Nyt on kerrottava mitä Barbroo Svenintyttärelle tapahtui Ingmarin
lähdettyä Jerusalemiin.
Kun Ingmar oli ollut poissa kuukauden päivät, huomasi Ingmarilan
Vanha-Liisa, että Barbroo oli ja pysyi levottomana. Hänen silmissään
oli eukon mielestä aina ihmeellisen hurja katse. Enpä lainkaan
ihmettelisi, hän ajatteli, jos hän jonakin päivänä tulisi mielenvikaan.
Eräänä iltapuhteena hän alkoi tutkistella Barbroota. "Minua ihmetyttää,
mikä sinua oikein vaivaa", hän sanoi. "Pienenä tyttönä ollessani näin
eräänä talvena Ingmarilan emännän silmissä samanlaisen tuikkeen kuin
sinulla nyt." -- "Oliko se se lapsensa surmaaja?" kysyi Barbroo
vilkastuen. -- "Oli", sanoi eukko, "ja nyt minusta alkaa tuntua kuin
sinulla olisi sama mielessäsi." Barbroo ei vastannut tähän suoraan. --
"Kun minä olen kuullut tuota vanhaa tapausta kerrottavan", hän sanoi,
"olen kummastellut siitä vain yhtä seikkaa." Vanha-Liisa kysyi, mikä se
sitten olisi. -- "Sitä, että miksei hän lopettanut itseään myöskin."
Vanha-Liisa oli istunut kehräämässä. Hän laski kätensä pyörälle
pysäyttääkseen sen ja loi silmänsä Barbroohon. "Ei ole ihme että sinun
on ikävä odotella pienokaista nyt, kun miehesi on sinut jättänyt", hän
sanoi hitaasti. "Hänellä ei tietysti lähtiessään ollut aavistustakaan
siitä?" -- "Emme sitä tienneet kumpikaan, ei hän enkä minä", sanoi
Barbroo matalalla äänellä, ikään kuin suru olisi häntä niin
painostanut, ettei hän kyennyt puhumaan. -- "Mutta nyt sinä varmaankin
kirjoitat hänelle." -- "En", sanoi Barbroo, "ainoana lohtunani on juuri
se, että hän on poissa." Eukko laski kauhuissaan kätensä rukin
pyörältä. -- "Sekö sitten muka on lohtua?" hän huudahti. Barbroo seisoi
ikkunan luona tuijottaen suoraan eteensä. -- "Etkö tiedä, missä
kiroissa minä olen?" sanoi hän koettaen tehdä äänensä vakavaksi ja
rauhalliseksi. -- "Tiedän kyllä, ainahan jotakin selville saa, kun
väenpirtissä käänteleikse", eukko sanoi. "Olen kuullut, että olet
Surumäen sukua."
He olivat hetkisen vaiti. Vanha-Liisa polkea suristi rukkiaan, vähän
väliä katsahtaen Barbroohon, joka seisoi vielä ikkunan ääressä, silloin
tällöin vavahdellen ikään kuin horkassa. Noin viiden minuutin päästä
eukko keskeytti työnsä ja kävi ovea kohti. "Mihin menet?" Barbroo
kysyi. -- "Saatanhan tuon sanoa. Menen etsimään jotakin ihmistä, joka
kirjoittaisi Ingmarille."
Barbroo asettui ihan hänen tielleen. -- "Jätä se tekemättä", hän sanoi.
"Ennen kuin se kirje on kirjoitettu, olen minä jo Långforsin koskessa."
He seisoivat nyt vastatusten katsellen toisiaan. Barbroo oli kookas ja
väkevä. Vanha-Liisa luuli hänen aikovan väkisin häntä pidättää. Mutta
äkkiä Barbroo purskahti nauruun ja väistyi tieltä. "Kirjoita vain", hän
sanoi, "ei se minua haittaa. Silloin minun on vain tehtävä loppu tästä
ennemmin kuin aioin." -- "Ei sentään", sanoi eukko, joka huomasi
parhaaksi olla varuillaan Barbroon kanssa, kun hän oli niin
toivottomana. "En minä kirjoita. En tahdo pakottaa sinua maltittomiin
tekoihin." -- "Ei, kirjoita vain!" sanoi Barbroo. "En minä sillä pidä
väliä. Ymmärräthän, että minun kuitenkin täytyy lopettaa itseni. Ja
kenellähän olisi tuntoa pitkittää tällaista kurjuutta iänkaiken."
Eukko meni takaisin rukin ääreen ja istuutui kehräämään. "Etkös lähde
kirjettä toimittamaan?" sanoi Barbroo kulkien hänen jäljessään. --
"Saisikohan sinun kanssasi puhua pari järkevää sanaa", sanoi
Vanha-Liisa. -- "Miks'ei", Barbroo sanoi, "puhu pois vain."
"Ajattelen sillä lailla", Vanha-Liisa sanoi, "että lupaisin pitää
kaikki salassa, jos vain sinä suostut jättämään lapsen vahingoittamatta
ja itsesi myöskin, kunnes nähdään, käykö niinkuin sinä luulet." Barbroo
jäi seisoalleen miettimään. -- "Lupaatko, että sitten saan tehdä, mitä
tahdon?" -- "Lupaan", sanoi eukko, "sitten saat tehdä mitä haluat, sen
minä lupaan." -- "Olisi minun mielestäni sen saman vallan hyvin voinut
tehdä yksin tein", sanoi Barbroo välinpitämättömän näköisenä. -- "Olen
viime aikoina luullut sinun ennen kaikkea toivoneen, että Ingmar saisi
sovittaa, mitä on rikkonut", sanoi eukko, "mutta tuskin siitä nyt
mitään tulee, jos hän saa kuulla sellaisia uutisia." Barbroo säpsähti
ja koetti sydäntään. -- "Käyköön sitten sinun tahtosi mukaan", hän
sanoi, "mutta se on raskas lupaus. Sinun tulee tarkkaan muistaa, ettet
petä minua."
He pitivätkin hyvin sopimuksensa. Vanha-Liisa ei ilmaissut asiaa
kenellekään, ja Barbroo oli sen jälkeen niin varuillaan, ettei kukaan
aavistanut mitä hänelle piti tapahtua. Hänen onnekseen tuli sinä vuonna
aikainen kevät. Lumi suli metsistä jo maaliskuussa. Barbroo antoi heti
ensimmäisten vihreiden korsien maasta kohottua ajaa osan elukoita
karjamökille, joka oli kaukana yksinäisellä salolla. Hän itse lähti
Vanhan-Liisan kanssa sinne niitä hoitamaan.
Sitten toukokuun lopulla lapsi syntyi. Se oli tälläkin kertaa poika,
mutta paljon huonomman näköinen kuin se, joka Barbroolle syntyi
edellisenä keväänä. Se oli pieni ja heikko ja kirkui alituiseen. Kun
Vanha-Liisa näytti lasta Barbroolle, hymyili tämä katkerasti. "Suotta
sinä pakotit minun elämään tuon lapsen takia", hän sanoi. -- "Ei kukaan
niin pienestä näe, mikä siitä vielä voi tulla", eukko sanoi. -- "Muista
nyt lupauksesi, että annat minun tehdä, mitä tahdon", sanoi Barbroo
lujasti. -- "Kyllä muistan", eukko sanoi, "mutta ensin minun täytyy
tietää, että se on sokea." -- "Älä ole olevinasi niin tietämätön, kun
kuitenkin näet, minkälainen tämä lapsi on", sanoi Barbroo.
Barbroo itse oli huonompana kuin viime kerralla. Koko ensi viikon hän
oli niin heikko, ettei voinut nousta sängystä. Lapsi ei maannut
tuvassa, vaan eukko oli kätkenyt sen pieneen latoon, joka oli
karjamökin tanhualla. Hän hoiti sitä yötä päivää, juotti sille
vuohenmaitoa ja sai vaivaa nähden sen pysymään hengissä. Pari kertaa
päivässä hän toi sen sisään tupaan. Silloin Barbroo aina kääntyi
seinään päin, jottei tarvitsisi nähdä sitä.
Eräänä päivänä Vanha-Liisa seisoi karjamökin pienessä ikkunassa ja
katseli ulos. Hän piteli lasta käsivarsillaan, se kirkui tapansa
mukaan, ja eukko säälitteli itsekseen sen pienuutta ja kurjuutta. "Kas,
kas", sanoi hän äkkiä ja kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen,
"tuolta tulee oikein kylävieraita." Hetken perästä hän toi pojan
Barbroolle. "Ota sinä lapsi siksi aikaa. Menen tästä tulijoiden luokse
ja kiellän heitä sisään tulemasta, kun sinä olet sairas." Hän laski
lapsen vuoteelle, ja Barbroo antoi sen maata koskematta siihen. Se
kirkui koko ajan voimainsa takaa. Vanha-Liisa tuli hetken päästä
takaisin. "Tuon lapsen kirkuna kuuluu yli koko salon", hän sanoi.
"Jollet saa sitä vaikenemaan, niin mahdotonta sitä on pitää ihmisiltä
salassa." Sitten hän lähti uudelleen, eikä Barbroo tiennyt muuta keinoa
kuin tarjota lapselle rintaa.
