Ingmar on nyt ottanut huostaansa Baram pashan myllyn. Hän askaroi nyt
myllärin toimessa, ja milloin yksi, milloin toinen siirtokuntalainen
käy häntä auttamassa.
Mutta vanhastaanhan on tunnettua, että kaikissa myllyissä on paljon
noitavoimia ja muuta sellaista, ja siirtokuntalaiset alkoivat pian
huomata, ettei kukaan voi päiväkautta istua kuulemassa kivien kolketta
Baram pashan myllyssä joutumatta ikään kuin lumouksiin.
Jokainen, joka istuu niitä kuuntelemassa, havahtuu lopulta huomaamaan,
että ne yhä laulavat ja hyrisevät näitä sanoja: "Jauhamme jauhoja,
kokoomme rahoja, meistä on hyötyä; mitäs sinä teet, mitäs teet, mitäs
teet?"
Ja siinä, joka tätä kuulee, herää kumma halu ansaita leipänsä hiki
päässä. Hän syttyy vallan kuumeeseen istuessaan myllyssä kuunnellen
kivien kolketta.
Ehdottomasti hän alkaa ajatella, kykenisikö hän mihinkään, voisiko hän
mitään saada aikaan, olisiko hänestä millään lailla siirtokunnalle
tukea.
Ne, jotka ovat pari päivää olleet myllytyössä, eivät puhu mistään
muusta kuin tämän maan viljelykseen kelpaavista laaksoista, jotka
kaikki ovat ketona, he puhuvat vuorista, joille olisi metsää
kylvettävä, ja hylätyistä viinitarhoista, joissa vain työmiehiä olisi
tarpeen.
Ja kun myllynkivet ovat pari viikkoa lauluaan hyräilleet, silloin
eräänä päivänä ruotsalaiset talonpojat vuokraavat Saaronin tasangolta
maapalstan ja alkavat kyntää ja kylvää.
Ja kun vähän aikaa kuluu, niin he hankkivat itselleen Öljymäeltä pari
isoa viinitarhaa.
Ja taaskin jonkin ajan päästä he ottavat urakalle suuren vesijohtotyön
muutamassa laaksossa.
Ja ruotsalaisten ensin alettua rupeavat amerikkalaiset ja syyrialaiset
vähitellen jatkamaan. He menevät opettajiksi kouluihin, hankkivat
valokuvauskoneen ja kiertävät ympäri maata ottamassa kuvia, jotka
käyvät matkustajille hyvin kaupaksi, he laittavat pienen
kultasepänliikkeen johonkin talonsa sopivaan huoneeseen.
Miss Young on jo pitkät ajat ollut johtajattarena Ahmed efendin
koulussa, ja nuoret ruotsalaistytöt opettavat muhamettilaislapsille
ompelua ja kutomista.
Syksymmällä jo koko siirtokunta hyörii ja häärii työssä ja yhä uusissa
hankkeissa. Koko talo kuhisee vireyttä aivan kuin muurahaiskeko.
Ja kun muistelee, niin tosiaan tänä kesänä ei ole sattunut mitään
onnettomuutta, ei ketään ole kuollut siitä lähtien, kun Ingmar otti
myllyn huostaansa. Eikä nyt enää kukaan ole Jerusalemin ilkeyttä
suremalla mieltään menettänyt.
Kaikkien katseet säteilevät mielihyvää, he rakastavat siirtokuntaansa
enemmän kuin koskaan ennen, he suunnittelevat uusia hankkeita ja
panevat niitä toimeen. Tämä on tähän asti ollut ainoa puute heidän
onnessaan. Ja nyt he kaikki uskovat, että Jumala tahtookin antaa heidän
hankkia leipänsä omalla työllä.
Syksyllä Ingmar jättää myllyn Ljungo Björnille ja oleksii itse nyt
siirtokunnan talossa. Hän laittaa Boon ja Gabrielin kanssa jonkinmoista
vajaa talon viereiselle kentälle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä sillä
aiotaan, kukaan ei saa nähdä, miten se sisustetaan, sillä he ovat kovin
salaperäisiä.
Saatuaan viimein vajan valmiiksi Ingmar lähtee Boon kanssa Jaffaan, ja
siellä saksalaisessa siirtokunnassa he alkavat tavattoman pitkälliset
neuvottelut.
Mutta parin päivän kuluttua he palaavat kotiin, tällä kertaa ratsastaen
kumpikin uljaalla ruskealla hevosellaan.
