Seuraavana päivänä Ingmarin tultua Jerusalemiin istui Katri
Ingmarintytär tapansa mukaan yksin huoneessa. Koko eilisillan hän oli
iloissaan Ingmarin jälleennäkemisestä istunut muiden mukana
kokoushuoneessa ja ottanut osaa keskusteluun. Mutta nyt hän oli
uudelleen saanut kivettymiskohtauksensa ja istui jäykkänä ja suorana
Halvorin nojatuolissa, tuijottaen suoraan eteensä ja mihinkään
askareeseen ryhtymättä.
Silloin ovi aukeni ja Ingmar astui sisään. Katri ei huomannut häntä,
ennen kuin hän seisoi ihan vieressä. Hän tuli hämilleen siitä, että
veli oli nähnyt hänet aivan joutilaana. Puna nousi hänen kasvoilleen,
ja hän hapuili innokkaasti sukankudinta.
Ingmar otti itselleen tuolin ja istui sille ääneti, Katriin katsomatta.
Nyt Katrin mieleen johtui, että he eilisiltana olivat puhelleet
Ingmarille vain omista oloistaan Jerusalemissa, eikä kukaan tullut
kyselleeksi mitään Ingmarista itsestään eikä siitä, miksi hän oli
lähtenyt heitä tapaamaan. Varmaankin hän nyt siitä aikoo puhua minulle,
ajatteli Katri.
Ingmar liikutti huuliaan pari kertaa, ikään kuin alkaakseen
keskustelun, mutta mitään ääntä ei tullut kuuluviin. Katri sillä aikaa
istui ja katseli häntä. Hirveästipä hän on vanhentunut, hän ajatteli.
Tuskin isänkään otsassa oli syvempiä ryppyjä, vaikka hän kyllä oli
vanha. Joko on Ingmar ollut sairaana taikka on elämä häntä hyvin
kovasti kohdellut sitten, kun minä hänet viimeksi näin.
Katrin rupesi tekemään mieli tietää, mitä ihmettä Ingmarille oli
tapahtunut. Hän oli muistavinaan, että sisaret kerran olivat jostakin
kirjeestä lukeneet jotakin Ingmaria koskevaa, mutta hän oli ollut niin
omiin suruihinsa painunut, että kaikki, mitä maailmassa oli tapahtunut,
oli mennyt hänen huomionsa ohi, ikään kuin mikään sellainen ei häneen
kuuluisi.
Katri koetti nyt varovaisella tavallaan johtaa Ingmaria puhumaan omista
oloistaan ja miksi hän oli matkustanut Jerusalemiin. "Olipa hyvä, kun
tulit luokseni, jotta saan hiukan tietää kuinka kotiseudulla voidaan",
hän sanoi. -- "Niin", Ingmar vastasi, "minäkin luulen, että sinulla voi
olla koko joukko asioita tiedusteltavana." -- "Meidän paikkakunnan
kansa", alkoi Katri, puhuen hitaasti, ikään kuin koettaen uudelleen
ruveta tutustumaan kauan vieraina olleisiin asioihin, "on aina tottunut
pitämään jotakuta henkilöä esikuvanaan, milloin isää, milloin Halvoria,
ja kauan aikaa pidettiin koulumestaria sellaisena. Olisi hauska tietää,
ketä he nyt noudattavat." Tuskin hän oli saanut tätä Ingmarilta
kysyneeksi, kun Ingmar painoi silmäluomensa umpeen ja jäi istumaan
ääneti, kasvonpiirrettäkään muuttamatta. "Onkohan nyt tullut
kirkkoherran vuoro olla pitäjän valtiaana?" sanoi Katri arviolta.
Ingmar istui kankeana ja suorana eikä yhä vieläkään vastannut mitään.
"Itsekseni olen joskus ajatellut, että kenties Ljungo Björnin veljeä
Petteriä nyt pidetään siellä etevimpänä", koetti Katri itsepäisesti
jatkaa, mutta hänen arvailuihinsa ei tälläkään kertaa tullut vastausta.
"Kyllähän tiedän", hän uudelleen alkoi, "että kansa ammoisista ajoista
asti on menetellyt Ingmarilan isännän mukaan, mutta eihän heitä voi
vaatiakaan noudattamaan sinun ikäisesi nuorukaisen mieltä." Hän jäi
taas odottamaan, ja nyt vihoviimein Ingmar vastasi. -- "Tiedäthän,
etten minä ole siinä iässä, jotta minua voitaisiin valita
kunnanneuvostoon tahi lautakuntaan." -- "Voihan olla kansan johtajana
niin moniin virkoihin kuulumattakin", sanoi Katri. -- "Niin", Ingmar
vastasi, "kyllä voi."
Kun Ingmar tämän lausui, tunsi Katri vavahtavansa ilosta. Voi, enhän
minä nyt enää tästä tällaisesta välitä, hän ajatteli, mutta ei
kumminkaan voinut olla iloitsematta, kun suvun vanha vaikutusvalta ja
arvo oli siirtynyt Ingmarille. Hän kohottautui paremmin istumaan ja
alkoi puhua pontevammalla äänellä kuin tähän asti. "Kyllähän minä
pidinkin ihmisiä siksi älykkäinä, että he käsittivät sinun menettelevän
oikein, kun otit talon haltuusi." Ingmar katsoi häneen hyvin pitkään.
Hän ymmärsi Katrin sanojen tarkoituksen. Katri oli varmaan pelännyt,
että pitäjäläiset rupeaisivat ylenkatsomaan häntä siitä, kun hän
hylkäsi Gertrudin. -- "Ei Jumala ole sillä lailla minua rangaissut",
hän sanoi.
Jollei tämä ollut hänen suurten huoliensa syynä, niin sitten siinä oli
jokin muu, ajatteli Katri. Hänen täytyi istua ja mietiskellä ääneti
kauan aikaa ja vaivalloisesti koettaa tottua niihin tunteisiin, jotka
kotimaassa olivat olleet hänelle kaikki kaikessa.
"Minua haluttaisi tietää, onkohan kukaan siellä pitäjässä enää pysynyt
meidän opissamme", Katri kysyi. -- "Kenties yksi tai toinen on, mutta
ei sen useammat." -- "Ja minä kun aina ajattelin, että vielä jotkut
muutkin saisivat Jumalan kutsumuksen seurata meitä", sanoi Katri
katsoen tutkivasti Ingmariin. -- "Ei", Ingmar sanoi, "ei minun
tietääkseni kukaan muu ole saanut kutsumusta." -- "Eilen minä sinut
nähdessäni ajattelin, että sinä olit saanut kokea Jumalan armoa", sanoi
Katri. -- "Enkä ole, en minä ole siitä syystä tänne tullut."
Katri herkesi vähäksi aikaa kyselemästä. Alkaessaan sitten uudelleen
hän puhui hillitymmin, ikään kuin arastellen sitä vastausta, jonka
voisi saada. "Tokkohan siellä kotiseudulla nyt enää kukaan muistanee
meitä, jotka sieltä lähdimme?" Tähän taas Ingmar vastasi hiukan
hämillään. -- "Eihän se suru enää ole niin katkera kuin alkuaikoina."
