyivät
vuosina 1897-1900 sekä v. 1905 ilmestyneen "Valkoisella kivellä"
nimisen kirjansa kautta.
Etenkin tämä viimeksimainittu osottaa kuinka kokonaan France on
antautunut sosialistiksi.
_S. K._
Siirtomaasodista ja maailmanrauhasta.
Ravintola Via Condottin varrella Romassa oli halpahintainen ja yleensä
hyvä. Ruokasali oli ahdas, tapetit olivat savustuneet ja peruisin
jo Pius IX:nen ajoilta. Seinillä oli vanhoja painokuvia, siellä oli
herra de Cavour kilpikonnaluisine lorgnetteineen ja täysipartoineen,
Garibaldin leijonakasvot ja Viktor Emanuelin hirvittävät viikset —
klassillinen kokoumus vallankumouksen ja hallitusvallan symboleja,
helposti käsitettävä todistus Italian kansan luonteesta, joka
erinomaisen mestarillisesti, hienolla valtiollisella vaistolla
ja pienellä ivalla asettaa rinnatusten tällaisia vastakohtia.
Romassa vielä tänään vakuuttavat ukkosta salamoiva paavi ja pannaan
julistettu kuningas joka aamu toisilleen mitä parhainta naapurisopua.
Mahonkipuinen tarjoilupöytä oli täynnä kaikellaisia astioita. Vanha,
kunnianarvoisa paikka, jolla oli varma suosionsa, osotti tällä
halveksivansa uusimpia hotellitapoja.
Siellä kokoontui eräänä iltana jälleen ne viisi ystävystä, jotka
yhdessä viettivät kevättä Romassa, nim. virkavapaa lähettiläs
Josephin Leclerc, tohtori ja historioitsija Goubin, Nicole Langelier,
vanhaa parisilaista Langelier-sukua, jonka jäsenet olivat olleet
kirjanpainajia ja humanisteja, insinööri Jean Boilly ja Hippolyte
Dufresne, joka oli vapaa, joutilas ja rakasti taidetta. He olivat
juuri palanneet kävelyretkeltään forumilla, missä tehtiin edelleen
kaivostöitä, ja istuivat nyt jutellen ja maistellen olkiverhoon
puetuista pulloista chiantiviiniä.
— Se on totta, sanoi Nicole Langelier, että monet menettävät
rohkeutensa katsellessaan tulevain tapausten syviin kuiluihin. Muuten
on varmaa, että meidän aivan riittämättömät tietomme jo tapahtuneista
seikoista eivät anna meille kyllin riittävää aineistoa voidaksemme
tehdä varmat johtopäätökset tulevista asioista. Mutta kun nyt joka
tapauksessa inhimillisten yhdyskuntain menneisyys on meille osittain
tunnettu, niin ei näiden yhdyskuntain tulevaisuus, joka on jatkoa
ja luonnollinen seuraus niiden menneisyydestä, ole meille kokonaan
mahdoton edeltäpäin nähdä. Meille ei ole mahdotonta ottaa huomioon
määrätyitä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niistä olosuhteista,
joiden vallitessa ne jo ovat syntyneet, nähdä edeltäpäin niitä
olosuhteita, joiden vallitessa ne jälleen ilmenevät ja kehittyvät.
Me voimme vertailla meidän aikanamme alkavia tapaussarjoja niihin
samallaisiin, jotka menneinä aikoina jo ovat päättyneet, ja tehdä siitä
johtopäätöksiä tulevaisuuteen nähden.
Kun esim. pannaan merkille, että vaan noin sata vuotta sitten
teollisuuspääoma voittoisasti seurasi käsityöläisten ja talonpoikain
pikkupääomia, niin tulee houkutelluksi etsimään sitä muotoa, jonka
tulee seurata pääomaa; kun tutkitaan sitä tapaa, millä feodalismin
rasituksista ja vaivoista on päästy, niin voidaan käsittää,
mitenkä vastaisuudessa voidaan lunastaa ne tuotantovälineet, jotka
nykyään muodostavat yksityispääoman. Kun tutkii niitä suurenmoisia
valtiokoneistoita, jotka nykyään ovat voimassa, niin luo itselleen
määrätyn käsityksen siitä, minkälaisiksi sosialistiset tuotantotavat
vastaisuudessa voivat kehittyä, ja kun tällä tavalla jokseenkin monissa
kohdissa on tarkastellut inhimillisen teollisuuden nykyisyyttä ja
menneisyyttä, niin voi todennäköisten syiden nojalla, vakuuttavien
tosiseikkain puutteessa, ratkaista, pääseekö kollektivismi jonakin
päivänä voimaan, ei siitä syystä, että se olisi oikeudenmukainen —
sillä ei ole mitään syytä uskoa oikeuden voittoon —, vaan sen vuoksi,
että se on välttämätön seuraus nykyisestä tilasta, kapitalistisen
kehityksen tuote.
Ottakaamme, jos niin tahdotte, toinen esimerkki. Meillä on jonkinlaista
kokemusta uskontojen elämästä ja kuolemasta. Varsinkin roomalaisen
monijumalaisuuden loppu on meille jokseenkin tunnettu. Sen surkeasta
lopusta voimme päättää kristinuskon lopun; näemme sen jo kallistuvan
hautaansa kohden.
Samalla tavalla voidaan tutkia onko tulevainen ihmissuku sotainen vai
rauhaa rakastava.
— Olisipa hauska tietää mitenkä se käy päinsä, sanoi Josephin Leclerc.
Hra Qoubin pudisteli päätään.
— Ei hyödytä mitään tutkia sitä. Tulos tiedetään edeltäkäsin. Sotia
tulee olemaan niin kauvan kuin maailma pysyy.
— Ei ole mitään, joka sitä todistaisi, sanoi Langelier, ja menneisyyden
tutkiminen saattaa meidät pikemmin uskomaan, ettei sota ole
perusoleellista yhteiskunnalliselle elämälle.
Ja odottaessaan tilaamaansa minestraa, jota vaan ei näkynyt, kehitteli
hän tätä ajatustaan, pysyen edelleen terveessä katsantotavassaan.
— Vaikka ihmissuvun ensimäiset ajat, sanoi hän, katoavat silmistämme
läpinäkymättömään pimeyteen, niin on kuitenkin varmaa, etteivät ihmiset
aina olleet sotaisia. He eivät olleet sellaisia niinä pitkinä kausina
karjanhoitoelämäänsä, josta meillä on enää muistona pieni joukko
yhteisiä sanoja kaikissa indoeuropalaisissa kielissä ja osottaen
hyvin alkeellisia tapoja. Ja on useita syitä uskoa, että tyynet
paimentolaisvuosisadat kestivät paljon kauemmin kuin maanviljelys-,
teollisuus- ja kauppakaudet, jotka sitten pääsivät valtaan kehityksen
pakosta ja saivat heimojen ja kansojen välille melkein alituisen
sotatilan.
