ÖLJYMÄELLÄ

Ingmar sai hoitajakseen erään lääkärin englantilaisten suuresta

silmäsairaalasta. Tämä kävi joka päivä siirtokunnan talolla muuttamassa

käärettä. Ingmarin silmä parani pian hyväksi, ja hän tunsi jo kohta

olevansa niin terve, että voi nousta vuoteelta ja olla jalkeilla.

Mutta eräänä aamuna lääkäri huomasi, että hänen terve silmänsä rupesi

verestämään ja näytti turvonneelta. Hän kävi hyvin levottomaksi ja

alkoi heti antaa ohjeita tämän silmän hoitamiseen. Sitten hän kääntyen

Ingmarin puoleen sanoi hänelle suoraan, että hänen oli parasta lähteä

pois Palestiinasta heti ensi tilassa. "Pelkään, että te olette saanut

itämaiden vaarallisen silmätaudin", hän sanoi. "Minä nyt koetan auttaa

teitä niin hyvin kuin voin, mutta teidän ainoa silmänne ei nyt ole

kyllin vahva torjumaan tartuntaa, jota täällä kaikkialla on ilmassa.

Jos jäätte tänne, tulee teistä parissa viikossa sokea aivan

auttamattomasti."

Tämä herätti suurta surua siirtokunnassa, eikä ainoastaan Ingmarin

sukulaisten, vaan kaikkien muidenkin kesken. He kaikki sanoivat, että

Ingmar oli tehnyt heille mitä suurimman hyväntyön, kun hän oli

houkutellut heitä ansaitsemaan leipänsä hiessä päin muiden ihmisten

lailla, ja että sellaista miestä ei siirtokunnasta koskaan pitäisi

päästää. Mutta kaikki tunsivat, että Ingmarin oli pakko lähteä, ja mrs

Gordon sanoi heti, että jonkun veljistä pitäisi heti varustautua

saattamaan häntä, kun hänen nyt oli vaikea matkustaa yksin.

Ingmar kuunteli kauan ääneti sitä puhetta, että hänen piti matkustaa.

Viimein hän sanoi: "Eihän se nyt niin varmaa ole, että minä tulen

sokeaksi, jos tänne jään." Mrs Gordon kysyi, mitä hän ajatteli niin

sanoessaan. -- "En vielä ole saanut ajetuksi sitä asiaa, jota varten

tänne tulin", hän sanoi hitaasti. -- "Aiotteko te siis kieltäytyä

matkustamasta?" mrs Gordon kysyi. -- "Sitä minä ajattelen", sanoi

Ingmar, "kovin katkeraltahan tuntuisi tällainen pakollinen kotiinlähtö

kesken asiansa."

Nyt nähtiin, kuinka suuressa arvossa mrs Gordon Ingmaria piti, sillä

hän meni Gertrudin luokse ja kertoi hänelle, ettei Ingmar tahtonut

lähteä pois, vaikka hän oli vaarassa tulla sokeaksi, jos jäi. "Tiedät

kyllä, kuka siihen on syypää, ettei hän tahdo lähteä", sanoi mrs

Gordon. -- "Tiedän kyllä", Gertrud vastasi.

Gertrud katsoi ihmetellen mrs Gordoniin, ja tämä ei sen enempää

puhunut. Mrs Gordon ei voinut suoraan kehoittaa häntä rikkomaan

siirtokunnan keskeisiä sääntöjä, mutta Gertrud ymmärsi, että hänen

kyllä suvaittaisiin tehdä Ingmarin hyväksi, mitä hän vain tahtoi.

Olisipa joku muu kuin minä tässä asemassa, niin varmaan mrs Gordon

olisi vähemmän myöntyväinen, hän hiukan harmissaan ajatteli. Mutta kun

he eivät minua pidä oikein selväpäisenä, niin taitaisivat olla

iloissaankin, jos lähtisin tieheni.

Pitkin päivää tuli yksi toisensa jälkeen Gertrudin luo puhumaan

Ingmarista. Kukaan ei rohjennut suoraan sanoa hänelle, että hänen

pitäisi lähteä Ingmarin seurassa kotiin, mutta ruotsalaiset talonpojat

istuivat hänen viereensä ja puhuivat siitä sankarista, joka taisteli

vainajan puolesta Josafatin laaksossa, ja sanoivat, että nyt Ingmar oli

näyttänyt olevansa oikean vanhan sukupuun oksa. "Suuri vahinko olisi,

jos hänenlaisensa mies tulisi sokeaksi."

"Minä katselin Ingmaria sinä päivänä, jona Ingmarilassa pidettiin

huutokauppaa", sanoi Gabriel, "ja minä sanon sinulle, että jos olisit

hänet silloin nähnyt, et ikinä olisi voinut häneen suuttua."

Mutta Gertrudista tuntui aivan kuin olisi koko päivän ponnistellut

sellaista unta vastaan, josta tahtoisi rientää pois, mutta ei voi

päästä hievahtamaan. Hän olisi tahtonut auttaa Ingmaria, mutta ei

tiennyt, mistä siihen saisi voimaa. Miten minä voin tehdä tämän

Ingmarille, kun en enää rakasta häntä? hän kysyi itseltään. Ja miten

minä voin olla sitä tekemättäkään, kun tiedän, että hän tulee sokeaksi?

sitäkin hän kysyi itseltään.

Illalla Gertrud seisoi talon edustalla suuren sykomoripuun alla ja

ajatteli lakkaamatta sitä samaa, että hänen pitäisi lähteä Ingmarin

mukaan, mutta ettei hänen voimansa siihen päätökseen riittänyt. Boo

tuli silloin ulos hänen luokseen.

"Sattuu niitä omituisia kohtauksia", Boo sanoi, "kuten se, että ihminen

voi ilahtua onnettomuudestaan ja taas ruveta onneansa murehtimaan."

Gertrud kääntyi suoraan häntä kohti ja katsoi häneen säikähtynein

silmin. Hän ei sanonut mitään, mutta Boo arvasi hänen ajattelevan:

"Tuletko sinäkin nyt minua ärsyttämään ja vainoamaan?"

Boo puraisi huultaan, ja hänen kasvonsa hiukan vääristyivät, mutta heti

sen jälkeen hän kuitenkin sanoi, mitä oli aikonut.

