Kun Ingmar Ingmarinpoika oli pari kuukautta oleskellut Jerusalemissa,
sattui hän eräänä päivänä seisomaan Jaffan portin läheisyydessä. Ilma
oli harvinaisen kaunis, väkeä oli paljon liikkeellä, ja Ingmar oli
seisahtunut huvikseen katselemaan kirjavaa ihmisvirtaa, joka työntäytyi
portista sisään ja ulos.
Mutta hänen seisottuaan siinä hetken aikaa alkoi kaikki tämä vallan
unohtua häneltä. Hän rupesi ajatuksissaan tutkimaan kysymystä, joka ei
yhtenäkään päivänä jättänyt häntä rauhaan. Jokin keino minun olisi
keksittävä, miten saisin Gertrudin lähtemään pois siirtokunnasta, mutta
se näyttää melkein mahdottomalta.
Sen verran Ingmar jo oli selvillä, ettei hän voinut jättää Gertrudia
Jerusalemiin, vaan että hänen täytyi viedä hänet kotiin, jos joskus
tahtoi saada sielulleen rauhan. Voi, kunpa hänet saisin kotiinsa
vanhaan koulutaloon, hän ajatteli, kunpa saisin hänet pois tästä
katalasta maasta, jossa on niin paljon julmia ihmisiä ja niin paljon
vaarallisia tauteja ja niin paljon mielettömiä päähänpistoja ja
haaveiluja. Gertrud on tosiaankin vietävä Taalainmaahan, ja siihen
minun on miten tahansa keino keksittävä. Se asia ei nyt ollenkaan
minuun kuulu, pidänkö minä hänestä tai pitääkö hän minusta; minä en saa
nyt huolia muusta kuin koettaa viedä hänet kotiin iäkästen vanhempiensa
luo.
Eivät siirtokunnan olotkaan ole niin hyvällä kannalla kuin tullessani,
Ingmar ajatteli. Siellä on kovat ajat, ja jo senkin takia minun täytyy
saada Gertrud sieltä pois. En ymmärrä, mitenkä siirtokuntalaiset ovat
niin köyhtyneet, he näyttävät olevan vallan rahattomia. Kukaan heistä
ei enää tohdi hankkia itselleen uutta takkia tai hametta, ei kukaan
tohdi ostaa appelsiinia hedelmäkojusta, ja minä luulen, että tuskin
heillä mielestään on varaa syödä aterialla kylläksensä.
Viime aikoina Ingmarista oli alkanut näyttää, että Gertrud oli ruvennut
pitämään Boosta, ja hän otaksui, että he ehkä tahtoisivat mennä
naimisiin toistensa kanssa, jos vain pääsisivät kotiin. Ingmar
puolestaan olisi nyt pitänyt sitä hänelle itselleen mitä suurimpana
onnena. Tiedän kyllä, etten minä koskaan voi saada Barbroota takaisin,
hän ajatteli, mutta mieleeni olisikin, ettei tarvitsisi mennä naimisiin
kenenkään muun kanssa, vaan saisin tästä lähtien elää yksikseni. Mutta
nämä ajatukset hän oli aina hyvin kiireesti karkottanut mielestään. Hän
soimasi itseään hyvin ankarasti. Älä sinä ajattele sitä äläkä tätä, ja
heitä sinä mielestäsi tuollaiset kuvittelut, sillä nyt sinun ei ole
huolittava muusta kuin että tavalla tai toisella saat Gertrudin
viedyksi kotiin.
Kun Ingmar parhaillaan mietti jotakin sellaista keinoa, näki hän erään
Gordonin siirtokuntalaisen lähtevän lähellä olevasta Amerikan
konsulinvirastosta. Konsuli oli hänen seurassaan. Ingmaria tämä
ihmetytti. Hän oli nyt siksi perehtynyt siirtokunnan asioihin, että
vallan hyvin tiesi konsulin metkut, joilla hän koetti siirtokuntaa
ahdistella. Tavallisesti kaikki siirtokuntalaiset olivat pitäneet häntä
pahimpana vihamiehenään.
Konsulin luota tuleva mies oli muuan Clifford-niminen amerikkalainen.
Heidän kadulle tultuaan konsuli sanoi miehelle hyvästit, joista
päättäen he olivat vallan hyvissä väleissä. "No niin, huomenna sinä
sitten sitä yrität", sanoi konsuli. "Niin aion," mies vastasi, "parasta
on koettaa saada se selville mrs Gordonin poissaollessa." -- "Ei sinun
tarvitse yhtään hätäillä", sanoi konsuli, "kävi miten tahansa, niin
minä kyllä annan sinulle kannatusta."
Sitä sanoessaan konsuli sattui huomaamaan Ingmarin. "Eikö tuokin kuulu
teidän joukkoonne?" hän kysyi ääntään hiljentäen. Clifford katsahti
säikähtyneenä taakseen, mutta rauhoittui heti tunnettuaan Ingmarin. --
"Ka, sehän on tuo mies, joka näyttää seisoallaan torkkuvan kaiken
päivää", hän sanoi viitsimättä hänen takiaan edes puhua hiljemmin kuin
ennen. "Hän on niin vasta tullut, etten minä usko hänen ymmärtävän
englanninkielistä puhetta."
Konsulikin tyyntyi sen kuultuaan, ja Cliffordista erotessaan hän sanoi:
"Huomenna me siis vihoviimeinkin pääsemme koko tuosta joukkiosta." --
"Niin", sanoi Clifford, mutta nyt hän näytti alkavan hiukan epäröidä.
Hän jäi vähäksi aikaa katsomaan konsulin jälkeen, ja Ingmarista näytti,
että hän vapisi ja hänen muotonsa muuttui tuhkanharmaaksi. Vihdoin hän
lähti. Ingmar ei vielä pitkään aikaan liikahtanut paikaltaan. Hän oli
kuitenkin käynyt hyvin levottomaksi siitä, mitä oli miesten puheista
kuullut.
Niin, oikeaan hän kyllä osasi siinä, etten minä erikoisen hyvin osaa
englantia, Ingmar sanoi, mutta sen verran minä kuitenkin käsitin, että
hän aikoo ruveta yrittämään siirtokunnassa joitakin konnankoukkuja
juuri nyt, kun mrs Gordon on matkustanut Jaffaan. Mitä ihmettä hänellä
oikeastaan lienee mielessään! Konsuli oli niin iloisen näköinen kuin
olisi jo saanut koko siirtokunnan häviöön.