Aseilla useimmiten koetettiin hankkia omaisuutta, maata, naisia,
orjia, karjaa. Sotaa käytiin ensin kylien välillä. Voitetut,
jotka yhdistettiin voittajiin, muodostivat sitten kansakunnan, ja
sotia käytiin senjälkeen kansain kesken. Suojellakseen hankituita
omaisuuksia, tai hankkiakseen uusia, kiisteli kukin kansa naapurinsa
kanssa korkealla sijaitsevista lujista asemista, joilta voitiin
vallita maanteitä, vuorensolia, virtain kulkupaikkoja ja merien
rantoja. Vihdoin tekivät kansat keskenään valtioliittoja. Sensijaan
että kiistelivät maan tuotteista alkoivat yhä suuremmat ja suuremmat
ihmisryhmät säännöllisesti vaihtaa tuotteita. Yhtäläisyydet tunteisiin
ja etuihin nähden laajenivat. Roma luuli sen eräänä päivänä
levittäneensä yli koko maailman. Augustus toivoi voivansa alottaa
maailmanrauhan aikakauden.
Tiedetään kuinka tämä harhakuva hitaasti ja asteettain hävisi ja miten
barbarilaumat tulvivat yli roomalaisen rauhan. Nämä barbarit, jotka
asettuivat keisarikuntaan asumaan, katkoivat sen rauniolla toisiltaan
kauloja neljätoista sataa vuotta ja perustivat verta vuodattaen uusia
verisiä isänmaita. Sellaista oli kansojen elämä keskiajalla, ja sillä
tavalla perustettiin suuret europalaiset valtiot.
Siihen aikaan oli sotatila ainoa ajateltavissa oleva tila. Yhteiskunnan
kaikki voimat ponnistettiin ylläpitämään sitä.
Vaikka renessanssin aikana ajatuksen herääminen panikin muutamat harvat
suuret henget miettimään paremmin järjestettyä suhdetta kansain kesken,
niin antoi samaan aikaan keksintöinto ja tiedonjano uutta ravintoa
sotaiselle vaistolle. Länsi-Indian löytäminen, Afrikan tutkiminen,
merenkulku Tyynellä valtamerellä avasi suunnattomia aloja europalaisten
ahneudelle. Valkoisten valtakunnat kilpailivat keskenään hävittäessään
punaisia, keltaisia ja mustia rotuja, ja neljän vuosisadan kuluessa
ryömivät ne mitä raivoisimmalla tavalla kolmea maailmanosaa. Ja sitä
kutsutaan uudenaikaiseksi sivistystyöksi.
Näin lakkaamatta ryöstäessään ja väkivaltaa harjottaessaan oppivat
europalaiset tuntemaan maan laajuuden ja ulkonaisen muodostuksen.
Samassa määrässä kuin heidän tietonsa laajenivat, levittivät he myös
hävitystyönsä alaa. Vielä tänäänkään eivät valkoiset seurustele mustien
tai keltaisten kanssa muussa tarkotuksessa kuin tehdäkseen heitä
orjiksi tai surmatakseen heitä joukottain. Ne kansat, joita me kutsumme
barbareiksi, tuntevat meitä toistaiseksi ainoastaan rikoksiemme kautta.
Nämä meriretket, nämä tutkimusmatkat, joihin kiihotti julma
ryöstönhalu, nämä tiet maitse ja meritse, joita avattiin vallottajille,
seikkailijoille, ihmismetsästäjille ja ihmiskauppiaille, tämä raiskaava
siirtomaavaltaus, tämä raakamainen liike, joka saattoi ja yhä vielä
saattaa toisen puolen ihmiskuntaa hävittämään toista — ne ovat tuhoisia
elinehtoja sivistystyön (civilisation) uudelle edistymiselle ja ne
hirvittävät apuneuvot, jotka ovat valmistaneet maailmanrauhan vielä
näkymättömälle tulevaisuudelle.
Ja tällä kertaa tulee koko maailma olemaan, huolimatta tavattoman
suurista eroavaisuuksista, samallaisessa tilassa, jossa Roman
valtakunta oli keisari Augustuksen aikana. Roomalainen rauha oli
vallotusten työtä. Varmaankaan ei maailmanrauhaa saada aikaan samoilla
keinoilla. Ei mikään valtio meidän päivinämme voi vaatia itselleen
hegemoniaa niihin maihin ja meriin nähden, jotka peittävät vihdoinkin
tunnettua ja mitattua maapalloa. Mutta koko ihmiskuntaa, eikä enää osaa
siitä, alkavat jo yhdistää erityiset siteet, jotka tosin eivät ole niin
näkyväisiä kuin sotilaalliset ja valtiolliset kukistuskahleet, mutta
eivät siltä ole vähemmän todellisia; ja ne ovat samalla sekä notkeammat
että vahvemmat. Ne ovat syvemmällä sisällä ja loppumattomasti
vivahdusrikkaat, sillä ne solmitaan julkisen elämän hankausten läpi
yhteiskunnallisen elämän todellisuuteen.
Yhä kasvava moninaisuus kulkuneuvojen ja kansainvälisten rahamarkkinain
alalla, pakollinen yhtenäisyys kaikkien pääkaupunkien arvopaperi- ja
tavarapörssien kesken, jotka turhaan koettavat onnettomien hätäteitten
kautta vahvistaa itsenäisyyttään, kansainvälisen sosialidemokratian
nopea kasvaminen — kaiken sen näyttää täytyvän ennemmin tai myöhemmin
vahvistaa yhdistymistä mantereen kaikkien kansakuntain kesken. Ja
vaikka juuri nykyään suurvaltain imperialistinen henki ja asestettujen
kansakuntain ylimielinen kunnianhimo näyttää ivaavan näitä näkökohtia
ja musertavan tällaiset toiveet, niin huomaa kuitenkin, että itse
asiassa nykyaikainen nationalismi ainoastaan tietämättään pyrkii yhä
laajemmalta yhdistämään älyjä ja tahtoja, ja että unelma suuremmasta
Englannista, suuremmasta Saksasta, suuremmasta Amerikasta johtaa,
mitä sitten tahdottaneekin tai mitä tehtäneekin, unelmaan suuremmasta
ihmiskunnasta ja kansojen ja rotujen yhdistymiseen maan rikkauksien
yhteistä hankkimista varten...
Keskustelu keskeytyi senvuoksi, että isäntä itse tuli kantaen höyryävää
liemiastiaa ja hienonnettua juustoa.