"Kun on pitänyt jostakin ihmisestä koko ikänsä", hän sanoi, "silloin ei

voi olla pelkäämättä hänen menettämistään. Mutta kaikkein enimmän

pelottaa sellainen menettäminen, joka johtuu siitä, että huomaa hänet

niin kovasydämiseksi, ettei hän voi antaa anteeksi eikä unohtaa."

Boo lausui nämä kovat sanansa hyvin lempeällä äänellä, eikä Gertrud

suuttunut, vaan herahti itkuun. Hänen mieleensä muistui kerran

näkemänsä uni, jossa hän oli puhkaissut Ingmarin silmät. Nythän näkyy,

että tämä uni oli totta ja että minä tosiaan olen niin kovasydäminen ja

kostonhimoinen kuin silloin unissani olin, hän ajatteli. Varmaankin

Ingmar nyt menettää näkönsä minun tähteni. Hän tuli hyvin surulliseksi,

mutta hänen painajaisen tapainen voimattomuutensa ei siitä väistynyt,

eikä hän vielä yölläkään maata ruvetessaan ollut lopullisesta

päätöksestä selvillä.

Aamulla hän nousi hyvin varhain ja lähti tapansa mukaan kiipeämään

kukkulain yli Öljymäelle.

Koko matkan hän ponnisteli päästäkseen irti tuosta mielensä

raukeudesta. Hän näki kyllä, mitä hänen piti tehdä, mutta hänen

tahtonsa oli uuvuksissa eikä jaksanut voittaa sitä, minkä kahleissa hän

oli.

Hän muisti kerran nähneensä tervapääskysen, joka oli pudonnut maahan ja

hietikossa räpisteli siipiään saamatta niin paljon ilmaa, että olisi

voinut heittäytyä niiden varaan. Juuri samoin hänkin tunsi turhaan

pyristelevänsä pääsemättä paikaltaan.

Mutta saavuttuaan Öljymäen huipulle, samalle paikalle, jossa hänen

tapansa oli odottaa auringonnousua, hän nyt näki, että se Jeesuksen

näköinen dervishi oli siellä jo ennen häntä. Hän istui maassa, jalat

allaan ristissä, ja hänen suuret silmänsä katselivat Jerusalemia.

Gertrud ei hetkeksikään unohtanut, että mies vain oli dervishiparka,

jossa ei ollut muuta mainittavaa kuin että hän yllytti seuralaisiaan

kiihkeämpään tanssiin kuin kukaan muu. Mutta kun hän näki hänen

kasvonsa ja tuskaisen piirteen hänen suunsa ympärillä, silloin koko

hänen ruumiinsa vavahti. Hän jäi seisomaan kädet ristissä aivan miehen

lähelle ja katsomaan häntä.

Hän ei ensinkään uneksinut, eikä hän nähnyt näkyjä, tuo suuri

yhdennäköisyys vain vaikutti, että hän luuli hänessä näkevänsä

jumalvoimaisen ihmisen.

Nyt hän uudestaan uskoi, että jos tämä mies vain tahtoi esiintyä

ihmisille, silloin nähtäisiin, että hän on syventynyt kaiken tiedon

syntyihin saakka. Hän uskoi, että myrskyt ja laineet tottelivat tämän

miehen käskyjä, että hän oli tyhjentänyt kaiken kärsimyksen kalkin,

uskoi että hänen ajatuksensa käsittivät tuntemattomankin, sen mitä

tutkimaan kukaan muu ei pystynyt.

Hän tiesi, että jos hän olisi ollut sairas, niin häntä katsoessaan hän

olisi parantunut.

Tämä ei voi olla tavallinen ihminen, hän ajatteli. Minä tunnen olevani

taivasten autuudessa, kun vain saan häntä katsella.

Hän oli seisonut kauan aikaa dervishin vieressä nähtävästi tämän

huomaamatta, mutta yht'äkkiä dervishi kääntyi suoraan häneen päin.

Gertrud lyyhistyi kokoon noiden silmien edessä, sillä tuota katsetta

hän ei voinut kestää.

Mies katseli häntä ääneti ja tyynesti ainakin koko minuutin ja sitten

ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi niinkuin hänen seuralaistensa

tapana oli tehdä. Ja Gertrud suuteli nöyrästi hänen kättään.

Sen jälkeen mies ystävällisen totisena viittasi hänet nyt menemään

matkaansa, jottei hän enää häiriintyisi.

Gertrud kääntyi kuuliaisena hänestä pois ja käveli hitaasti alamäkeen.

Tuo miehen hyvästijättötapa oli hänestä niin omituinen, että varmaankin

se jotakin merkitsi. Tuntui aivan kuin hän olisi sillä sanonut: Jonkin

aikaa sinä olet ollut minun omani ja palvellut minua, mutta nyt minä

päästän sinut. Elä nyt maailmassa kanssaihmistesi hyväksi!

Kuta lähemmäs siirtokuntaa hän tuli, sitä enemmän tuo suloinen huumaus

häipyi. "Nyt minä tiedän, ettei hän ole Kristus. Enkä minä uskokaan

häntä Kristukseksi", hän nyt uudestaan sanoi.

Mutta suuren muutoksen tuo miehen näkeminen hänessä sai aikaan. Olihan

hän ainakin ollut Gertrudin silmissä ikään kuin elävä Kristuksen kuva,

ja jo sen vuoksi hänestä nyt jok'ainoa maan kivi tuntui kertaavan niitä

pyhiä oppeja, joita hän muinoin oli tässä maassa julistanut, ja

kukkaset tuntuivat kuuluttavan, kuinka suloista oli vaeltaa hänen

teitään.

Heti talolle palattuaan Gertrud meni suoraan Ingmarin huoneeseen. "Nyt,

Ingmar, minä lähden sinun mukanasi kotiin", hän sanoi.

Pari syvää henkäystä kohosi Ingmarin rinnasta. Näkyi, että hän tunsi

suurta huojennusta.

Hän otti Gertrudin kädet omiensa väliin ja puristi niitä. "Nyt Jumala

on minulle ollut kovin hyvä", hän sanoi.

"KERRAN TOISEMME KOHDATAHAN"

Siirtokunnassa oli erinomainen kiire. Taalain talonpojilla oli kullakin

omassa huoneessaan niin paljon puuhaa, etteivät he joutaneet

ulkotöilleen pelloille eikä viinitarhoihin, ja ruotsalaiset lapset

olivat kiireitten kotitöiden vuoksi saaneet luvan koulusta.