-- "Vai oli siis siellä suruakin", Katri sanoi, "ja minä kun luulin,
että meistä pääseminen tuntuisi siellä vain huojennukselta." -- "Kyllä
tosiaan teitä surtiin ja kaivattiin", vastasi Ingmar kiihkeämmin,
"kuluipa pitkät ajat, ennen kuin teidän entiset naapurinne tottuivat
niihin, jotka sijallenne muuttivat. Minä tiedän, että Börs Pirjo
Petterintytär, joka oli Ljungo Björniläisten naapurivaimo, viime
talvena joka ilta kävi salaa kiertämässä heidän talonsa ympärillä." --
Katri sanoi hyvin hiljaa seuraavan kysymyksensä. "Börs Pirjo sitten
taisi olla se, joka suri kaikkein enimmän." -- "Eikä ollut", Ingmar
sanoi tuimalla äänellä, "se oli muuan toinen, joka jok'ikisenä
pilkkopimeänä syksyiltana souti jokea myöten koulutalon kohdalle ja
istahti kivelle joenrantaan, samalle paikalle, missä Gertrudin oli
tapana istua ja katsella auringonlaskua."
Nyt Katri oli selvillä siitä, mistä syystä Ingmar oli vanhentunut, ja
hän muutti nopeasti puheenaihetta. "Sinun vaimosiko nyt hoitaa taloa,
kun sinä olet poissa?" hän kysyi. -- "Niin tekee", Ingmar vastasi. --
"Hän on kai hyvä emäntä", Katri jatkoi. -- "Niin on", vastasi Ingmar
vielä kerran. Katri silitti kädellään esiliinaansa ennen kuin mitään
enempää sanoi. Hän oli nyt muistavinaan sisariltaan kuulleensa, ettei
Ingmar ollut hyvissä väleissä vaimonsa kanssa. -- "Onko teillä lapsia?"
hän viimein kysyi. -- "Ei ole", sanoi Ingmar, "ei meillä ole lapsia."
Katri istui nyt neuvottomana ja silitti vain silittämistään kädellään
esiliinaansa. Hänestä oli vastenmielistä suoraan kysyä Ingmarilta,
minkä tähden hän oli tänne tullut. Sellainen oli aina ollut vastoin
Ingmarien tapaa. Silloin Ingmar itse rupesi auttamaan häntä pulasta.
"Barbroo ja minä otamme eron", hän sanoi jyrkällä äänellä. Katri
kavahti pystyyn, hän oli yht'äkkiä muuttunut ihan samanlaiseksi kuin
ennen ollessaan emäntänä Ingmarilassa. Hän oli unohtanut kaiken maun
paitsi entiset mielipiteensä ja tunteensa. -- "Varjelkoon siitä, mitä
nyt sanot", hän leimahtaen sanoi, "ei kuuna päivänä ole meidän
suvussamme eroja tehty!" -- "Se on jo päätetty", Ingmar sanoi, "meidät
jo tuomittiin vuode- ja asuntoeroon syyskäräjissä. Vuoden päästä meidän
on haettava oikeata avioeroa." -- "Mitä sinä hänelle vihoittelet?"
kysyi Katri, "ethän koskaan voi saada toista joka olisi varakkaampi ja
enemmän arvossa pidetty." -- "En minä hänelle vihoittele", sanoi Ingmar
vältellen. -- "Hänkö se sitten tahtoo eroa?" -- "Niin", sanoi Ingmar,
"hän se tahtoo eroa." -- "Jos sinä olisit häntä kohdellut niinkuin
sinun piti, niin ei hän olisi eroamista ajatellutkaan", sanoi Katri
ankarasti.
Katri tarttui kovin kourin tuolin kädennojaan. Hän oli kovin
kuohuksissaan, se näkyi parhaiten siitä, että hän nyt alkoi puhua
Halvorista. "Hyvä on, että isä ja Halvor ovat kuolleet, jottei heidän
tarvinnut tätä kokea", hän sanoi. -- "Niin, hyvähän kaikkien kuolleiden
on olla", sanoi Ingmar.
"Ja nyt sinä olet täällä Gertrudin tähden", puhkesi Katri sanomaan.
Ingmar ei vastannut, painoi vain päänsä alas. "Eipä ole kumma ettäs
häpeät", sanoi sisar. -- "Enemmän minä häpesin sinä päivänä, jona
Ingmarilaa myytiin." -- "Mitäs nyt luulet siitä sanottavan, kun sinä
lähdet kosimaan uutta, ennen kuin saat oikeata eroa entisestä." -- "Ei
minun käynyt viivytellä", sanoi Ingmar sävyisesti, "pakko minun oli
lähteä tänne pitämään Gertrudista huolta. Sinne kotiin kirjoitettiin,
että hän oli tulemassa hulluksi." -- "Ei sinun tarvinnut siitä nähdä
vaivaa", sanoi Katri kiivaasti, "täällä on Gertrudilla toiset ja
paremmat huolenpitäjät."
Oltiin hetkinen ääneti, ja sitten Ingmar nousi. "Olin tästä puhelusta
odottanut toisenlaista päätöstä", hän sanoi, ja hänen käytöksessään oli
nyt niin paljon arvokkuutta, että Katri tunsi häntä kohtaan samaa
kunnioitusta kuin ennen oli isäänsä kohtaan tuntenut. "Minä olen
kohdellut kovin väärin Gertrudia ja Stormia sekä hänen vaimoaan, jotka
olivat minulle kuin isä ja äiti. Nyt minä luulin saavani sinulta apua,
jotta tehty paha tulisi korjatuksi." -- "Sinä tahdot pahan pahalla
korjata, kun hylkäät laillisesti vihityn vaimosi", sanoi Katri
ankarana. Hän koetti pahoilla sanoilla pitää vihaansa vireillä, sillä
hän alkoi pelätä, että Ingmar saisi hänen käsityksensä kääntymään
omalle puolelleen. Ingmar ei vastannut siihen, mitä hänen vaimostaan
sanottiin, jatkoi vain: "Luulin olevan sinunkin mieleesi, kun minä
koetin käydä Jumalan teitä." -- "Sitäkö sinä minulle uskottelisit
Jumalan teillä käymiseksi, kun hylkäät kodin ja vaimon, juostaksesi
mielitiettysi jäljestä?"
Ingmar astui hiljakseen ovelle päin. Hän oli väsyneen ja kärsivän
näköinen, mutta ei ollenkaan kiivastunut, eikä näyttänyt juuri
sellaiselta joka on suuren ja hillitsemättömän rakkauden vallassa. "Jos
Halvor nyt eläisi, niin tiedän, että hän neuvoisi sinua palaamaan
kotiin ja sopimaan vaimosi kanssa", Katri sanoi. -- "Olen jo
kerrassaan lakannut tekemästä ihmisten neuvojen mukaan", sanoi Ingmar.