Ja liemen lämpöisen, tuoksuavan höyryn ympäröimänä lopetti Langelier
ajatuksensa seuraavasti:
— Vielä tulee epäilemättä olemaan sotia. Julmat vaistot yhdessä
luonnollisten taipumusten kanssa, ylpeys ja nälkä, mitkä ovat
häirinneet maailman rauhaa niin monien vuosisatain kuluessa, tulevat
edelleen sitä häiritsemään. Suunnattomat ihmisjoukot, jotka pyrkivät
muodostumaan ja kehittymään, eivät ole vielä löytäneet oikeata
asemaansa eikä tasapainoansa. Kansain tarkkanäköisyys ei ole vielä
järjestelmällinen voidakseen turvata yleisen onnen vapauden ja helpon
kauppavaihdon kautta; ihminen ei vielä kaikkialla kunnioita ihmistä;
ihmiskunnan kaikki osat eivät vielä ole niin lähellä toisiaan, että
he voisivat sopusointuisesti yhtyä muodostaakseen soluja ja elimiä
yhdessä ja samassa ruumiissa. Eivät edes nuorimmatkaan meistä saa
vielä nähdä aseiden aikakauden häviävän. Mutta me aavistamme koittavan
ne paremmat ajat, joita me emme saa nähdä. Pidentämällä alottamaamme
kaarta tulevaisuuteen voimme aavistaen nähdä liikenteen eri rotujen
ja kansojen välillä tulevan yhä taajemmaksi, tunteen inhimillisestä
solidarisuudesta tulevan yhä yleisemmäksi ja vahvemmaksi, työn
järjestettävän järjestelmällisesti ja perustettavan Maailman
Yhdysvallat.
Maailmanrauha toteutuu jonakin päivänä, ei senvuoksi, että ihmiset
olisivat tulleet paremmiksi — sitä emme näy voivan toivoa —, vaan siitä
syystä, että uusi asiain järjestys, uusi tiede, uudet taloudelliset
välttämättömyydet pakottavat heidät rauhantilaan, samoin kuin muinoin
jo heidän elinehtonsa pakottivat heidät sotatilaan ja siinä pysymään.
— Nicole Langelier, muuan ruusu on pudottanut lehtensä teidän
viinilasiinne, sanoi Giacomo Boni. Se ei ole tapahtunut jumalien
luvatta. Juokaamme tulevaisen maailmanrauhan malja!
Josephin Leclerc kohotti lasinsa ja sanoi: Tällä chiantiviinillä on
erikoisen hieno makunsa. Juokaamme rauhan malja, kun venäläiset ja
japanilaiset taistelevat kiivaimmillaan Mandshuriassa ja Korealahdessa.
— Tämä sota, sanoi jälleen Langelier, osottaa maailmanhistorian suuria
hetkiä! Ja voidakseen ymmärtää sen merkityksen on mentävä ajassa
taaksepäin parituhatta vuotta.
Roomalaisilla ei varmaankaan ollut käsitystä barbarisen maailman
suuruudesta, he eivät voineet aavistaakaan niitä suunnattomia
ihmisjoukkoja, jotka sittemmin tulvivat keisarikunnan yli ja hukuttivat
sen. He eivät aavistaneet, että maailmassa voisikaan olla muuta rauhaa
kuin roomalainen. Ja kuitenkin oli sellainen olemassa, vanhempi ja
laajempi, nim. kiinalainen rauha.
Ei niin etteivätkö he olisi olleet tekemisissä Serikan kauppiaisten
kanssa. Nämä viimemainitut kuljettivat raakasilkkiä Pamirin ylätasangon
pohjoisrajalle eräälle seudulle, jota sanottiin Kivitorniksi. Siellä
kävivät keisarikunnankin kauppiaat. Vielä rohkeammat latinalaiset
matkustajat kulkivat aina Tonkin-lahteen saakka tai pitkin Kiinan
rannikkoa Hang-shang-fuhun eli Haroihin. Mutta roomalaiset eivät
tietäneet, että Serika oli väkirikkaampi kuin heidän oma maansa,
rikkaampi ja pitemmälle kehittyneempi maanviljelyksessä ja
valtiotaloudessa.
Kiinalaiset sensijaan tunsivat valkoiset miehet. Heidän historiansa
kertovat, että Keisari Antun, jossa tunnemme Marcus Aurelius
Antoniuksen, lähetti heidän luokseen lähetystön, jossa luultavasti
oli vaan merenkulkijoita ja kauppiaita. Mutta he eivät tietäneet,
että oli olemassa roomalainen sivistys, paljo levottomampi ja
väkivaltaisempi kuin heidän omansa, sitäpaitsi hedelmällisempi
ja suunnattoman paljo leviämiskykyisempi, joka peitti osan samaa
maapintaa, josta heidän sivistyksensä peitti toisen osan. Kokeneina
puutarhureina ja maanviljelijöinä, taitavina ja rehellisinä kauppiaina
elivät he onnellisina, kehittyneitten vaihtokauppatapojensa ja
laajojen luottosuhteittensa kautta. Tyytyväisinä hienoon tietoonsa,
erinomaiseen kohteliaisuuteensa, kokonaan inhimilliseen hurskauteensa
ja muuttumattomaan viisauteensa eivät he tosiaankaan halunneet oppia
tuntemaan mitenkä elivät ja ajattelivat ne valkoiset miehet, jotka
tulivat Caesarin maasta. Ja hyvinkin mahdollista on, että Antunin
lähettiläät tuntuivat heistä hiomattomilta ja barbarimaisilta.
Molemmat suuret sivistysmaailmat, keltainen ja valkoinen eivät
tietäneet toisistaan juuri mitään aina siihen päivään asti, jolloin
portugalit, purjehdittuaan Hyvän toivon niemen ympäri, alkoivat käydä
kauppaa Makaon kanssa. Kristityt kauppiaat ja lähetyssaarnaajat
asettuivat Kiinaan, jossa harjottivat kaikellaista väkivaltaa
ja rosvousta. Kiinalaiset sietivät heitä, koska he yleensä ovat
kärsivällisiä, mutta kun tuli sopiva tilaisuus, niin surmasivat he
europalaisia valikoidun julmuuden kaikella hienostuneisuudella.
Lähes kolmen vuosisadan kuluessa saivat jesuitat aikaan kaikkinaista
sekasortoa Kiinassa. Meidän päivinämme ovat kristityt kansakunnat
ottaneet sellaisen tavan, että kun järjestys häiriintyy tässä suuressa
keisarikunnassa, niin he joko yhdessä tai erikseen lähettävät sinne
sotilaita, jotka varastaen, väkivaltaa tehden, rosvoten, murhaten ja
polttaen "palauttavat järjestystä". Vähän väliä tutkitaan maata täten
rauhallisesti kivääreillä ja tykeillä. Aseettomat kiinalaiset joko
eivät puolustaudu ensinkään tai puolustavat itseään huonosti; heitä
surmataan joukottain miellyttävällä helppoudella.
He ovat kohteliaita ja hienotunteisia, mutta heitä syytetään siitä,
etteivät pidä europalaisista. Heitä vastaan esitetään syytöksiä, jotka
suuresti muistuttavat niitä, joita herra Chaillulla oli gorillaansa
vastaan. Herra du Chaillu surmasi pyssyllään metsässä erään gorillan
emän. Kuollessaan syleili emo vielä lastaan. Herra du Chaillu riisti
poikasen emonsa rinnoilta ja raahasi sitä muassaan rautahäkissä läpi
Afrikan myydäkseen sen Europassa. Mutta gorillan poika antoi hänelle
paljo oikeutettua aihetta tyytymättömyyteen. Se ei rakastanut seuraa,
se surmasi itsensä nälkään. "Minä en voinut", sanoo herra du Chaillu,
"parantaa sen huonoa luonnetta". Me moitimme kiinalaisia ihan yhtä
hyvillä syillä kuin herra du Chaillu gorillaansa.