Tuo mies onkin kauan ollut tyytymätön siirtokunnan järjestykseen,
Ingmar ajatteli edelleen. Hän oli kuulemma ensin tullessaan kaikkein
kiihkeimpiä, mutta nyt viime aikoina se into on tainnut jäähtyä. Niin,
kukaties hänellä on täällä joku mielitietty, jota hän ei muulla tavoin
voi saada lähtemään mukaansa, ja tietysti hän myöskin ajattelee, ettei
siirtokunnasta näin köyhtyneenä enää ole mihinkään, vaan että sen
vallan helposti saattaa hajoittaa, mitä pikemmin, sen parempi. Niin,
ymmärtäähän sen, kun asiaa oikein ajattelee, että köyhtyminen varsinkin
hänet on niin kyllästyttänyt. Pitkät ajat hän jo onkin salavihkaa
koettanut yllyttää toisia tyytymättömiksi. Kerran minä kuulin hänen
huomauttavan, että miss Young muka oli hienommin pukeutunut kuin muut
nuoret tytöt, ja toisen kerran hän väitti, että mrs Gordonin pöydässä
pidettiin parempaa ruokaa kuin yleensä muissa.
Varjele hyvä Jumala! sanoi Ingmar lähtien paikaltaan liikkeelle. Tuo on
kai vaarallinen mies. Parasta on kaikin voimin rientää kotiin
kertomaan, mitä olen kuullut.
Mutta hetkisen perästä Ingmar jo oli pysähtynyt äskeiselle paikalleen
portinpieleen. Mikäs pakko juuri sinun, Ingmar, on kiiruhtaa sitä
siirtokuntalaisille kertomaan!
Anna vain miehen olla alallaan, niin vähemmällä itse pääset. Etkös
juuri äsken miettinyt keinoa, kuinka voisit saada Gertrudin eroamaan
siirtokunnasta! Nythän se käy ihan itsestään. Olivathan konsuli ja
Clifford ihan selvästi sitä mieltä, että kohta ei ainoatakaan
gordonilaista olisi Jerusalemissa.
Niin, olisipa tosiaan onni, jos siirtokunta hajoaisi. Silloin kaiketi
Gertrud ilomielin matkustaisi kotiin Ruotsiin.
Samassa kun tuo ajatus, että pian pääsisi matkustamaan kotiin, johtui
Ingmarin mieleen, alkoi hän tuntea, kuinka hänen oli ikävä. Niin se on;
kun rupean ajattelemaan, että minun näin helmikuussa oikeastaan pitäisi
olla salolla talvitöissä, silloin käsivarsissani tuntuu kuin suonenveto
ja sormiani oikein särkee halu puristua kirvesvarren ympärille. Tuskin
voin käsittää, kuinka ruotsalaiset täällä niin kauan tulevat toimeen
pääsemättä tekemään metsä- ja maatyötä. Ja nyt minä uskon, että jos
sellainen mies kuin Timmin Halvor olisi saanut olla sysimiilua
katsomassa tai peltoa kyntämässä, olisi hän pysynyt hengissä tähän
päivään asti.
Ingmar ei innoltaan ja ikävältään enää voinut pysyä yhdessä kohti. Hän
lähti kulkemaan portista ulos Hinnomin laakson poikki vievää tietä.
Vähän väliä ja joka kerralla yhä varmempana palasi se ajatus, että kun
he vain olisivat kotona, silloin Gertrud menisi Boon kanssa naimisiin
ja hän itse saisi elää yksikseen. Ehkäpä Katri myös tahtoisi kotiin ja
ruveta Ingmarilassa emännöimään, hän ajatteli. Se sopisi kaikkein
parhaiten, ja silloin Katrin poika kenties voisi hänen jälkeensä periä
talon.
Vaikka Barbroo muuttaisikin kotiin isänsä pitäjään, eihän hän siellä
olisi niin kaukana, etten minä välistä pääsisi häntä näkemään.
Sellaisia suunnitelmia hän vielä jatkoi. Jos tahdon, voin joka pyhä
käydä hänen kirkossaan, ja tapaammehan me joskus toisiamme joissakin
häissä tai hautajaisissa. Ja pääsenhän minä vieraisilla ollessani
istumaan hänen viereensä ja puhumaan hänen kanssaan. Mitään vihamiehiä
me emme ole, vaikka meidän on täytynytkin erota.
Kerran Ingmar rupesi epäilemään, oliko oikein olla iloissaan siitä,
että siirtokunta kenties joutuu hajoamaan. Mutta hän puolusti itseään
hyvin kiihkeästi tätä epäilystä vastaan. Kun on näin kauan oleskellut
siirtokuntalaisten parissa, näkee tietysti, että he ovat ihmisinä
erinomaisia, hän ajatteli, mutta ei kukaan silti voi toivoa, että
tällaista tulisi jatkumaan. Kuinka moni heistä jo onkaan haudassa, ja
kuinka monella lailla heitä onkaan vainottu, ja kuinka surkeaan
köyhyyteen he nytkin ovat joutuneet! Niin, kyllä minunkin järkeni
mukaan, varsinkin juuri nyt, kun köyhyys rupeaa ahdistamaan, täytyy
oikein toivoa, että siirtokunta niin pian kuin suinkin hajoaisi.
Tätä ajatellen Ingmar oli yhä jatkanut käyntiään. Hän oli kulkenut
Hinnomin laakson poikki, josta tie vie Pahan neuvon vuorelle. Sen
huipulla oli taajaan rakennettuina uusia palatsimaisia rakennuksia
ammonaikaisten raunioiden seassa. Ingmar oli jatkanut matkaansa näiden
välitse tuskin ajatellen, mihin joutui; väliin hän seisoi paikallaan,
väliin taas käveli, kaiken aikaa ajatellen suuria kysymyksiä.
Viimein Ingmar oli jäänyt ison puun alle seisomaan. Hän oli viipynyt
siinä kotvan aikaa, ennen kuin tuli sitä tarkastaneeksi. Puu oli aika
korkea, ja se oli siitä omituinen, ettei sen rungossa kasvanut oksia
kuin yhdellä puolen. Eikä ainoakaan sen oksista kohonnut ylöspäin, vaan
kaikki olivat kihertyneet vanukkeiseksi tukoksi, joka viittasi suoraan
itään päin.
Kun Ingmar viimein tunsi puun, ei hän voinut mitään sille, että
säpsähti, aivan kuin olisi ruvennut pelkäämään. Sehän on Juudaan puu,
hän ajatteli, tähänhän se pettäjä hirttäytyi. Ihmeellistä, miten minä
tulin kulkeneeksi juuri tännepäin.
Hän ei mennyt edemmäs, vaan jäi seisomaan ja katselemaan puuta.
Mitä tämä nyt oikein merkitsee, Jumalako minut tähän ohjasi, ja
tahtooko hän siten osoittaa, että minä olen petturi siirtokuntalaisia
kohtaan?
Sitten hän taas seisoi vähän aikaa kuunnellen sisäistä ääntään.
Tahtookohan sitten Jumala itse, että tämän siirtokunnan on oltava
olemassa? hän sanoi.
Ajatteleminen kävi nyt Ingmarilta hitaasti ja vaivalloisesti. Ja hänen
kovalla ponnistuksella saamansa ajatukset olivat katkeria ja
tuskallisia.
Puolustele sinä itseäsi miten tahansa, mutta väärin kumminkin teet,
jollet varoita siirtokuntalaisia, kun näet, mitä juonia heitä vastaan
on vireillä.