Ingmarin ja Gertrudin lähtö oli määrätty tästä päivästä ylihuomiseksi,

ja siitä syystä nyt oli niin kiire laittaa kuntoon kaikki, mitä

kenenkin teki mieli lähettää heidän muassaan kotipuoleen.

Nyt oli sopiva tilaisuus lähettää pieni muistolahja lapsuudenaikaisille

koulutovereille ja vanhoille ystäville, jotka koko ikänsä olivat

pysyneet uskollisina. Nythän saattoi ilmaista, että toisinaan vielä

ystävällisesti ajateltiin monta kotona olevaa entistä toveria, joiden

kanssa kiihkeimpänä alkuaikana oli lakattu seurustelemasta, ja vanhaa

viisasta väkeä, joiden neuvoista matkalle lähtiessä oli pahastuttu.

Nythän sopii jollain tavalla ilahduttaa vanhempia, mielitiettyä,

kirkkoherraa ja koulumestaria, joka oli heidät kaikki kasvattanut.

Ljungo Björn ja Kolåsan Gunnar istuivat koko päivän kynä kourassa

kankein sormin piirtäen kirjeitä ystävilleen ja sukulaisille, ja

Gabriel taas seisoi sorvauspenkin ääressä laittaen pieniä

öljypuukuppeja, ja Katri Ingmarintytär pani moneen eri kääreeseen

suuria valokuvia Getsemanesta ja Pyhän haudan kirkosta, siitä uhkeasta

talosta, jossa he asuivat, ja heidän kauniista kokoussalistaan.

Lapset kokivat tushipensselillä maalata kuvia ohuille

öljypuuliuskoille, jota he olivat oppineet amerikkalaisten koulussa,

tai sommittelivat valokuvakehyksiä, joihin koristeiksi liimattiin

Itämaalla kasvavia tähkäpäitä ja siemeniä ja hedelmänsydämiä.

Martta Ingmarintytär leikkasi kangaspuista hienon palttinansa ja rupesi

kirjailemaan nimiä pyyhkeisiin ja ruokaliinoihin, jotka olivat aiotut

hänen langolleen ja kälylleen. Ja hän hymyili ajatellessaan, että nyt

he kotipuolessa saavat nähdä hänen vielä muistavan entisen taitonsa

kutoa hienoa ja tiivistä kangasta, vaikka olikin Jerusalemissa.

Molemmat Amerikassa olleet Ingmarintyttäret sitoivat päällyspapereita

aprikoosi- ja persikkahillopurkkeihin, ja niiden pohjiin he

kirjoittivat rakkaita nimiä, joita he eivät voineet muistella muuten

kuin vesissä silmin.

Israel Tuomaanpojan vaimo leipoi mesileipätaikinaa, ja sitä paitsi

hänellä oli uunissa piirakka silmällä pidettävänä. Piirakka oli aiottu

Ingmarin ja Gertrudin evääksi, mutta mesileivät, jotka voivat säilyä

kuinka kauan tahansa, heidän piti koskematta viedä Myckelsmyran

eukolle, joka oli siistinä ja pyhäpuvussaan seisonut tienvieressä,

kun Jerusalemin matkalaiset olivat ajaneet siitä ohi, ja Eeva

Gunnarintyttärelle, joka kerran oli kuulunut heidän pariinsa.

Sitä myöten kuin pikku kääröt valmistuivat, ne vietiin Gertrudille, ja

hän pani ne kaikki paikalleen suureen matka-arkkuun.

Mutta jollei Gertrud olisi ollut niin perehtynyt syntymäpitäjäänsä, ei

hän olisi voinut ottaa toimittaakseen näitä kaikkia eri lähetyksiä

niiden oikeille omistajille, sillä joidenkuiden osoitteet olivat hyvin

hullunkurisia. Hän sai pariinkin kertaan ajatella, ennen kuin arvasi,

mistä hän löytäisi "Ranssun, joka asui tienhaarassa", ja "Liisan, joka

oli Petter Laurinpojan sisar", ja "Erkin, joka toissa vuonna oli

lautamiehen renkinä".

Ljungo Björninpojan poika Gunnar toi isoimman käärön. Se oli osoitettu

"Katrille, joka oli vieruskumppanini koulussa ja oli salokyliltä

kotoisin". Sukunimeä hän ei muistanut; mutta tälle Katrille hän oli

suutaroinut parin kiiltonahkakenkiä, joissa oli korkeat, käyristetyt

korot. Hän tiesi tunnossaan, että sen kauniimpaa kenkätyötä

siirtokunnassa ei ikinä ollut tehty. "Ja vie hänelle terveiset, että

tulee tänne minun luokseni niinkuin kotoa lähtiessä sanottiin", hän

sanoi jättäessään käärön Gertrudin huostaan.

Mutta suurtalolliset tulivat Ingmarin luokse ja jättivät hänelle

kirjeitä ja tärkeitä toimia. "Ja sitten sinä käyt kirkkoherran ja

lautamiehen ja koulumestarin luona", he lopuksi aina sanoivat, "ja

kerro heille, että olet omin silmin nähnyt meidän olevan hyvissä

oloissa ja että me asumme oikeassa talossa emmekä maakuopissa, ja että

me teemme työtä ja saamme kelvollista ravintoa ja että me elämme

siivosti oikeiden ihmisten lailla."

Siitä lähtien kun Boo oli tavannut Ingmarin Josafatin laaksossa, olivat

heidän välinsä olleet hyvin ystävälliset, ja Boo oli kaikkina

joutohetkinään istunut Ingmarin luona, kun tämä taudin aikana oli

muutettu erityiseen vierashuoneeseen. Mutta sinä päivänä, jolloin

Gertrud oli Öljymäeltä tultuaan luvannut lähteä Ingmarin mukana

Taalainmaahan, ei Boo ollenkaan pistäytynyt sairashuoneeseen. Ingmar

kyseli häntä monta kertaa, mutta kukaan ei ollut Boota tavannut.