Kun vuonna 1901 järjestys häiriintyi Pekingissä, niin palautettiin
se tavallisilla keinoilla saksalaisen sotamarsalkan johdolla. Sillä
tavalla hankittuaan itselleen sotamainetta tekasivat nämä viisi
suurvaltaa taas yhden lukemattomista sopimuksistaan, jossa takasivat
koskemattomuuden tälle samalle Kiinalle, jonka maakuntia ne jakavat
keskenään.
Venäjä puolestaan valtasi Mandshurian ja sulki Korean Japanin kaupalta.
Japani, joka v. 1898 oli voittanut kiinalaiset maalla ja merellä ja
v. 1901 ottanut osaa suurvaltojen rauhanharrastuksiin, näki kylmällä
raivolla ahneen ja hitaan karhun tulevan yhä lähemmäksi. Ja kun tämä
suunnaton eläin jo ojensi kuononsa Nipponin mehiläispesää kohden, niin
ryöpsähtivät keltaiset mehiläiset kerran ulos pesästään ja pistelivät
karhun ruumiin kauttaaltaan kipeillä iskuilla.
"Se on siirtomaasotaa", sanoi muuan korkea venäläinen virkamies
ystävälleni Georges Bourdonille. Jokaisessa siirtomaasodassa on
periaatteena se, että europalaisen täytyy olla niitä kansoja etevämpi,
joita vastaan hän taistelee; muussa tapauksessa ei sota ole enää
siirtomaasotaa, mikä hyvin selvästi käsitetään. Tällaisessa sodassa
kuuluu asiaan se, että europalainen hyökkää päälle tykistöllä, ja
että aasialainen tai afrikalainen puolustautuu nuolilla, nuijilla,
assegajeilla ja tomahavkeilla. Voi vielä sentään käydä laatuun sekin,
että hän on hankkinut itselleen vanhoja piilukkoisia kiväärejä ja
patruunakoteloita; mielellään senverran; se tekee vaan siirtomaasodan
paljoa kunniakkaammaksi. Mutta missään tapauksessa ei hän saa olla
asestettu tai opetettu europalaisella tavalla. Hänen laivastonaan pitää
olla dshonkeja, pirogeja ja kanootteja, jotka on puusta koverrettu.
Jos hän on ostanut laivoja europalaisista veistämöistä, pitää
niiden olla kelvottomia. Kiinalaiset, joiden arsenalit ovat täynnä
porslinigranateja, noudattavat siirtomaasodan sääntöjä.
Japanilaiset ovat vapautuneet. He käyvät sotaa niiden sääntöjen mukaan,
joita ovat oppineet Ranskassa kenraali Bonnalilta. He ovat tietoihinsa
ja älyynsä nähden paljo edellä vastustajiaan. Kun he taistelevat
europalaisia paremmin, eivät he osota mitään kunnioitusta perinnäisiä
tapoja kohtaan, ja he käyttäytyvät oikeastaan sellaisella tavalla, että
se sotii, sanoisinko kansojen oikeutta vastaan.
Turhaan esittivät vakavat henkilöt, sellaiset kuin Edmond Théry,
heille, että heidän pitäisi antaa voittaa itsensä europalaisten
markkinain korkean edun tähden, parhaiten säädettyjen taloudellisten
lakien mukaan. Taka-Indian prokonsuli, itse herra Doumer, turhaan
kehotti heitä viipymättä kärsimään muutamia ratkaisevia tappioita
maalla ja merellä. "Mikä taloudellinen huolestuminen pimittäisikään
meidän sielumme", huudahti tämä suuri mies, jolleivät Besobrassov
ja Alexejew enää saa muutamia millionia Korean metsistä! He ovat
kuninkaita. Minä olen ollut kuningas kuten hekin; meidän asiamme on
yhteinen, oi Nipponin asukkaat, olkaa lempeydessä niiden vaskenväristen
kansarotujen kaltaisia, joita minä kunniakkaasti olen hallinnut Mélinen
aikana!?
Turhaan puhui heille tohtori Charles Richet pääkallo kourassaan,
että koska heillä oli hyvin etenevät leukaperät ja pohjelihakset
huonosti kehittyneet, oli heillä edessään välttämättömyys väistyä
venäläisten tieltä, jotka olivat lyhytkalloisia ja sellaisina suuressa
määrässä eteviä sivistyksen levittäjiä, mikä näkyi jo siitäkin, että
he upottivat viisituhatta kiinalaista Amur-jokeen. "Ottakaa huomioon
se, että te olette renkaita apinan ja ihmisen välillä, sanoi herra
professori Richet heille kaikessa ystävyydessä, ja siitä seuraa, että
jos te voitatte venäläiset, tai finno-letto-ugro-slaavilaiset, niin
olisi se samaa, jos apinat voittaisivat teidät. Ymmärrättekö?" Mutta he
eivät halunneet mitään ymmärtää.
Mitä venäläiset ovat saaneet maksaa Japanin merellä ja Mandshurian
vuorensolissa, se ei ole ainoastaan heidän oma ahne ja raaka
politikansa Idässä, se on koko Europan siirtomaapolitika. He
eivät sovita ainoastaan omia rikoksiaan, vaan koko sotilas- ja
kauppakristikunnan rikokset. Tällä minä en tarkota sitä, että
maailmassa olisi mitään oikeutta. Mutta merkillisiä käänteitä vaan
nähdään, ja voima, joka vielä yksinään ratkaisee ihmisten teot, tekee
joskus odottamattomia hyppäyksiä. Sen äkkinäiset heitot häiritsevät
tasapainoa, jota jo luultiin vakiintuneeksi. Ja sen oikut, jolla
aina on sääntönsä, joskus salaiset, saavat aikaan mieltäkiinnittäviä
uudistuksia.
Japanilaiset menevät yli Jalu-joen ja lyövät venäläiset pakosalle
Mandshuriassa ihan laskujen mukaan. Heidän merimiehensä hävittävät
vallan loistavasti europalaisen laivaston. Heti näemme vaaran uhkaavan.
Jos se todella on olemassa, niin kuka on luonut sen? Eiväthän
japanilaiset hakeneet venäläisiä. Eivät keltaiset hakeneet valkoisia.
Nyt vasta huomaamme keltaisen vaaran. Aasialaiset ovat monta herran
vuotta saaneet peljätä valkoista vaaraa. Kesäpalatsin raiskaus,
verilöylyt Pekingissä, ihmisjoukkojen upottaminen Blagovestjenskissä,
Kiinan palotteleminen, eikös siinä jo ollut pelonsyytä kiinalaisille.
Ja saattoivatko japanilaiset tuntea itsensä turvallisiksi Port-Arturin
tykkien alla?
