DERVISHI

Eräänä iltana vähää ennen pimeän tuloa Gertrud kulki katua pitkin

Jerusalemin sisäosissa. Silloin hänen huomionsa kiintyi pitkään,

solakkaan mieheen, joka käveli hänen edellään, yllään pitkäliepeinen

musta viitta. Gertrud luuli huomaavansa hänessä jotakin omituista,

vaikk'ei oikein tiennyt missä suhteessa. Eihän ainakaan siinä, että

hänellä oli vihreä turbaani, josta päättäen hän oli profeetan

jälkeläisiä; sellaisia päähineitä kyllä vähän väliä näki Jerusalemin

kaduilla. Enemmänkin huomattavaa hänessä oli, ettei hän pitänyt

tukkaansa ajeltuna eikä sykerölläkään turbaanin sisässä, niinkuin

itämailla muuten on tapana, vaan antoi sen riippua vapaasti hartioilla

tasapitkinä suortuvina.

Gertrud kulki yhä ja seurasi miestä silmillään eikä voinut olla

toivomatta, että hän kääntyisi ympäri, jotta hänen kasvonsa näkyisivät.

Silloin muuan nuorukainen tuli miestä vastaan, kumarsi syvään, suuteli

hänen kättään ja jatkoi matkaansa. Mustapukuinen seisahtui hetkiseksi

ja kääntyi katsomaan tuota miestä, joka oli niin nöyrästi häntä

tervehtinyt, ja sillä tavalla Gertrudin toive täyttyi.

Gertrudin hengitys melkein salpautui iloisesta hämmästyksestä. Hän jäi

liikahtamatta seisomaan ja painoi kättä sydämelleen. "Sehän on

Kristus!" hän sanoi. "Sehän on Jeesus Kristus, jonka minä kohtasin

metsäpuron rannalla!"

Mies jatkoi heti matkaansa. Gertrud yritti seurata häntä, mutta hän

poikkesi nyt väkirikkaalle kadulle, jolla hän kohta hävisi

jäljettömiin. Silloin Gertrudkin kääntyi uudelleen siirtokunnan talolle

päin. Hän kulki hyvin hitaasti ja seisahtui vähän väliä, jääden

nojaamaan jotakin seinää vasten ja sulkien silmänsä.

"Kun minä nyt vain voisin säilyttää sen muistissani", hän sanoi

itsekseen hymisten, "kunpa minä aina näkisin edessäni hänen kasvonsa!"

Hän koetti painaa silmiinsä, minkä oli nähnyt, niin että se pysyisi

niissä kuin poltettuna. "Hänellä oli hieman harmahtava parta", hän

kertasi itsekseen, "se oli vallan lyhyt ja kaksijakoinen. Hänellä oli

soikeat kasvot, nenä oli pitkä ja otsa leveä, mutta ei varsin korkea.

Ja hän oli ihan ilmeinen Kristuksen kuva, sellainen kuin olen nähnyt

hänet maalattuna ja kuin hän oli tullessaan metsätiellä vastaani,

paitsi että hän nyt oli vieläkin kauniimpi ja jalomman näköinen. Hänen

silmissään leimusi kuin tuli ja valtava voima, ja niiden ympärillä oli

paljon pimeyttä ja myöskin paljon ryppyjä. Niin, hänen silmiensä

ympärillä oli kaikkea, sekä viisautta että rakkautta, surua ja sääliä,

ja vielä jotakin enempääkin, ikään kuin niiden silmien näkövoima joskus

voisi kantaa kauas taivasten halki Jumalaan ja hänen enkeleihinsä

saakka."

Gertrud oli koko kotimatkan vallan hurmaantuneena. Sellaista

mielenvaltaavaa onnea hän ei ollut tuntenut siitä päivästä lähtien,

jolloin oli kohdannut Kristuksen metsäniityllä. Hän käveli eteenpäin

kädet ristissä ja katse kohotettuna ja näytti kuin ei olisikaan enää

kulkenut maassa, vaan pilvien päällä ja sinisessä ilmassa. Kristuksen

kohtaaminen täällä Jerusalemissa, se merkitsi vielä paljoa enempää kuin

hänen ilmestyksensä Taalain sydänmaalla. Siellä hän oli näkynä liitänyt

Gertrudin ohi, mutta tämä hänen esiintymisensä nyt osoitti, että hän

oli palannut vaikuttamaan ihmisten joukossa.