Eukko oli kauan aikaa ulkona. Hänen takaisin tullessaan lapsi nukkui,
ja Barbroo makasi kyljellään ja katseli sitä. "Älä ole peloissasi",
sanoi Vanha-Liisa. "Eivät he mitään kuulleet ja lähtivätkin ihan
toiseen suuntaan kulkemaan." Barbroo katsahti häneen raskaasti. -- "Nyt
luulet varmaan tehneesi hyvin", hän sanoi. "Etkö luule minun
ymmärtävän, ettei siellä ulkona ketään ollut, peloitit vain minua
saadaksesi minut ottamaan lapsen." -- "Voin viedä sen uloskin, jos niin
on", eukko sanoi. -- "Maatkoon nyt tuossa niin kauan, kunnes herää."
Illemmällä eukko taas tahtoi viedä pojan pois. Se oli silloin ääneti ja
hyvällä päällä ja aukoi ja sulki pikku käsiään. "Missä sinä pidät häntä
öisin?" Barbroo kysyi. -- "Se makaa tuolla ulkona heinäladossa." --
"Annatko sinä hänen maata siellä kuin kissanpoikasen?" -- "En luullut
tämän lapsen olosta niin suurta väliä pidettävän. Mutta saa se olla
sisällä tuvassakin, jos niin tahdot."
Kun poika oli kuusipäiväinen, istui Barbroo vuoteella katsellen, miten
eukko kapaloi sitä. "Sinähän pitelet sitä vallan kehnosti", Barbroo
sanoi, "ei ole ihmekään, että hän huutaa niin kovin." -- "Olen minä
ennenkin lapsia hoitanut", eukko sanoi. "Luulen minä ymmärtäväni ne
asiat yhtä hyvin kuin sinäkin." Barbroo oli hetken vaiti, mutta
ajatteli itsekseen, ettei hän ollut ikinä nähnyt kenenkään pitelevän
lasta niin pahasti. -- "Sinähän kolhit poikaa niin, että sen kasvot
ovat ihan mustansiniset", hän sanoi kärsimättömästi. -- "Pitäisikö muka
mokomaa vaihdokasta vaalia kuin prinssiä ikään!" sanoi eukko
vihoissaan, "mutta kosk'en minä kelpaa, niin koeta itse." -- Ja tämän
sanottuaan hän lennätti lapsen Barbroolle ja lähti ulos.
Barbroo otti lapsen vastaan. Hän kapaloi sen ja sai pojan pian
vaikenemaan ja rauhoittumaan. "Näetkös, että nyt se on vaiti", sanoi
hän ylpeän näköisenä, kun Liisa tuli takaisin. -- "Aina toki ennen
minun lapsenhoitoani on kiitetty, minkä minä olen kuullut", sanoi eukko
uudelleen ja oli pitkän aikaa nyreillä nenin.
Tämän jälkeen Barbroo kuitenkin otti lapsen omaan hoitoonsa. Eräänä
päivänä, kun hän vielä oli makuulla, pyysi hän Liisalta puhdasta
kapaloriepua. Eukko vastasi, ettei hänellä ollut yhtään. Kaikki olivat
juuri pesussa. Barbroo punehtui, ja kyynelet tulvivat hänen silmiinsä.
"Tätä lasta hoidetaan kuin kerjäläisakan kakaraa", hän sanoi
pikaisuudessa. -- "Sinun olisi itsesi pitänyt sitä hiukkasen ajatella",
sanoi eukko. "Mutta sanopa, millä ihmeen tavalla olisit toimeen tullut,
jollen minä olisi keräillyt kaikenlaisia vaatekappaleita ja tuonut
mukanani." Kaikki muistui taas Barbroon mieleen. Hänen menneentalvinen
synkkä epätoivonsa valtasi nyt hänet, niin että hän uudestaan kävi
ankaraksi. -- "Parempi tämän lapsen olisi ollut vaikkapa ilman mokomaa
hoitoa", hän sanoi.
Seuraavana päivänä Barbroo nousi jalkeille. Hän otti esiin neulan ja
lankaa ja alkoi leikellä lakanaa kappaleiksi ommellakseen siitä
vaatteita pojalle. Hetken aikaa sitä tehtyään hän joutui uudelleen
synkkiin ajatuksiinsa. Eipä oikein kannata ruveta sille tällaisia
laittelemaan. Parasta olisi, kun heittäytyisin suohon sen kanssa; sinne
meidän molempain kumminkin on mentävä.
Hän lähti ulos katsomaan Vanhaa-Liisaa, joka lypsi lehmiä, ennen kuin
niitä ajettiin metsään. "Tiedätkö sinä, Liisa, kuinka pitkän ajan
päästä siitä saa selvän, näkeekö se lapsi?" -- "Menee siihen vielä noin
kahdeksan päivää tai ehkä parisen viikkoa, ennen kuin voi olla ihan
varma", eukko vastasi. -- Barbroo meni takaisin sisään jatkamaan
työtään. Sakset eivät leikatessa käyneet tasaisesti, kun hän tunsi
kättänsä vapisuttavan. Pian hänen ruumiinsa rupesi tutisemaan joka
paikasta, ja hänen täytyi keskeyttää työnsä vähäksi aikaa. Hyvä Jumala,
miten minun laitani oikein on! Voiko olla mahdollista, että minä siitä
tulin näin vavistuttavan iloiseksi, kun saan pitää poikaa muutamia
viikkoja huostassani?
Vanha-Liisa sai nyt täällä metsässä paljon häärimistä. Hänen täytyi
yksinään sekä ajaa karja laitumelle että pitää koko maitopuolesta
huolta. Barbroo ei huolinut muusta kuin pojan vaalimisesta eikä
ollenkaan joutanut eukkoa auttamaan. "Pitäisi sinun, Barbroo, toki
tehdä jotain muutakin eikä vain istua tuohon poikaan tuijottamassa",
eukko sanoi kerran, kun oli koko päivän puuhaamisesta vallan
katketakseen väsynyt. Barbroo nousi ja lähti menemään ulos
karjamökistä, mutta kääntyi jo kynnyksellä. -- "Saat sitten kesällä
apua", hän sanoi. "Näinä päivinä minä en tahdo lähteä pojan luota."
Kun Barbroo nyt oppi yhä enemmän rakastamaan lasta, ajatteli hän
samalla itsekseen, että hän tekisi sille kaikkein armeliaimmin, jos
toteuttaisi ensi aikeensa. Se pysyi alati heikkona ja sairaalloisena.
Se ei ruvennut oikein kasvamaankaan, vaan jäi melkein yhtä pieneksi
kuin oli ollut maailmaan tullessaan. Ja kaikkein enimmän Barbroota
huolestutti, kun sen silmät aina olivat turvoksissa ja verestävinä.
Tuskin se edes yrittikään nostaa silmäluomiaan.
Sitten Vanha-Liisa eräänä päivänä alkoi ihan kuin sattumalta puhua
lapsen iästä. "Nyt, Barbroo, poika on jo kolmen viikon vanha." --
"Eipäs ole", sanoi Barbroo, "ei kuin huomenna vasta." -- "Vai niin",
sanoi eukko, "minä kai sitten laskin väärin, mutta kyllä olen
muistavinani, että keskiviikkona se syntyi." -- "Mikä sinun on, kun et
sallisi minun pitää häntä vielä edes yhtä päivää!" Barbroo sanoi.
Seuraavana aamuna Vanha-Liisa pukeutuessaan sanoi Barbroolle: "Täällä
lähitienoilla alkavat laitumet olla lopussa. Täytyy ajaa lehmät vähän
kauemmas metsään. Illaksi minä kyllä ehdin kotiin." Barbroo kääntyi
kiivaasti häneen päin, ikään kuin jotakin sanoakseen, mutta puristi
huulensa suppuun ja oli vaiti. "Aioitko jotakin?" eukko kysyi. Hänestä
näytti kuin Barbroon olisi tehnyt mieli pyytää häntä jäämään kotiin.
Siitä ei sentään mitään tullut.
Illalla eukko hiljalleen ajoi karjaa kotiinpäin. Hän kulki ja huhuili
lehmiä, jotka oiustivat milloin miltäkin puolen tietä ja seisahtuivat
nyhtämään jokaista vihreää mätästä. Eukon maltti loppui. Pitkin matkaa
hän äyski noille junkkareille. "Niin no", hän lopuksi sanoi, "ei sinun,
Liisa, kannata tuolla lailla innota. Kyllä kotiin kiireettäkin ehtii
näkemään, mikä siellä odottaa."
Hänen avatessaan karjamökin ovea istui Barbroo kiikuttaen poikaa
povellaan ja laulaen sille. "Voi hyvä Jumala, miten kauan sinä, Liisa,
viivyttelet!" hän huudahti. "En ymmärrä, mikä nyt tässä hädässä auttaa.
Katsohan, miten sen pojan iho on rohduksissa." Ja hän tuli näyttämään
paria punaista täplää lapsen kaulassa. Vanha-Liisa oli jäänyt
kynnykselle seisomaan, löi ihmeissään käsiään yhteen ja nauroi. Barbroo
katsoi häneen vallan hämillään. "Eikö nuo rohtumat sitten ole
vaarallisia?" hän sanoi. -- "Kyllä ne huomiseksi paranevat", sanoi
eukko yhä uudestaan purskahtaen nauruun. Barbroo kummasteli sitä yhä
enemmän, mutta muisti viimein, kuinka hädissään eukko varmaankin oli
tämän päivää ollut. -- "Niin, olisi kyllä meille kaikille ollut
parasta, jos olisin sen tehnyt", hän sanoi, "se kai sinunkin
tarkoituksesi oli, koska lähdit täksi päiväksi tiehesi." -- "Viime yönä
minä maatessani ajattelin, mitä oikein tekisin", eukko vastasi, "ja
silloin joku ääni minulle sanoi, että tuo se kyllä paraiten pitää
itsestään huolen, jos minä jätän sinut sen kanssa yksiksesi."