Boon poissaolo alkoi Ingmaria yhä enemmän vaivata, kuta pitemmälle

päivä kului. Ensi hetkenä hän oli ollut Gertrudin myöntymisestä

hyvillään ja onnellisena. Hän oli silloin ollut vain kiitollinen

saadessaan luvan viedä hänet pois tästä vaarallisesta maasta, jonne

Gertrudin oli hänen syystään ollut melkein pakko lähteä. Ja tosin hän

yhä vieläkin oli siitä iloissaan, mutta vähitellen hänessä selveni

selvenemistään se tunne, että hän ikävöi vaimoansa. Viimein hän ei enää

voinut pitää mahdollisena koko tämän aikeensa toteuttamista. Väliin

hänestä tuntui olevan pakko kertoa Gertrudille koko elämänsä, mutta

tarkemmin mietittyään hän ei sitä kuitenkaan rohjennut. Saatuaan tietää

hänen pitävän toisesta Gertrud varmaan heti ensimmäiseksi kieltäytyisi

lähtemästä hänen kanssaan kotimatkalle. Eihän hän edes tiennyt, kenestä

Gertrud piti, hänestä itsestäänkö vai jostakin muusta. Välistä hän oli

luullut Boota siksi, mutta nyt viime aikoina hänen oli täytynyt

huomata, ettei Gertrud koko siirtokunnassa oloaikanaan ollut rakastanut

ketään muuta kuin sitä, jota hän kävi Öljymäellä odottamassa. Ja nyt

hänen maailmaan palatessaan kenties vanha rakkaus Ingmariin herää

hänessä uudelleen. Ja jos niin kävisi, silloin Ingmarin kai olisi

parempi mennä hänen kanssaan naimisiin ja koettaa tehdä hänet

onnelliseksi, kuin koko elämänsä ajan kaipailla toista, jota ei koskaan

voisi saada omakseen.

Mutta vaikka hän näin koetti omaa itseään vastustaa, hän kuitenkin yhä

sitkeämmin kiintyi tuohon vastenmielisyyteen, joka häntä kiusasi. Kääre

silmillä istuessaan hän näki alati edessään vaimonsa kuvan. Ihan

nähtävästihän minut on määrätty kuulumaan hänen kanssaan yhteen, hän

ajatteli. Ei kenelläkään muulla ole minuun mitään valtaa.

Tiedän jo, mistä syystä minä oikeastaan rohkenin ryhtyä tähän

yritykseen, hän jatkoi. Tahdoin olla yhtä kunnon mies kuin isä. Samoin

kuin hän nouti äidin vankilasta kotiin, minä aioin noutaa Gertrudin

Jerusalemista. Mutta nyt minä käsitän, ettei se voi minulta käydä

niinkuin isältä. Keskitiehen minä jään, sillä minähän pidän toisesta.

Iltapuolella Boo viimein tuli Ingmarin luo. Hän jäi ovensuuhun

seisomaan, ikään kuin aikoen heti lähteä tiehensä. "Kuulin sinun

kyselleen minua", hän sanoi. -- "Niin kyselin", sanoi Ingmar, "nyt minä

näet olen lähtöaikeissa." -- "Tiedän jo, että se nyt on päätetty", Boo

ihan lyhyesti virkkoi.

Ingmarin silmät olivat kääreessä. Hän käänsi päätään sinnepäin, missä

Boo seisoi, ikään kuin olisi toivonut hänet näkevänsä. "Puheestasi

kuuluu, että sinulla on kiire", hän sanoi. -- "Onhan minulla yhtä

toista askarta." Boo astui askelen oveen päin. -- "Olisin muuten

tahtonut kysyä sinulta hiukan."

Boo kääntyi takaisin huoneeseen, ja Ingmar alkoi uudestaan: "Mitenkähän

on, Boo, etköhän sinä tahtoisi lähteä pariksi kuukaudeksi kotona

käymään? Luulen, että äidistäsi olisi hyvin mieluista saada sinua

nähdä." -- "En käsitä, miten sinun päähäsi sellaista johtuu", sanoi

Boo. -- "Minä kyllä kustantaisin matkan, jos mielesi tekisi nyt lähteä

mukaan", Ingmar jatkoi. -- "Vai niin", Boo sanoi. -- "Niin kyllä",

sanoi Ingmar yhä enemmän innostuen, "äitisihän on minun ainoa tätini, ja

tahtoisin häntä ilahduttaa sillä, että hän saisi kerran vielä nähdä

sinua ennen kuolemaansa." -- "Sinä kai veisit mukaasi vaikka koko

siirtokunnan", Boo sanoi melkein ivallisesti.

Ingmar vaikeni kerrassaan. Muuta hän ei enää ollut osannut toivoakaan

kuin että Boo lähtisi hänen mukanaan kotiin. Nyt minä uskon, että

Gertrud ennemmin voi ruveta pitämään hänestä kuin minusta, kun hän vain

lähtisi mukaamme, hän ajatteli. Hän on aina ollut Gertrudille

uskollinen, niin, ja tottahan sekin jotakin vaikuttaa, kun hän itse

pitää Gertrudista.

Parin silmänräpäyksen päästä Ingmar kuitenkin alkoi uudelleen toivoa.

Taisin vain tulla tyhmästi pyytäneeksi, hän ajatteli, oma syyni se kai

on, ettei hän suostu. "No niin", hän sanoi ääneen, "totta puhuen minä

tällä tarkoitin enimmäkseen vain omaa etuani." Boo ei vastannut. Ingmar

kuulosti hetken aikaa vastausta, mutta jatkoi sitten, kun sitä ei

tullut: "En oikein ymmärrä, mitenkä minä tulen Gertrudin kanssa toimeen

tällä rasittavalla matkalla. Jos minun on kuljettava näin kääre

silmillä, niin on aina vaarallista astua veneeseen tai veneestä pois,

kun meitä soudetaan laivaan. Eikä ole helppoa kavuta köysitikapuissa ja

muissa sellaisissa. Aina on hätä käsissä, että jospa sattuisi astumaan

harhaan ja putoamaan mereen. Kun olisi miehinen mies mukana, tuntisi

olevansa turvassa." -- "Kyllä kai sinä siinä oikeassa olet." -- "Eikä

Gertrud taitaisi osata ostaa meille pilettejäkään." -- "Sitä mieltä

minäkin olen, että sinun pitäisi ottaa joku saattomies." -- "Niin",

sanoi Ingmar iloisesti, "kyllähän sinä sen ymmärrät, että minun on

pakko saada joku täältä mukaan." -- "Kysyisit Gabrielia. Hänen isänsä

varmaan olisi iloissaan, kun saisi häntä nähdä."

Ingmar vaikeni taas. Aloittaessaan sitten uudestaan hän oli hyvin

alakuloisena. "Olin ajatellut saada sinut lähtemään mukaani." -- "Ei,

älä veikkonen pyydä minua mihinkään sellaiseen", Boo sanoi. "Minun on

niin hyvä olla täällä siirtokunnassa. Voithan sinä saada saattajaksi

kenen muun tahansa." -- "On siinä ero sillä kenenkä saa, sinähän olet

matkustellut paljon enemmän kuin kukaan muu." -- "En minä sittenkään

voi lähteä."