Katrikin nousi nyt seisoalleen; hän katkeroitui uudelleen Ingmarin
viittauksesta, että hän oli muka noudattanut Jumalan käskyä. -- "Eipä
Gertrud enää taida ajatella sinua samalla tapaa kuin ennen", hän sanoi
yhä yltyen. -- "Tiedän kyllä, ettei täällä siirtokunnassa kukaan
ajattele avioliittoa", sanoi Ingmar, "mutta minä aion kumminkin
yrittää." -- "Älä huoli siitä", Katri keskeytti, "mitä me
siirtokuntalaiset olemme keskenämme luvanneet, mutta luulisin sinun
siitä jo jotakin huomaavan, kun sanon, että kyllä Gertrudin mieli nyt
on kääntynyt toiseen."
Ingmar seisoi ihan oven ääressä. Nuo sanat kuultuaan hän jäi seisomaan
ja hapuilemaan eteensä, ikään kuin ei näkisi lukkoa ovessa, mutta ei
kääntänyt kasvojaan Katriin päin. Katri ei voinut odottaa sekuntiakaan,
kun jo kiirehti peruuttamaan sanansa. "Jumala varjelkoon minua
sanomasta, että joku meistä olisi lihallisella tavalla rakastunut
häneen", hän sanoi, "mutta minä uskon, että Gertrud nyt rakastaa
vähäisintäkin siirtokuntaan kuuluvaa veljeä enemmän kuin sinua, joka et
meihin kuulu." Ingmar veti syvään henkeä, sai tuossa tuokiossa oven
auki ja pääsi ulos.
Katri Ingmarintytär istui kotvan aikaa tukalissa mietteissä, nousi
sitten, silitti hiuksiansa, sitoi huivin päähänsä ja läksi puhumaan
asiasta mrs Gordonille.
Katri kertoi hänelle avoimesti, mistä syystä Ingmar oli tullut. Hän
neuvoi johtajatarta estämään Ingmaria jäämästä siirtokuntaan, jollei
hän tahtonut menettää yhtä sisarta. Mutta Katrin puhuessa mrs Gordon
sattui istumaan ikkunan ääressä ja katselemaan pihalle, missä Ingmar
seisoi nojallaan aitaa vasten, neuvottomana ja kömpelömmän näköisenä
kuin koskaan ennen. Hiukkasen hymyn tapaista levisi mrs Gordonin
kasvoille.
Hän vastasi Katrille, että hänestä oli vastenmielistä karkottaa ketään
siirtokunnasta, ainakaan niin kaukaista vierasta, jolla sitä paitsi oli
täällä niin paljon lähisukulaisia. Jos nyt Jumala oli päättänyt
koetella Gertrudia, hän sanoi, niin ei heidän asiansa ollut tehdä hänen
aiettaan tyhjäksi.
Katri hämmästyi tätä vastausta. Innoissaan hän astui lähemmäs mrs
Gordonia ja tuli niin lähelle, että näki ketä tämä siinä seistessään
nauroi. Mutta Katri puolestaan näki vain, kuinka isänsä näköiseksi
Ingmar oli tullut, ja vaikka hän olikin Ingmariin suutuksissaan,
harmitti häntä kuitenkin, kun mrs Gordon ei ymmärtänyt, että
sennäköinen mies oli kaikkia muita miehekkäämpi sekä älykkäämpi ja
rehdimpi kuin mitkä muut ihmiset tahansa.
"No niin", hän sanoi, "jos tahdotte, niin antakaa hänen jäädä, sillä
joka tapauksessa hän kuitenkin saa käymään omaa mieltänsä myöten."
* * * * *
Saman päivän iltana olivat useimmat siirtokuntalaiset koolla
suuressa salissa. Sellaiset kokoukset olivat aina hyvin hauskoja ja
miellyttäviä. Jotkut istuivat katselemassa lasten hupaisia leikkejä,
toiset juttelivat päivän tapahtumista, osa oli asettunut yhteen
nurkkaan lukemaan ääneen amerikkalaisia aikakauslehtiä. Kun Ingmar
Ingmarinpoika katseli tätä suurta, hyvin valaistua huonetta ja iloisia
ja tyytyväisiä ihmisryhmiä, ei hän voinut olla ajattelematta:
Varmaankin meidän talonpoikamme ovat täällä onnellisia eivätkä ikävöi
kotiansa. Nämä amerikkalaiset osaavat paljon paremmin kuin me laittaa
olonsa hauskaksi sekä itselleen että muille. Ymmärtäähän sen, että
tällaisen hyvän kotielämän vuoksi siirtokuntalaiset voivat kestää miten
suuria kieltäymyksiä tahansa. Tosin niiden, jotka ennen olivat koko
kartanon isäntiä, nyt täytyy tyytyä yhteen huoneeseen, mutta nyt he sen
sijaan saavat paljon enemmän iloa ja rattoisaa seuraa kuin ennen. Ja
sitten he ovat nähneet ja oppineet niin uskomattoman paljon uutta.
Aikaihmisistä en puhukaan, mutta minusta suoraan sanoen tuntuu, että
tuskin täällä on niin pikkuista lasta, joka ei tietäisi paljon enemmän
kuin minä.
Useita talonpoikia tuli Ingmaria puhuttelemaan ja kysymään, eikö
hänenkin mielestään heidän ollut hyvä olla. On kylläkin, sanoi Ingmar,
eipä juuri muuta voi sanoa. "Taisit luulla, että me asumme
maakuopissa", sanoi Ljungo Björn. -- "En niinkään, tiesin minä toki sen
verran", Ingmar vastasi. -- "Sellaistahan siellä kotona on kuulemma
levitelty."
Tänä iltana Ingmarilta ahkeraan kyseltiin kaikenlaista kotipitäjän
oloista. Vuoron perään aina joku tuli hänen luokseen, istahti viereen
ja tiedusteli omaisistaan. Melkein kaikki kyselivät, miten vanha Eeva
Gunnarintytär jaksoi. "Hän on vielä kevyt ja reipas eukko", Ingmar
sanoi, "ja tapasipa kenen tahansa, niin kaikille hän puhuu pahaa
hellgumilaisista."
Ingmar oli huomannut erään nuoren miehen, joka kaiken iltaa kierteli
hänen ympärillään, mutta ei tullut puhumaan. Olisi hauska tietää, kuka
tuo on, joka on niin minun näköiseni, ajatteli Ingmar, ja mistä hän on
niin äkäisen näköinen, ihan kuin mieli tekisi ajaa minut ulos tästä
huoneesta. Viimein hänen mieleensä johtui, että mies varmaan oli hänen
serkkunsa Boo, joka oli monta vuotta asunut Amerikassa.
Ingmar meni Boon luokse ja kertoi terveisiä hänen vanhemmiltaan. Boo
kyseli ensin hiukkasen kodistaan, ja sitten hän halusi tietää, miten
koulumestari voi. Ingmarin ympärillä olijat tuskin tohtivat huoahtaa.
Ei kukaan ollut vielä rohjennut puhua hänen kuullensa Stormista. Ingmar
näki parin heistä nykäisevän Boota, jotta hän puhuisi jostakin muusta.
Ingmar vastasi sävyisästi, että koulumestari voi hyvin ja että hän ensi
vuonna luopuu koulutoimestaan, ja jatkoi sitten: "Hauska on kuulla,
että sinä vielä muistelet Stormia, vaikka hän koulussa oli sinulle niin
kova." Kaikkia alkoi naurattaa, sillä he muistivat, kuinka usein Storm
oli päivitellyt Boon tuhmuutta. Boo pyörähti ympäri ja meni tiehensä
enempää kysymättä.