Niin, tämä Kristuksen tuleminen, se oli niin suuren suuri tapahtuma,

ettei hän kyennyt sen koko merkitystä yhdellä kertaa käsittämään, mutta

rauhaa ja riemua ja autuutta se tieto hänelle ensinnä tuotti.

Kaupungista tullessaan ja lähestyessään siirtokunnan taloa Gertrud

tapasi Ingmar Ingmarinpojan. Ingmar käytti yhä vielä hienoa mustaa

pukuaan, joka niin huonosti sopi yhteen hänen känsäisten käsiensä ja

luisevien piirteittensä kanssa, ja kulki raskaasti ja haluttoman

näköisenä.

Heti ensi hetkestä, jolloin Gertrud näki Ingmarin Jerusalemissa, hän

oli alkanut ihmetellä, miten hän kerran oli ollut niin Ingmariin

kiintynyt. Samoin oli hänestä tuntunut kummalta, miten hän kotona

ollessaan oli voinut pitää Ingmaria sellaisena suurmiehenä. Silloinkin

kun Ingmar oli ihan köyhänä, oli Gertrud kaikkien muiden tavoin ollut

sitä mieltä, ettei koskaan voisi päästä hienompiin naimisiin. Mutta

täällä Jerusalemissa Ingmar näytti vain melkein moukkamaiselta. Gertrud

ei enää ymmärtänyt, mikä puoli Ingmarissa hänestä kotipitäjässä oli

näyttänyt niin merkilliseltä.

Samalla oli Gertrudin mieliharmi Ingmaria kohtaan kokonaan hävinnyt, ja

hän olisi mielellään tahtonut kohdella häntä ystävällisesti. Mutta

silloin oli joku hänelle sanonut, että Ingmar nyt oli erotettu

vaimostaan ja oli tullut Jerusalemiin vain saadakseen hänet takaisin.

Silloin hän oli säikähtänyt ja ajatellut: nyt en tohdi edes puhuakaan

hänen kanssaan, minun täytyy kohdella häntä niinkuin en hänestä

välittäisi. Ei minun sovi hetkeksikään jättää häntä siihen uskoon, että

hän muka vielä saa minut. Hän on kai tullut tänne sovittaakseen sitä

suurta väärää tekoansa, mutta nähdessään, etten minä enää välitä

hänestä, hän kyllä pian tulee järkiinsä ja palaa kotiin.

Mutta kun Gertrud tapasi Ingmarin siirtolaistalon ulkopuolella, ei hän

ajatellut mitään muuta kuin että hän vihdoinkin kohtasi ihmisen, jolle

voi uskoa suuren, ihmeellisen löytönsä. Hän riensi Ingmaria vastaan ja

huudahti: "Minä olen nähnyt Kristuksen!"

Niin riemastunutta huutoa tuskin oli kajahtanut Jerusalemin ympäristön

aukeilla kangasmailla ja kukkuloilla sen päivän jälkeen, jona hurskaat

vaimot palasivat tyhjän haudan luota ja huusivat apostoleille: "Herra

on ylösnoussut!"

Ingmar seisahtui ja painoi silmäluomensa alas, niinkuin hän aina teki,

kun tahtoi ajatuksiaan salata. "Vai niin", hän sanoi Gertrudille,

"oletko nähnyt Kristuksen?"

Gertrud menetti malttinsa aivan samoin kuin ennen aikaan, kun Ingmar ei

ollut kyllin nopeasti havainnut hänen unelmiaan ja aatoksiaan. Hän

olisi toivonut sen sijaan tapaavansa Boon, joka olisi häntä paljon

paremmin ymmärtänyt. Mutta siitä huolimatta hän alkoi kertoa, mitä oli

nähnyt.

Ingmar ei sanallakaan ilmaissut epäilevänsä hänen kertomustaan, mutta

sittenkin Gertrudista tuntui, kun hänen piti sitä ruveta juttelemaan,

että se hupenikin vallan tyhjiin. Hän oli kadulla tavannut jonkun

miehen, joka oli Kristuksen näköinen, siinä kaikki. Tämän hänen asiansa

kävi aivan kuin unikuvan. Nähdessä se oli hänestä tuntunut niin ylen

merkilliseltä, mutta kun siitä piti kertoa, olikin siitä tyhjä

jäljellä.