Me itse olemme luoneet valkoisen vaaran. Valkoinen vaara taas
on synnyttänyt keltaisen vaaran. Sellaiset ketjut antavat
vanhalle, maailmaa hallitsevalle välttämättömyydelle ulkonaisen
leiman jumalallisesta oikeudesta, ja ihmetellä täytyy tätä
jumalien ja ihmisten sokeata valtijatarta, kun näkee Japanin,
joka hiljan vielä niin julmasti kohteli kiinalaisia, Japanin,
tämän palkitsemattoman kanssarikollisen europalaisten rikoksessa
Kiinassa, tulevan Kiinan kostajaksi ja keltaisen rodun toivoksi.
Ei kuitenkaan näytä ensi katsannolta siltä, että keltainen vaara,
jota europalaiset taloustieteilijät kauhistuvat, olisi verrattava
Aasiata uhkaavaan valkoiseen vaaraan. Kiinalaiset eivät lähetä mitään
lähetyssaarnaajia Parisiin, Berliniin tai Pietariin opettamaan
kristityille fung-tshin oppia ja saamaan aikaan epäjärjestystä
Europan asioissa. Mikään asestettu kiinalainen retkikunta ei ole
tunkeutunut maihin Quiberon-lahdessa vaatimaan tasavallan hallitukselta
extraterritorialitetia, se on sellaista oikeutta, että mandarineista
kokoonpantu tuomioistuin saisi ratkaista ne asiat, joista europalaisten
ja kiinalaisten kesken ei ole sovittu. Amiraali Togo ei ole tullut
kahdellatoista panssarilaivalla pommittamaan Brestin rediä,
suojellakseen Japanin kauppaa Ranskassa. Ranskan nationalismin kukka,
suur-ranskalaistemme valiojoukko ei ole piirittänyt Kiinan ja Japanin
lähetystöjä Hoche- ja Marceaukatujen varrella, eikä marsalkka Ojama
niinollen ole johtanut Idän armeijoita Boulevard de la Madeleinelle
vaatimaan rangaistusta muukalaisia vihaaville suur-ranskalaisille.
Hän ei ole ylhäisen sivistyksen nimessä pannut Versaillesia palamaan.
Aasialaisten suurvaltain armeijat eivät ole raastaneet Louvren tauluja
eikä Elyséepalatsin porslineja Tokioon ja Pekingiin.
Ei, itse herra Edvard Thérykin myöntää, että keltaiset eivät ole vielä
tarpeeksi sivistyneitä voidakseen niin uskollisesti seurata valkoisten
esimerkkiä. Eikä hän uskalla ajatellakaan, että he koskaan voisivat
päästäkään niin korkeaan siveelliseen kulturiin. Kuinkapa he voisivat
saada meidän hyveitämme? Eiväthän he ole mitään kristityitä. Mutta
asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei keltainen vaara ole
yhtään vähemmän vaarallinen siitä syystä, kun se on taloudellinen.
Japani ja Japanin järjestämä Kiina uhkaavat kaikkialla maailman
markkinoilla meitä kauhistuttavalla, suunnattomalla kilpailulla,
ja tätä seikkaa jo vaan ajatellessaankin saavat taloustieteilijät
niskavillansa pystyyn. Senvuoksi täytyy japanilaiset ja kiinalaiset
hävittää. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta sota on myöskin
julistettava Yhdysvalloille, jotta heidän terästrustinsa estettäisiin
myymästä rautaa ja terästä halvemmalla kuin meidän tehtailijamme, jotka
ovat huonommin varustettuja.
Sanokaamme kerrankin suora totuus. Luopukaamme edes hetkiseksi
mairittelemasta itseämme. Vanha Europa ja uusi Europa (se on Amerikan
oikea nimi) ovat saaneet aikaan taloudellisen sodan. Jokainen kansa
taistelee toistaan vastaan teollisuudessa. Kaikkialla asestautuu
tuotanto raivoisasti tuotantoa vastaan. Huonosti meille soveltuu
ryhtyä valittamaan, kun me näemme uusien kilpailevien ja levottomuutta
herättävien tuotteitten putoavan säännöttömille maailmanmarkkinoille.
Mitäpä hyödyttää valitus? Me tunnemme ainoastaan vahvemman syyt. Jos
Tokio on heikompi, on se väärässä, ja me annamme sen tuntea sen; jos
se sitävastoin on väkevämpi, on se oikeassa, emmekä sitä mistään
moiti. Onko maailmassa yhtään kansaa, jolla olisi oikeus puhua
oikeuden nimessä? Me olemme opettaneet japanilaisille kapitalistisen
järjestelmän ja sodan. He kauhistuttavat meitä, sillä he alkavat
tulla meidän kaltaisiksemme. Ja se onkin tosi teossa jokseenkin
kauheata. He puolustautuvat europalaisia vastaan europalaisin
asein. Heidän kenraalinsa ja heidän meriupseerinsa, jotka ovat
harjottaneet tieteitään Englannissa, Saksassa ja Ranskassa, tuottavat
kunniaa opettajilleen. Useat ovat suorittaneet kurssit meidän
erityiskouluissamme. Suurherttuamme, jotka pelkäsivät, etteivät
sotalaitoksemme — heidän mielestään liiaksi kansanvaltaiset — mitään
hyvää saisi aikaan, voivat olla vallan huoleti.
En tiedä minkälaiseksi sodan loppu muodostuu. Venäjän valtakunta
asettaa Japanin järjestelmällistä tarmoa vastaan suunnattomat voimansa,
joita kuitenkin heikentävät varastelevat virkamiehet ja kykenemätön
ylempi upseeristo. Hajaumistilastaan huolimatta riittää sillä rahoja
melkein ehtymättömästi. Se saa niitä rikkailta velkojiltaan. Japanin
rahalähteinä sitävastoin ovat vaikeasti saatavat ja raskaat lainat,
jotka se ehkä menettää juuri voittojensa tähden. Sillä englantilaiset
ja amerikalaiset pyrkivät Japania auttaessaan heikontamaan Venäjää,
mutta ei suinkaan tekemään Japania mahtavaksi ja peljättäväksi.
Vaikeata on tietää, kumpi taistelevista valloista lopullisesti voittaa.
Mutta jos Japani saattaa keltaisen rodun kunnioitusta herättäväksi
valkoisten silmissä, on se tehnyt ihmiskunnalle suuren palveluksen
ja tietämättään ja epäilemättä vasten tahtoaan valmistanut maailman
rauhallista järjestäytymistä.
— Mitä sillä tarkotatte? kysyi herra Qoubin, jonka lautanen oli täynnä
hyvämakuista frittoa.