Kun kaikki ilta-askareet oli tehty ja he olivat levolle rupeamassa,
sanoi eukko Barbroolle: "Saako nyt lapsi varmasti jäädä eloon?" --
"Saa", Barbroo sanoi, "jos Jumala tahtoo antaa sille terveyttä, jotta
minä saan sen pitää." -- "Mutta jospa siitäkin nyt tulee sellainen
vähämielinen ja sokea lisäksi?" -- "Sellainen hän kyllä on, sen minä jo
tiedän", Barbroo sanoi, "mutta sittenkään minä en saata sille mitään
pahaa tehdä. Olen kiitollinen, kun sellaisenakin saan hänet pitää
hoidossani."
Eukko istui sängynlaidalle ja mietiskeli. "Kun nyt kerta näin on
käynyt", hän sanoi, "niin kai sinä tästä kirjoitat Ingmarille." Barbroo
näytti vallan kauhistuneelta. -- "Luulin sen olevan sinun mieleesi,
että tämä lapsi saa jäädä eloon", hän sanoi, "mutta jos sinä Ingmarille
kirjoitat, silloin en takaa, mitä teen." -- "Mitenkäpä ihmeellä sinä
muutenkaan tästä selviät?" eukko sanoi. "Voihan kuka tahansa joskus
saada tietää, että sinulla on lapsi ja sitten kirjoittaa tai kertoa sen
hänelle." -- "Minä ajattelinkin koettaa pitää tätä kaikkea salassa,
kunnes Ingmar joutuu Gertrudin kanssa naimisiin."
Vanha-Liisa istui taas ääneti ja mietti näitä sanoja kotvan aikaa. Hän
näki niin selvästi Barbroon halun heittäytyä vaikka minkälaiseen
onnettomuuteen, ettei uskaltanut ruveta hänen kanssaan väittelemään.
"Sinä olet ollut kovin hyvä meitä kaikkia Ingmarilan vanhuksia
kohtaan", eukko viimein hitaasti sanoi. "Eipä ole kumma, jos tahdomme
pitää sinut vastakin emäntänämme." -- "Jos minä jonkin kerran olen
sinulle hyvää tehnyt, niin sen sinä tuhatkertaisesti korvaat, kun
tottelet minua tässä asiassa."
Sovittiin sitten Barbroon tahdon mukaan, eikä koko kesänä kukaan saanut
tietää lapsen olemassaolosta. Kun vieraita sattui karjamökille
tulemaan, pantiin poika heinälatoon piiloon. Se Barbroota vain
huolestutti, miten hän saa sen salatuksi syksymmällä, kun hänen täytyy
palata takaisin kylään. Sitä hän mietti ja aprikoi joka päivä.
Mutta tunti tunnilta hänen rakkautensa lapseen yhä kasvoi, ja samalla
hänen mielensä rauhattomuus hiukan väheni. Poikakin alkoi vähitellen
vahvistua, vaikka sen kasvaminen ja varttuminen yhä vielä kävi
hitaasti. Kaiken kesää se pysyi pahana itkemään, ja silmäluomet olivat
aina turvoksissa ja punaisina, niin että tuskin sietivät olla auki.
Barbroo ei hetkistäkään epäillyt, että lapsi oli mielipuoli, ja
vaikk'ei hän nyt ajatellut muuta kuin antaa hänen elää, oli hänellä
kuitenkin pojan tähden monta tukalaa hetkeä. Useimmiten ne sattuivat
öisin, ja silloin hän tavallisesti nousi ja asettui katselemaan lasta.
Sillä oli hyvin rumat kasvot, kellahtava iho ja ohut punaisensekainen
tukka. Nenä oli hyvin lyhyt ja alahuuli liian iso, ja nukkuessaan se
kurtisti silmäkulmiaan niin, että otsaan tuli syvät rypyt. Siinä poikaa
katsellessaan Barbroosta tuntui, että nuo olivat oikean älypuolen
kasvot, ja hän makasi valveillaan koko yön ja itki sitä, että hänen
pojastaan tulee sellainen raukka. Mutta lapsi heräsi aikaisin aamulla,
lepäsi kyllältä nukkuneena ja hyvätuulisena vasussa, joka sille oli
laitettu heijaksi, ja ojenteli käsiään Barbroota kohti, kun hän sille
puhui. Silloin Barbroo uudelleen tyyntyi ja malttoi mieltään. "Tokkohan
ne toiset, joilla on terveitä lapsia, voivat niin rakastaa niitä kuin
minä tätä vaivaisraukkaa", hän sanoi Vanhalle-Liisalle.
Aika kului, ja kesän loppu jo läheni. Barbroo ei vielä ollut päässyt
selville pulmasta, miten hän kotiin tultuaan onnistuisi pitämään lasta
salassa. Väliin ei tuntunut olevan muuta neuvoa jäljellä kuin matkustaa
maasta pois.
Syyskuun alussa oli kerran pimeä ja kolkko ilta. Ulkona satoi ja tuuli,
ja Barbroo ja Liisa istuivat lämmitellen takkavalkean ääressä. Barbroo
makuutti lasta polvillaan, ja tapansa mukaan hän istuessaan mietti,
kuinka voisi estää Ingmaria saamasta mitään tietää.
Muuten hän tulee minun luokseni takaisin, hän ajatteli. En tiedä, millä
tavalla hänet saan ymmärtämään, että minä tahdon yksin kantaa taakkani.
Juuri hänen sitä ajatellessaan karjamökin ovi ihan arvaamatta aukeni ja
muuan kulkija tuli sisään.
"Jumala rauhan antakoon", mies tervehti. "Olipa onni, että osuin
tupaanne. En olisi päässyt kylille tässä pilkkopimeässä, mutta silloin
pisti päähäni, että Ingmarilan karjamökkihän kuului olevan näillä
tienoin."
Mies oli köyhä vaivainen, joka ennen aikaan oli elellyt
kulkukauppiaana. Nyt hänellä ei ollut rihkamata kaupan, vaan hän
kierteli kerjuulla. Tuskin hän sentään oli niin köyhä, että hänen olisi
ollut pakko elää toisten armoilla, mutta hän ei enää voinut lakata
kulkemasta talojen väliä ja utelemasta kuulumisia.
Ensi katseellaan hän karjamökissä tietysti huomasi lapsen. Hänen
silmänsä suurenivat, kun hän sen näki.
"Kenenkäs tuo on?" hän heti kysyi. Naiset olivat kumpikin hetkisen
vaiti, mutta sitten Vanha-Liisa sanoi lyhyesti ja vakaasti: -- "Se on
Ingmar Ingmarinpojan."
Mies näytti vielä enemmän kummastuvan. Hän joutui siitäkin hämilleen,
kun oli päässyt sellaisen perille, jota hänen ei kenties olisi ollut
lupa tietää. Sekaannuksissaan hän kumartui lasta katselemaan.
"Kuinkahan vanha noin pikkuinen olento oikeastaan voi olla?" hän sanoi.
Tällä kertaa Barbroo ehätti vastaamaan: "Se on noin kuukauden."
Mies oli naimaton eikä paljon lapsista ymmärtänyt. Hän ei voinut nähdä,
että Barbroo häntä petti. Hän katsahti vallan pelästyneenä Barbroohon,
joka ei ollut siitä tietääkseen. -- "Vai niin, vai kuukauden se vasta
on", hän sanoi. -- "Niin", Barbroo vastasi rauhallisesti kuten
äskenkin. Tuo vanha mies punastui eikä osannut mitään sanoa, mutta
Barbroo ei näyttänyt koko asiasta yhtään välittävän. Mies kyllä
huomasi, että Vanha-Liisa varoitellen viittoi Barbroolle, mutta tämä
istui pää kenossa eikä näyttänyt eukon merkeistä välittävän. Tuo vanhus
tuskin valhetta arastelee, mies ajatteli, mutta Barbroosta näkee, että
hän pitää itseään sellaiseen liian hyvänä.
Seuraavana aamuna mies tarttui Barbroon käteen ja puristi sitä
uskottavalla tavalla. "Minä kyllä olen vaiti", hän sanoi. -- "Hyvä,
sitä minä odotankin", Barbroo sanoi.
"En minä ikinä ymmärrä, mikä sinun päähäsi pisti, Barbroo", sanoi
eukko heti miehen lähdettyä. "Mitä sinä rupeat itseäsi vastaan
valehtelemaan?" -- "Ei minun muu auttanut." -- "Ja uskot vielä, että
Reppu-Johannes sellaista asiaa salaa!" -- "Ei ole tarkoituskaan, että
hän sitä salaa." -- "Onko tarkoituksesi saada ihmiset uskomaan, ettei
tämä ole Ingmarin lapsi?" -- "On", sanoi Barbroo, "nythän sen olemista
on vallan mahdotonta enää salata. Nyt ei mikään muu auta kuin jättää
heidät siihen uskoon." -- "Ja tuohonko sinä uskot saavasi minut
suostumaan", eukko sanoi. -- "Suostuttava sinun on, jollet tahdo, että
tällaisesta älypuolesta tulee Ingmarilan perillinen."