Mutta Ingmar näytti ilahtuvan ainakin siitä, että Gertrud häntä

puhutteli. Hän rupesi hyvin tarkkaan kyselemään Gertrudilta, milloin ja

missä hän oli tuon miehen tavannut. Ja hän otti hyvin tarkasti selvän

hänen puvustaan ja ulkonäöstään.

Mutta kun he olivat ehtineet siirtokunnan taloon, erosi Gertrud hyvin

pian Ingmarista. Hän oli hyvin alakuloinen ja sanomattoman väsynyt. Nyt

minä ymmärrän: Kaiketi on tarkoituksena, ettei minun ole kerrottava

tätä muille ihmisille. Voi, kuinka onnellinen minä olinkaan, kun se oli

yksin minun tietonani!

Hän päätti olla vastedes puhumatta siitä kenellekään. Hänen pitäisi

pyytää Ingmariakin vaikenemaan. "Onhan se totta, onhan se totta", hän

yhä kertasi itsekseen, "että minä kohtasin hänet, saman, jonka näin

metsätielläkin. Mutta kenties olisi liikaa vaatia, että kukaan minua

uskoisi."

Pari päivää sen jälkeen Gertrud hämmästyi kovin. Ingmar tuli hänen

luokseen heti illalliselta päästyä ja kertoi, että hänkin oli nähnyt

sen saman mustapukuisen miehen.

"Siitä saakka kun sinä hänestä kerroit, olen kävellyt edestakaisin

tuota samaa katua odottamassa häntä", Ingmar sanoi. -- "Mutta sittenhän

sinäkin, ystäväni, uskoit minua", sanoi Gertrud ja tuli hyville mielin.

Entinen usko leimahti hänessä uudestaan vallan varmaksi. -- "Enhän minä

tosiaan ole niitä, joiden on kovin helppo uskoa", sanoi Ingmar.

"Oletko ikipäivinä nähnyt sellaisia kasvoja?" Gertrud kysyi. -- "En",

vastasi Ingmar, "en koskaan ole sellaisia kasvoja nähnyt." -- "Eikö

sinunkin käynyt niin, että nyt näet ne, menitpä minne tahansa?" --

"Niin näenkin, se on kyllä totta." -- "Etkö sinäkin nyt usko, että hän

on Kristus?" Ingmar vältteli antamasta siihen suoraa vastausta. -- "Oma

asiansahan on näyttää, kuka hän on."

"Voi voi, kun vielä kerran voisi hänet nähdä!" sanoi Gertrud. Ingmar

seisoi vähän aikaa epäröivän näköisenä. -- "Kyllähän minä tietäisin,

missä hän tänä iltana oleksii", hän sanoi vaatimattomasti. Heti

paikalla Gertrud leimahti kuin liekkiin. -- "Mitä ihmettä sinä

sanotkaan, ettäkö tiedät, missä hän on? Sittenhän sinä saatatkin minut

sinne, jotta saan nähdä hänet uudelleen." -- "Mutta nyt on pilkkopimeä

yö", sanoi Ingmar, "on vähän vaarallista mennä Jerusalemiin näin

myöhällä." -- "Ei se mitään tee", Gertrud sanoi, "olen minä käynyt

sairasten luona myöhempäänkin."

Gertrudin oli hyvin vaikeata saada Ingmar suostumaan. "Pidätkö sinäkin

minua hulluna, vai minkä vuoksi et tahdo lähteä kanssani", hän sanoi,

ja hänen silmänsä muuttuivat hyvin tummiksi ja vaarallisen pistäviksi.

-- "Olin tyhmä kun sanoinkaan sinulle, että olin hänet löytänyt", sanoi

Ingmar, "mutta nyt minä luulen olevan parasta lähteä mukaasi." Gertrud

ihastui siitä niin, että kyynelet nousivat hänen silmiinsä. -- "Mutta

meidän täytyy koettaa päästä täältä muiden huomaamatta ulos", hän

sanoi. "En tahdo kertoa tästä kenellekään, ennen kuin näen hänet kerran

vielä."