Nämä ovat nyt siirtokunnan omaisuutta, ja totta tosiaan, vaikka
sulttaani tai keisari olisi kolkuttanut porttia ja selittänyt aikovansa
liittyä siirtokuntaan, niin sen mieleisempi hän tuskin olisi voinut
olla. Lapset ne liekkuvat ja kapuavat hepojen selkään, ja se talonpoika
on kuin ruhtinas, joka niillä pääsee kyntämään.
Niitä vaalitaan paremmin kuin yhtäkään hevosta koko Itämaalla, ja
jok'ainoa yö talonpojat pistäytyvät niiden vajaan katsomaan, että soimi
on täynnä.
Mutta se ruotsalainen, joka kulloinkin sattuu aamuisin hevosia
valjastamaan, ei voi olla ajattelematta: Eihän tässä maassa elämä niin
kovin tukalaa olekaan, tunnenhan nyt, että täällä voi viihtyä. Voi,
kuinka minä säälin sitä Timmin Halvoria, joka ei päässyt tätä
tuntemaan! Eihän hän olisi surusta kuolemaan sortunut, jos olisi saanut
tällaisia hevosia ajaa.
* * * * *
Oli muuan syyskuun aamu. Hyvin varhain, kun vielä oli pimeä yö,
lähtivät Ingmar ja Boo siirtokunnan talolta. He olivat menossa työhön
erääseen niistä viinitarhoista, joita siirtokuntalaiset olivat
vuokranneet Öljymäeltä.
Ingmarin ja Boon välillä ei vain ollut tahtonut oikeata sopua pysyä. Ei
heistä tosin vielä ollut tullut ilmi vihamiehiä, mutta he eivät koskaan
olleet samaa mieltä mistään. Nyt Öljymäelle lähtiessään he alkoivat
kiistellä tiestä. Boo tahtoi kulkea kiertotietä kukkulain poikki. Hän
sanoi, että sitä oli pimeässä helpompi kulkea. Ingmar tahtoi käydä
lyhyempää ja hankalampaa tietä, ensin Josafatin laakson poikki ja
sitten oikotietä mäelle.
Kun he olivat tästä kotvan aikaa väitelleet, ehdotti Ingmar, että
kumpikin lähtisi omaa tietään, sittenhän nähdään, kumpi pikemmin
ennättää. Tähän Bookin suostui. Kumpikin he sitten lähtivät kulkemaan
omaan suuntaansa.
Heti kun Ingmar oli Boosta eronnut, yllätti hänet se suuri kaipuu, joka
aina yksinäisinä hetkinä häntä ahdisti. "Eikö Herra Jumala ollenkaan
armahda minua ja anna minun lähteä kotiin?" hän sanoi. "Eikö hän auta
minua, jotta saan viedä Gertrudin pois Jerusalemista, ennen kuin hän
tulee aivan mielenvikaan?"
"En ymmärrä, miksi juuri se minulta vähimmin onnistuu, jonka vuoksi
matkaan lähdin", hän sanoi puoliääneen kulkiessaan tätä miettien yön
pimeässä, "sillä enhän ole päässyt askeltakaan Gertrudia lähemmäksi.
Mutta kaikessa muussa minulla on ollut paljon parempi onni kuin olisin
odottanutkaan. En oikein usko, että nämä ihmiset koskaan olisivat
päässeet työhön kiintymään, jollei minun päähäni olisi pistänyt ottaa
mylly huostaani.
"Ja kaunista on ollut nähdäkin sitä voimaa, jolla työ on heitä
kiinnittänyt", hän jatkoi. "Niin, onhan täällä ollut paljon hyvää ja
opettavaista nähtävänä, mutta silti minä en mahda koti-ikävälleni
mitään. Tämä kaupunki tuntuu minusta aina vain pelottavalta, enkä minä
voi vapaasti hengittää ennen kuin olen täältä päässyt. Ja toisinaan käy
sellainen aavistus, että ehkä kuolema minut täällä kohtaa enkä koskaan
pääse kotiin Barbroota ja Ingmarilaa näkemään."
Tätä ajatellessaan Ingmar oli kulkenut laakson pohjaan asti. Korkealla
hänen yläpuolellaan kuvastui kaupungin särmäharjainen muuri yötaivasta
vasten, ja joka puolella kohosivat valtavat kukkulaseinät.
Tämähän on vallan kamala paikka näin yön pimeydessä, Ingmar ajatteli.
Ja nyt vasta hän muisti, että hänen täytyi kulkea sekä juutalaisen että
muhamettilaisen kalmiston ohi.