Syyskuun puolivälissä oli karjamökkien hoitajain aika palata kotiin.
Barbroo ja Liisa silloin myös siirtyivät Ingmarilaan. He huomasivat
heti, että uutiset Barbroosta jo kiertelivät pitkin kyliä. Hän ei nyt
enää koettanutkaan salata, että hänellä oli lapsi, mutta oli kovin
varuillaan, ettei kukaan vain sitä näkisi. Hän piti sitä alati piilossa
Vanhan-Liisan luona pesutuvan takahuoneessa. Hänestä tuntui
sietämättömältä antaa kenenkään edes vilkaisemalla nähdä, että se oli
sairas ja ettei siitä ikinä tule oikeaa ihmistä.
Oli vallan luonnollista, että Barbroota tänä syksynä kovin soimattiin
ja halveksittiin. Ihmiset eivät viitsineet peitelläkään ajatuksiaan
hänestä, ja Barbroo alkoi pian niin arastella heitä, ettei olisi
tahtonut kertaakaan lähteä kotoa pois. Mutta oman talon väkikin
käyttäytyi häntä kohtaan toisin kuin ennen. Rengit ja piiat
supattelivat hänen kuultensa ilkeitä pistopuheita, ja hänen oli hyvin
vaikeata saada heitä tottelemaan.
Tästä kaikesta tuli äkkiloppu. Vahva-Ingmar oli Ingmarin
ulkomaallaoloajan asunut talossa ja hoitanut siellä isännyyttä. Eräänä
päivänä hän kuuli jonkun rengin hävyttömästi vastaavan Barbroolle ja
sivalsi silloin miestä korvalle niin, että tämä hoipertui päin seinään.
"Saat vastakerralla lisää, jos tuollaisia vielä kuulen", ukko sanoi.
Barbroo katsoi häneen kummastuneena. "Paljon kiitoksia tästä", hän
sanoi. Vahva-Ingmar kääntyi ympäri ja loi häneen varsin ankaran
silmäyksen. "Ei kestä kiittää", hän sanoi. "Mutta niin kauan kuin sinä
olet Ingmarilassa emäntänä, minä kyllä pidän huolta, että väki sinua
kohtelee kunnioittavasti."
Vähän syksymmällä tuli Jerusalemista tieto, että Ingmar ja Gertrud
olivat lähteneet sieltä matkalle. "Ehkä he jo ovat kotona, ennen kuin
nämä rivit teidät tapaavat", oli kirjeessä. Ensin tämän kuultuaan
Barbroo tunsi mielensä suuresti keventyvän. Nyt hän oli varma siitä,
että Ingmar ajaa eroasian loppuun asti, ja silloin, vapaaksi päästyään
hänen ei enää tarvitse kantaa tätä raskasta ylenkatseen taakkaa.
Mutta päivemmällä, hänen arkiaskareissa puuhatessaan, olivat kyynelet
aina vähän päästä pulpahtaa hänen silmiinsä. Tämä oli sentään sydäntä
särkevää tämä lopullinen ero hänen ja Ingmarin välillä. On niin
sanomattoman tyhjää, kun heillä kahdella ei enää ole mitään toistensa
kanssa tekemistä.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä syksyn lopulla kävi koululla paljon vieraita.
Gertrud oli eilispäivänä tullut kotiin, ja nyt hän oli asettanut
suuren pöydän Stiina äidin keittiöön ja sille levittänyt kaikki
kotipitäjäläisille lähetetyt lahjat, jotka hän oli tuonut Jerusalemista
mukanaan. Hän oli koululaisten mukana lähettänyt sanan kaikkialle, että
kellä oli siirtolaisten joukossa sukulaisia tai ystäviä, tulkoot
koululla käymään. Ja nyt heitä tuli pitkässä saatossa. Höökin Matti ja
Ljungo Björnin veli Petter ja monta muuta. Ja Gertrud jakoi kullekin,
mitä heille oli tuleva, ja kertoi Jerusalemista, siirtokunnasta ja
matkamiesten ihmeellisistä vaiheista Pyhässä maassa.
Boo Maununpoika oli koulussa koko aamupuolen ja auttoi Gertrudia
kertomisessa, mutta Ingmaria ei näkynyt. Hän oli koko matkan ollut
varma, että se, mitä Katri sanoi Barbroosta, oli pelkkää juorupuhetta,
mutta kun hän nyt kotipitäjään tultuaan oli kuullut sen olevan totta,
ei hän ensi alussa tuntenut sietävänsä nähdä ainoaakaan ihmistä. Hän
oli asettunut Boon vanhempien luo asumaan; siellä hän sai olla mielensä
mukaan rauhassa, sillä kukaan ei ollut hänestä tietääkseen.
Päivemmällä rupesi väentulva koulussa asettumaan, ja kerran Gertrud oli
hetkisen yksinkin keittiössä. Silloin muuan kookaskasvuinen ja ryhdikäs
nainen tuli sisään. Kukahan hän lienee? ajatteli Gertrud, sepä on
kumma, että tällä paikkakunnalla on sellaisiakin, joita en tunne.
Vieras tuli suoraan Gertrudin luo ja ojensi hänelle kättä. "Jos oikein
arvaan, niin olet Gertrud", hän sanoi. "Tahtoisin sinulta tiedustaa,
onko se totta, mitä kuulin, ettei Ingmar menekään sinun kanssasi
naimisiin." Gertrud oli vähällä pahastua, kun outo ihminen noin vain
äkkisuoraan tuli häneltä sellaista kysymään. Mutta sitten hänen
mieleensä juolahti, että se on varmaan Barbroo, Ingmarin vaimo.
"Ei, emme me Ingmarin kanssa mene naimisiin", hän sanoi. Toinen huokasi
ja kääntyi oveen päin. -- "En voinut uskoa sitä, ennen kuin omin korvin
kuulin."
Barbroo ajatteli vain, mitä vaikeuksia hänelle tästä koituu. Ingmar
tulee nyt kotiin vallan vapaana miehenä ja kaiketi vielä yhtä
rakastuneena häneen kuin matkalle lähtiessään. En ikimaailmassa minä
nyt tohdi antaa hänen aavistaa, että hän on lapsen isä, Barbroo
ajatteli. Tiedänhän, ettei hän ilkeäisi olla ihmisten ilmoilla, jos
jättäisi minut yksinäni ponnistelemaan sairaan lapsen kanssa. Hän
pyytäisi kyllä minua uudestaan vaimokseen, enkä minä voisi sitä
kieltää, ja silloin sama surkeus alkaisi taas alusta. Mutta kovalle
ottaa sekin, kun koko elämänsä saa kärsiä ansaitsematonta häpeää.
Juuri kynnyksellä seisoessaan hän kääntyi Gertrudiin päin. "Ingmar ei
kai nyt tahdo tulla kotiinsa", hän sanoi matalalla äänellä. -- "Ehkei
hänen ole luvallista mennä kotiinsa, ennen kuin te olette saaneet
oikean avioeron", sanoi Gertrud. -- "Tokkopa hän muutenkaan lähtisi
kotiin", arveli Barbroo.
Gertrud riensi silloin Barbroon luo. "Kuulehan, minäpä luulen, että
sinä valehtelet omaksi syyksesi", hän puhkesi puhumaan. "Sitä minä olen
koko ajan sanonut, ja nyt sinut nähtyäni minä olen siitä varma." --
"Miten minä voin valehdella?" Barbroo sanoi. "Minullahan on lapsi." --
"Sinä kohtelet Ingmaria väärin", sanoi Gertrud. "Et usko, kuinka hän
sinua kaipaa. Hän joutuu turmiolle koko mies, jollet ilmoita hänelle
totuutta." -- "Ei siinä mitään ilmoittamista ole", sanoi Barbroo.
Gertrud seisoi katsellen häneen sellaisin silmin, kuin olisi niillä
tahtonut häntä pakottaa. "Saisitko sinä lähetetyksi sanaa Ingmarille?"
sanoi Barbroo. -- "Tottahan minä hänelle sanan saan menemään." --
"Ilmoita sitten hänelle, että Vahva-Ingmar on kuolemaisillaan. Ingmarin
pitäisi tulla kotiin sanomaan hänelle hyvästit. Minua hänen ei tarvitse
tavata." -- "Miksei, kyllä teidän kummankin olisi parasta tavata
toisenne", Gertrud sanoi.
Barbroo kääntyi uudelleen oveen päin, mutta sen avattuaan hän kääntyi
takaisin. "Eihän liene totta, että Ingmar on sokea?" -- "Hän menetti
toisen silmänsä, mutta toinen on nyt terve." -- "Kiitos nyt tästä",
sanoi Barbroo. "Oli oikein hauska saada nähdä sinua", hän lisäsi ja
katsoi ystävällisesti Gertrudiin. Sen jälkeen hän sulki oven ja
poistui.
Tästä oli nyt noin tunti kulunut. Ingmar oli menossa Ingmarilaan
heittämään hyvästiä Vahvalle-Ingmarille. Hän ei kulkenut nopeasti,
näytti kuin joka askelesta olisi ollut paljon vaivaa.
Vähän matkan päässä tienvieressä oli pieni kallellaan oleva mökki, ja
melkoisen kaukaa Ingmar näki erään miehen ja naisen astuvan ulos sen
ovesta. Mies oli köyhän ja resuisen näköinen, ja Ingmar oli
huomaavinaan, että nainen pisti jotakin hänen käteensä. Sen jälkeen
nainen lähti kiireesti tietä myöten astumaan Ingmarilaan päin.