Ingmar kävi yhä enemmän rauhattomaksi. "Tässä minä sitten olen pahasti

pettynyt", hän sanoi. "Olisin luullut sinun jotakin tarkoittavan sillä,

kun sanoit tahtovasi olla minun ystäväni." Boo katkaisi äkkiä hänen

puheensa. -- "Kiitoksia vain tarjouksestasi, mutta en luule sinun

voivan keksiä sellaista syytä, joka muuttaisi mieleni, niin että nyt

minä lähden pois omille askareilleni." Heti sen sanottuaan hän kääntyi

ympäri ja meni tiehensä, ennen kuin Ingmar ennätti lisätä sanaakaan.

Kim Boo oli eronnut Ingmarista, ei hänellä olisi voinut huomata olevan

mitään sellaista kiirettä, josta hän puhui. Hän meni vallan hitaasti

portista ulos ja istui maahan suuren sykomoripuun juurelle. Oli jo

ilta, päivänvalo oli jäljettömiin häipynyt, mutta tähdet ja pieni

tuikkiva nousukuu loistivat kauniisti.

Tuskin viittä minuuttia hän oli siellä istunut, kun portti hiljaa

aukeni ja Gertrud tuli ulos. Hän jäi hetkiseksi katselemaan

ympärilleen, mutta sitten hän huomasi Boon. "Boo, sinäkö se olet?" hän

sanoi ja tuli istumaan maahan hänen viereensä.

"Arvasinpa oikein, että täällä ulkona minä sinut tapaan", hän sanoi. --

"Niin, täällähän me olemme istuneet monena iltana", sanoi Boo. -- "Niin

olemme", Gertrud sanoi, "mutta tämä kai on viimeinen." -- "Niin,

viimeinenhän se on."

Boo istui hyvin suorana ja jäykkänä, hänen äänensä oli kylmä ja kova,

ikään kuin hän ei olisi paljon viitsinyt käydä koko puheenaiheeseen.

"Ingmar kertoi aikovansa pyytää sinua meille matkatoveriksi." -- "Niin,

jo hän sitä minulta kysyi", Boo sanoi, "mutta minä en suostunut." --

"Tiesinhän minä sen, ettei sinua haluta lähteä mukaan", sanoi Gertrud.

He istuivat kauan aikaa aivan sanattomina, ikään kuin olisivat olleet

toisilleen ventovieraita, mutta Gertrud käänsi vähän väliä kasvonsa

Boohon päin ja katseli häntä. Boo istui pää hiukan jäykästi kenossa ja

katsoi taivaalle.

Äänettömyyttä oli kauan kestänyt, kun Boo viimein sanoi kääntämättä

katsettaan tähdistä tai muuten liikahtamatta: "Eikö sinua palella, kun

istut ulkona näin kauan?" -- "Lähdenkö minä sitten pois, sitäkös sinä

tahdot?" sanoi Gertrud. Pään nyökkäyksellä Boo sen myönsi, mutta

kaiketi hän ei luullut Gertrudin sitä pimeässä näkevän. Ääneen hän

sanoi: "Kyllä minusta on hauskaa, että sinä täällä istut."

"Tulin tänne siitä syystä tänä iltana", Gertrud sanoi, "kun ei ole

varmaa, tapaammeko enää toisiamme näin yksin ennen poislähtöäni. Ja

ajattelin, että nyt minulla on tilaisuus kiittää sinua niistä

kerroista, jolloin sinä aamuisin saatoit minua Öljymäelle." --

"En minä sitä tehnyt kuin omaksi huvikseni", Boo sanoi. -- "Kiittäisin

sinua myöskin siitä kerrasta, jolloin kävit hakemassa vettä

Paratiisinkaivosta", sanoi Gertrud hymyillen. Boo näytti aikovan

vastata, mutta sanojen sijaan tuli vain nyyhkytyksen tapainen ääni.

Boon koko olento tuntui Gertrudista tänä iltana sanomattoman

liikuttavalta, ja hän sääli häntä sydämensä pohjasta. Surku minun tulee

häntä, kun hän ei koskaan enää saa minua nähdä, hän ajatteli. Hän on

niin lujatahtoinen, ettei valita, ja kuitenkin hän on, sen tiedän,

rakastanut minua koko ikänsä. Kun edes osaisin jotakin sanoa

lohduttaakseni häntä! Voi, kun löytäisin sellaiset sanat, joita hän

voisi mielensä huviksi muistella iltaisin istuessaan yksinään tässä

puun juurella!

Mutta tätä ajatellessaan Gertrud tunsi, että hänen omakin sydämensä

ikään kuin rusentui surun kourissa ja että outo, kangistava virtaus

valui hänen ruumistaan pitkin. Onhan totta, että minäkin vastedes

monesti kaipaan Boota, hän ajatteli, meillä on viime aikoina ollut niin

paljon puhumista. Minä olen nyt tottunut näkemään hänen seestyvän ja

ilahtuvan, aina kun olemme yksiin sattuneet, ja oikein hyvää on tehnyt,

kun on lähellä sellainen, joka aina on tyytyväinen minuun, vaikka millä

lailla menettelen.

Hän istui ääneti vähän aikaa. Hän tunsi kaipauksen kasvavan aivan kuin

äkkinäinen tauti. Mitä tämä on, mitä tämä on? hän ajatteli. Ei suinkaan

Boosta eroaminen voi tuottaa minulle näin raskasta surua.

Yht'äkkiä Boo rupesi puhumaan. "Ajattelen tässä erästä asiaa", hän

sanoi, "joka koko iltana ei ole väistynyt silmieni edestä." -- "Kerro

minulle mitä se on!" pyysi Gertrud innostuneena. Tuntui kuin hänen

sydämensä olisi keventynyt heti kun Boo herkesi olemasta vaiti. --

"Niin", Boo sanoi, "Ingmar mainitsi kerran jotakin siitä sahasta, joka

hänellä on Ingmarilan likellä. Hän taisi sillä tarkoittaa, että minun

pitäisi lähteä hänen mukanaan ja vuokrata se." -- "Kovinhan Ingmar

näyttääkin tulleen sinun ystäväksesi", sanoi Gertrud, "sitä sahaa hän

pitää arvokkaimpana koko omaisuudestaan." -- "Nyt sen sahan pärinä on

soinut korvissani koko illan", Boo sanoi. "Koski pauhaa, ja sirkkeli

helisee, ja pölkyt virrassa jyskivät kolhien toinen toistaan. Etpä

usko, kuinka kauniilta ne äänet sointuvat. Ja sitten minä tässä

ajattelen, miltä tuntuisi tehdä omintakeista työtä, olla jossakin oma

isäntänsä eikä aina alistua tällaiseen siirtokuntaelämään."