Vanha Fält korpraali istui tapansa mukaan lasten parissa ja kertoi
näille tarinoita. Ingmar ei ollut kertaakaan tavannut Fältiä sen
jälkeen kun hänestä oli tullut lasten mielikki; se oli hänestä kummaa
nähdä, ja hän meni likemmäs kuullakseen, mitä Fält pienokaisille
puheli. Ukko istui ja kertoi parhaillaan, kuinka hän kerran nuorena
ollessaan oli mennyt torstaiyönä kirkonportille koputtamaan vainajia
ulos.
Martta Ingmarintyttären silmään pisti silloin, että lapset, jotka
istuivat Fältin ympärillä, olivat käyneet kauhusta ihan kalpeiksi.
"Fält ei saa kertoa tuollaisia kummitusjuttuja", hän sanoi ankarasti.
"Kertokoon hän jotakin sellaista, josta lapsille voi olla hyötyä ja
oppia." Ukko mietiskeli kotvan aikaa ja sanoi sitten: "Kerronpa sitten
heille, mitä äitini minulle jutteli, kun hän tahtoi neuvoa minua
kohtelemaan eläimiä lempeästi."
"Niin, tehkää se", sanoi Martta Ingmarintytär ja siirtyi muualle, mutta
Ingmar jäi vielä kuuntelemaan.
"Siellä kotiseudulla Taalainmaassa", Fält sanoi, "on Surumäen torppa,
ja se on saanut siitä nimensä, että siinä kerran asui ylen häijy ja
kelvoton mies."
Tuskin Fält oli nämä sanat sanonut, kun Ingmar yht'äkkiä säpsähti. Hän
läheni pari askelta kuullakseen tarkemmin.
"Hän oli niitä, joiden intona on hevoshuijaus", kertoi Fält, "hän
ajeli yhtä mittaa markkinoilta markkinoille vaihtamassa hevosia ja
rääkkäsi kovasti eläimiä. Hän oli oppinut tekemään niillä oikeita
konnankoukkuja. Milloin hän maalasi valkoisia piirtoja sellaisten
hevosten otsaan, jotka tiedettiin vauhkoiksi, jottei niitä tunnettaisi,
ja toisinaan hän syötti vanhoille hevoskuluille sellaista ruokaa, että
ne näyttivät pulleilta ja kiiltäviltä juuri sen aikaa, kun hän tarvitsi
niitä vaihtaakseen. Kaikkein hurjimpana hän oli koetellessaan hevosia.
Silloin hän intosi aivan kuin hullu, löi ja ruoski niin, että eläinten
selät olivat kuin nylkemisen jäljeltä ja että veresliha joka
sivallukselta punoitti.
"Kerran tuo mies oli koko päivän kuljeksinut markkinoilla saamatta
yhtään vaihtokauppaa aikaan. Se johtui osaksi siitä, että hän oli
pettänyt ihmisiä niin usein, että heitä pelotti olla missään
tekemisissä hänen kanssaan, ja sitten oli hänen tämänpäiväinen
hevosensa niin vanha ja huono, ettei kukaan huolinut siitä. Hän ajoi
täyttä laukkaa edestakaisin väkijoukossa ja ruoski hevoskoniaan niin,
että verta tihkui aisoille, mutta mitä enemmän hän sitä näytteli, sitä
enemmän ihmiset varoivat ryhtymästä hänen kanssaan kaupantekoon.
"Tuli jo hämärä, ja hän käsitti, ettei tänään enää mitään kauppoja
synny. Ennen kotiinlähtöään hän tahtoi vielä viimeisen kerran yrittää
ja ajoi niin hurjaa vauhtia markkinakentän poikki, että ihmiset
luulivat hänen kaatuvan. Kesken huiminta vauhtia hänen silmänsä
sattuivat mieheen, joka oli kauniin, mustan varsahevosen ohjissa ja
ajoi yhtä nopeasti kuin hän, vaikk'ei hevonen näyttänyt siitä vähääkään
vaivaantuvan.
"Hevoshuijari ei ollut vielä ennättänyt pysähtyä ja nousta rattailta,
kun sen hyvän hevosen ajaja tuli hänen luokseen. Hän oli lyhytkasvuinen
ja solakka, hänellä oli kapeat kasvot ja suippo leukaparta. Hän oli
ihan mustissa, eikä mies voinut kankaasta eikä kuosista päättää mistä
pitäjästä hän oli kotoisin.
"Hevoshuijari huomasi heti miehestä, että hän oli hyvin yksinkertainen.
Hän kertoi, että hänellä oli kotona ruskea hevonen ja että hän tahtoi
vaihtaa tämän mustan saadakseen kaksi samanväristä. 'Tuo sinun hevosesi
olisi väriltään ihan kuin luotu sen pariksi', hän sanoi, 'tahtoisin
saada sen, jos se muuten on kelvollinen. Mutta älä veikkonen vain
petkuta minua huonolla hevosella, sillä mitään maailmassa minä en
ymmärrä niin vähän kuin hevoskauppoja.'"
"Asia päättyi tietenkin siten, että hevosenvaihtaja antoi hänelle
koninsa ja otti sen hyvän varsahevosen sijaan. Se oli kaunein hevonen,
mitä hänen valjaissaan ikipäivinä oli ollut. 'Enpä ole kertaakaan
päivääni niin kehnosti alkanut ja niin hyvin päättänyt', hän sanoi
istuutuessaan rattaille kotiin ajaakseen.
"Markkinapaikalta ei ollut pitkältä hänen kotiinsa. Hänen saapuessaan
perille hämärsi vielä. Kun hän ajoi sisään veräjästä, näki hän joukon
vanhoja ystäviään, hevoshuijareita monesta pitäjästä, seisovan tuvan
edustalla odottaen häntä. He olivat kovin hyvällä tuulella, ja hänen
tullessaan he alkoivat kirkua ja hurrata ja nauroivat ihan
katketakseen.
"'Mikäs teitä, miehet, niin huvittaa?' hevosenvaihtaja kysyi ohjaksia
kiinnittäen.
"'Olemme tässä odottaneet sinua nähdäksemme, onnistuiko tuon miehen
puijata sulle sokea varsansa', he sanoivat. 'Tapasimme hänet
markkinoille ajamassa, ja silloin hän löi meidän kanssamme vetoa, että
pettäisi sinut.'
"Hevosenvaihtaja hyppäsi rattailta, asettui hevosen eteen ja löi sitä
ruoskanvarrella ihan silmien väliin. Eläin ei lainkaan koettanut
väistää iskua. Miehet olivat oikeassa. Se oli umpisokea.
"Silloin hevoshuijari vimmastui niin, että ihan menetti järkensä. Kun
toverit yhä vain jatkoivat pilantekoaan ja nauruaan, riisui hän
hevosen, kävi ohjaksiin ja ajoi sen äkkijyrkälle kukkulalle, joka
kohosi tuvan takana. Hän maiskautti suutaan ja ruoski, ja hevonen kulki
ripeästi eteenpäin, mutta päästyään ylös töyräälle se pysähtyi eikä
tahtonut käydä pitemmälle. Sen edessä aukeni äärettömän syvä ja avara
kuoppa, josta koko paikkakunta oli vuosikausia vedättänyt soraa.