Hyväksi onneksi hän löysi lyhdyn, ja vihoviimein he pääsivät matkalle.

Ulkona kävi kova myrsky ja satoi rankasti, mutta siitä Gertrud ei

välittänyt. "Onko sitten ihan varmaa, että minä tänä iltana saan nähdä

hänet?" hän sanoi vähän väliä. "Oletko vallan varma, että minä saan

hänet nähdä?"

Gertrud puheli yhtä mittaa. Nyt hänen ja Ingmarin välit taasen

näyttivät olevan vallan eheinä, taas hän luotti Ingmariin yhtä

täydellisesti kuin ennen aikaan. Hän kertoi hänelle kaikista niistä

aamuista, joina hän oli käynyt Öljymäellä odottamassa. Hän kertoi

myöskin, kuinka tuskallista oli, kun välistä uteliaita ihmisiä tuli

sinne hänen ollessaan polvillaan ja katsoessaan taivasta kohti. "Ei

minusta ole ollut hauskaa, kun kaikki ovat niin omituisesti katsoneet

minuun aivan kuin minä olisin mielipuoli. Mutta minähän tiesin niin

vallan varmaan, että Kristus tulee, ja enhän minä silloin voinut olla

menemättä sinne häntä odottamaan.

"Olisi minusta tosin ollut mieluisampaa, että hän olisi suurivaltaisena

ja loistavana astunut esiin aamun pilvestä", hän sanoi, "mutta mitä

minä siitä välitän, kun kerran Hän on tullut. Mitä se tekeekään, vaikka

Hän tulee pimeänä talviyönä, tuleehan kuitenkin päivä ja kirkas aamu

heti kun Hän näyttäytyy.

"Ja sinä miekkoinen, Ingmar, osuit tulemaan tänne juuri kun hän alkoi

esiintyä ja vaikuttaa! Sinä olet onnellinen, sinun ei tarvinnut

odottaa. Sinä tulet juuri parhaaseen aikaan."

Gertrud seisahtui äkkiä ja kohotti lyhtyä, niin että sen valo sattui

Ingmarin kasvoihin. Ingmar kulki raskaasti synkkämielisen näköisenä.

"Kovin sinä, Ingmar, olet käynyt vanhaksi tänä vuonna", hän sanoi.

"Kyllä ymmärrän, että olet itseäsi kiusannut tunnonvaivoilla minun

tähteni. Mutta unohda sinä ihan tykkänään se, että olet minulle pahaa

tehnyt. Se kaikki kävi Jumalan tahdon mukaan. Se oli Jumalan suuri armo

meitä molempia kohtaan. Hän tahtoi viedä meidät Palestiinaan juuri

oikeaan suureen aikaan.

"Kyllä isä ja äitikin nyt tulevat hyvillensä, kun he oikein pääsevät

Jumalan tarkoituksesta selville", Gertrud jatkoi. "Niin, eivät he

minulle ole kirjoittaneet yhtään pahaa sanaa minun karkuunlähtöni

johdosta, he ymmärsivät kyllä, etten minä voinut tulla kotona toimeen,

mutta sinulle tiedän heidän olleen hyvin katkeria. Mutta kyllä he nyt

leppyvät molempiin lapsiin, jotka heidän tuvassaan kasvoivat. Uskotko,

mitä minä luulen, että he ovat enemmän surreet sinua kuin minua?"

Ingmar jatkoi äänettömänä kulkuaan rankkasateessa eikä vastannut tähän

enempää kuin muihinkaan Gertrudin puheisiin. Kaiketi se on niin, ettei

hän usko minun löytäneen Kristusta, ajatteli Gertrud, mutta mitäpä

siitä, koska hän kerran saattaa minut hänen luokseen. Hiukkasen vain

vielä malttia, niin minä kohta näen maailman kaikkien kansojen ja

ruhtinasten polvistuvan hänen, Vapahtajan, eteen.

Ingmar vei Gertrudin kaupungin muhamettilaisosaan, ja he kulkivat

siellä monta pimeää ja mutkikasta katua. Vihdoin hän pysähtyi ja työnsi

auki korkeassa, ikkunattomassa seinässä olevan matalan portin. He

kulkivat pitkän käytävän läpi ja joutuivat valaistuun pihaan.