"Vai niin, vai sellaista sinä näin äänettömyydessä ajatteletkin",

Gertrud sanoi hyvinkin kylmästi, sillä hän tunsi tavalla tai toisella

pettyneensä Boon puheesta. "Eihän sinun sitä tarvitse kauan uneksia, et

kuin lähdet vain saattamaan Ingmaria kotiin."

"On minulla sentään muutakin mielessä", sanoi Boo. "Ingmar näetkös

mainitsi vielä, että hänellä on siellä sahan lähellä valmiina hirret

mökin rakennusta varten. Hän sanoi valinneensa sen paikaksi kosken

yläpuolella parin suuren koivun välissä olevan mäentörmän. Ja nyt minä

olen sitä mökkiä kuvitellut kaiken iltaa. Näen sen ihan selvästi sekä

ulkoa että sisältä. Näen oven edessä vihreät kuusenhavut ja näen

takassa palavan pystyvalkean. Ja kun sitten tulen sahalta kotia, näen

jonkun seisovan ovensuussa minua vartomassa."

"Kuulehan Boo, nyt alkaa tulla kylmä", sanoi Gertrud keskeyttäen. "Eikö

sinustakin ole parasta nyt lähteä sisään?"

"Vai sinun nyt tekee mielesi sisään!" sanoi Boo.

Mutta he eivät silti nousseet paikaltaan, vaan istuivat vielä kauan

aikaa vieretysten, hyvin harvoin mitään virkkaen.

Kerran Gertrud keskeytti äänettömyyden sanoen: "Luulin sinun, Boo,

rakastavan siirtokuntaa enemmän kuin mitään muuta, enkä olisi uskonut

sinun millään maailman mahdilla siitä eroavan."

"Ei niin", Boo sanoi, "kyllä minä sentään jonkin vuoksi siitä

luopuisin." Gertrud istui uudelleen mietteissään ja kysyi viimein:

"Etkö tahtoisi minulle sanoa, mitä se olisi?"

Boo ei vastannut heti, vaan vasta pitkän aikaa arveltuaan ja melkein

tukahtuvalla äänellä: "Voin mielellänikin sen sinulle sanoa. Silloin

sen tekisin, jos se tyttö, josta minä pidän, tulisi sanomaan, että hän

minua rakastaa."

Gertrud jäi niin äänettömäksi, että tuskin uskalsi hengittää.

Mutta vaikk'ei yhtään sanaa lausuttu, oli Boo kuitenkin kuulevinaan

Gertrudin sanovan jotakin sellaista, että hän rakastaa häntä, tai saman

asian joillakin muilla sanoilla, sillä hän rupesi heti jatkamaan vallan

sujuvasti: "Saat nähdä, Gertrud, että sinun rakkautesi Ingmariin vielä

kerran herää.

"Sinä olet ollut jonkin aikaa hänelle suutuksissasi siitä, että hän

sinut petti, mutta nyt, kun olet antanut hänelle anteeksi, sinä taas

alat pitää hänestä samoin kuin ennen." Hän pysähtyi odottamaan

vastausta, mutta Gertrud oli vaiti. "Hirveätä olisikin jollet sinä

pitäisi hänestä", Boo sanoi. "Muistahan, mitä kaikkea hän on tehnyt

saadakseen sinut takaisin! Hän olisi tahtonut vaikka tulla sokeaksi

ennen kuin lähteä ilman sinua kotiin." -- "Niin, hirveätä se olisi,

jollen minä hänestä pitäisi", Gertrud myönsi miltei sammuvalla äänellä.

Hänelle selveni, että hänen sielunsa sisimmässä oli tähän päivään

muuttumatta säilynyt se ajatus, ettei hän voinut pitää kenestäkään

muusta kuin Ingmarista.

"En minä voi, Boo hyvä, nyt tänä yönä sitä päättää", sanoi Gertrud. "En

tiedä, mikä minussa oikein on. Mutta älä nyt puhu minulle Ingmarista."

Ja sitten he taas vuorotellen ottivat puheeksi, että heidän pitäisi

mennä sisälle, mutta jäivät kuitenkin alalleen, kunnes Katri

Ingmarintytär tuli ulos ja huusi heitä. "Ingmar pyytää teitä molempia

luokseen sisälle", hän sanoi.

Sillä aikaa kun Gertrud puheli Boon kanssa oli Katri nimittäin sattunut

olemaan Ingmarin luona. Katri oli puhunut siitä, mitä terveisiä hän

tahtoi lähettää Ingmarin mukana kotiin. Hän pitkitti tahallaan

keskustelua, nähtävästi sen vuoksi, että hänellä oli Ingmarille jotakin

sanomista, joka tuntui hänestä vaikealta lausua.

Viimein hän sanoi niin hitaasti ja välinpitämättömällä äänellä, että

jokainen Ingmarien suvun tuntija olisi arvannut hänen tulleen

pääasiaansa: "Ljungo Björn on äsken saanut kirjeen Petter veljeltään."

-- "Vai niin", sanoi Ingmar. -- "Niin, nyt näen, että minä kohtelin

sinua väärin silloin, kun kerran juteltiin minun kamarissani, kohta

sinun tultuasi", Katri sanoi. -- "Et ollenkaan", sanoi Ingmar, "sinä

vain sanoit, mitä pidit oikeana." -- "Ei niin, sillä nyt tiedän sinulla

olleen pätevät syyt erota Barbroosta", Katri sanoi. "Ljungo Petter

kirjoittaa, ettei koko ihminen ole mikään häävi." -- "Minä en ikinä ole

Barbroosta puhunut pahaa sanaa", sanoi Ingmar. -- "Nythän kerrotaan,

että sillä on lapsi siellä Ingmarilassa." -- "Miten vanha se lapsi on?"