Hevonen taisi tuntea, että maa loppui sen jalkain alta, koska se ei
tahtonut mennä eteenpäin. Mies vain löi ja hoputti, hevonen kävi yhä
aremmaksi, nousi takajaloilleen, mutta eteenpäin se ei tahtonut.
Viimein, kun ei mitään muuta keinoa tiennyt, se otti pitkän
loikkauksen, ikään kuin luullen, että edessä oli vain oja, jonka yli
hyppäämällä pääsisi. Mutta toista puolta ei ollut saavutettavissa, ja
kun hevonen ei saanut maata jalkainsa alle, parahti se kamalasti ja
makasi hetken perästä niskat nurin kuopan pohjalla. Mies ei edes
huolinut jäädä sitä katsomaan, meni vain takaisin ystäviensä luokse.
'Vai jo se teidän kikatuksenne loppui', hän sanoi. 'Menkää matkoihinne
nyt ja kertokaa sille vedonlyöjälle, miten hänen varsansa kävi!'
"Mutta kertomus ei tähän vielä lopu", Fält jatkoi, "vaan vartokaas,
lapset, niin näette mitä sitten seurasi. Niin, kohta sen jälkeen sai
tuon miehen vaimo pojan, ja se oli sellainen raukka, jolla ei ollut
järkeä, ja sen lisäksi se oli sokea. Eikä siinäkään kyllin, vaan kaikki
pojat, jotka vaimo sen jälkeen synnytti, olivat sokeita ja
tylsämielisiä. Mutta tyttäret olivat kauniita ja viisaita ja joutuivat
hyviin naimisiin."
Ingmar oli seisonut koko ajan ja kuunnellut kuin tenhottuna. Nyt hän
koetti liikahtaa päästäkseen irti, mutta ukon jatkaessa hän yhä jäi
seisomaan.
"Mutta tämäkään ei vielä riittänyt", virkkoi ukko vielä, "vaan kun ne
naineet tyttäret saivat lapsia, olivat kaikki heidän poikansa sokeita
ja tylsämielisiä, mutta tyttäret olivat kauniita ja sirokasvuisia ja
erinomaisen älykkäitä.
"Ja niin on käynyt tähän päivään asti", ukko jatkoi, "että kaikki,
jotka ovat ottaneet vaimokseen sen suvun tyttäriä, ovat saaneet
tylsämielisiä poikia. Ja siitä syystä kansa rupesi kutsumaan sitä
torppaa Surumäeksi, ja toista nimeä se tuskin koskaan saa."
* * * * *
Kun Fält oli lopettanut kertomuksensa, tuli Ingmar hieman hätäisenä
Ljungo Björnin luokse ja kysyi, voisiko saada häneltä paperia ja kynää.
Björn näkyi hiukan hämmästyvän. Ingmar hiveli otsaansa ja sanoi, että
hänellä oli tärkeä kirje kirjoitettavana. Hän oli päivällä sen
unohtanut, mutta jos voisi kirjoittaa sen vielä tänä iltana, lähettäisi
hän sen ensimmäisessä aamujunassa.
Ljungo Björn nouti hänelle kirjoitusneuvot ja vei Ingmarin
puusepänverstaaseen, jotta hän saisi olla häiritsemättä. Siellä hän
sytytti lampun ja asetti tuolin höyläpenkin ääreen. "Täällä saat istua
ja kirjoittaa vaikka koko yön", hän sanoi lähtiessään.
Heti yksin jäätyään Ingmar ojenteli käsiään ikään kuin olisi kaiho
hänen rintaansa rusentanut, ja itkun -- nyyhkytys alkoi kohota hänen
kurkkuunsa. "Voi, en usko jaksavani tätä kestää", hän sanoi. "Ei
minussa ole miestä tekemään sitä, mitä otin tehdäkseni."
"En kykene muuta ajattelemaan kuin sitä, jonka hylkäsin, en päivin enkä
öin", Ingmar jatkoi. "Ja pahinta on, etten edes usko voivani lainkaan
hyödyttää Gertrudia." Hän istui hetkisen mietteissään, sitten hän
hieman hymähti itsekseen. "Niinhän se on, että kun epäröi ja on
huolissaan, silloin on kaikessa näkevinään merkkejä ja viittauksia.
Mutta kuinka ihmeessä Fält sattui kertomaan juuri tuon tarinan? Tosiaan
tuntui siltä kuin Jumala olisi sen avulla tahtonut osoittaa minulle,
miten olisi paras menetellä."
Ingmar istui vielä vähän aikaa mietiskellen, ennen kuin tarttui kynään.
"Jumalan nimeen siis", hän sanoi laskien sen paperille.
Sitä kirjettä, jota hän nyt alkoi kirjoittaa, oli hän miettinyt joka
päivä kotoa lähdettyään. Se oli osoitettu kotipitäjän vanhalle
kirkkoherralle, ja mitä hän siihen kirjoitti, se oli moneen kertaan
punnittua ja harkittua.
Mutta vaikkakin kirje oli osoitettu kirkkoherralle, oli se kyllä aiottu
erään toisenkin nähtäväksi. Koko matkan oli Ingmarista tuntunut siltä
kuin hän ei milloinkaan olisi puhunut asiata puhtaaksi vaimonsa kanssa,
ei koskaan kyennyt oikein selittämään hänelle ajatuksiaan ja
tunteitaan, ja että vaimon ehdottomasti pitäisi saada tietää hänen
todellinen tilansa. Hän oli tuuminut, että parasta olisi kirjoittaa
kirkkoherralle. Mutta kirjoittaminen oli hänestä ylen vaikeata, hän ei
ollut onnistunut vapautumaan kainoudesta, joka esti häntä itsestään
puhumasta. Tänä iltana hänelle oli kuitenkin äkkiä selvinnyt, miten
hänen olisi kirjoitettava, ja hän oli iloisesti ajatellut: Kas niin,
siten se ei olekaan vaikeata, niinpä voinkin sen tehdä, nyt tiedän,
miten kerron kirkkoherralle kaikki, mitä hänen tulee tietää voidakseen
puhua asian Barbroolle.
Ingmarin kirje kuului näin:
"Kun nyt istun ja kirjoitan keskellä yösydäntä, en muuta niin toivoisi,
kuin että nyt voisin tulla pappilaan puhumaan kanssanne, herra
kirkkoherra. Toivoisin saavani tulla luoksenne myöhään illalla, kun
istutte huoneessanne ihan hiljaa ja rauhassa mietitte saarnaa.
"Nyt minä kuvittelen, että minut huomatessanne te, herra kirkkoherra,
kavahdatte pystyyn ja säikähdätte ikäänkuin aavetta. 'Mitä sinä täällä
teet? Luulin sinun lähteneen Jerusalemiin', te, herra kirkkoherra,
varmaan sanoisitte. -- 'Niin kylläkin', minä vastaisin, 'olisihan minun
pitänyt näihin aikoihin jo olla perillä; mutta minä olen kääntynyt
kotiin, kun satuin matkalla kuulemaan tarinan, jonka tahtoisin kertoa
herra kirkkoherralle.'