— Pelätään, jatkoi Nicole Langelier, että Japani voitettuaan kohottaa
Kiinan, että se opettaa tätä maata puolustautumaan ja säilyttämään
rikkautensa. Pelätään sen luovan voimakkaan Kiinan. Yleisen edun tähden
ei sitä pitäisi pelätä vaan toivoa. Vahvat kansakunnat vaikuttavat
yhdessä maailman sopusoinnun ja rikkauksien luomiseen, heikot
kansakunnat, sellaiset kuin Kiina ja Turkki ovat alituisena lähteenä
levottomuuksiin ja vaaroihin. Mutta meillä on liian kiire pelkäämään ja
toivomaan. Jos voittoisa Japani ryhtyykin järjestämään vanhaa keltaista
keisarikuntaa, ei se onnistu siinä niinkään nopeasti. Vaatii aikansa
opettaa Kiinalle, että on olemassa Kiina. Sillä se ei tiedä sitä, ja
niinkauvan kuin se ei tiedä sitä, ei myöskään ole Kiinaa. Kansa on
olemassa vaan silloin, kun se tuntee olevansa olemassa. On olemassa
350 millionaa kiinalaista, mutta he eivät tiedä sitä. Niinkauvan kuin
he eivät ole laskeneet itseänsä, ei heitä oteta laskuun. Heitä ei ole
olemassa edes lukuun nähden.
"Laskekaa järjestysnumerot!" Siinä ensimäinen määräys, minkä
opettajakersantti antaa miehistölleen. Ja samalla opettaa hän sille
yhteiskuntain perussäännön. Mutta 350 millionaa ihmistä tarvitsee
pitkän ajan järjestäytyäkseen. Ullar, joka on vallan harvinainen
europalainen senvuoksi, kun hän uskoo, että kiinalaisia pitää
kohdella inhimillisesti ja oikeamielisesti, mainitsee kuitenkin, että
tämän suunnattoman valtakunnan kaikissa piireissä on käymässä suuri
kansallinen liike.
— Jos otaksummekin, sanoi Joseéphin Leclerc, että voittoisa Japani
antaisi mongoleille, kiinalaisille ja tibetiläisille itsetietoisuutta
ja tekisi heidät kunnioitettaviksi europalaisten mielestä, niin millä
tavalla se paremmin turvaisi maailmanrauhaa ja hillitsisi kansojen
vallotushalua? Jäisihän niille vielä käsiteltäviksi neekerikansakunnat!
Mikä musta kansakunta saa mustat kunnioitettaviksi valkoisten ja
keltaisten mielestä?
Nicole Langelier vastasi:
— Kukapa tietää ne rajat, joihin joku suurista ihmisroduista pysähtyy?
Mustat eivät kuole sukupuuttoon joutuessaan europalaisten yhteyteen.
Kukapa profeetta voisi ennustaa kahdelle millionalle mustalle
afrikalaiselle, ettei heidän jälkeläisensä koskaan saa rauhassa vallita
rikkauksiaan järviensä ja suurien jokiensa rannoilla? Valkoiset miehet
ovat eläneet luola- ja paaluasuntoaikakausien läpi. He olivat silloin
villejä ja alastomia. He kuivasivat silloin karkeita savitöitään
auringon paisteessa. Heidän päällikkönsä muodostivat barbarisia
tanssikuoroja. Tietoja ei ollut muita kuin poppamiesten. Sittemmin
rakensivat he Partenonin, miettivät mittausopin ja muodostivat
ajatuksensa tuotteet ja ruumiinsa liikkeet sopusoinnun lakien
mukaisiksi.
Voitteko sanoa Afrikan neekereille: teidän keskuudessanne tulee
töinen heimo aina murhaamaan toisia ja te telotatte aina toisianne
kauneimmalla tavalla; kuningas Glegle heittää aina vastedeskin
uskonnollisessa tarkotuksessa vankejaan yhteensidottuina korkeilta
paikoilta, te tulette aina ihastuksella syömään sitä lihaa,
jota haluatte vanhojen esivanhempienne mädänneistä ruumiista;
tutkimusretkeilijät tulevat edelleenkin ampumaan pilkkaan teihin
ja savulla tukehuttamaan teidät majoihinne; ylpeä kristitty soturi
tulee aina vastedeskin karaisemaan rohkeuttaan hakkaamalla palasiksi
teidän vaimojanne; hyväntahtoinen merimies, joka on tullut sumuisten
merien takaa, potkii aina teidän pieniltä lapsiltanne mahat puhki
notkistaakseen kangistuneita sääriään. Voitteko te varmasti ennustaa
kolmannekselle ihmiskuntaa ainaista elämän kurjuutta?
En tiedä sanoa herääkö elämä Afrikassa jonakin päivänä sellaisella
loistolla, kuten rouva Beecher Stove v. 1840 ennusti, mikä on
tuntematon lännen kylmille roduille ja muodostuuko taide siellä
ihaniin, uusiin muotoihin. Mustilla on suuri taipumus soitantoon. Voi
olla, että syntyy ihastuttava neekeritaide laulun ja soiton alalla.
Sillävälin edistyvät Etelä-Amerikan mustat nopeasti kapitalistisen
sivistyksen tiellä. Herra Jean Finot antoi siitä hiljakkoin tietoja.
Viisitoista vuotta sitten ei heillä ollut yhteensä sataa hehtaria
maata. Nyt on heidän maa-alueittensa arvo jo yli neljä milliardia
markkaa. He olivat vallan sivistymättömiä. Nyt osaa jo viisitoista
prosenttia heistä lukea ja kirjottaa. On mustia romaaninkirjottajia,
mustia runoilijoita, mustia taloustieteilijöitä ja mustia
hyväntekijöitä.
Mestitsit, joitten synty on peräisin isännästä ja orjattaresta, ovat
erityisesti älykkäitä ja voimakkaita. Värilliset miehet, jotka ovat
samalla sekä viekkaita että julmia, hienovaistoisia ja kylmästi
laskevia, he pääsevät vähitellen — on muuan heistä itsestään kertonut
minulle — voitolle lukumäärään nähden ja vallitsevat vielä kerran
kreolien voimistunutta rotua, joka niin kevytmielisesti on harjottanut
julmuutta mustia kohtaan. On ehkä jo syntynyt se nerokas mulatti, joka
kalliisti kostaa valkoisten lapsille niiden neekerien veren, jota
valkoiset ovat vuodattaneet lynckaamalla ja muuten!
Herra Goubin asesti sillä aikaa silmänsä kunnioitusta herättävällä
lorgnettella.
— Jos japanilaiset voittaisivat, sanoi hän, riistäisivät he meiltä
Vähä-Indian.
— He tekisivät niinollen meille suuren palveluksen, sillä siirtomaat
ovat kansojen vitsa, sanoi Langelier.
Herra Goubin vaan vaikeni suuttuneena.
— Minä en enää jaksa kuulla teidän puhuvan tuolla tavalla, sanoi
Josephin Leclerc. Täytyyhän tuotteillemme saada menekkipaikkoja,
alueita teollisuutemme ja kauppamme laajennusta varten. Mitä oikeastaan
ajattelette, Langelier? On oikeastaan vaan yksi politika Europassa,
Amerikassa, koko maailmassa, ja se on siirtomaapolitika.