Muutamia palvelijoita hääri yhdessä nurkassa, ja pari vanhaa äijää

istui kyyryssäselin kivipenkillä seinän vieressä, mutta kukaan ei edes

katsahtanut Ingmariin ja Gertrudiin. He istahtivat toiselle penkille,

ja Gertrud alkoi tarkastella ympäristöä. Tällaisia pihoja hän oli monta

kertaa nähnyt Jerusalemissa. Katettu pilarikäytävä kiersi sitä joka

puolelta, ja avoimen keskikohdan yli oli pingotettu suuri, likainen

vaatekappale, joka oli monesta kohden repeillyt siekaleiksi.

Koko talo näytti aikanaan olleen rikkaan ja arvokkaan miehen asuntona,

vaikka se nyt oli rappiolla. Pilarit olivat sen näköisiä, kuin ne

olisivat otetut jostakin kirkosta. Alkuaan niiden päädyt varmaankin

olivat olleet kauniisti koristeltuja, mutta nyt ne kaikki olivat

rikkoutuneet pahanpäiväisiksi. Seinien kalkitus oli pilalla, ja

likaisia vaateresuja törötti ikkuna-aukoista. Seinävierelle oli yhteen

kohtaan kasattu joukko vanhoja laatikoita ja kanahäkkejä.

Gertrud kysyi kuiskaten Ingmarilta: "Oletko varma, että minä tässä

paikassa saan nähdä hänet?"

Ingmar nyökäytti päätään. Hän viittasi Gertrudille pariakymmentä

karitsantaljamattoa, jotka oli levitetty piiriin keskelle pihaa.

"Tuolla minä hänet eilen näin oppilastensa kanssa", hän sanoi.

Gertrud näytti hieman tyytymättömältä, mutta kohta hän uudestaan

hymyili. "Onpa omituista", hän sanoi, "kun aina tekisi mieli odottaa

häntä kunniassa ja loistossa. Mutta sellaisesta hän ei huolikaan, vaan

tulee alhaisena ja köyhänä köyhien pariin. Mutta ymmärräthän sinä,

etten minä ole juutalaisten kaltainen siinä, etten tunnustaisi häntä,

kun hän ei tahdo esiintyä maailman ruhtinaana ja herrana."

Vähän ajan kuluttua tuli muutamia miehiä kadulta. He kävelivät hitaasti

keskipihalle ja jäivät karitsantaljoille istumaan. Kaikki pihalle

tulijat olivat pukeutuneina itämaiseen tapaan, mutta kaikessa muussa he

olivat hyvin erilaisia. Toiset olivat nuoria, toiset vanhoja,

muutamilla oli kalliit turkiskaulukset ja silkkiviitat, toiset taas

kävivät köyhän vesimiehen tai maatyöläisen puvussa. Sitä mukaa kuin he

saapuivat, alkoi Gertrud puhua vuoron perään jokaisesta ja antaa heille

nimet.

"Katsohan, tuo on Nikodeemus, joka tuli yöllä Jeesuksen luo", hän sanoi

vanhasta ylhäisestä miehestä, "ja tuo isopartainen mies on Pietari, ja

tuolla näet Arimatian Joosefin. Kas, nytpä minä vasta alan ymmärtää,

mihin tapaan Jeesuksen opetuslapset oikein olivat koossa hänen

ympärillään. Tuo, joka istuu kauempana, silmät maahan luotuina, on

Johannes, ja tuossa on Juudas, tuo mies, jonka punainen tukka leuhottaa

huopahatun alta. Mutta katsopa noita kahta kirjanoppinutta, jotka

istuvat kyyryssäselin kivipenkillä ja polttelevat vesipiippuaan eivätkä

näytä välittävän siitä, mitä saavat kuulla. Ne eivät usko häneen, ne

ovat tulleet tänne vain uteliaisuudesta tai väitelläkseen hänen

kanssaan."

Gertrudin vielä jatkaessa tällaista puheluaan oli piiri tullut täyteen.

Kohta sitten saapui sekin, jota he odottivat, ja asettui piirin

keskeen.

Gertrud ei ollut huomannut, mistä hän tuli. Hän melkein kirkaisi, kun

mies äkkiä ilmaantui hänen näkyviinsä. "Niin niin, hän se on!" hän

huudahti painaen kätensä ristiin.