"Ja sitten pyytäisin kauniisti teitä, herra kirkkoherra, olemaan tunnin
tai pari kärsivällinen minua kohtaan, sillä minulla on pitkä kertomus,
joka minun täytyy teille kertoa saadakseni sydämeni lievitetyksi. Ja
saatuani teiltä luvan minä alkaisin näin: Tässä pitäjässä oli kerran
mies, minä sanoisin, joka ei välittänyt vaimostaan. Se johtui siitä,
että hänen oli täytynyt luopua oikeasta rakastetustaan ja ottaa tämä
toinen saadakseen pitää isänsä talon. Mutta sitä kauppaa tehdessään hän
oli ajatellut ainoastaan taloa, hän oli aivan unohtanut, että hän siten
saisi vaimon kaupan päälle. Ja kun he olivat viettäneet häänsä ja
muuttaneet yhteen, ei hän vielä senkään jälkeen voinut käsittää, että
vaimo kuului hänelle. Hän ei koskaan miettinyt, miltä olo vaimosta
tuntui, viihtyikö hän vai kaipasi. Ei hän myöskään tarkastanut, miten
vaimo askareita hoiti, oliko talous hyvällä vai huonolla kannalla.
Hänen aatoksensa olivat niin siinä yhdessä, ettei hän lainkaan
muistanut tätä toista olevan olemassakaan. Vaimo oli kuin mikä arvoton
kapine tahansa, joka oli taloa seurannut. Hän sai olla ja mennä miten
parhaaksi näki, mies ei tahtonut nähdä mitään vaivaa hänen takiaan.
"Mutta vielä muuan erityinen seikka vaikutti, ettei mies pitänyt
vaimoaan missään arvossa. Hän halveksi häntä siksi, että vaimo oli
tahtonut saada hänet, vaikka tiesi hänen pitävän toisesta. Hänessä
täytyy olla jokin vika, mies ajatteli, koska hänen isänsä hoin
tyrkyttämällä tyrkyttää häntä miehelään.
"Jos mies milloin sattumalta vaimoonsa katsahti, niin sen hän teki
uudistaakseen sen toisen muistoa, jonka oli menettänyt. Hänen täytyi
tunnustaa, että vaimokin oli sievän näköinen, mutta ei hän ollut niin
kaunis kuin se kadotettu morsian. Ei hän käynyt niin kevyesti eikä
osannut käytellä käsiään niin kauniisti, eikä hänellä riittänyt niin
paljon hienoa ja hupaisaa puhetta. Hän kulki ääneti ja kärsivällisenä
ja hoiti tointaan, eikä hänestä muuhun ollutkaan.
"Miehen puolesta minun sentään on tunnustettava, ettei hän voinutkaan
puhua vaimolleen sitä, mitä tavallisimmin ajatteli. Ei hänen käynyt
vaimolle uskominen, että hän yhä vielä vain ajatteli armastaan, joka
oli sinne vieraalle maalle lähtenyt. Sitä hän ei tietenkään voinut.
Eikä hän myöskään voinut kertoa vaimolle sitä toista ajatustaan, että
hän yhä odotti Jumalan rangaistusta siitä, että oli rikkonut sanansa,
ja että hän pelkäsi ajatella taivaassa olevaa isäänsä ja kuvitteli
joutuneensa kaikkien ihmisten soimattavaksi. Kaikki tosin, joiden
kanssa hän joutui tekemisiin, osoittivat hänelle suurta kunnioitusta,
mutta synkkämielisyydessään hän epäili kaikkien pitävän häntä
pilkkanaan, kun hän vain selkänsä käänsi, ja sanoi turmelleensa nimensä
hyvän maineen ja jos jotakin samantapaista.
"Kerron nyt, millä tavalla tuo mies ensi kerran tuli huomaamaan, että
hänellä oli vaimo.
"He olivat olleet pari kuukautta naimisissa, kun mies kerran kutsuttiin
vaimonsa kanssa häihin erääseen sukulaistaloon vaimon kotipitäjään.
Sinne oli pitkä matka, ja heidän täytyi välillä poiketa majataloon
hevosta syöttämään. Oli ruma ilma, ja vaimo meni yläkertaan
matkustajahuoneeseen istumaan. Mies sillä aikaa juotti hevosen ja antoi
sille kauroja ja tuli sitten ylös samaan huoneeseen, johon vaimo oli
mennyt. He eivät puhuneet keskenään yhtään sanaa, mies vain istui ja
ajatteli, kuinka ikävään asemaan hän joutuu häätalossa; kukaties muut
vieraat vielä jollakin tavalla näyttävät, mitä he hänestä ajattelevat.
Siinä istuessaan ja näin itseään kiusatessaan hän tuli ajatelleeksi,
että oikeastaan vaimo oli kaikkeen tähän syyllinen. Jollei hän
väenväkisin olisi halunnut minun kanssani naimisiin, hän ajatteli,
olisin minä nyt moitteeton mies. Silloin en olisi mihinkään kiusaukseen
joutunut, eikä minun tarvitsisi kaihtaa rehellisten ihmisten silmiä.
"Ennen ei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan, että hän voisi ruveta
oikein vihaamaan vaimoansa, mutta sinä hetkenä hän tunsi vihaavansa.
Kohta hän kuitenkin sai muuta mietittävää. Muutamia miehiä oli tullut
matkustajahuoneen edessä olevaan saliin. He olivat nähneet miehen ja
vaimon, kun he maantiellä olivat ajaneet heidän ohitsensa, ja alkoivat
nyt puhella heistä. Ja siinä talossa oli niin hatarat seinät, että
sisällä istujat kuulivat miesten joka sanan.
"'Olisi hauska tietää, miten he tulevat yhdessä toimeen', sanoi muuan
miehistä.
"'Minä en olisi luullut Barbroon koskaan joutuvan naimisiin', toinen
virkkoi.
"'Muistuu mieleeni, miten rakastunut hän oli Stigge Börjenpoikaan, joka
oli kesärenkinä Bergereillä kolme neljä vuotta sitten.'
"Kuullessaan miesten rupeavan hänestä puhumaan vaimo sanoi hätäisesti:
'Eiköhän jo olisikin aika lähteä matkaan.' Mutta miehestä olisi ollut
harmillista, jos nuo vieraat saisivat tietää, että hän vaimoineen oli
istunut sisähuoneessa heitä kuulemassa. Hän tahtoi mieluummin istua
sisällä, kunnes he lähtisivät.
"Mutta ulommassa huoneessa istuvat miehet yltyivät vielä jatkamaan
puhetta vaimosta. 'Tuo Stigge Börjenpoika oli rutiköyhä mies, ja Birger
Sven Petterinpoika ajoi hänet maantielle talostaan, huomattuaan
tyttärensä mokomaan ihastuneen', sanoi toinen mies, joka näytti hyvin
tuntevan jutun. 'Mutta silloin Barbroo kävi surusta niin sairaaksi,
että ukon täytyi myöntyä ja lähteä Stiggen kera pappilaan kuulutuksen
hakuun. Mutta sitten tapahtui se ihme, että heti ensi kuulutuksilta
Stigge muutti mieltään ja sanoi, ettei häntä haluttanutkaan naimisiin.