Samassa kun nämä hautausmaat johtuivat Ingmarin mieleen, hän muisti
erään vastikään Jerusalemissa sattuneen tapauksen. Kun hän eilen oli
kuullut siitä puhuttavan, ei se ollut vaikuttanut häneen voimakkaammin
kuin mikään muukaan pyhän kaupungin päiväntapahtuma, mutta nyt
pilkkopimeässä se tuntui hänestä vallan kauhealta ja inhottavalta.
Keskellä juutalaisten kaupunginosaa oli nimittäin pieni sairaala, joka
oli siitä kuuluisa, ettei siinä koskaan ollut yhtään potilasta. Ingmar
oli monta kertaa kulkenut sen sivu, oli kurkistanut ikkunoista sisään
ja aina nähnyt kaikki vuoteet tyhjinä. Siihen oli kuitenkin niin
luonnollinen syy, että tuskin olisi voinut muuten ollakaan. Muuan
englantilainen lähetysseura näet oli rakennuttanut tämän sairaalan
ottaakseen sinne sairaita juutalaisia hoidettaviksi ja saadakseen siten
tilaisuuden käännyttää heitä. Mutta juutalaiset, jotka pelkäsivät, että
heille sellaisessa paikassa syötettäisiin kiellettyä ruokaa, varoivat,
ettei heitä sinne vietäisi.
Nyt pari päivää sitten oli yksi sairas saatu tuohon laitokseen. Se oli
vanha, köyhä juutalaisnainen, joka oli kaatunut ja taittanut jalkansa
aivan sen ikkunan alla. Hänet oli kannettu sairaalaan hoidettavaksi,
mutta parin päivän perästä hän oli kuollut.
Ennen kuolemaansa hän oli pyhästi vannottanut englantilaisen
sairaanhoitajattaren ja lääkärin toimittamaan niin, että hänet
haudataan juutalaisten kalmistoon Josafatin laaksoon. Hän sanoi sitä
varten näin ikänsä lopulla tulleensakin Jerusalemiin, että saisi
käyttää tätä etua sielunsa autuudeksi. Jolleivät he voineet sitä
hänelle luvata, olisivat sitten mieluummin jättäneet hänet kadulle
kuolemaan.
Hänen kuoltuaan englantilaiset siis olivat laittaneet sanan
juutalaisseurakunnan esimiehelle ja pyytäneet häntä lähettämään väkeä,
joka veisi ruumiin pois ja hautaisi sen.
Mutta juutalaiset olivat silloin vastanneet, että kun tuo vanha vaimo
oli kuollut kristittyjen sairaalassa, ei hän enää kelvannut
juutalaisten hautausmaahan.
Lähetyssaarnaajat olivat oikein innokkaasti koettaneet saada
juutalaisia myöntymään. He olivat lähettäneet anomuksensa yksin
ylirabbiinillekin, mutta kaikki oli ollut turhaa. Muuta neuvoa ei enää
ollut, kuin että heidän piti omin päin haudata vainaja. Mutta he eivät
tahtoneet nyt riistää häneltä sitä onnea, jota hän oli uneksinut koko
vaivaisen ikänsä. He kaivattivat siis juutalaisten kiellosta
välittämättä haudan Josafatin laakson kalmistoon ja laskivat ruumiin
siihen.
Juutalaiset eivät yrittäneetkään sitä estää, mutta seuraavana yönä he
tulivat ja avasivat haudan ja paiskasivat arkun siitä ylös.
Englantilaiset tahtoivat kaikin mokomin täyttää vainajalle antamansa
lupauksen. Saatuaan tiedon, että hänet oli syydetty pois haudasta, he
riensivät laskemaan hänet siihen uudelleen.
Sitä seuraavana yönä ruumis uudelleen riistettiin haudasta.
Ingmar Ingmarinpoika seisahtui äkkiä kuuntelemaan. Kuka niiden
haudanavaajien metkut tietää, hän ajatteli, vaikkapa olisivat siellä
tänäkin yönä.
Alussa hän ei huomannut mitään, mutta sitten kuului läheltä sellainen
kilahdus, kuin olisi rautakapineella isketty kiveen.
Hän kävi nopeasti muutaman askelen sitä ääntä kohti ja seisahtui sitten
uudelleen kuuntelemaan. Nyt hän selvästi kuuli, kuinka rautalapiolla
kaivettiin maata ja soraa ja kiviä syydettiin ylös.