Hän katsoa tuijotti hetken aikaa tuohon mieheen, joka seisoi

liikahtamatta silmät maahan luotuina ikään kuin rukoileva. Ja kuta

kauemmin hän katsoi, sitä varmemmaksi hänen uskonsa kävi.

"Etkö sinäkin, Ingmar, näe, ettei hän ole tavallinen ihminen?" hän

kuiskasi, ja Ingmar vastasi samalla lailla kuiskaten: "Eilen ensi

näkemällä minäkin luulin häntä tavallista ihmistä suuremmaksi."

"Minä tunnen autuutta jo häntä katsellessani", Gertrud sanoi. "Niin

paljon hän ei voisi minulta pyytää, kuin minä olisin valmis hänen

puolestaan tekemään."

"Se kaiketi sen tekee, kun me olemme tottuneet ajattelemaan Vapahtajaa

juuri tämän näköiseksi", sanoi Ingmar.

Mies, jota Gertrud luuli Kristukseksi, seisoi nyt ryhdikkäänä ja

käskevänä seuralaistensa keskessä. Sitten hän teki kädellään pienen

liikkeen, ja yht'äkkiä alkoivat kaikki ne, jotka istuivat piirissä

hänen ympärillään, kovalla äänellä huutaa: Allah, Allah! Samalla he

kaikki alkoivat heiluttaa päätään, heittivät sitä nopealla nykäyksellä

oikeaan ja vasempaan, oikeaan ja vasempaan. Kaikki tekivät liikkeensä

tahdissa ja huusivat joka heilauksella: Allah, Allah! Keskessä seisova

mies pysyi aivan hiljaa, osoittaen vain tahtia hiukan päätään

kumartamalla.

"Mitä tämä on?" Gertrud sanoi, "mitä tämä on?"

"Olethan sinä, Gertrud, ollut Jerusalemissa kauemmin kuin minä", Ingmar

sanoi, "itse kai sinä tämän paremmin tiedät."

"Olen kuullut puhuttavan muutamista, joita sanotaan

tanssijadervisheiksi", Gertrud sanoi, "tämä on varmaan heidän

jumalanpalvelustaan."

Hän istui ääneti ajatellen ja sanoi sitten: "Tämä on vain alkua,

kenties se on tässä maassa tapana, niinkuin meillä on tapana alkaa

jumalanpalvelus virrellä. Tämän loputtua hän kyllä alkaa selittää

oppiansa. Voi voi, miten iloiseksi minä tulen, kun saan kuulla hänen

ääntään!"

Keskipihalla istuvat miehet huusivat yhä edelleen: Allah, Allah,

samalla heitellen päätään edestakaisin. He liikkuivat yhä nopeampaan

tahtiin, heidän otsansa olivat kihonneet täyteen hikipisaroita, ja

allah-huudot tulivat korahtaen heidän rinnoistaan.

He jatkoivat tätä yhtä mittaa useita minuutteja, kunnes heidän

johtajansa teki kädellään pienen liikkeen, joka pysäytti heidät

yht'äkkiä.

Gertrud oli painanut silmänsä maahan, jottei hänen tarvitsisi nähdä

heidän itsekidutustaan. Kun se oli loppunut, nosti hän silmänsä ja

sanoi Ingmarille: "Nyt hän kaiketi alkaa puhua. Oi, kun olisin niin

onnellinen, että ymmärtäisin hänen saarnansa! Mutta minun täytyy tyytyä

siihen, että saan kuulla hänen ääntään."

Hiljaisuutta kesti vain hetken, sillä johtaja antoi kohta merkin ja

hänen seurueensa alkoi uudestaan huutaa: Allah, Allah! Tällä kertaa

heidät määrättiin heiluttamaan koko yläruumistaan eikä vain päätä. Pian

se taas kävi täyttä vauhtia. Tuo mies, jolla oli niin tenhoavat kasvot

ja kauniit Kristuksen-silmät, ei välittänyt mistään muusta kuin saisi

seurueensa tekemään yhä kiihkeämpiä liikkeitä. Hän antoi heidän jatkaa

monta minuuttia yhtä mittaa. He kestivätkin ikään kuin ihmevoiman

avulla paljoa kauemmin kuin mihin ihmistarmon luulisi riittävän.