Nyt Sven Petterinpoika vuorostaan sai pyydellä ja rukoilla, ettei Stig
hylkäisi hänen tytärtään. Mutta Stig oli ihan armoton, hän sanoi
vihaavansa Barbroota niin, ettei tahtonut enää nähdä häntä silmissään.
Hän levitteli huhua, ettei hän ollut koskaan pitänyt Barbroosta, tyttö
muka vain oli hänen jäljessään juossut.'
"Te, kirkkoherra, kyllä käsitätte, kuinka ilkeässä asemassa mies oli,
kun toiset yhä jatkoivat jutteluaan samaan suuntaan. Hän ei rohjennut
katsoakaan vaimoonsa. Mutta samassa hän tunsi, että tähän asti
kuunneltuaan heidän oli vallan mahdotonta mennä toisen huoneen kautta
ulos.
"'Kyllähän Stigge pahoin teki', virkkoi joku ulkona istujista, 'mutta
saipa hän siitä katumistakin.'
"'Saipa sai', lisäsi muuan, joka siihen asti oli ollut vaiti. 'Hän nai
sitten ensimmäisen, joka vain suostui hänelle tulemaan. Sen hän
varmaankin teki näyttääkseen ihmisille, ettei hän välittänyt
Barbroosta. Vaimo sattui olemaan ihan kelvoton, he joutuivat köyhyyteen
ja kurjuuteen, ja nyt Stigge on yltynyt ryyppäämään. Vaivaistaloon hän
olisi perheineen aikoja päiviä joutunut, jollei Barbroo häntä auttaisi.
Sillä hän se varmaankin hommaa hänelle ja vaimollekin sekä ruoan että
vaatteet.'
"Näihin sanoihin heidän puheensa Barbroosta loppui, ja hetken päästä he
olivat jo poissa. Mies lähti silloin valjastamaan, ja vaimon tultua
pihamaalle rattaille noustakseen hän otti ja nosti hänet ajoneuvoihin.
Vaimo varmaankin luuli hänen tehneen sen sitä varten, ettei hänen
hameensa likaantuisi pyörässä, mutta oikeastaan mies teki sen
osoittaakseen edes sillä lailla, että hänen mielestään vaimoa oli
sääli. Ja myöhemminkin matkalla hän toisinaan käänsi päätään ja katseli
syrjästä vaimoa. Vai niin, oliko tämä Barbroo tosiaan niin
lempeäluonteinen, että hän saattoi auttaa miestä, joka oli hänet
hylännyt! Ja sehän on ihmeellistä, että hän oli joutunut samalla lailla
petetyksi kuin Gertrudkin.
"He ajoivat sitten ääneti jonkin aikaa, kunnes mies huomasi, että vaimo
itki. 'Älä nyt sitä itke', mies sanoi silloin, 'eihän tuo niin
ihmeellistä ole, että sinä pidät toisesta, niinkuin minäkin.' Sitten
hän taas harmitteli, kun ei ollut voinut sanoa hänelle ystävällistä
sanaa.
"Tämän jälkeen ei olisi ollut kummakaan, jos mies olisi toisinaan
ajatellut, vieläköhän vaimo yhä piti Stiggestä. Mutta mitään sellaista
ei juolahtanut hänen mieleensä, hän ei välittänyt vaimosta niin paljon,
että olisi viitsinyt arvailla, kenestä hän piti tai kenestä ei. Hän
ajatteli yhä vain omia surujaan ja unohti usein koko vaimon
olemassaolon. Ei hän myöskään ihmetellyt sitä, että vaimo aina pysyi
niin rauhallisena eikä kertaakaan kiivastunut hänelle, vaikk'ei hän
koskaan kohdellut häntä niinkuin olisi pitänyt.
"Tässä kohden, herra kirkkoherra, minun on sanottava, että vaimon
ainainen rauhallisuus lopulta niin sekoitti miehen ajatukset hänestä,
ettei hän enää voinut aavistaakaan vaimon mielentilaa. Mutta sitten
syksyllä, noin puoli vuotta häiden jälkeen, oli kerran kolea ja
sateinen ilta. Mies oli hämäristä asti ollut ulkona ja tuli myöhään
kotiin. Pirtti, jossa väki makasi, oli pilkkopimeänä, mutta peräkamarin
takassa roihusi iso pystyvalkea. Vaimo oli jalkeilla ja oli asettanut
pöydälle ruokaa, joka oli hiukan heidän jokapäiväistään parempaa.
Miehen astuessa sisään vaimo sanoi hänelle: 'Annas kun minä otan tuon
takin yItäsi, se on ihan märkä.' Hän veti sen miehen päältä ja piteli
sitä takkavalkean hohteessa. 'Herran tähden, miten märkä se on', hän
sanoi, 'saaneeko sitä nyt mitenkään kuivumaan huomiseksi!'
"'Missä ihmeessä sinä olet ollut tällaisessa ilmassa?' hän sanoi
hetkisen kuluttua. Vaimo ei ollut koskaan ennen kysynyt häneltä
sellaista, eikä mies tohtinut vastata, kun ei tiennyt, mikä hänellä oli
mielessä.
"'Ihmiset juttelevat, että sinä joka ilta soudat koulutalolle ja istut
siellä joenrannassa kivellä, liikahtamatta siitä tuntikausiin.' --
'Antaa ihmisten puhua', mies sanoi näyttäen yhtä tyytyväiseltä kuin
ennenkin, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, kun oli tullut huomatuksi.
-- 'Niin, mutta ei vaimon ole niinkään hauska kuulla sellaista.' --
'Joutavia', mies vastasi, 'se, joka on ostamalla itselleen miehen
hankkinut, se ei voi parempaa odottaa.'
"Vaimo seisoi uunin ääressä koettaen kääntää nurin takinhihaa, jossa
oli niin paksu vuori ja jäykkä kangas, että siinä oli reistaamista.
Mies katsahti häneen nähdäkseen, miten sanat häneen vaikuttivat. Hän
huomasi, että vaimon huulet olivat hiukan hymyssä. Saatuaan viho
viimein hihan käännetyksi vaimo sanoi: 'No, en minäkään niin kovin
halukas naimisiin ollut; kyllä se oli isän hommaa alusta loppuun.'
"Mies katsahti kerran vielä vaimoonsa, ja kun hän nyt kohtasi hänen
katseensa, ajatteli hän: Eipä hän näytä niinkään kenen tahansa
talutettavalta. 'Kyllä sinä sentään pikemminkin olet niitä, jotka
osaavat pitää oman päänsä', hän sanoi.
"'Osaan minkä osaan', vaimo sanoi, 'mutta ei isäkään ole leikin
käsiteltävä. Mitä kettua hän ei koiralla saa, sille hän panee ansan.'
Mies ei vastannut, hän oli jo vaipunut omiin mietteisiinsä ja tuskin
kuulikaan, mitä vaimo sanoi. Mutta vaimo kaiketi ajatteli, että paras
on puhua loppuun asti, koska niinkin paljon jo oli sanottu.