Nicole Langelier vastasi aivan tyyneesti:
— Siirtomaapolitika on uusin muoto raakalaisuutta, tai jos paremmin
niin tahdotte, sivistyksen huippukohta. En erota toisistaan näitä kahta
sanaa, ne ovat samansisältöisiä. Mitä ihmiset sanovat sivistykseksi,
se on tapojen nykyinen tila, mitä taas raakalaisuudeksi, se on tapojen
entinen tila. Nykyisiä tapoja tullaan vastaisuudessa kutsumaan
raakalaisuudeksi. Myönnän sen, että meidän tapojemme ja siveellisen
katsantokantamme mukaan väkevät kansat hävittävät heikommat. Se on
kansainoikeuden periaate ja koko siirtomaatoiminnan peruste.
Vielä sitten voimme tarkastaa sitä kohtaa, onko kansoilla aina hyötyä
vallotuksistaan kaukaisissa maissa. Ei se ainakaan siltä näytä. Mitä
ovat Meksiko ja Peru tehneet Espanjalle, Brasilia Portugalille, Batavia
Hollannille? On erilaisia siirtomaita. On sellaisia siirtomaita, jotka
ottavat vastaan onnettomia europalaisia viljelemättömille maille.
Nämä siirtomaat ovat emämaalle uskollisia niinkauvan kuin ne ovat
köyhiä, mutta eroavat siitä voimistuttuaan. On sellaisiakin, joita on
mahdoton asua, mutta joista tuodaan raaka-aineita ja joihin kuljetetaan
kauppatavaroita. Ja selvää on, etteivät sellaiset siirtomaat rikastuta
emämaata, vaan niitä, jotka kauppaa siirtomaassa harjottavat. Useasti
eivät ne ole edes sen arvoisia mitä maksavat. Ja sitäpaitsi saattavat
ne emämaan joka hetki pelkäämään sodan onnettomuuksia.
Herra Goubin keskeytti:
— Entäs Englanti?
— Englanti on katsottava pikemmin roduksi kuin miksikään kansaksi.
Anglosakseilla on vaan meri isänmaana. Ja tämä Englanti, jonka
luullaan rikastuneen laajojen alueidensa tähden, on hankkinut juuri
kaupalla varallisuutensa ja valtansa. Tätä maata ei pidä kadehtia sen
siirtomaiden tähden, vaan sen kauppiaiden tähden, jotka ovat syynä
sen hyvinvointiin. Ja luuletteko ehkä Transvaalin olevan juuri niin
erityisesti hyödyksi Englannille? Mutta kuitenkin saattaa ymmärtää,
että kansakunnat, jotka siittävät paljo lapsia ja valmistavat paljo
tuotteita, etsivät maa-alueita tai kulutuspaikkoja kauvempaa ja
takaavat niiden omistuksen itselleen viekkaudella ja väkivallalla.
Mutta me ranskalaiset — meidän taloudellinen kansamme, joka
karttaa tekemästä enemmän lapsia kuin mitä isänmaa voi helposti
elättää, joka tuottaa kohtuullisesti eikä juuri mielellään lähde
seikkailuille kaukaisiin maihin, — tämä Ranska, joka tuskin loittonee
puutarhastaan, mitä turkasta se tekee siirtomailla? Mitä se hyötyy
niistä? Se on haaskannut paljo ihmisiä ja rahaa, jotta Kongo,
Cochinkiina, Annam, Tonkin, Guyana ja Madagaskar voisivat ostaa
puuvillakudoksia Manchesterista, aseita Birminghamista ja Liègestä,
väkijuomia Danzigista, bordeaux-viinilaatikoita Hamburgista. Se
on seitsemänkymmenen vuoden kuluessa rosvonnut ja ahdistellut
arabialaisia, kansottaakseen Algerian espanjalaisilla ja italialaisilla!
Tällaisissa tuloksissa on julmasti ivaa, eikä voi käsittää, kuinka
on voinut meidän omaksi vahingoksemme kehittyä tällainen valtakunta,
joka on kymmenen, yksitoista kertaa itse Ranskaa suurempi. Mutta
huomioon on otettava, että vaikkei Ranskan kansa hyödykään mitään
siitä, että sillä on alueita Aasiassa, Afrikassa ynnä muualla,
niin katsovat sen hallitusmiehet kuitenkin niiden hankkimisesta
olevan suurta etua maalle. Ja siinä heitä kannattavat laivasto ja
sotajoukko, jotka siirtomaaretkillä hankkivat virkaylennyksiä,
eläkkeitä ja ritarimerkkejä, puhumattakaan siitä kunniasta, että
voitetaan vihollinen. He saavat myöskin puolelleen papiston senkautta,
että avaavat uusia aloja pakanain käännyttämiselle ja maa-alueita
katolisille lähetysseuroille. Ne retket ihastuttavat edelleen
laivanrakentajia, sotilasteknikoita ja muonanhankkijoita, jotka saavat
yllin kyllin tilauksia. Edelleen hankkivat hallitusmiehet itselleen
suuren joukon kannattajia näissä uusissa maissa, jakamalla oikeuksia
suunnattomiin metsiin ja viljelysmaihin, ja tärkeämpää on heille
vielä se, että he saavat enemmistönsä joukkoon kaikki parlamentin
kauppakeinottelijat ja salahuijarit.
Edelleen mairittelevat hallitusmiehet tietämätöntä rahvasta, joka
ylpeilee siitä, että sillä on niin valtava musta ja keltainen
valtakunta, että se panee Englannin ja Saksan kalpenemaan kateudesta.
Heitä pidetään suurina kansalaisina, isänmaanystävinä ja suurina
valtiomiehinä. Ja vaikkapa he Ferryn tavoin saattavat joutua sodan
tuhojen alaiseksi, niin antautuvat he mielellään siihenkin vaaraan,
vakuutettuina siitä, että vahingollisinkin kaikista pitkämatkaisista
retkistä tuottaa heille vähemmän vaivaa ja vähemmän vaaroja kuin
hyödyllisin yhteiskunnallinen uudistus.
Nyt käsitätte miksi meillä on voinut olla imperialistisia ministereitä,
jotka mielellään ovat tahtoneet suurentaa siirtomaa-aluettamme.
Ja meidän täytyy joka tapauksessa onnitella itseämme ja ylistää
hallitusmiestemme malttia ja kohtuullisuutta, etteivät ole meitä
raskauttaneet vielä laajemmilla siirtomailla.
Mutta kaikki vaara ei ole poissa; meitä uhkaa kahdeksankymmenenvuotias
sota Marokossa. Eikö siirtomaahulluus koskaan lakkaa?