Kun Ingmar kulki tuvan ohi, seisoi mies vielä kynnyksellä. Hän käänteli
ja luki muutamia hopearahoja, jotka olivat hänen kourassaan. Ingmar
tunsi hänet oitis. Se oli Stigge Börjenpoika.
Stigge ei nostanut silmiään ennen kuin Ingmarin ohimentyä. Silloin hän
rupesi huutamaan häntä. "Varro, Ingmar, varrohan! No, mutta odota nyt,
hyvä ihminen, sillä minulla on asiaa!" Hän juoksi tielle seisomaan,
mutta kun Ingmar yhä eteni taakseen katsomatta, näytti hän kiukustuvan.
"No niin, se on oma syysi", hän huusi, "olisin muuten kertonut sinulle
ilahduttavan seikan."
Kotvasen päästä Ingmar jo oli tavoittamaisillaan sen naisen, joka oli
Stigge Börjenpojan luota lähtenyt. Naisella oli nähtävästi kiire ja hän
riensi minkä voi. Kun hän kuuli jonkun ehättävän jäljestäpäin, luuli
hän sitä Stiggeksi ja sanoi päätään kääntämättä: "Tyydy nyt siihen,
mitä sinulle annoin. Enempää rahaa minulla ei ole." Ingmar ei sanonut
mitään, vaan kulki yhä kovemmin. "Saat ensiviikolla lisää, kun et vain
tästä Ingmarille virka", nainen sanoi. Samassa Ingmar oli tavoittanut
hänet ja laski kätensä hänen olalleen. Nainen tempautui irti ja kääntyi
tiuskahtaen ympäri.
Nähdessään nyt, että se, joka hänen takanaan seisoi, oli Ingmar eikä
Stigge, hän hyvin iloisesti hämmästyen löi käsiään yhteen. Mutta kun
heidän katseensa sattuivat yhteen, kohosi Ingmarin käsivarsi hitaasti
ylös ja hänen otsansa kurtistui syviin ryppyihin. Hän näytti olevan
halukas nujertamaan hänet maahan.
Nainen ei pelästynyt. Hän seisoi paikallaan ja vilkaisi kerran
Ingmariin, mutta väistyi sitten hiljaa hänen tieltään. "Ei toki,
Ingmar", hän sanoi, "älä minun tähteni tee itseäsi onnettomaksi!"
Ingmar päästi kätensä painumaan. "Sitten minä pyydän sinulta anteeksi",
hän sanoi vastahakoisesti ja kylmästi. "En kärsinyt nähdä sinua Stiggen
seurassa." Barbroo vastasi hyvin hiljaa: "Älä luule, etten minä olisi
kiitollinen, jos kuka tahansa minut vapauttaisi tästä elämästä."
Sanaakaan sen enempää virkkamatta Ingmar lähti astumaan tien toista
puolta aivan ääneti. Barbrookin kulki ääneti. Vähän väliä kyynelet
pulpahtivat hänen silmiinsä. Voi voi tuota miestä, joka ei edes tahdo
puhua kanssani, kun näin pitkästä aikaa viimein tavataan! Voi voi,
mihin onnettomuuteen me kumpikin jouduimme!
"Varmaan minun olisi parempi sanoa hänelle totuus.", hän välistä
ajatteli. "Minä en voi kestää tätä hänen ylenkatsettaan. Parempi on
sanoa hänelle totuus ja sen jälkeen surmata itseni."
Yht'äkkiä hän päätti yrittää puhua Ingmarin kanssa. "Et kysy, miten
Vahvan-Ingmarin laita on." -- "Pianhan joudutaan perille, jotta saan
itse nähdä", Ingmar sanoa jurautti.
"Hän tuli tänä aamuna minun luokseni", Barbroo sanoi, "ja kertoi yöllä
saaneensa sanan, että hän tänään kuolee." -- "Eikös hän ole sairas?"
kysyi Ingmar. -- "Hän on kaiken vuotta kärsinyt kolotustautia ja on
myötäänsä valitellut, kun ei sinua kuulunut takaisin, jotta hän olisi
päässyt kuolemaan. Hän sanoi, ettei hän voi täältä päästä, ennen kuin
sinä palaat pyhiinvaellukselta." -- "Mutta eikö hän tänään ole
erityisen sairas?" -- "Ei ole, samanlaista se on kuin ennenkin, mutta
hän uskoo varmasti kuoleman olevan tulossa ja on jo varuilta mennyt
makuulle peräkamarin sänkyyn. Hänen päähänsä on nyt pistänyt, että
hänen kuolinvuoteensa pitää olla ihan samanlainen kuin isäsikin, ja
kirkkoherra ja lääkäri oli välttämättä noudettava hänen luokseen, koska
heidät oli Suur-Ingmarillekin haettu. Hän kyseli myöskin sitä kaunista
ryijyä, joka oli Suur-Ingmarin peittona, mutta sitä meillä ei enää
ollut tallella. Se oli huutokaupassa myyty." -- "Niin, paljonhan siinä
huutokaupassa myytiin", virkkoi Ingmar. -- "Eräs tytöistä muisteli,
että Stigge Börjenpoika olisi tuon ryijyn huutanut, ja minä ajattelin,
että pitäisi koettaa saada se hankituksi, jotta Vahva-Ingmar saisi,
mitä hänen mielensä teki. Ja minulla oli niin hyvä onni, että sain sen
takaisin ostetuksi. Tässä se minulla on", hän sanoi näyttäen kääröä,
jota kantoi kädessään.
"Aina sinä olet talon vanhuksia kohdellut hyvin", sanoi Ingmar. Hänen
äänensä oli hyvin tyly ja kova, vaikka sanojen piti olla ystävällisiä.
Enempää hän ei ruvennut virkkamaan, ja taas vaivuttiin äänettömyyteen.
Barbroo katseli tietä pitkin ikävöivin silmin. Tämä kestää hirveän
kauan tämä kotimatka, hän ajatteli. Emme ehdi perille alle puolen
tunnin, ja koko se aika minun täytyy kulkea tässä ja katsella tuota
poloista. Enkä osaa hänen onnettomuuttaan lieventää. Vielä pahemminhan
kävisi, jos sanoisin hänelle totuuden. Silloin hän uudelleen takoisi
meidän molempain elämät yhteen. Mutta en ikäpäivänä minä ole ollut näin
kovassa koetuksessa.
Hän koetti kiirehtiä käyntiään, mutta sekä hänen että Ingmarin kulku
kävi hitaasti. Raskaat ajatukset takertuivat heihin kiinni ja
pidättivät heidän askeliaan.
Vihdoin he olivat niin lähellä taloa, että piti vain veräjästä astua
pihamaalle. Tässä Ingmar asettui Barbroon tielle.
"Koska nyt on tilaisuus, niin kysyn mieltäsi eräästä aikeestani, joka
koskee meitä molempia", hän sanoi. "Sillä jollet sinä siihen suostu,
niin me tuskin koskaan enää tapaamme toisiamme. Ajattelin ehdottaa,
että me peruuttaisimme erohankkeen."
Ingmarin ääni tuntui hyvin kylmältä, ja hänen silmänsä välttivät
Barbroota, katsellen tämän sivuitse talon vanhaa pihaa. Hän nyökkäsi
päätä rakennusryhmille, joissa luukut ja matalat ikkunat melkein
näyttivät miettiväisiltä silmiltä. "Niin, nyt ne kaikki kyllä
kurkistelevat minua", hän mutisi. "Ne kai tahtovat nähdä, enkö
viimeinkin ole oppinut käymään Jumalan teitä."
"Olen tänä päivänä paljon ajatellut tulevaisuutta", Ingmar sanoi
ääneen. "Minä en voi antaa sellaisen ihmisen kuin Barbroon joutua
turmioon, olen itsekseni ajatellut. Minun on pakko ottaa hänet
huostaani, mutta mieheksi ja vaimoksi tavallisuuden mukaan me emme voi
ruveta. Ja nyt minä sinulta kysyisin, etkö halua lähteä minun kanssani
Jerusalemiin, liittyäksemme siellä siirtokuntaan. Siellä on kelpo väkeä
ja niin paljon omaisiamme, että sinä pian perehtyisit." Hän pysähtyi
vähäksi aikaa kuullakseen mitä Barbroo vastaisi. -- "Tahdotko sinä
minun tähteni lähteä talostasi pois?" -- "Tahdon vain tehdä, mikä on
oikein." Hän puhui niin tylyllä äänellä, että Barbroota puistatti. --
"Sinä olet jo menettänyt toisen silmäsi siellä ulkomailla, ja olen
kuullut, että sinun oli pakko lähteä kotiin, jottet tulisi sokeaksi."
-- "Ei meidän kannata sitä ajatella", sanoi Ingmar. "Kaikki kyllä käy
hyvin, kun vain tekee, minkä tietää oikeaksi."
Barbroo ajatteli taas, että säälistäkin hänen pitäisi sanoa Ingmarille
totuus. Kova taistelu kävi hänessä, ja sanat olivat pulpahtaa esiin,
mutta hän jaksoi kuitenkin hillitä tahtonsa ja olla vaiti. Ei, en minä
tohdi saattaa häntä sellaiseen surkeuteen, hän ajatteli. Meidän on
paras erota omille teillemme, sen tiedän, muuten minun on pakko surmata
itseni.