Näyttää siltä kuin et uskoisi Jumalan olleen omista aikeistaan
selvillä, kun hän ohjasi lähimmät omaisesi tähän vieraaseen maahan.
Mutta jollet kykenisikään hänen aikomustaan käsittämään, niin siitä
kuitenkin voit olla varma, ettei hän tarkoittanut tätä ainoastaan pari
vuotta kestäväksi.
Kenties Jumala silloin oli katsellut Jerusalemia ja kaikkia sen muurien
sisällä raivoavia riitoja ja niitä nähdessään ajatellut: Katso, minä
tahdon tännekin laittaa turvapaikan, jossa yhteishenki asuu, ja sovulle
ja rauhalle minä tahdon tänne rakentaa asunnon.
Ingmar seisoi yhä paikallaan ja antoi ajatusten otella keskenään. Ne
seisoivat vastatusten ikään kuin kaksi vankkaa soturia ja mittelivät
voimiaan.
Lujasti oli Ingmar kiintynyt siihen toiveeseensa, että saisi matkustaa
kotiin. Hän ponnisteli kauan saadakseen sen säilyttää. Aurinko laski,
ja ilma pimeni nopeasti, mutta yhä vielä Ingmar seisoi samalla paikalla
pilkkopimeässä taistellen itsekseen.
Vihdoin hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa. "Nyt minä rukoilen
sinua, Jumala, että antaisit minun kulkea sinun teitäsi", hän sanoi.
Jo näitä sanoja lausuessaan Ingmar alkoi tuntea mielessään omituista
rauhaa. Mutta samalla hänen oma tahtonsa kokonaan herpaantui, ja hän
alkoi toimia tahdon mukaan, joka ei ollut hänen omansa, vaan jonkun
toisen. Hän huomasi sen niin selvästi, kuin jos se olisi ottanut häntä
kädestä kiinni ja ruvennut taluttamaan. "Nyt minä olen Jumalan
ohjattavana", hän ajatteli.
Hän laskeutui takaisin Pahan neuvon vuorelta, kulki Hinnomin laakson
poikki ja Jerusalemin sivuitse. Koko ajan hän oli siinä mielessä, että
hän menee kertomaan siirtokunnan johtajille havaintonsa. Mutta tultuaan
tienhaaraan, josta Jaffan tie erosi, hän kuuli takaapäin hevosen
kavioiden kopsetta. Hän kääntyi ympäri. Sieltä tuli muuan siirtokunnan
töissä usein käytetty ajuri, kuljettaen kahta hevosta. Toisella hän
ratsasti ja toista ohjasi suitsista.
"Minne matka?" Ingmar kysyi pidättäen ajajaa, kun tämä tuli kohdalle.
-- "Jaffaan olen menossa", mies sanoi. -- "Jaffaan minäkin tahtoisin",
ehätti Ingmar sanomaan. Hänen päähänsä oli yht'äkkiä pistänyt, että kun
näin hyvä tilaisuus sattui, hänen pitäisi mieluimmin lähteä suoraan mrs
Gordonin puheille eikä ensin ollenkaan käydä siirtokunnan talossa.
Pian oli sovittu siitä, että Ingmar saa nousta joutohevosen selkään
ajaakseen mukana Jaffaan. Hevonen oli hyvä, ja Ingmar oli oivallisesta
mielijohteestansa hyvillään. Kaiketi minä vielä tänä yönä ennätän ajaa
tuon seitsemän peninkulman matkan Jaffaan, hän ajatteli. Sillä lailla
mrs Gordon voi ehtiä kotiin ennen huomisiltaa. Mutta tuskin tunnin
ajettuaan Ingmar huomasi, että hänen hevosensa alkoi ontua. Hän hyppäsi
pois sen selästä ja näki, että hevosen jalasta oli kenkä pudonnut.
"Mitä tälle nyt tehdään?" Ingmar sanoi vieressään ratsastavalle
ajurille. -- "Ei siinä muu auta", mies sanoi, "kuin että minä käännyn
Jerusalemiin ja vien sen kengitettäväksi."
Siihen Ingmar nyt jäi yksinään keskelle tietä eikä oikein tiennyt,
mihin ryhtyä. Mutta yht'äkkiä hän päätti lähteä jalkaisin jatkamaan
matkaansa Jaffaan. Hän ei tiennyt, oliko se viisainta vai ei, mutta se
vieras voima, jonka vallassa hän oli, yllytti häntä kiiruhtamaan. Hän
ei saanut siltä rauhaa kääntyäkseen takaisin.
Ingmar kulki siis pitkin askelin eteenpäin, ja hän mennä huhkikin aika
vauhtia. Vähän matkaa astuttuaan hän kuitenkin kävi levottomaksi. Millä
ihmeellä minä Jaffassa saan selvän mrs Gordonin asunnosta? Toista oli
silloin, kun ajuri oli mukanani. Nyt minun kaiketikin täytyy kulkea
talosta taloon kyselemässä häntä. Mutta vaikka hänen levottomuuteensa
siis kyllä oli syytä, hän kuitenkin yhä jatkoi matkaansa.
Maantie oli leveä ja hyvässä kunnossa. Sitä ei olisi ollut hankala
kulkea, vaikka yö olisi ollut pimeäkin. Mutta kahdeksan tienoista alkoi
vielä kirkas kuutamo. Koko laaja kukkula-alue, jonka poikki tie
kiemurteli, näkyi selvästi pitkien matkojen päähän.
Tie kiipeili mäkeä ylös, toista alas. Aina yhdelle mäenhuipulle päästyä
jo toinen näkyi kaukana odottamassa. Ingmaria väsytti joskus kovasti,
mutta tuo vieras voima häntä yhä kuljetti eteenpäin. Hän ei malttanut
pysähtyä edes minuutiksikaan lepäämään.
Tällä lailla Ingmar kulki eteenpäin tunnin toisensa jälkeen. Kuinka
kauan hän jo oli kävellyt, sitä hän ei tiennyt, mutta kukkuloista ei
vieläkään tullut loppua. Aina jonkin kukkulan huipulle saavuttuaan hän
ajatteli nyt vihdoinkin olevansa niin etäällä, että siltä jo näkisi
Saaronin laakson ja sen takana avautuvan meren. Mutta hän ei nähnyt
muuta kuin kukkulajonoja, jotka työntyivät esille toinen toisensa
takaa.
Ingmar veti kelloaan. Kuunpaiste oli niin kirkas, että hän vallan
selvästi erotti numerot ja viisarit. Kello oli yhdentoista tienoilla.
Voi, niinkö paljon se jo on, hän ajatteli. Ja minä kun olen vielä
Juudan vuoristossa!
Yhä kiihkeämpi hätä valtasi hänet. Hän ei enää voinut käydä, hänen
täytyi lähteä juoksuun. Hän huohotti, veri jyskytti ohimoissa, ja sydän
reutoi. Minä menen vallan turmiolle, tätä tällaista menoa minä en
kestä, hän sanoi, mutta sittenkin hän juoksi.