Ingmar kysyi. -- "Tässä elokuussa se kuuluu syntyneen." -- "Se nyt

ainakin on valhe", sanoi Ingmar iskien kädellään pöytään. Lyönti oli

vähällä sattua Katrin käteen, joka oli pöydällä. -- "Lyömäänkös nyt

rupeat?" hän sanoi. -- "En nähnyt, että kätesi oli siinä", Ingmar

sanoi.

Katri puhui samasta asiasta vielä vähän aikaa, ja Ingmar alkoi heti

rauhoittua. "Ymmärräthän, ettei minun ole sellaista hauska kuulla", hän

sanoi. "Menisitkö sinä nyt viemään Ljungo Björnille minun terveiseni,

ettei hän päästä sitä huhua liikkeelle, ennen kuin nähdään, onko se

ihan totta." -- "Kyllä minä pidän huolta, että hän pysyy vaiti", Katri

sanoi. -- "Ja sitten olisi hyvä, jos voisit toimittaa Boon ja Gertrudin

käymään täällä minun luonani", Ingmar sanoi.

Kun Gertrud ja Boo tulivat sairashuoneeseen, istui Ingmar kyyryssä

selin pimeässä nurkassa. Alussa he tuskin häntä huomasivatkaan. "Mitä

sinä haluat, Ingmar?" sanoi Boo. -- "Sitä teille tahdoin sanoa, että

minä olen sitoutunut tehtävään, joka on yli minun voimaini", Ingmar

sanoi. Hän istui huojutellen edestakaisin ruumistaan. -- "Ingmar",

sanoi Gertrud käyden lähelle häntä, "kertoisit nyt suoraan huolesi

minulle! Emmehän me koskaan, lapsuudesta saakka, ole mitään toisiltamme

salanneet." Ingmar istui yhä tuskissaan. Gertrud tuli ihan hänen

luokseen ja laski kätensä hänen päänsä päälle. "Minäpä luulen

arvaavani, mikä sinua vaivaa", hän sanoi.

Ingmar nousi äkkiä pystyyn. "Etkä tiedä, Gertrud, äläkä suotta

arvaile", hän sanoi. Samassa hän otti lompakkonsa taskusta ja antoi sen

Gertrudille. "Löydätkö siitä suurta kirjettä, joka on kirkkoherralle

osoitettu?" -- "Löydän", Gertrud sanoi, "tässä se on." -- "Nyt minä

pyytäisin sinua sen lukemaan", sanoi Ingmar. "Tai lukekaa se Boon

kanssa yhdessä. Kirjoitin sen heti alussa tänne tultuani, mutta silloin

minussa oli vielä miestä jättää se lähettämättä."

Boo ja Gertrud istuutuivat nyt pöydän ääreen lukemaan. Ingmar jäi

istumaan nurkkaan. Siellä hän kuunteli, kun he käänsivät kirjeen

lehtiä. Nyt he lukevat sitä kohtaa, hän ajatteli, ja nyt taas sitä. Nyt

he ovat päässeet siihen asti, missä Barbroo kertoo minulle Birger Sven

Petterinpojan juonesta, jolla hän sai meidät mieheksi ja vaimoksi. Nyt

he ovat siinä kohdassa, kun hän osti hopeapikarin takaisin, ja nyt he

ovat ennättäneet Stigge Börjenpojan kertomukseen asti. Ja nyt Gertrud

saa tietää, etten minä enää pidä hänestä, nyt hän oikein näkee,

minkälainen raukka minä olen.

Huoneessa oli hievahtamaton hiljaisuus. Gertrud ja Boo eivät

liikahtaneet muulloin kuin lehteä kääntäessään. He tuskin näyttivät

uskaltavan hengähtää.

Ja miten Gertrud voi käsittää sitä, että minä juuri tänään huomaan sen

mahdottomaksi, että minun nyt, juuri hänen myönnyttyään, on mahdotonta

olla hänelle sanomatta pitäväni Barbroosta? Ingmar ajatteli.

Ja ymmärränkö minä edes itse itseäni: mitenkä minun juuri silloin, kun

kuulin Barbroosta parjauksia, tuntui mahdottomalta olla toiseen

sidottuna? En ymmärrä enää, minkä vallan ohjissa kuljen; tokko edes

enää lienen terve koko ihminen?

Hän kuunteli hartaasti, odotti lakkaamatta, että toiset edes jotakin

virkkaisivat, mutta kuuli vain paperinlehtien ratinaa.

Viimein hän ei kestänyt enää kauempaa, vaan kohotti hyvin hiljaa siteen

siltä silmältä, jolla vielä näki.

Sitten hän katsahti Boohon ja Gertrudiin. He lukivat yhä, ja molempain

päät olivat niin liki toisiaan, että he istuivat miltei poski poskessa,

ja Boo oli kiertänyt käsivartensa Gertrudin vyötäisille.

Ja mitä pitemmälle he lehti lehdeltä luvussaan ennättivät, sitä

lähemmäksi toisiaan he painautuivat. Heidän poskensa olivat hehkuvan

punaiset, he nostivat väliin päänsä kumarasta ja katsoivat syvästi

toisiaan silmiin, ja heidän silmänsä olivat tavallista tummemmat ja

säteilevämmät.

Kun he vihdoin olivat päässeet viime arkin loppuun, näki Ingmar

Gertrudin painautuvan ihan Boon rintaa vasten, ja niin he istuivat

syleillen toisiaan hyvin liikutuksen valtaamina ja juhlallisina. Tuskin

he olivat muuta käsittäneetkään kaikesta lukemastaan, kuin että nyt ei

mikään enää estänyt heidän rakkauttaan. Ja Ingmar liitti hiljaa ristiin

suuret kätensä, jotka näyttivät vanhan, kärsineen ihmisen käsiltä, ja

kiitti Jumalaa. Ja kauan kesti ennen kuin yksikään heistä kolmesta

liikahti.

* * * * *

Siirtolaiset kokoontuivat suureen saliin pitämään aamurukousta. Se oli

viimeinen tässä talossa pidetty hartaushetki, johon Ingmar ottaisi

osaa. Hänen ja Gertrudin ja Boon piti parin tunnin perästä lähteä

maitse Jaffaan.