Kun hän oli vaiti, sanoi Ingmar: "Nyt, Barbroo, meille tulee pitkät
hyvästit." -- "Niin tulee", sanoi Barbroo. Hän ojensi kättään, ja
Ingmar tarttui siihen. Kun hän piti sitä omassaan, värähti hän niin,
että koko ruumis vapisi. Hetkisen näytti siltä kuin hän olisi tahtonut
vetää Barbroon rintaansa vasten ja sulkea hänet rajusti syliinsä. "Minä
käyn sisällä Vahvalle-Ingmarille sanomassa, että sinä olet tullut",
sanoi Barbroo. -- "Niin, tee se", Ingmar äkkiä sanoi päästäen käden
irti.
* * * * *
Vahva-Ingmar oli makuulla peräkamarin sängyssä. Hänellä ei ollut
tuskia, mutta sydän löi heikosti ja hengitys tuntui hetki hetkeltä
käyvän vaikeammin. "Tosiaan se onkin sallimuksen tahto, että tämä päivä
on viimeiseni", hän ajatteli.
Alussa maatessaan yksin hänellä oli viulu vieressään. Hän kosketti
silloin tällöin vallan hiljaa sen kieliä ja oli silloin kuulevinaan
kokonaisia sointuja ja lauluja. Lääkärin ja kirkkoherran tultua hän
siirsi viulun syrjempään ja kertoi heille ihmeellisistä tapahtumista,
joita hän oli elämässään kokenut. Enimmän ne koskivat Suur-Ingmaria ja
metsänväkeä, jonka hyvässä suosiossa hän kauan oli ollut. Mutta siitä
asti kun Hellgum oli hakannut ruusupensaan hänen tupansa edestä, ei
hänen maallinen elämänsä ollut tahtonut onnistua.
Metsänväet olivat luopuneet häntä auttelemasta, ja kaikenlaiset
vastukset olivat päässeet hänen kimppuunsa. "Kyllä uskotte,
kirkkoherra, miten ilahduin", hän sanoi, "kun Suur-Ingmar viime yönä
tuli luokseni sanomaan, ettei minun enää tarvitse hänen talostaan
huolta pitää, vaan pääsen täältä rauhaan."
Hän oli hyvin juhlallinen, ja selvästi huomasi, että hän vallan varmaan
uskoi kuolemansa olevan tulossa. Kirkkoherra virkkoi muutamin sanoin,
ettei hän erittäin sairaalta näyttänyt, mutta lääkäri, joka oli
tutkinut häntä ja kuunnellut hänen sydäntään, sanoi aivan vakaasti:
"Ei, kyllä Vahva-Ingmar tietää, mitä sanoo. Ei hän tässä suotta
kuolemaa varro."
Kun Barbroo tuli sisään ja levitti upean ryijyn vuoteelle, kalpeni ukko
hieman. "Nyt on loppu lähellä", hän sanoi. Hän siveli hiljaa Barbroon
kättä. "Kiitos sinulle tästä ja kiitoksia kaikesta. Ja sitten sinä anna
minulle anteeksi, että olen viime aikoina ollut tyly sinua kohtaan."
Barbroon heltymys puhkesi nyyhkytyksiin. Niin suuret määrät surua oli
häneen kerääntynyt, että itku olikin aina likellä. Ukko silitti vielä
kerran hänen kättään ja hymyili suopeasti hänen itkulleen. "Nyt
Ingmarkin pian saadaan tänne", hän sanoi. -- "Hän on jo täällä", sanoi
Barbroo. "Minun piti vain käydä edeltä ilmoittamassa siitä sinulle."
Ingmarin astuessa sisään ukko vaivalloisesti nousi vuoteella istualleen
ja ojensi hänelle kättä. "Terve kotiin tultuasi", hän sanoi. Ingmar
tuli pahoille mielin, kun hänet näki. -- "En olisi uskonut saavani sitä
surua, että sinä juuri kotiintulopäivänäni asetut kuolinvuoteelle", hän
sanoi. -- "Et saa nyt moittia minua tästä", vastasi ukko ikään kuin
anteeksipyytäen. "Muistathan, että Suur-Ingmar antoi minulle luvan
tulla hänen luoksensa, kun sinä vain ehdit palata pyhiinvaellukselta."
Ingmar istahti sängynlaidalle. Ukko silitteli maatessaan hänen kättään,
mutta ei pitkään aikaan virkkanut mitään. Kuolema näkyi jo kiireesti
lähestyvän. Hän kalpeni yhä enemmän, ja hengitys kävi vaivalloisesti
sihisten.
Sitten Barbroo lähti huoneesta ulos, ja ukko alkoi kysellä Ingmarin
asioita. "Oliko hyvä tulla kotiin?" hän kysyi katsoen terävästi
Ingmaria silmiin. -- "Oli", vastasi Ingmar tyynesti ja taputteli hänen
kädenselkäänsä. "Oli vallan hyvä matka." -- "Täällä on kerrottu, että
olet tuonut Gertrudin mukanasi, onko se totta?" -- "Kyllä hän oli
mukana, hän menee serkkuni Boo Maununpojan kanssa naimisiin." -- "Ja
sinä, Ingmar, oletko sinä siihen tyytyväinen?" -- "Minä olen siihen
vallan tyytyväinen", Ingmar vastasi eheällä äänellä.
Ukko katsoi tutkivasti häneen ja pudisti päätään. Näissä asioissa
hänellä näytti olevan monta tuntematonta puolta. "Miten sinun
silmällesi on käynyt?" hän sanoi. -- "Sen minä menetin Jerusalemissa",
vastasi Ingmar huolettomasti. -- "Oletko sinä siihenkin tyytyväinen?"
ukko kysäsi. -- "Tiedätkö sinä, Vahva-Ingmar, että Herra tahtoo ottaa
jotakin korvausta siltä, jolle hän antaa niin suuren onnen." -- "No,
oletkos sinä sitten saanut jonkin suuren onnen?" -- "Olen", Ingmar
vastasi, "sainhan sovitetuksi sen, missä minä olin tehnyt väärin."
Kuoleva alkoi avuttomasti kääntelehtiä vuoteessaan. "Onko sinulla nyt
tuskia?" Ingmar kysyi. -- "Ei ole, olen vain niin rauhaton", sanoi
ukko. -- "Kertoisit nyt minulle, mistä syystä." -- "Ethän sinä, Ingmar,
vain valehtele minulle, jotta minä pääsisin täältä tyynesti lähtemään",
sanoi ukko hyvin hellästi. Nyt Ingmar oli yllättynyt. Hän menetti
tyyneytensä ja herahti nyyhkyttävään itkuun. "Kerro toki ennemmin asiat
toden mukaan!" sanoi ukko. Silmänräpäyksessä Ingmar vaikeni ja
rauhoittui. -- "Täytyyhän itkeä, kun menettää niin hyvän ystävän kuin
sinä olet minulle ollut."
Tämän jälkeen ukko kävi yhä levottomammaksi, ja kylmä hiki nousi hänen
otsalleen. "Sinä, Ingmar, olet niin vasta tullut tähän maahan", hän
viimein sanoi, "tokko lienet vielä kuullut mitään uutisia täältä
meiltä?" -- "Olen", sanoi Ingmar, "sen, mitä tarkoitat, sen minä jo
kuulin Jerusalemissa." -- "Minun olisi paremmin pitänyt valvoa sitä,
mikä sinulle kuului", sanoi ukko. -- "Kuulehan, Vahva-Ingmar, kun
sanon: Olet väärässä, jos Barbroosta uskot jotakin pahaa." --
"Väärässäkö olen?" ukko sanoi. -- "Niin olet", sanoi Ingmar lujemmalla
äänellä. "Olipa hyvä, että minä tulin kotiin, sillä nyt hän saa edes
jonkun puolustajan itselleen."
Ukko aikoi vastata, mutta Barbroo, joka oli mennyt väentupaan
laittamaan kahvipöytää vieraille, oli raollaan olevan oven kautta
kuullut koko heidän puheensa. Hän tuli nyt kiireesti peräkamariin ja
astui Ingmaria kohti ikään kuin jotakin hänelle sanoakseen. Mutta viime
hetkessä hän näkyi muuttavan mieltään. Hän kumartui sen sijaan ukon yli
ja kysyi, miten hänen laitansa oli.
"Kyllähän minä nyt voin paremmin, kun olen saanut puhua Ingmarin
kanssa", sanoi ukko. -- "Niin, hyvä hänen kanssaan onkin puhua", sanoi
Barbroo hiljaa ja siirtyi sitten ikkunan luo asettuen sinne istumaan.
Tämän jälkeen jokainen saattoi huomata, että Vahva-Ingmar valmistautui
poislähtöön. Hän makasi ummessa silmin ja kädet ristissä. Kaikki
pysyivät liikahtamatta, jotteivät häntä häiritsisi.