Tiedänhän minä sen, etteivät kansat ole järkeviä. Vaikeata onkin
käsittää kuinka ne sitä voisivat olla kun katselee mistä aineksista
ne on koottu. Mutta vaistomaisesti ne usein käsittävät mikä niille on
vahingollista. Joskus saattavat ne tehdä huomioita. Aikojen kuluessa
saavat ne tuskallisia kokemuksia erehdyksistään ja virheistään. Joskus
vastaisuudessa ne vielä huomaavat, että siirtomaat ovat niille vaarojen
lähteenä ja syynä turmioon. Kaupan raakuutta seuraa kaupan sivistys; se
alkoi väkivaltaisesti, se tulee jatkamaan rauhallisella tiellä. Nämä
aatteet voittavat jo alaa parlamenteissakin. Ja ne vaikuttavat yhä
enemmän aikaa myöden asioihin, ei senvuoksi, että ihmiset tulisivat
epäitsekkäiksi, vaan siitä syystä, että he alkavat paremmin käsittää
oman etunsa.
Suuri inhimillinen arvo on juuri ihminen itse. Jotta saataisiin
maapallo hyvään kuntoon, sitävarten täytyy ensin saada ihminen
hyvään kuntoon. Jotta voitaisiin käyttää hyväkseen maa, kaivokset,
vesiputoukset, planeetan kaikki aineet ja voimat, siihen tarvitaan
ihminen, koko ihminen, ihmiskunta, koko ihmiskunta. Maapallon kokonaan
hyväkseen käyttäminen vaatii valkoisten, keltaisten ja mustien ihmisten
yhdistettyä työtä. Rajottamalla, vähentämällä, heikontamalla, sanalla
sanoen tekemällä siirtomaaväestöksi osan ihmiskuntaa, toimimme me
itseämme vastaan. Meidän etumme on siinä, että keltaiset ja mustat ovat
voimakkaita, vapaita ja rikkaita. Meidän hyvinvointimme ja rikkautemme
perustuu heidän hyvinvointiinsa ja rikkauteensa. Mitä enemmän he
tuottavat, sitä enemmän he kuluttavatkin. Mitä enemmän he hyötyvät
meistä, sitä enemmän me hyödymme heistä. Nauttikoot vaan runsaasti
meidän työstämme, niin me taas nautimme runsaasti heidän työstään.
Kiinnittäessämme huomiomme niihin liikkeisiin, jotka tempaavat
yhteiskunnat mukaansa, niin alamme ehkä nähdä merkkejä siitä, että
väkivaltaisuuksien aika kulkee loppuaan kohden. Sota, joka muinoin
oli alituinen tila kansojen välillä, puhkeaa nykyään vaan harvoin, ja
rauhanajat ovat tulleet paljoa pitemmiksi kuin sota-ajat. Oma maamme
antaa tilaisuuden mieltäkiinnittävään huomioon. Ranskalaiset esittävät
merkillisen piirteen kansojen sotahistoriassa. Kun muut kansat
tappelivat vaan edun tai pakon tähden, niin ranskalaiset yksinään
tappelivat huvikseen. On siitä syystä huomattava, että maanmiehemme
ovat muuttaneet makua. Renan kirjoitti kolmekymmentä vuotta sitten:
"Joka tuntee Ranskan kokonaisuudessaan ja kaikissa vivahduksissaan,
hänen täytyy tunnustaa, että se liike, mikä jo viidettäkymmenettä
vuotta on ollut huomattavana, on oleellisesti rauhan liike."
Tosi seikka, ja monien huomiontekijöiden todistama on se, ettei Ranska
v. 1870 ensinkään halunnut sotaa ja tieto sodan puhkeamisesta herätti
suurta hämmästystä. Varmaa on, että harvat ranskalaiset nykyään
ajattelevat sotaanlähtöä ja että kaikki mielellään ajattelevat armeijan
olevan sodan välttämiseksi. Otan tästä katsantokannasta vaan yhden
esimerkin tuhansista.
Herra Ribota, kansanedustajaa ja entistä ministeriä kutsuttiin kerran
erääseen isänmaalliseen juhlaan, ja hän pyysi anteeksi poissaoloaan
kaunopuheliaalla kirjeellä. Kun vaan puhutaankin aseiden riisumisesta,
vetää herra Ribot synkän otsansa kurttuihin. Lippuja ja tykkejä
rakastaa hän niin, kuten sopiikin entiselle ulkoministerille.
Kirjeessään leimaa hän sosialidemokratien levittämät rauhanaatteet
kansalliseksi vaaraksi. Hän huomaa niissä sellaisia kieltäytymisiä,
joita hän ei voi sietää. Ei hän ole sotainen. Hänkin tahtoo rauhaa,
mutta loistavan, suuremmoisen ja ylpeän rauhan kuin sota. Herrojen
Ribotin ja Jaurésin välillä on ero ainoastaan tavassa. Rauhaa
rakastavat he molemmat, Jaurés yksinkertaisella, Ribot loistavalla
tavalla. Siinä kaikki. Porvareitten halu saada sellainen rauha, jota
koristaa sodan merkit ja täyden kunnian kuvat, osottaa paljoa paremmin
ja varmemmin kuin sosialidemokratia, joka pyrkii yksinkertaiseen
ja vaatimattomaan rauhaan, kuinka auttamattomasti kosto- ja
vallotusajatukset meillä häviävät, sillä siinä juuri nähdään sotainen
vaisto paraillaan muuttumassa alkuperäisestä luonteestaan rauhalliseksi.
Ranska hankkii vähitellen omasta todellisesta voimastaan sen
tietoisuuden, mikä on sen henkinen voima; se alkaa ymmärtää
tehtäväänsä: kylvää aatteita ja harjottaa ajatuksen valtaa. Pian se
huomaa, että sen ainoa voima ja pysyväinen valta oli sen puhujissa,
filosofeissa, kirjailijoissa ja oppineissa. Ranskan täytyi myöskin
kerran nähdä, että lukumäärään perustuva voima, joka niin usein oli
sen pettänyt, lopullisesti on jättämässä sen, ja että jo on aika maan
tyytyä siihen kunniaan, jonka arvostelukyky ja järjen käyttäminen sille
takaavat.
Jeanne Boilly pudisti päätään: — Te tahdotte, sanoi hän, Ranskan
opettavan kansoille yksimielisyyttä ja rauhaa. Oletteko varma, että
sitä kuunnellaan ja seurataan? Onko sen oma rauha taattu? Eikö sen
tarvitse pelätä uhkauksia ulkoapäin, suojella itseään vaaroilta,
valvoa turvallisuuttaan, hoitaa puolustuslaitostaan? Ei yksi pääskynen
kesää tee; yksi kansa ei saa aikaan maailmanrauhaa. Onko varmaa, että
Saksa ylläpitää armeijoita vaan sitävarten, ettei sen tarvitsisi
käydä sotaa. Sen sosialidemokratit tahtovat ylläpitää rauhaa, mutta
valta ei ole vielä heidän käsissään. Eikä heidän edustajillaan ole
vielä parlamentissa sitä vaikutusvaltaa, mikä heille syystä kuuluisi
valitsijain valtaavan lukumäärän tähden. Ja uskotteko, että Venäjä,
joka tuskin vielä on päässyt teollisuuskauteen, uskotteko, että
se piankin pääsee rauhanaikaan? Kun se on ahdistanut Aasiaa, niin
luuletteko, ettei se voisi käydä Europankin kimppuun?