Kamalaa oli katsoa noita puolikuolleita miehiä, jotka olivat riehuneet

yli voimainsa, ja kuulla heidän läkähtyvistä kurkuistaan ähkyen

pusertuvia huutoja.

Pysähdyttiin vähäksi aikaa, sitten reutovat liikkeet alkoivat

uudestaan, ja sitten taas pysähdyttiin.

"Kai nuo miehet ovat kauan harjoitelleet, ennen kuin ovat tottuneet

tuollaiseen reistailuun."

Gertrud katsahti Ingmariin avuttomana ja hiukan hädissään. Hänen

huulensa vähän vavahtelivat. "Mitä sinä luulet, milloinkahan tämä

loppuu?" hän kysyi. Sitten hän kääntyi katsomaan tuota ryhdikästä

olentoa, joka käskevänä seisoi seuralaistensa keskessä, ja toivo elpyi

hänessä uudelleen. "Kohta nyt sairaita ja onnettomia saapuu tänne

häneltä apua hakemaan", sanoi hän hartaasti. "Ja minäkin saan nähdä

hänen parantavan spitaalisten haavoja ja antavan sokeille näön

takaisin."

Mutta dervishi jatkoi aloittamaansa tapaan. Hän viittasi kaikkia

nousemaan seisoalleen, ja nyt alkoi vielä rajumpia liikkeitä. Kaikki

seisoivat samalla paikallaan, mutta tempoilivat ruumisraukkojaan aivan

vimmattuina. Silmät tuijottivat verestävinä päässä, useat miehistä

eivät enää näyttäneet tietävän missä olivat, ruumiit heiluivat rentoina

edes ja taas, ylös ja alas yhä nopeammin ja nopeammin.

Vihdoin, kun he olivat istuneet jo pari tuntia, Gertrud tuskissaan

tarttui Ingmarin käsivarteen. "Eikö hänellä sitten ole mitään muuta

heille opetettavaa?" hän kuiskasi.

Sillä nyt hän alkoi huomata, ettei tuolla miehellä, jota hän oli

luullut Kristukseksi, ollut muuta opetettavaa kuin nuo mielettömät

ruumiinliikkeet. Hän ei muuta ajatellutkaan kuin kiihottaa ja yllyttää

noita puolihulluja. Kun joku heistä osasi väännellä ruumistaan

kiihkeämmin ja kestävämmin kuin toiset, sen hän muutti piirin

etumaiseksi ja antoi siinä ähkiä ja kumarrella esinäyttäjänä muille.

Itsekin hän alkoi kiihkoutua. Hänenkin ruumiinsa alkoi rimpuilla ja

kiemuroida ikään kuin hän ei olisi kyennyt sitä hillitsemään.

Gertrud istui pidätellen tuskan kyyneliä. Kaikki hänen toiveensa ja

unelmansa olivat menneet mureniksi.

"Eikö hänellä ole heille mitään opetettavaa?" hän kyseli vähän väliä.

Ikään kuin vastaukseksi dervishi antoi merkin muutamille palvelijoille,

jotka eivät olleet harjoituksissa mukana. Nämä ottivat käsiinsä pari

pylväissä riippuvaa soittokonetta, pari rumpua ja tamburiinia. Samalla

kertaa kun soittokoneet alkoivat helistä, muuttuivat huudot räikeäksi

kirkunaksi, ja ihmiset reutoivat itseään yhä hurjemmin. Useat heistä

viskasivat pois fetsinsä ja turbaaninsa ja päästivät melkein kyynärän

pitkän tukkansa hajalle. He olivat kamalan näköisiä väännellessään

itseään niin, että pitkä tukka milloin peitti heidän kasvonsa, milloin

taas häilyi hartioilla. Heidän silmänsä kangistuivat yhä jäykemmiksi,

heidän kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin kuolleilla, heidän liikkeensä

muuttuivat tempoviksi kuin suonenvedossa, ja valkoista vaahtoa kuohui

suupielissä.

Gertrud nousi ylös. Kaikki ilo ja innoitus oli lopussa. Viimeinenkin

toivo oli lopussa. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin ääretön inho.

Käytävää kohti mennessään hän ei edes katsahtanut tuohon mieheen, jota

juuri äsken oli luullut ilmestyneeksi Vapahtajaksi.