Mutta Vahva-Ingmar kuvitteli ajatuksissaan yhä sitä päivää, jona
Suur-Ingmar oli kuollut. Hän näki edessään huoneen sellaisena kuin se
oli ollut hänen tullessaan sinne hyvästejä sanomaan. Hän muisti ne
pikku lapset, jotka hänen isäntänsä oli pelastanut ja jotka olivat
istuneet sängynpohjissa silloin, kun hän siinä kuoli. Kun hän ajatteli
tätä, hänen mielensä omituisesti heltyi. "Katsohan, Suur-Ingmar, kun
sinä olet minua paljon ylempi", hän kuiskasi, sillä sen hän ymmärsi,
ettei hänen nuoruudenystävänsä voinut tänä hetkenä olla etäällä
hänestä. "Kirkkoherra ja lääkäri täällä ovat, ja sinun ryijysi minulla
nyt on peitteenä, mutta mitään pientä lasta minun silmäni eivät erota
sängynpohjissa istumassa." Tämä oli tuskin sanottu, kun hän kuuli, että
joku hänelle vastasi. "Tässä talossa on kyllä pieni lapsi, jonka
hyväksi sinä voisit viime hetkenäsi tehdä armeliaan työn."
Tämän kuultuaan Vahva-Ingmar alkoi hymyillä itsekseen. Hän oli heti
ymmärtävinään, mitä hänen nyt piti tehdä. Hän alkoi nyt hyvin heikolla,
mutta vielä täysin tajuttavalla äänellä valitella, että kirkkoherran ja
lääkärin täytyi niin kauan vartoa hänen kuolemistaan. "Mutta koska te,
kirkkoherra, kuitenkin täällä istutte", hän sanoi, "mainitsen tässä,
että täällä talossa on kastamaton lapsi, ja ajattelin kysyä, ettekö te,
kirkkoherra, olisi hyvä ja odottaessanne kastaisi sitä."
Ääneti oli huoneessa oltu tähän asti, mutta vielä äänettömämmin oltiin
nyt. Mutta sitten kirkkoherra sanoi: "Siinä sinä, Vahva-Ingmar, sanoit
hyvän ajatuksen. Se olisi meidän ollut tehtävä aikoja sitten."
Barbroo nousi vallan säikähtyneenä ylös. "Ei toki, ei se nyt mitenkään
käy", hän sanoi. Hän oli aina ajatellut, että kun poika viedään
kasteelle, silloin hänen täytyy ilmaista, kuka sen isä on, ja hän oli
siitä syystä lykännyt kasteen tuonnemmas. Nyt hän joutui kauhistuksesta
vallan pyörälle päästään. -- "Voisit nyt sallia minulle sen ilon, että
olisin viime hetkenäni tehnyt hyvää", sanoi Vahva-Ingmar toistaen ne
sanat, jotka oli ollut kuulevinaan. -- "Ei ei, se on mahdotonta", sanoi
Barbroo.
Nyt lääkärikin koetti omalla tavallaan kannattaa ukon mielitekoa. "Olen
varma, että Vahvan-Ingmarin olisi hiukan helpompi hengittää, jos hän
saisi joksikin aikaa muuta ajattelemista kuin että hän pian kuolee."
Barbroosta tuntui kuin hänet olisi taottu kahleisiin, kun häneltä
tällaista pyydettiin kuolemaisillaan olevan miehen huoneessa. Hän sanoi
vaikeroiden: "Te käsitätte kyllä itsekin, ettei se voi mitenkään
sopia." Kirkkoherra meni Barbroon eteen ja sanoi vakaasti: "Ymmärräthän
sinä, Barbroo, että lapsi on kastettava." -- "Niin on, mutta tänään se
on liian vaikeata", Barbroo kuiskasi vastaukseksi. "Minä tulen huomenna
pappilaan ja tuon lapsen sinne. Ei sitä nyt voida kastaa, ei mitenkään,
juuri Vahvan-Ingmarin kuolinhetkenä." -- "Itsehän näet, että
Vahva-Ingmar siitä ilahtuisi", sanoi kirkkoherra.
Ingmar oli tähän asti istunut ääneti ja liikahtamatta. Mutta hänen
sydämensä oli noussut kuohumaan, kun hän näki Barbroon noin
nöyryytettynä ja onnettomana. Tuo on hirvittävän katkeraa sellaiselle,
joka niin paljon pitää itsestään kuin Barbroo, hän ajatteli. Hänen oli
kerrassaan mahdotonta sallia, että sitä ihmistä, jota hän kerran oli
rakastanut ja kunnioittanut enemmän kuin ketään muuta, noin
masennettiin ja poljettiin kaikkien pilkaksi.
"Kuule, luovu sinä pois tuosta ehdotuksestasi", hän sanoi
Vahvalle-Ingmarille. "Se on Barbroolle liian raskasta." -- "Kyllä me
teemme sen niin helpoksi Barbroolle kuin suinkin, jos hän vain tahtoo
noutaa lapsen", virkkoi kirkkoherra. "Hän saa kirjoittaa paperille sen
mitä tarvitaan, niin minä sitten kotona merkitsen sen kirkonkirjaan."
-- "Ei, ei ollenkaan, se on ihan mahdotonta", sanoi Barbroo ja ajatteli
vain jotakin keinoa saadakseen kasteen lykätyksi toiseen kertaan.
Vahva-Ingmar nousi nyt vuoteellaan istualleen ja lausui tarkasti
punniten sanojaan: "Vielä sinun sydäntäsi, Ingmar, painaa kaiken ikäsi,
jollet saa täytetyksi tätä minun viimeistä toivettani."
Ingmar nousi silloin oitis. Hän meni Barbroon luo, kumartui tämän
puoleen ja kuiskasi: "Tiedäthän, Barbroo, ettei aviovaimon tarvitse
ilmoittaa kastetodistukseen kenenkään muun nimeä kuin miehensä." Hän
katsahti Barbroon silmiin. Vaimon koko ruumis värähti, mutta hän ei
vastannut sanaakaan. Luulen, että hän on vähällä menettää järkensä,
Ingmar ajatteli.
Hän meni ulos, eikä kauan kestänyt, kun kastetoimitukseen oltiin
valmiina. Papinkauhtana ja käsikirja otettiin esiin pienestä
matkalaukusta, joka kirkkoherralla aina oli mukanaan, ja vadillinen
vettä tuotiin sisään. Vanha-Liisa tuli sylikummiksi.
Kirkkoherra seisoi keskilattialla sitoen kauhtanaa ylleen. "Ensiksi
minun sitten pitäisi saada tietää, millä nimellä poika ristitään", hän
sanoi. -- "Tahtoisiko Barbroo itse antaa hänelle nimen?" esitti
lääkäri. Kaikki katsoivat Barbroohon. Hänen huulensa liikkuivat pari
kertaa, mutta mitään ääntä niistä ei tullut. Siitä odotuksesta ei
näyttänyt tulevan loppua.
Kun Ingmar sen näki, ajatteli hän näin. Nyt Barbroo muistelee, minkä
nimen hänen poikansa olisi saanut, jos kaikki olisi niinkuin olla piti.
Hän ei saa häpeältään puhutuksi. Ingmarin mieli heltyi niin, että viha
vaimoa kohtaan haihtui ja hänen entinen suuri rakkautensa täytti
valtavana voimana hänet. Voihan hänen lapsensa nimenä hyvinkin olla
Ingmar, hän ajatteli. Mitäpä minä siitä? Mehän eroamme kuitenkin.
Parasta olisi, kun voisimme edes jotenkin vielä saada ihmiset uskomaan,
että lapsi on muka minun, jotta hän saisi hyvän nimensä ja maineensa
takaisin.
Mutta tätä hän ei tahtonut suoraan esittää, vaan keksi toisen tavan:
"Koska Vahva-Ingmar on pitänyt tästä kasteesta huolen, niin eiköhän hän
antaisi pojalle omaa nimeänsä." Hän katsoi tätä sanoessaan vaimoonsa,
nähdäkseen ymmärsikö tämä hänen tarkoitustaan.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt nämä sanat virkkaa, kun Barbroo nousi.
Hän astui hiljaa paikaltaan peremmäs, kunnes seisoi vastapäätä
kirkkoherraa. Sitten hän sanoi eheästi ja vapaasti: "Ingmar on ollut
minulle niin hyvä, etten enää jaksa nähdä hänen tuskaansa, mutta nyt
minä tahdon tunnustaa, että lapsi on hänen. Ingmariksi tätä lasta ei
ristitä, sillä se on sokea ja älypuoli."
Ja näitä sanoja lausuessaan hän tunsi mieltänsä hirveästi
katkeroittavan, kun nyt hänen elämänsä pohjimmainen salaisuus oli
häneltä reväisty pois. Hän herahti itkuun, ja kun hän ei tuntenut
voivansa nyyhkytystään hillitä, riensi hän ulos huoneesta antaakseen
kuolevan olla rauhassa.
Väentuvassa hän heittäytyi suuren pöydän varaan ja itkeä tyrski
valtoimena.
Hetken perästä hän nosti päätään ja kuulosti peräkamariin. Sieltä
kuului silloin matalaäänistä puhetta. Vanha-Liisa parhaillaan kertoi
heidän olostaan karjamökillä.
Taaskin hän katkeroitui siitä, että salaisuus oli tullut ilmi, ja
taaskin hän hyrskähti itkuun. Mikä kumma voima hänet oli pakottanutkin
puhumaan, juuri kun Ingmar oli kaikki hänelle niin tasoittanut, että
hän hyvinkin olisi voinut vielä pari viikkoa olla vaiti, kunnes olisi
saanut eron. Nyt minun täytyy surmata itseni. Tämä päivä on minun
viimeiseni.
Sitten hän kuulosti uudelleen. Nyt kirkkoherra luki kastesanoja. Hän
puhui niin selvään, että Barbroo kuuli joka sanan. Vihdoin tuli nimen
antamisen vuoro. Nimen kirkkoherra lausui kovemmalla äänellä kuin muun.