Hän juoksi kovaa vauhtia pitkää mäen vierua alas. Tie oli kuutamoisilla
kohdilla tasainen ja sileä, eikä hän pelännyt mitään vaaraa. Mutta
laakson pohjassa hän joutui yht'äkkiä pilkkopimeään varjoon. Siellä hän
ei nähnyt yhtä selvästi eteensä, mutta juoksi siitä huolimatta. Silloin
hän iski jalkansa kiveen ja kompastui.
Hän hypähti paikalla pystyyn, mutta tunsi heti satuttaneensa polveensa
niin pahasti, että vain vaivoin pääsi käymään. Hän meni kontaten
tienviereen istumaan. Kyllä kai se pian paranee, hän ajatteli, mutta
nyt minun ensinnä täytyy levähtää vähän aikaa.
Yhdellä paikalla istuminen hänestä kuitenkin oli melkein mahdotonta.
Tuskin hän malttoi odottaa edes hengityksensä asettumista.
Kyllä minä huomaan, etten ole omassa vallassani, hän sanoi. Tuntuu
ikään kuin joku minua kädestä pitäen vetäisi Jaffaa kohti.
Hän nousi taas seisoalleen. Polvessa tuntui kovia tuskia, mutta siitä
hän ei välittänyt, kun vain matka edistyi. Hänen vähän kuljettuaan
polvi kerrassaan herpaantui, ja hän jäi keskelle tietä makaamaan.
"Nyt minun voimani on lopussa", hän kaatuessaan sanoi, puhutellen sitä
voimaa, joka oli häntä kiiruhtanut. "Keksi nyt sinä Jumalan nimeen
jokin keino minun avukseni."
Tätä sanoessaan Ingmar kuuli hyvin etäältä pyörivien rattaiden jyryä.
Se lähestyi tavatonta vauhtia häntä kohti. Melkein samassa
silmänräpäyksessä kuin hän sitä kuuli, se jo ehti aivan hänen
likelleen. Hän kuuli kavioiden paukkeesta, että hevonen lasketti hurjaa
neliä mäkiä alas. Ylinnä kuuluivat ruoskan lakkaamattomat läjähdykset
ja ajomiehen huudot, joilla hän hoputti hevostaan.
Ingmarin täytyi kiireesti nousta pois tieltä, jolla hän makasi
pitkänään, ja mennä tiepuoleen, jottei jäisi hevosen jalkoihin.
Vihdoin mies kuului ajaa karauttavan sitä pitkää mäenrinnettä, jota
Ingmar vähän aikaa sitten oli juossut. Siellä hän jo näkyikin olevan
tulossa. Ajoneuvoina olivat tavalliset vihreäksi maalatut
talonpoikaisrattaat, sellaiset kuin Länsi-Taalaissa käytetään. Kas
tuota, Ingmar heti sanoi, nyt ei varmaankaan ole oikein asiat. Eihän
täällä Palestiinassa tuollaisia rattaita käytetä. Ajomieskin näytti
hänestä yhä kummemmalta. Hänkin oli kotiseutulaisia, sen huomasi
pienestä mustasta takista ja taalalaistapaan pyöristetystä tukasta.
Vielä paremmaksi varmuudeksi hän oli heittänyt pois takkinsa ja istui
ajolaudalla vihreissä liiveissä, joissa oli punaiset hihat. Tuo
vaatekappale oli Taalaista, siitä ei kukaan voinut erehtyä. Hevonenkin
oli kumman näköinen. Se oli jalokasvuinen, suuri ja voimakas eläin. Se
oli mustanvärinen, niin hyvästi hoidettu ja sileäpintainen että
välkkyi. Ajomies ei ollut vallan istuallaan, vaan etukumarassa hevosen
yli, ja läiskytti piiskaansa sen pään päällä hoputtaakseen sitä
vauhtiin. Mutta hevonen ei näyttänyt lyöntejä tuntevan, eikä
pöyristyttävä vauhti sitä rasittanut, se kiidätti vain eteenpäin ikään
kuin leikillä.
Ingmarin kohdalle tultuaan ajomies seisautti hevosen yhdellä
riuhtaisulla. "Jos tahdot, niin saat ajaa minun mukanani", hän sanoi.
Vaikka Ingmarilla olikin kiire mielessä, ei hän kuitenkaan ollut
erittäin halukas tähän tarjoukseen. Sillä paitsi että hän hyvin tiesi
tämän kaiken olevan jotakin lemmon vehkeitä ja kummitteluja, oli tuolla
miehellä ilkeännäköiset kasvot, täynnä arpia, niinkuin pahimmilla
tappelupukareilla. Näkyipä toisessa silmäkulmassa ihan vasta saatu
puukonisku. "Minulta tosin saat tavallista kovemman kyydin", hän sanoi,
"mutta luulin, että sinulla on kiire." -- "Onko hevosesi varma?" Ingmar
kysyi. -- "Se on sokea, mutta varma se kyllä on." Ingmar alkoi vavista
kiireestä kantapäähän asti. Mies kumartui rattailtaan häneen päin ja
katsoi häntä suoraan silmiin. -- "Tule vaan mukaan ihan turvassa", hän
sanoi, "kyllähän jo arvaat, kuka minut lähetti." Nämä sanat kuultuaan
Ingmar tunsi saavansa takaisin koko rohkeutensa. Hän nousi rattaille,
ja sitten he vimmattua vauhtia laskettivat Saaronin tasangolle.
* * * * *
Mrs Gordon oli matkustanut Jaffaan hoitamaan erästä hyvää ystäväänsä,
joka oli sairastunut. Se oli erään lähetyssaarnaajan vaimo, jonka mies
oli ollut ystävällinen siirtokuntalaisille ja auttanut heitä monessa
kohden.
Se yö oli nyt kulumassa, jona Ingmar Ingmarinpoika oli menossa Jaffaan.
Mrs Gordon oli istunut valveilla sairaan ääressä aamuyöhön asti, mutta
nyt oli toinen tullut hänen sijaansa. Astuessaan ulos sairaan huoneesta
hän näki, että yö oli valoisa ja sellaisen kauniin hopeanvalkoisen
kuutamon kirkastama, jota ei muualla näe kuin meren rannikolla.
Hän meni ulos parvekkeelle seisomaan ja katseli sieltä suuria
appelsiinipuutarhoja, katseli vanhaa kaupunkia, joka kohosi jyrkän
kallion rinteiltä, ja rajatonta, kimmeltävää merta.
Mrs Gordon ei nyt ollut itse Jaffan kaupungissa, vaan saksalaisen
siirtokunnan talossa, jonka paikka oli pienellä kukkulalla kaupungin
vieressä. Aivan hänen parvekkeensa alapuolella oli leveä maantie, joka
kulkee suoraan siirtokunnan halki. Kuun valoisassa paisteessa saattoi
silmin seurata sitä pitkän matkaa talojen ja puutarhojen keskellä.