Hän meni taas eteenpäin ja kuunteli tuota kiihkeätä kaivamista. Siinä
on viisi kuusi lapiomiestä työssä, hän ajatteli. Hyvä Isä noita
ihmisiä, jotka voivat tuolla lailla vainota kuollutta!
Tuota haudan kaivua kuunnellessaan Ingmar alkoi tuntea hirvittävästi
sydäntyvänsä. Viha paisui hänessä joka silmänräpäys. "Eihän tämä asia
sinuun koske", hän sanoi rauhoittaakseen itseänsä, "ei sinun siihen
tarvitse sekaantua." Mutta veri ajautui hänen päähänsä, hän tunsi
kaulansa ikään kuin tukkeutuvan, niin että tuskin voi hengittää. "Se on
häijyä ja hirveätä kuulla", hän ajatteli, "en koskaan ole mokomaa
ilkeyttä nähnyt."
Viimein hän jäi seisomaan. Hän kohotti nyrkkiään ja heristi sitä.
"Varokaas, senkin roistot, nyt minä tulen", hän sanoi. "Nyt minä olen
kyllin kauan tätä kuunnellut. Ei minua kukaan voi vaatia tyynesti
menemään ohi, kun te kaivatte ruumista haudasta."
Hän riensi nopein, äänettömin askelin eteenpäin. Hänen sydämensä oli
nyt yht'äkkiä kevennyt melkein iloiseksi. Tämähän on tosin mieletöntä,
hän ajatteli, mutta mitähän esimerkiksi isä olisi sanonut, jos joku
silloin hänen viime päivinään, kun hän meni veteen niitä pikkulapsia
pelastamaan, olisi varoittanut häntä sinne menemästä ja pysymään
maalla. Ja nyt minunkin täytyy tässä asiassa menetellä oman pääni
mukaan, niinkuin isä aikanaan. Sillä tässä minun ohitseni valuu
pahuuden virta, ja sen mustat kuohut huuhtovat mukaansa sekä kuolleita
että eläviä, mutta nyt minä en kauempaa jaksa hillitä itseäni seisomaan
rannalla. Tulkoon nyt minun vuoroni mennä ponnistelemaan tuota virtaa
vastaan.
Vihdoin hän seisoi tuon haudan partaalla, jossa muutama mies teki
työtä. Heillä ei ollut soihtua eikä lyhtyä, vaan he kaivaa huhkivat
pimeässä. Ingmar ei voinut nähdä, kuinka monta heitä oli, eikä hän
siitä välittänytkään, ryntäsi vain heidän keskeensä. Eräältä Ingmar
tempasi lapion, jolla hän kaivoi, ja alkoi iskeä sillä joka taholle.
Hän oli niin odottamatta karannut miesten kimppuun, että he joutuivat
ikään kuin sekaisin säikähdyksestä. He hyppivät haudasta pakoon
yrittämättäkään vastustaa. Parin silmänräpäyksen päästä Ingmar oli
yksin.
Hänen ensi työnään oli lapioida haudasta syydetty multa siihen
takaisin, ja vasta sitten hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Hän ei
pitänyt sopivana lähteä ennen päivänkoittoa, sillä heti hänen mentyään
haudanavaajat varmaankin palaisivat työhönsä.
Hän jäi siis seisomaan hautakummulle ja odotti. Hän teroitti korviaan
kuullakseen pienenkin risahduksen, mutta kaikki oli ensi alussa
äänetöntä. Tokko he kumminkaan lienevät niin perin kauas paenneet yhtä
ainoata miestä, hän ajatteli. Sitten hän huomasi, että pikkukivet
alkoivat rapista ympäröivillä haudoilla. Hän oli näkevinään muutamia
häämöttäviä olentoja liukuvan ja ryömivän paasien yli, joita maa oli
täynnä.
Nyt on varmaankin tosi edessä, Ingmar ajatteli, nostaen samassa lapion
turvakseen. Yht'äkkiä hänen päällensä sinkoili ihan ropisemalla isoja
ja pieniä kiviä. Muutamia miehiä syöksyi samassa hänen kimppuunsa
koettaen paiskata häntä kumoon.