Boo oli edellisenä päivänä kertonut mrs Gordonille ja parille muulle

siirtokunnan johtajalle, että hän aikoi Ingmarin mukana lähteä

kotipitäjään ja jäädä sinne. Hänen oli silloin täytynyt kertoa kaikki

Ingmarin vaiheet. Mrs Gordon istui kauan miettien mitä oli kuullut ja

sanoi sen jälkeen: "En luule kenenkään voivan ottaa omalletunnolleen,

jos teemme Ingmarin vielä entistä onnettomammaksi. Siksi en tahdo estää

sinua lähtemästä kotiin hänen kanssaan. Mutta minusta tuntuu, että

tämmöinen lähtö saa sinut Gertrudin kanssa kerran vielä palaamaan

luoksemme. Olen varma siitä, ettette koskaan ole muualla oikein

tyytyväisiä."

Mutta jottei Ingmarin ja toisten lähdön edellä mitenkään hyvä sopu

rikkoutuisi, päätettiin siirtokunnan muille jäsenille ilmoittaa vain,

että Boo lähti Ingmaria ja Gertrudia saattamaan ollakseen apuna

vaivalloisella matkalla.

Juuri ennen aamurukousten alkua talutettiin Ingmar kokoussaliin. Mrs

Gordon nousi silloin ylös ja kävi häntä vastaan. Hän tarttui Ingmarin

käteen ja talutti hänet viereensä istumaan. Hän oli asettanut mukavan

tuolin hänelle ja hyvin huolellisesti auttoi häntä istuutumaan siihen.

Sitten miss Young, joka istui urkujen ääressä, aloitti aamuvirren, ja

sitä seurasi tavallinen aamurukous.

Mutta kun mrs Gordon oli lopettanut lyhyen raamatunselityksen, joka

hänen oli tapana pitää joka aamu, nousi vanha miss Hoggs ylös ja

rukoili, että Jumala antaisi siunauksensa Ingmarin matkalle ja soisi

hänen onnellisesti päästä kotiin. Sitten nousi amerikkalaisia ja

syyrialaisia toinen toisensa jälkeen rukoilemaan, että Jumala

johdattaisi Ingmarin totuuden oikeaan valoon.

Muutamat puhuivat hyvin kauniin sanoin. He lupasivat rukoilla joka

päivä Ingmarin, rakkaimman veljensä, puolesta ja toivottivat hänelle

jälleen terveyttä. Ja kaikki toivoivat, että hän palaisi Jerusalemiin.

Vieraiden puhuessa olivat ruotsalaiset äänettöminä. He istuivat

vastapäätä Ingmaria ja katselivat häntä.

Ingmaria katsellessaan he ehdottomasti johtuivat ajattelemaan, miten

turvallista ja rehellistä ja hyvin järjestettyä heidän vanhassa

maassaan kaikki oli. Niin kauan kuin Ingmar oli täällä heidän

joukossaan, he olivat olleet huomaavinaan jotakin siitä täälläkin.

Mutta nyt Ingmarin lähtiessä alkoi turvattomuudentunne heitä ahdistaa.

He tunsivat ikään kuin eksyneensä laittomaan maahan kaikkien niiden

keskeen, jotka säästämättä ja armotta taistelivat keskenään

ihmissieluista.

Ja sitten he alkoivat murhemielin ajatella kotia. He näkivät koko

seudun ja sen talot ja vainiot. Ja ihmiset kulkivat rauhallisina ja

hiljaa teillä, kaikki oli turvallista, päivät kuluivat vaihteluitta, ja

toinen vuosi oli niin toisensa kaltainen, ettei niissä huomannut

minkäänlaista eroa.

Mutta talonpoikain juuri muistellessa kotiseudun suurta hiljaisuutta

johtui heidän mieleensä, miten huumaavan suurta nyt oli ollut joutua

elämään, saada elämälleen oikea päämäärä ja päästä irtautumaan päivien

harmaasta yksitoikkoisuudesta.

Ja eräs heistä kohotti äänensä ja alkoi rukoilla ruotsiksi ja sanoi:

"Minä kiitän sinua, Jumala, että olet antanut minun tulla

Jerusalemiin."

Sitten he nousivat toinen toisensa jälkeen ja kiittivät kaikki Jumalaa

siitä, että hän oli johdattanut heidät Jerusalemiin.

He kiittivät häntä rakkaasta siirtolasta, joka oli heidän suuri ilonsa.

He kiittivät häntä siitä, että heidän lapsensa jo pienuudesta asti

saivat oppia elämään yhteishengessä kaikkien ihmisten kanssa. He

odottivat, että nuorista tulisi paljon täydellisempiä kuin he itse

olivat. He kiittivät vainoista ja kärsimyksistä, he kiittivät siitä

ihanasta opista, jota heidät oli kutsuttu harjoittamaan.

Ei yksikään istuutunut todistamatta suuresta onnestaan. Ja Ingmar

ymmärsi heidän sanoneen sen hänen takiaan, jotta hän saisi sen

käsityksen ja niin kotonakin kertoisi, että he kaikki olivat

onnellisia.

Heitä kuunnellessaan Ingmar oikaisihe tuolissaan hiukan suorempana

istumaan. Hän kohotti päänsä pystympään, ja jäykkä piirre hänen suunsa

ympärillä kävi selvemmäksi.

Viimein, kun todistusten tulva oli asettunut, miss Young viritti

virren, ja sen jälkeen kaikki luulivat juhlan olevan lopussa ja

nousivat lähteäkseen. Mutta silloin mrs Gordon sanoi: "Tänään laulamme

myöskin ruotsalaisen laulun."

Silloin ruotsalaiset alkoivat saman laulun, jonka he olivat

kotimaastaan lähtiessään laulaneet. "Kerran toisemme kohdatahan", he

lauloivat, "loistoss' armahan Eedenin maan."

Ja laulun kaikuessa kaikkien mieli heltyi, ja kyynelet tulvivat

useimpain silmiin. Sillä nyt he taasen ajattelivat kaikkia niitä, joita

heidän täytyi kaivata ja joita he eivät saaneet ennen tavata kuin

taivaassa.

Mutta samassa kun laulu loppui nousi Ingmar ja koetti sanoa pari

lausetta. Hän tahtoi lausua heille parisen sanaa ikään kuin viestinä

siitä maasta, jonne hän taas lähti. "Minä ajattelen, että te täällä

tuotatte suurta kunniaa meille kotona oleville", hän sanoi. "Minä

ajattelen, että kaikki ilahtuvat tavatessaan teidät missä tahansa,

taivaassa tai maan päällä. Ajattelen, ettei mikään ole niin kaunista

kuin nähdä ihmisiä, jotka suurin uhrauksin harjoittavat vanhurskautta."