Mrs Gordon näki nyt tiellä erään miehen, joka käveli hyvin hiljaa ja
epätietoisena. Se oli iso mies, ja kuutamo häntä vielä pitensi niin,
että hän mrs Gordonista näytti oikealta jättiläiseltä. Aina jonkin
talon ohitse mennessään hän seisahtui ja katseli sitä hyvin tarkkaan.
Mrs Gordonin mieleen tavalla tai toisella johtui, että tuon miehen
liikkeissä oli jotakin aaveen tapaista, aivan kuin hän olisi ollut
jokin kummitus, joka kuljeksii tutkimassa, mihin taloon voisi tunkeutua
säikyttääkseen ihmisparat kuoliaiksi.
Viimein mies saapui sen talon kohdalle, jonka parvekkeella mrs Gordon
seisoi. Sitä hän tarkasteli kauemman aikaa kuin muita ja kiersi sen
ympäri, ja mrs Gordon kuuli hänen koputtavan ikkunaluukkuihin ja
koettavan vääntää ovenlukkoa auki. Mrs Gordon kurottautui kaiteen yli
nähdäkseen miehen aikeita, ja siitä asennosta mies hänet huomasi.
"Mrs Gordon", hän sanoi hiljaa ja varovaisesti, "minulla olisi teille
pari sanaa puhuttavana."
Sitä sanoessaan hän kallisti päätään taaksepäin nähdäkseen yläkertaan,
ja silloin mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi.
"Mrs Gordon", Ingmar sanoi, "ensiksi minun on sanottava, että minä olen
omin päin, kenenkään veljen tietämättä, lähtenyt tänne teitä
tapaamaan." -- "Ovatko kotona asiat huonosti?" mrs Gordon kysyi. --
"Eipä nyt juuri huonostikaan", Ingmar sanoi, "mutta hyvä kumminkin
olisi, jos tahtoisitte matkustaa kotiin." -- "Huomenna minä kyllä
tulen", mrs Gordon sanoi. Ingmar mietti ensin vähän aikaa ja sanoi
sitten niin sävyisällä äänellä kuin suinkin: "Parasta teidän sentään
olisi lähteä jo tänä yönä."
Mrs Gordon hiukan menetti malttiansa ajatellessaan, kuinka hankalaa
olisi yösydännä herättää koko talonväkeä, ja sitä paitsi hänen
mielestään tietysti tuon talonpojan sanoihin ei ollut varsin paljon
luottamista. Kun edes olisi tietoa, mikä siellä on hätänä. Ja hän alkoi
kysellä, oliko kukaan kipeänä vai oliko siirtokunta joutunut
rahapulaan. Ingmar ei ruvennut vastaamaan, lähti vain käymään äskeistä
tietään takaisin. "Menettekö nyt?" mrs Gordon kysyi. -- "Olettehan
tiedon saanut, nyt voitte tehdä oman tahtonne mukaan", sanoi Ingmar
taaksensa katsomatta. Mrs Gordon alkoi ymmärtää, että varmaan nyt oli
tosihätä tarjona. Hän teki heti kohta päätöksensä. -- "Jos vähän aikaa
odotatte, pääsette mukaan minun hevosellani", hän huusi Ingmarin
jäljestä. -- "Kiitos, en tarvitse", Ingmar vastasi, "ette voi minulle
parempaa kyytiä tarjota kuin minulla on itselläni."
Mrs Gordon sai isännältään mainiot hevoset. Hän ajoi kuin lentämällä
Saaronin sileän tasangon poikki ja sitten mäkeä alas, toista ylös
Juudan vuoristossa.
Juuri päivänsarastuksen aikaan hän ajoi yhtä niitä pitkiä ylämäkiä,
joiden juurella oli entisinä aikoina ollut Abu Goshin rosvonpesä. Hän
oli silloin hyvin tyytymätön itseensä, kun oli niin helposti suostunut
tuon miehen houkutteluista kotiin lähtemään. Ja vielä sellaisen miehen
puheisiin hän oli uskonut, joka ei lainkaan tuntenut siirtokunnan
oloja. Yhä uudestaan hän ajatteli, että hänen tosiaankin pitäisi jättää
matkan jatkaminen sikseen ja kääntyä Jaffaan takaisin.
Hän oli jo ajanut monenmonituisten mäkien yli, kun hän erään notkon
pohjalla tapasi miehen tienvieressä istumassa. Mies nojasi päätään
käsien varaan ja näytti nukkuvan. Vaunujen ajaessa ohi hän kuitenkin
katsahti ylös, ja mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi.
Kuinka on mahdollista, että hän on jo näin kauas ennättänyt? hän
ajatteli. Hän pysäytti vaunut ja huusi Ingmarille. Kuullessaan hänen
äänensä Ingmar ilahtui sanomattomasti. Hän nousi heti seisoalleen.
"Oletteko paluumatkalla siirtokuntaan, mrs Gordon?" hän sanoi. --
"Olen", kuului vastaus. -- "Tiedättekös, että minä juuri olin menossa
teitä noutamaan, mutta sitten kaaduin ja loukkasin polveni, ja nyt minä
olen istunut tässä koko yön."
Mrs Gordon näytti vallan ällistyneeltä. "Ettekös te. Ingmar
Ingmarinpoika, ollut tänä yönä Jaffassa?" hän sanoi. -- "En", sanoi
Ingmar, "en ole ollut muuten kuin unissani. Joka kerta, kun unta
hiukkasenkaan on tullut silmääni, olen ollut kulkevinani pitkin Jaffan
katuja teitä hakemassa." Mrs Gordon tuli ihan hajamieliseksi eikä
osannut sanoa sitä eikä tätä. Ingmar hymyili hieman hämillään, kun mrs
Gordon tuli niin sanattomaksi. -- "Voisittekohan te, mrs Gordon, ottaa
minutkin mukaan vaunuihin?" hän sanoi. "En oikein voi käydä omin
neuvoin." Mrs Gordon hypähti viipymättä alas vaunuista ja auttoi
Ingmaria niihin nousemaan. Mutta sitten hän seisahtui keskelle tietä
jäykkänä kuin kuva. -- "Tätä minä en kykene käsittämään", sanoi hän
hiljaa. Ingmarin täytyi vielä kerran ikään kuin herättää hänet
tajuntaan. -- "Älkää pahastuko, kun huomautan, mutta parasta olisi
lähteä kotiin niin pian kuin suinkin."
Mrs Gordon nousi vaunuihin. Uudelleen hän istui ääneti, sekavin
miettein, ja Ingmarin täytyi taaskin häiritä häntä. "Anteeksi, mutta
minulla olisi teille hiukkasen puhuttavaa. Ettehän ole saanut tuolta
Cliffordilta minkäänlaisia tietoja?" -- "En", mrs Gordon sanoi. --
"Satuin eilen kuulemaan, kun hän jutteli teidän konsulinne kanssa. Hän
hommaa joitakin konnankoukkuja täksi päiväksi, kun te olette poissa."