Siitä alkoi ankara paini. Ingmar oli voimakas kuin jättiläinen, ja hän
heitti yhden toisensa jälkeen maahan. Mutta vastustajat olivat sitkeitä
tappelijoita eivätkä tahtoneet väistyä. Viimein eräs heistä lankesi
aivan Ingmarin jalkojen eteen. Juuri silloin Ingmarin piti astua askel
eteenpäin ja hän kompastui kumossa olevaan mieheen. Hän kaatui rentona
maahan, ja samassa hän tunsi toisessa silmässään kirvelevää tuskaa. Hän
kävi vallan hervottomaksi. Hän tunsi toisen heittäytyvän hänen päälleen
ja sitovan hänet, mutta ei kyennyt nousemaan vastarintaan. Kipeätä
silmää vihavoi niin pahasti, että se vei kaikki hänen voimansa, ja ensi
hetkenä hän luuli olevansa kuoleman oma. -- -- --
Boo oli sillä välin, hänestä erottuaan, kulkenut eteenpäin, koko ajan
ajatellen Ingmaria. Alkumatkasta hän kiirehti aika lailla, sillä hän
olisi mielellään tahtonut ensimmäisenä ennättää vuorelle, mutta vähän
ajan kuluttua hän hiljensi kulkuaan. Hän naurahti alakuloisesti omaa
itseään. Tiedänhän sen, että menisinpä minä millaista kyytiä tahansa,
en minä sittenkään joudu yhtä pian kuin Ingmar. En ole ikänäni tavannut
toista niin hyväonnista miestä, joka niin varmasti aina kykenisi
saamaan tahtonsa perille. En totta tosiaan voi muuta odottaa, kuin että
hän lopultakin vie Gertrudin kotiin Taalainmaahan. Nytkin viimeisenä
puolena vuonna on hänen tahtonsa ollut täällä siirtokunnan kesken
kaikki kaikessa.
Mutta saavuttuaan Öljymäelle sovittuun paikkaan Boo ei tavannutkaan
Ingmaria siellä odottamassa, ja hän tuli vallan hyvilleen. Hän ryhtyi
työhön ja jatkoi sitä kotvan aikaa. Onpa hän nyt edes kerran saanut
huomata valinneensa väärän tien, Boo ajatteli.
Päivä alkoi sitten sarastaa, ja kun Ingmaria ei vieläkään kuulunut,
alkoi Boo käydä levottomaksi, sillä kaiketi hänelle oli sattunut jokin
vahinko. Hän alkoi laskeutua vuorta alaspäin etsiäkseen häntä. Se
Ingmar on sentään omituinen, hän ajatteli, sillä vaikk'ei minun
oikeastaan kannata hänestä pitää, niin luultavasti minun kumminkin
olisi paha mieli, jos hänelle on sattunut tapaturma. Kunnon mies hän
on, ja täällä Jerusalemissa hän on suurenmoisesti auttanut meitä.
Joll'ei Gertrudia olisi meitä erottamassa, niin pian meistä voisi tulla
täysin hyvätkin ystävät.
Aamu valkeni nopeasti, ja Josafatin laaksoon asti ehdittyään Boo
piankin löysi Ingmarin pitkänään parin hautapaaden välissä. Ingmarin
kädet olivat siteissä, ja hän makasi liikahtamatta, mutta kuultuaan
Boon raskaat askelet hän kohotti päätään. "Boo, sinäkö se olet?" hän
sanoi. -- "Niin olen", Boo vastasi, "mitenkäs sinun laitasi on?" Sitä
sanoessaan hän näki Ingmarin kasvot; molemmat silmät olivat ummessa,
toinen niistä turvoksissa, ja silmäkulmasta tihkui verta. "Kuulehan
nyt, miten sinun oikein on käynyt?" Boo kysyi ja hänen äänensä oli
omituisen sumea. -- "Jouduin tappeluun noiden haudanavaajien kanssa",
Ingmar sanoi, "kompastuin sitten yhteen heistä, ja hänellä oli
kädessään veitsi, joka osui suoraan silmääni." Boo laskeutui polvilleen
Ingmarin viereen ja alkoi irroittaa siteitä hänen käsistään. -- "Miten
sinä haudanavaajien kanssa jouduit tappeluun?" Boo sanoi. -- "Kuljinhan
laakson kautta, ja silloin minä kuulin heidän kaivamisensa." -- "Ja
sittenkö et voinut suvaita, että se ruumis olisi tänäkin yönä heitetty
pois haudasta?" -- "Juuri niin", Ingmar sanoi, "sitä en voinut
suvaita." -- "Siinä sinä teit miehen työn", Boo sanoi. -- "Enkä
tehnyt", sanoi Ingmar, "tyhmää se oli, mutta en malttanut olla sitä
tekemättä." -- "Mutta minä sanon sinulle", Boo sanoi, "että vaikka se
tyhmää oli, niin nyt minä olen sinun ystäväsi koko ikäni, sen vuoksi
että tämän teit."