Se oli Ingmar.
Sen kuullessaan Barbroo alkoi uudelleen itkeä voimattomuuttaan.
Ovi aukeni kohta sen jälkeen, ja Ingmar tuli ulos. Barbroo meni häntä
vastaan pidättäen väkisin kyynelensä. "Sinä ymmärrät, että meidän
välimme täytyy tulla sellaiseksi kuin ennen sinun lähtöäsi päätettiin",
hän sanoi. Ingmar silitti hiljaa hänen tukkaansa. -- "Minä en pakota
sinua mihinkään. Mutta kuitenkin siitä, mitä sinä äsken teit, minä
näen, että sinä rakastat minua enemmän kuin omaa elämääsi."
Barbroo tarttui nyt lujalla otteella hänen toiseen käteensä. "Lupaatko
sinä, että minä saan yksin ottaa lapsen hoitooni?" -- "Lupaan", sanoi
Ingmar, "sinä saat siinä tehdä oman tahtosi mukaan. Vanha-Liisa kertoi
meille, mitä taisteluja sinulla on siitä lapsesta ollut. Ei kukaan
henno sitä sinulta riistää."
Barbroo katsoi häneen suurin silmin. Hänestä oli ihan ihmeellistä, kun
hänen kaikki pelkonsa yht'äkkiä tuntuivat haihtuneen tyhjiin. "Olin
luullut, että sinua oli turha koettaakaan taivuttaa, jos saisit tietää
totuuden", hän sanoi. "Mutta minä olen sinulle kiitollisempi kuin sanoa
voin. On niin hauskaa saada erota hyvinä ystävinä, niin että kun
vastedeskin tavataan, voimme vielä sovussa keskustella."
Ingmarin kasvot muuttuivat äkkiä hymyileviksi. "Mitenkä nyt lienee sen
asian laita, tahtoisitko sinä lähteä minun kanssani Jerusalemiin?" hän
sanoi.
Hänen hymyilynsä nähdessään Barbroo kävi tarkkaavammaksi. Hän ei ollut
koskaan nähnyt Ingmaria sellaisena. Koko kasvot olivat muuttuneet.
Barbroosta tuntui kuin heijastus jostakin olisi valaissut noita jäykkiä
piirteitä, niin että Ingmar oli oikein kauniin näköinen. "Mikä sinun
on, Ingmar?" hän kysyi. "Mitä sinä nyt suunnittelet? Kuulin sinun
antavan pojalle nimen Ingmar. Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Nyt sinä, Barbroo, saat kuulla jotakin ihmeellistä", sanoi Ingmar
tarttuen hänen molempiin käsiinsä. "Kun olin kuullut Vanhan-Liisan
kertomuksen teidän olostanne salolla, pyysin minä lääkäriä tutkimaan
lasta. Ja lääkäri ei huomannut hänessä mitään vikaa. Hän sanoi, että se
on pieni ikäisekseen, mutta se on ihan terve, ja sillä on yhtä hyvä
ymmärrys kuin muillakin lapsilla."
"Eikö se sitten lääkärinkin mielestä ole ruma ja oudon näköinen?" sanoi
Barbroo henkeään pidättäen.
"No, eiväthän meidän sukumme lapset yleensäkään taida olla sen
kauniimpia", Ingmar sanoi.
"Eikö hän sitäkään usko, että se on sokea?"
"Kyllä se lääkäri nyt saa sinusta, Barbroo, naurunaihetta koko iäkseen,
kun olet ruvennut sellaisia hullutuksia uskomaan. Hän lupaa lähettää
tänne silmävettä, jolla voit poikaa pestä. Ja viikon kuluttua se on
terve."
Barbroo lähti kiireesti menemään kamariin päin. Ingmar viittasi häntä
takaisin. "Et sinä nyt saa lasta ottaa", hän sanoi. "Vahva-Ingmar
pyysi, että se pantaisiin vuoteelle hänen luokseen. Ja nyt hän sanoo,
että hänen on aivan yhtä hyvä olla kuin isän. Ei hän nyt mitenkään
päästä lasta luotaan, ennen kuin kuolee."
"Ei, en minä menekään poikaa häneltä ottamaan", sanoi Barbroo. "Mutta
minun täytyy itse saada puhua lääkärin kanssa."
Sieltä palattuaan hän meni Ingmarin ohi ja seisahtui ikkunan ääreen.
"Olen kysynyt lääkäriltä, ja nyt minä tiedän, että se on totta." Hän
ojensi käsiään taivasta kohti. Hän oli ikään kuin häkistä vapaaksi
päästetty lintu, joka kohottaa siipiään. "Et tiedä, Ingmar, etkä tajua,
mitä onnettomuus oikein on", hän sanoi. "Ei kukaan sitä tiedä."
"Barbroo", sanoi Ingmar, "saanko minä nyt ruveta puhumaan meidän
tulevaisuudestamme?" Barbroo ei häntä kuunnellut. Hän oli pannut
kätensä ristiin ja alkoi kiittää Jumalaa. Hän puhui puoliääneen ja
kuohuvin mielin, mutta Ingmar kuuli hyvin hänen sanansa. Hän uskoi nyt
Jumalan tietoon kaikki äskeiset surunsa kovaosaisesta lapsestaan, ja
hän kiitti häntä siitä, että hänen lapsensa saa tulla kaikkien muiden
kaltaiseksi, siitä että hän saa nähdä sen juoksevan ja leikkiä lyövän,
siitä että se saa käydä koulua ja oppia lukemaan, siitä että se vielä
kasvaa nuorukaiseksi, joka voimakkaasti käyttää kirvestä ja ohjaa
auraa, siitä että se varttuu aikamieheksi, joka ottaa vaimon ja
isäntänä asuu tätä suvun vanhaa kartanoa.
Kun hän oli tästä Jumalaa kiittänyt, tuli hän Ingmarin luo ja sanoi
helossa silmin: "Nyt minä tiedän, miksi isä sanoi Ingmarinpoikien sukua
tämän paikkakunnan parhaaksi."
"Siihen on se syynä, että Jumala kohtelee meitä laupiaammin
kuin muita", Ingmar vastasi. "Mutta nyt, Barbroo, meidän on
puhuttava -- -- --"
Barbroo keskeytti hänet.
"Ei, vaan se se on syynä, että te ette asetu ennen kuin olette sopineet
välinne Herran kanssa", hän sanoi. "Laupias Jumala, miten minun lapseni
olisi käynytkään, jollet sinä olisi ollut sen isä?"
"Vähäisen minä olen kyennyt sitä auttamaan", Ingmar sanoi.
"Sinunpa tähtesi se pääsi minun sukuni kiroista", sanoi Barbroo
sydämellisesti. "Se sinun pyhiinvaelluksella käyntisi se vaikutti, että
nyt on näin hyvin käynyt. Se toivo minua viime talvenakin välistä
vahvisti, että sinun Jerusalemiin menosi tähden Jumala olisi minulle ja
lapselle armollinen."
Ingmarin pää painui alas. "En minä muuta tiedä, Barbroo hyvä, kuin että
koko ikäni minä olen ollut suuri raukka", hän sanoi muuttuen nyt yhtä
alakuloisen näköiseksi kuin tunti sitten.
"Arvaapa mitä tuolla sisällä äsken juuri puhuttiin", sanoi Barbroo.
"Niin, kirkkoherra sanoi, että tästälähtien sinua kansa kyllä sanoo
Suur-Ingmariksi, koska sinä olet niin Jumalan suosiossa, että sinun
tähtesi minun sukuni on päässyt kirouksestaan."
He istuivat rinnakkain leveällä rahilla. Vaimo painautui lähelle
Ingmaria, mutta Ingmarin kädet olivat riipuksissa ja hänen kasvonsa
synkistyivät synkistymistään.
"Nyt minä luulen, että sinä olet vihoissasi minulle", sanoi Barbroo.
"Muistelet varmaankin minun äskeistä tylyyttäni ja julmuuttani tuolla
tiellä. Mutta voithan käsittää, että se oli katkerin hetki mitä minä
olen elänyt."
"Enhän voi olla iloissani", Ingmar sanoi. "En vielä tiedä, miksi meidän
olomme kääntyy. Sinä kyllä sanot minulle niin paljon kaunista, mutta et
vastaa, rohkenetko jäädä tänne minun vaimokseni."
"Vai en ole sitä sinulle sanonut?" sanoi Barbroo ihmetellen ja
hymyhuulin. Samassa hänen vanha pelkonsa oli hänet uudelleen yllättää,
ja hän vapisi. Mutta hän silmäili ympärilleen, sulki katseeseensa koko
vanhan pirtin, pitkän, matalan ikkunan, leveät seinänvierirahit ja
takkauunin, jonka ääressä suku oli polvi polvelta istunut pystyvalkean
loisteessa tehden puhdetöitä. Hän tunsi, että se häntä vartioi ja
suojelee.
"En koskaan tahdo muualla elää kuin sinun kattosi alla ja sinun
kodissasi", hän sanoi.
Kohta sen jälkeen kirkkoherra avasi peräkamarin oven ja viittasi heitä
tulemaan sisään.
"Nyt Vahva-Ingmar näkee koko taivaan avoinna", hän sanoi heidän
mennessään ovesta hänen sivuitseen.
_Jerusalem_ II, 1902.