-- "Mitä sanotte!" mrs Gordon puhkesi sanomaan. -- "Hän aikoo varsin
hajoittaa siirtokunnan."
Nyt mrs Gordon vihdoinkin sai ajatuksensa kokoon. Hän kääntyi istumaan
Ingmariin päin ja rupesi tarkasti kyselemään häneltä, mitä hän oli
kuullut.
Sen jälkeen hän taas vaipui vähäksi aikaa mietteihinsä, kunnes viimein
vallan äkkiarvaamatta sanoi Ingmarille: "On hauskaa nähdä, Ingmar
Ingmarinpoika, että te jo olette niin kiintynyt siirtokuntaamme."
Ingmar punastui otsaansa myöten. Hän kysyi, mistä mrs Gordon voi tietää
hänet siirtokunnan ystäväksi. "Tiedän sen siitä, kun te tänä yönä
olitte Jaffassa ja käskitte minua lähtemään kotiin", mrs Gordon sanoi.
Hän kertoi nyt Ingmarille, mitä oli yöllä nähnyt ja mitä Ingmar silloin
oli sanonut. Kun hän oli sen kaiken kertonut, sanoi Ingmar, että se oli
ihmeellisin tapaus koko hänen elämässään.
"Jollei vain kaikki petä, niin me ennen iltaa vielä näemme suurempiakin
ihmeitä", virkkoi mrs Gordon, "sillä nyt minä varmasti tunnen Jumalan
olevan puolellamme."
Sen jälkeen hän pysyi tyynenä ja hyvillä mielin ja jutteli Ingmarille
aivan kuin ei vaaraa olisi ollut tiedossakaan.
"Kertokaas, Ingmar Ingmarinpoika, nyt minulle, onko minun
poissaollessani tapahtunut kotona mitään erikoista."
Ingmar arveli ensin. Sitten hän esteli sillä syyllä, ettei muka osannut
kieltä. "Mitäs, kyllähän minä ymmärrän", mrs Gordon sanoi. -- "Tasaista
menoa siellä on enimmäkseen eletty", Ingmar viimein sanoi. -- "Jotakin
kerrottavaa sinulla varmaan on", virkkoi mrs Gordon. -- "Tokko te vielä
lienette kuullut Baram pashan myllyn asiaa", sanoi Ingmar. -- "En ole,
mitäs siitä tiedät?" mrs Gordon kysyi. "En ole edes kuullut, että Baram
pashalla myllyä onkaan."
"Kyllä on", Ingmar sanoi, "kerrotaan, että Baram pasha ollessaan ensi
vuosia täällä maaherrana oli huomannut, että tämän puolen ihmiset yhä
vielä jauhaa jyräsivät viljaansa vain käsikivillä. Heitä auttaakseen
hän silloin rakennutti höyrymyllyn johonkin suureen laaksoon tänne
lähelle. Mutta eipä ole ihme, ettette ole koko myllystä mitään kuullut,
sillä se ei ole paljon koskaan ollut käynnissä. Baram pashalla ei ole
ollut onnea sen käyttäjäin valinnassa, joten se on aina ollut
rempallaan. No, nyt pari päivää sitten Baram pasha laittoi kysymään,
osaisikohan joku gordonilaisista panna myllyn käyntikuntoon. Ja sitten
meitä joitakuita kävi täällä sitä korjaamassa."
"Sepä oli hyvä uutinen", mrs Gordon sanoi, "on oikein mieleni hyvä,
kun Baram pashalla on meistä jotakin hyötyä." -- "Baram pasha oli myös
niin hyvillään", Ingmar sanoi, "että tarjosi myllyn kokonaan
siirtokuntalaisten huostaan. Hän tarjosi sen heille, vaatimatta siitä
mitään vuokraa. 'Saatte pitää sen tulot ominanne', hän sanoi, 'kun vain
pidätte huolen siitä, että se on käynnissä.'"
Mrs Gordon käännähti kokonaan Ingmariin päin. "No", hän sanoi, "mitäs
he siihen vastasivat?" -- "Ei siihen ollut vaikeatakaan vastata",
Ingmar sanoi, "kun oli ihan luonnollista, että he kyllä ottavat myllyn
hoitaakseen, mutta eivät huoli mitään tuloja työstään." -- "Niin, sehän
oli aivan oikein", virkkoi mrs Gordon. -- "Enpä tiedä, kuinka oikein se
oli", Ingmar sanoi, "sillä nytpä Baram pasha ei suostukaan antamaan
myllyä heille. Hän ei sano voivansa luovuttaa myllyään, jos he rupeavat
tekemään ilmaista työtä. Hän sanoo, ettei kansaa pidä totuttaa saamaan
kaikki tarpeensa ilmaiseksi. Hän sanoo vielä, että kaikki muut
jauhonkauppiaat ja myllynomistajat kantelisivat siitä sulttaanille."
Mrs Gordon istui ääneti.
"Koko myllyhanke siis raukesi tyhjiin", Ingmar sanoi. "Te puolestanne
olisitte siitä saaneet leipää kotitarpeeksi asti, ja entä mitä
siunausta siitä olisi ollut koko paikkakunnalle! Mutta sitä nyt ei
kannattanut ajatella."
Mrs Gordon ei vastannut tähänkään. "Eikös mitään muuta ole tapahtunut?"
hän sanoi ikään kuin kääntääkseen Ingmarin toiseen aiheeseen.
"On toinenkin asia", Ingmar sanoi, "se on se miss Youngin ja koulun
asia. Ettekö ole siitäkään mitään kuullut?" -- "En", sanoi mrs Gordon.
-- "Niin", Ingmar alkoi, "Ahmed efendi, joka on Jerusalemin kaikkien
muhamettilaiskoulujen ylihoitaja, tuli pari päivää sitten meille ja
sanoi: 'Täällä Jerusalemissa on suuri tyttöjen kansakoulu, jossa monta
sataa lasta käy pelkästään kirkumassa ja tappelemassa. Sen ohi
kulkiessa sieltä kuuluu pahempaa ryskettä ja pauhua kuin länsituulella
Jaffan satamasta. En tiedä, osaavatko opettajat lukea ja kirjoittaa,
mutta sen tiedän, etteivät he lapsille mitään opeta. Enkä minä voi
mennä sinne itse enkä lähettää sinne ketään miestä järjestystä
pitämään, kun uskonto kieltää meitä miehiä astumasta sisään tuollaiseen
tyttöjen kouluun. Yksi ainoa keino enää olisi saada koulu hyvään
kuntoon', Ahmed efendi sanoi, 'se nimittäin, että miss Young tahtoisi
ottaa sen haltuunsa. Tiedän, että hän on oppinut ja tiedän, että hän
osaa puhua arabiaa. Enkä minä palkasta kitsaile, vaikka hän mitä
pyytäisi, kunhan hän vain ottaa koulun haltuunsa.'"