"Kyllä minua alkaa säälittää tämä maa", sanoi Ingmar heidän tultuaan

kadulle. "Ajattelehan, minkälaisia opettajia täällä oli ennen aikaan,

ja nyt koko tuon miehen viisautena on saada tolkuttomia ihmisiä

reutomaan ruumistaan."

Gertrud ei vastannut mitään, kulki vain nopeasti kotiin päin.

Kun he seisoivat talon ulkopuolella, nosti hän lyhtyään. "Tuollaisenako

sinä näit hänet eilenkin?" hän kysyi ja katsoi vihasta hehkuen Ingmaria

silmästä silmään.

"Niin", Ingmar vastasi empimättä.

"Kiusasiko minun onnellisuuteni sinua niin, että sinun piti näyttää

hänet minulle?" sanoi Gertrud. "Tätä minä en koskaan anna sinulle

anteeksi", hän hetken perästä lisäsi.

"Sen minä kyllä ymmärrän", sanoi Ingmar, "mutta sittenkin minun oli

tehtävä niinkuin on oikein."

He hiipivät takaportin kautta sisään. Ingmarista erotessaan Gertrud

naurahti katkerasti. "Nuku sinä nyt huoleti vain", hän sanoi, "hyvin

sinä tehtäväsi teit, sillä en minä nyt enää usko tuota miestä

Kristukseksi. Nyt minä en enää ole hullu, niin hyvin sinä tehtäväsi

teit."

Ingmar meni ääneti niille portaille, jotka veivät miesten

makuuhuoneeseen. Gertrud kulki hänen jäljessään. "Muista se vain, etten

minä koskaan anna tätä sinulle anteeksi", hän vielä kertasi.

Sitten Gertrud meni omaan huoneeseensa, laskeutui levolle ja itki

itsensä nukuksiin. Hän heräsi varhain seuraavana aamuna, mutta jäi

venymään vuoteelleen. Ja maatessaan hän ihmetteli itseään. Mitä tämä

on, miksen minä nouse? Mistä syystä minun ei nyt tee mieleni

Öljymäelle?

Ja hän peitti käsillään silmänsä ja itki uudestaan. Minä en odota häntä

enää. Minulla ei enää ole mitään toivoa. Eilen oli niin kovin katkeraa

nähdä, että olin pettynyt. Minä en tohdi odottaa häntä. Minä en usko,

että hän tuleekaan.

Gertrud oli todellakin melkein viikon ajan käymättä Öljymäellä. Mutta

sitten hänen entinen ikävänsä ja uskonsa uudestaan heräsi. Eräänä

aamuna hän uudelleen hiipi sinne, ja siitä asti kaikki oli entisellään.

Eräänä iltana, kun siirtokuntalaiset tapansa mukaan olivat koolla

suuressa salissa, näki Ingmar Gertrudin istahtavan Boon rinnalle ja

kauan aikaa innokkaasti puhelevan hänen kanssaan.

Hetken päästä Boo nousi ja tuli Ingmarin luokse.

"Gertrud on tässä kertonut minulle, miten sinä tuona iltana yritit

hänelle tehdä", Boo sanoi. -- "Vai niin", sanoi Ingmar lyhyesti, kun ei

tiennyt, mille kannalle asettua. -- "Kyllä minä vallan hyvin ymmärrän

sinun tarkoituksesi, sinä tahdoit pelastaa hänen järkensä", Boo sanoi.

-- "Ei suinkaan siitä ollut erityistä vaaraa", sanoi Ingmar. --

"Olipa", Boo sanoi; "kun on saanut tätä surua kärsiä vuoden umpeensa,

niin kyllä tietää, että vaara oli tarjolla."

Hän kääntyi lähteäkseen pois, mutta silloin Ingmar ojensi hänelle

kätensä. "Kuulehan vielä kun sanon", hän sanoi, "en ketään muuta

täälläolijaa niin hevin tahtoisi ystäväkseni kuin sinua." -- Boo

hymyili.

"Tokkopa kovin kauan kestänee, ennen kuin ollaan taas vihamiehiä", hän

sanoi. Mutta hän tarttui kuitenkin Ingmarin käteen ja puristi sitä.