"No, kuinka sitten siinä asiassa kävi?" mrs Gordon sanoi. -- "Samalla
lailla siinä kävi kuin myllyjutussa", sanoi Ingmar. "Miss Young sanoi
olevansa halukas koulua hoitamaan, mutta ei tahtonut ottaa työstään
mitään palkkaa. Ahmed efendi silloin vastasi: 'Minä olen tottunut aina
maksamaan palkan teettämästäni työstä. En ole koskaan oppinut ottamaan
armolahjoja vastaan.' Miss Young piti oman päänsä, ja Ahmed efendin
täytyi lähteä pois tyhjin toimin. Hän oli suutuksissaan ja sanoi, että
vastatkoon miss Young niistä kaikista köyhäin ihmisten lapsista, joiden
nyt oli jäätävä opetusta ja hoitoa vaille."
Mrs Gordon oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten: "Nyt minä huomaan,
että teidän mielestänne, Ingmar Ingmarinpoika, me kaikki olemme näissä
kohdin menetelleet väärin. On aina hyvä kuulla järkevän miehen
ajatusta, ja siitä syystä minä nyt pyytäisin teitä sanomaan, onko
teillä ehkä muutakin muistutettavaa meidän elintavastamme."
Ingmar istui kauan aikaa mietiskellen. Mrs Gordonin koko käytöstavassa
tuntui olevan niin paljon arvokkuutta, ettei hänen ollut helppo ruveta
muistutuksia tekemään.
"No niin", Ingmar sanoi, "minusta teidän ei pitäisi asettaa elämäänne
sille kannalle, että joudutte näin kovaan köyhyyteen." -- "Mitenkäs
luulisitte meidän voivan sitä välttää?" sanoi mrs Gordon hiukan
hymähtäen. Ingmar viivytteli vastaustaan vielä kauemmin kuin äsken. --
"Jos te antaisitte väkenne tehdä työtä palkasta", hän sanoi, "ei teidän
tarvitsisi olla näin puutteenalaisessa tilassa." Mrs Gordon kääntyi
kiivaasti häneen päin. -- "Olen kuusitoista vuotta johtanut tätä
siirtokuntaa noudattaen yhteishengen ja rakkauden käskyä, ja minun
mielestäni ei sellaisen vastatulleen kuin te olette pitäisi ruveta
täällä muutoksia esittelemään." -- "Nyt te suututte minuun, vaikka
itsehän te houkuttelitte minua puhumaan", sanoi Ingmar. -- "Ymmärrän
kyllä teidän hyvän tarkoituksenne", mrs Gordon sanoi. "Ja sitä paitsi
voin teille ilmoittaa, että meillä vielä on paljon rahaa, mutta viime
aikoina kuka lienee lähettänyt meistä vääriä tietoja pankkiireillemme
Amerikkaan, jotka siitä syystä eivät ole tahtoneet mitään lähettää. Nyt
minä kuitenkin tiedän, että rahoja on tulossa." -- "Tuo, mitä nyt
sanotte, on minustakin hauskaa kuulla", sanoi Ingmar. "Mutta meidän
puolella Ruotsissa ollaan sitä mieltä, että parempi on luottaa omaan
työhön kuin säästörahoihin." Mrs Gordon ei vastannut mitään, ja Ingmar
huomasi viisaammaksi olla vaiti.
Mrs Gordon saapui siirtokunnan talolle jo aikaisin. Kello ei voinut
olla puolta yhdeksää. Viimeisen puolen tuntia hän oli ollut levoton
ajatellessaan, mitä ihmettä hän perille tullessaan tapaakaan.
Saavuttuaan viimein talon läheisyyteen ja huomatessaan, että sen
ympäristössä oli vallan rauhallista, hän huoahti helpotuksesta. Melkein
hän oli tuntunut odottavan, että joku sellainen henki, joista Itämaan
saduissa niin paljon kerrotaan, olisi kaapannut koko talon selkäänsä ja
vienyt sen tipotielleen.
Tultuaan likelle taloa he kuulivat sieltä virrenveisuuta. "Tuntuuhan
täällä vielä tähän asti kaikki olevan alallaan", sanoi mrs Gordon, kun
vaunut pysähtyivät portille. "Nytkin kuuluvat siellä paraikaa pitävän
aamurukousta."
Hänellä oli oma avaimensa yhteen ulko-oveen, ja hän avasi sillä,
jott'ei häiritsisi. Ingmarin oli vaikea käydä, kun polvi oli vallan
turtana. Mrs Gordon kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja auttoi häntä
talon sisäpihalle. Ingmar meni heti penkille istumaan. "Lähtekää te,
mrs Gordon, nyt ottamaan selvää, mitä täällä siirtokunnan kesken on
tekeillä", hän sanoi. -- "Ensin minä kuitenkin panen kääreen teidän
polveenne", mrs Gordon sanoi. "Vielä sinne hyvästi ehtii. Kuulettehan
te, että siellä paraikaa pidetään aamurukousta." -- "Ei, ei", sanoi
Ingmar, "tällä kertaa teidän on toteltava minua. Menkää nyt aivan heti
ottamaan selvää, onko täällä mitään tapahtunut."
Ingmar jäi nyt istumaan ja katselemaan mrs Gordonia hänen astuessaan
portaita ylös ja leveän eteishallin poikki kokoussaliin päin. Oven
auetessa hän kuuli jonkun siellä sisällä puhuvan kovalla äänellä, mutta
puhe katkesi heti. Sitten ovi sulkeutui, eikä mitään enää kuulunut.
Tuskin viittä minuuttia Ingmar oli istunut odottamassa, ennen kuin
kokoussalin ovi melkein vihaisesti työnnettiin auki. Siitä tuli
näkyviin neljä miestä, jotka kantoivat viidettä keskessään. He kulkivat
ääneti portaissa ja pihan poikki ja menivät aivan Ingmarin ohitse.
Ingmar kurottautui paikaltaan nähdäkseen sen miehen kasvoja, jota
kannettiin. Se oli Clifford.
"Minnekä te häntä kannatte?" hän kysyi.
Miehet seisahtuivat. "Viemme häntä alakertaan ruumishuoneeseemme. Hän
on kuollut." Ingmar nousi säikähtyneenä ylös. -- "Mitenkä hän kuoli?"
hän kysyi. -- "Ei häneen mikään ihmiskäsi ole kajonnut", sanoi Ljungo
Björn. -- "Mitenkä hän on kuollut?" Ingmar kysyi uudelleen.
"No minä kerron, miten se tapahtui", sanoi Ljungo Björn. "Oli pidetty
aamurukous, kun tämä Clifford nousi puhumaan. Hän sanoi tahtovansa
kertoa meille erään tiedon, joka meitä ilahduttaisi. Pitemmälle hän ei
ehtinyt, kun ovi aukeni ja mrs Gordon astui sisään. Clifford tuskin
ennätti vilkaista häneen, kun jo vaikeni ja kävi muodoltaan
tuhkanharmaaksi. Ensin hän jäi paikalleen, mutta mrs Gordon kulki
keskeltä huonetta perälle päin, ja hänen yhä lähestyessään mies
peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Tämä näytti meistä
muista niin kummalliselta, että kaikki yht'aikaa nousimme seisomaan, ja
silloin Clifford näytti tointuvan. Hän puristi lujasti nyrkkiään ja
läähätti kovasti, ikään kuin olisi kohdannut jonkin hirmun, ja astui
mrs Gordonia vastaan. 'Miten te olette tänne tullut?' hän sanoi
hänelle. Silloin mrs Gordon hiljaa ja vakavasti katsoi häneen ja sanoi:
'Jumala on minua auttanut.' -- 'Kyllä sen näen', Clifford sanoi, ja
silmät olivat kauhusta melkein pudota hänen päästään. 'Näen myöskin,
kuka teitä saattaa.' -- 'Minä myöskin näen, kuka sinua saattaa', mrs
Gordon silloin sanoi. 'Se on Saatana.'
"Silloin mies ei enää näkynyt jaksavan hänen katsettaan kestää, vaan
väistyi uudelleen taaksepäin kädet silmillä. Ja mrs Gordon kulki hänen
jäljessään ja piti kättään koholla häneen päin, mutta ei koskenut
häneen sormenpäälläkään. 'Minä näen Saatanan seisovan takanasi', hän
sanoi vielä kerran, ja nyt hän puhui väkevällä ja hirvittävällä
äänellä.
"Silloin me kaikki olimme näkevinämme Saatanan Cliffordin takana, ja me
ojensimme kätemme ja viitoimme sitä kohti. Ja kaikki yht'aikaa me
huusimme: Saatana! Saatana!
"Mutta Clifford puikki silloin meidän riviemme ohitse, ja vaikk'ei
kukaan meistä liikahtanutkaan, hän kuitenkin ulisi aivan kuin olisimme
häntä ampuneet tai pieksäneet. Sillä lailla hän kyyrysillään pujotteli
ja ehti ovelle asti. Mutta kun hän koetti sitä avata, silloin me kaikki
vielä kerran huusimme: Saatana! Saatana! Ja silloin näimme hänen kaatua
lysähtävän lattiaan ja jäävän siihen pitkäkseen. Ja kun me yritimme
häntä siitä liikuttaa, oli hän kuollut."
"Hän oli petturi", sanoi Ingmar, "hän ansaitsi rangaistuksensa." --
"Niin", toisetkin sanoivat, "hän ansaitsi rangaistuksensa."
"Mutta mitä hän sitten meille oikeastaan aikoi?" kysyi muuan. -- "Ei
sitä nyt kukaan tiedä", sanoi toinen. -- "Hän olisi kai tahtonut tuhota
meidät." -- "Niin, mutta millä lailla?" -- "Sitä ei kukaan tiedä." --
"Ei tiedä, eikä suinkaan tule tietämäänkään."
"Hyvä on, että hän kuoli", sanoi Ingmar. -- "Niin, hyvä on, että hän
kuoli."
Siirtokuntalaiset olivat koko sen päivän kovin kuohuksissaan. Ei
tiedetty, mitä Clifford oli heille aikonut, eikä sitäkään, oliko vaara
nyt hänen kuolemansa avulla torjuttu. He viettivät tuntikausia
rukoillen ja veisaten kokoushuoneessa. Se tunne, että Jumala oli
taistellut heidän puolestaan, se ikään kuin kohotti heidät tästä
maailmasta erilleen.
Pitkin päivää he moneen kertaan huomasivat taloa ympäröivillä
kangasmailla joukoittain Jerusalemin kaikkein kehnointa roskaväkeä
tyhjin toimin katselemassa taloon päin. He pelkäsivät, että Clifford
ehkä oli suunnitellut meteleitä ja että nuo hurjat laumat tulevat
karkottamaan heidät kodistaan. Mutta sitten nuo ihmiset taas katosivat,
eikä koko päivänä mitään erityistä tapahtunut.
Illalla mrs Gordon tuli katsomaan Ingmar Ingmarinpoikaa, joka istui
vuoteellaan polvi kääreissä. Mrs Gordon kiitti häntä lämpimästi hänen
avustaan ja osoitti suurta ystävyyttä häntä kohtaan.
"Ingmar Ingmarinpoika", hän muun muassa virkkoi, "tahdon nyt teille
sanoa, että jos minä voin korvaukseksi teitä jossakin asiassa auttaa,
tekisin sen varsin mielelläni. Ettekö kertoisi minulle, mikä teidän
sydäntänne painaa; kenties minä voin teitä auttaa."
Mrs Gordon tiesi vallan hyvin, mitä varten Ingmar Jerusalemissa
oleskeli. Milloinkaan muulloin hän ei olisi luvannut auttaa Ingmaria
sellaisessa asiassa, mutta tänään kaikki siirtokuntalaiset olivat ikään
kuin hurmiossa. Mrs Gordonin mielestä oli hänen kaikkein ensimmäinen
velvollisuutensa tehdä Ingmar onnelliseksi, kun hän kerran oli heille
kaikille tehnyt niin suuren hyvän työn.
Heti kun mrs Gordon oli lausunut tarjouksensa, painoi Ingmar kiireesti
silmäluomensa umpeen. Hän mietti ensin asiaa kauan aikaa, ennen kuin
vastasi.
"Siinä tapauksessa teidän on luvattava, ettette pahastu minun
pyynnöstäni." Mrs Gordon vastasi, että kyllä hän nyt tahtoi malttaa
mieltänsä. -- "Näyttää näet siltä", Ingmar sanoi, "etten minä saakaan
niin hevin selväksi sitä asiaa, jota varten minä täällä olen, ja sitä
vartoessa tämä elämä käy ikäväksi, kun ei voi saada sopivaa työtä."
Tuon mrs Gordon kyllä käsitti. "Jos te, mrs Gordon, siis tahdotte tehdä
jotakin minun hyväkseni", Ingmar jatkoi, "niin mieluimmin minä
toivoisin, että koettaisitte hankkia Baram pashan myllyn minun
huostaani. Tiedättehän, etten minä ole teidän muiden lailla
kieltäytynyt rahaa ansaitsemasta, ja siitä minä samalla saisin
luonnolleni sopivaa työtä."
Mrs Gordon katsoi terävästi Ingmariin, mutta tämä istui melkein ummessa
silmin, eikä hänen kasvoissaan ollut vähintäkään mielenilmausta. Kovin
kummaa oli, ettei hän ollut mitään muuta pyytänyt, mutta samalla mrs
Gordon sentään oli hyvin mielissään siitä. "Mitäpäs syytä minulla olisi
kieltäytyä siinä teitä auttamasta", hän sanoi. "Ettehän te siinä
mitenkään väärin menettele. Hyvä on sekin, että me näin voimme täyttää
Baram pashan pyynnön." -- "Niin, minäkin odotin, että te suostutte
minua auttamaan", sanoi Ingmar. Hän kiitti mrs Gordonia, ja he olivat
erotessaan kumpikin hyvin tyytyväisiä toisiinsa.