"'Et ole tainnut tietääkään', vaimo sanoi, 'että Ingmarila on aina
ollut kuin isän silmäterä, siitä asti kun hän oli siellä lapsuutensa
elänyt. Aina hän kehui sitä ja Ingmarien sukua. En mistään paikasta
maailmassa ole kuullut niin paljon puhuttavan; melkeinpä minä tiedän
enemmän sen talon kaikista entisistä eläjistä kuin sinä.'
"Kun vaimo oli ennättänyt kertoa tämän verran, nousi mies pöydästä,
jonka ääressä hän oli aterioinut, ja kävi istumaan liedelle, selkä
tuleen päin, niin että saattoi nähdä vaimonsa kasvot.
"'Sitten minulle kävi niinkuin jo itsekin tiedät', sanoi vaimo. -- 'Älä
nyt siihen enää koske', mies sanoi hätäisesti. Häntä hävetti
ajatellessaan, miten oli kievaritalossa antanut vaimon istua
kiusaantumassa. -- 'Mutta sinun on se tiedettävä, että siitä saakka kun
Stigge hylkäsi minut, alkoi isä hätäillä, ettei muka kukaan enää
minusta huoli, ja hän tarjoili minua melkein kenelle tahansa. Pian minä
siihen harmistuin, enhän toki niin huono ollut, että hänen olisi
tarvinnut varsin tyrkytellä minua ihmisille.'
"Tätä sanoessaan hän kohottautui pystympään, niin että mieskin sen
huomasi. Hän viskasi takin tuolille ja katseli miestä terävästi
silmiin. 'En tiennyt, miten siitä olisin tehnyt lopun', hän jatkoi,
'kunnes sitten eräänä päivänä pisti päähäni sanoa isälle: 'En mene
naimisiin ollenkaan, jollen saa Ingmar Ingmarinpoikaa ja Ingmarilaa!'
Tiesin sen sanoessani yhtä hyvin kuin muutkin, että Ingmarila oli
Timmin Halvorin omana ja että sinunhan piti naida koulumestarin
Gertrud. Niin mahdottoman vaatimuksen minä paninkin juuri saadakseni
olla rauhassa. Isäkin säikähti alussa ihan pahasti. 'Sitten et joudu
ikänä naimisiin', hän sanoi. -- 'Niin, sitten saan tyytyä siihen', minä
sanoin. Mutta huomasin isän kuitenkin siitä ajatuksesta pitävän. --
'Annatko kunniasanasi siitä?' hän sanoi hetken kuluttua. -- 'Annan kuin
annankin, isä', minä sanoin. En tietysti voinut unissanikaan ajatella,
että hän saisi sellaista aikaan. Yhtä mahdollista olisi ollut päästä
kuninkaan kanssa naimisiin.'
"'Joka tapauksessa pääsin kahdeksi vuodeksi naimaehdotuksista, ja
iloinen olin, kun vain sain olla rauhassa. Oloni oli niin hyvä kuin
suinkin saatoin ajatella; hoidin isän suurta taloa ja sain siinä
mieleni mukaan emännöidä, niin kauan kuin hän oli leskenä. Mutta nyt
viime toukokuussa isä kerran tuli kotiin myöhään illalla ja haetutti
heti minut luokseen. 'Nyt saat Ingmar Ingmarinpojan ja Ingmarilan', hän
sanoi. Kahteen vuoteen isä ei ollut sanaakaan hiiskahtanut koko
asiasta. 'Toivon, että pysyt sanassasi', hän sanoi minulle. 'Olen
ostanut talon neljästäkymmenestä tuhannesta kruunusta.' -- 'Mutta
Ingmarillahan on jo morsian', minä sanoin. -- 'Ei se tainnut olla kovin
hänen mieleisensä, koska hän nyt sinua kosii.'
"Käsitättehän, kirkkoherra, kuinka katkeraksi miehen mieli kävi, kun
kuuli vaimon tätä kertovan. Tämähän on vallan ihmeellistä, hän
ajatteli, kaikki tyynni on pohjaltaan paljasta leikkiä. Ajatelkaahan,
kun minun täytyi luopua Gertrudista vain siksi, että Barbroo kerran oli
isälleen laskenut minusta leikkiä!
"'Minä en ensinkään tiennyt, miten tehdä', jatkoi vaimo, 'sekin, kun
isä oli ruvennut niin suuriin raha-asioihin minun tähteni, koski
mieleeni niin, etten voinut heti vastata kieltävästi. Enkä minä
myöskään tiennyt, miten sinun laitasi oli, en voinut aavistaa, että tuo
talo oli sinusta kaikkea muuta rakkaampi. Ja isä manaili, että jollen
minä myönny, niin hän myy tilan sahayhtiölle. Juuri siihen aikaan kävi
kotonakin olo minulle tukalaksi. Isä oli mennyt kolmansiin naimisiin,
eikä minua haluttanut alistua emintimän käskettäväksi, oltuani itse
yksinvaltiaana. Ja kun minä en heti paikalla kyennyt suorin sanoin
kieltämään enkä myöntämään, pääsi tietysti isän tahto voitolle.
Vakaasti punnittua minun tekoni siis ei ollut -- eihän sinustakaan?'
"'Ei ollut', sanoi mies, 'nyt näen, että sinusta koko asia oli paljasta
leikkiä.'
"'Oikeastaan minä aloin käsittää tekoni oikein vasta sitten kun kuulin,
että Gertrud oli salaa vanhemmiltaan lähtenyt Jerusalemiin. Mutta siitä
lähtien minä en päässyt rauhaan. Eihän minulla ollut halua tehdä toista
niin onnettomaksi.'
"'Nyt minä olen alkanut huomata sinunkin tuskasi', vaimo jatkoi, 'ja
alati mietin sitä että minä olen kaikkeen syyllinen.' -- 'Älähän',
sanoi mies, 'omaa syytäni tämä minulle on, ei minulle ole pahemmin
käynyt kuin ansaitsin.' -- 'En ymmärrä, miten kestänen sen ajatuksen,
että tämä surkeus on minun syytäni', sanoi vaimo. 'Joka ilta minä istun
ja odotan, ettet sinä enää tulekaan. Kyllä hän vielä kerran jää sinne
joelle, minä ajattelen. Ja sitten minä olen kuulevinani väen liikettä
pihalla ja aavistan, että he ovat kantamassa sinua kotiin. Ja sitten
minä ajattelen, miten minulle sen jälkeen käy. Voisinko koskaan
elämässäni unohtaa, että olin kuolemaasi syyllinen?'
"Hän puhui saadakseen viimeinkin huolensa ilmaistuksi, mutta sill'aikaa
miehen päässä pyöri omituisia ajatuksia. Nyt tuokin tahtoo saada
lohdutusta ja apua, hän ajatteli. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, kun
vaimo oli hänestä huolissaan, mieluumminkin vaimon olisi pitänyt pysyä
levollisena, jottei olisi muistuttanutkaan häntä olemisestaan. Ei minun
käy ottaminen hänenkin huoliaan vaivakseni, hän ajatteli.
"Mutta hän käsitti, että tähän oli pakko jollakin tavalla vastata. 'Älä
sinä suotta ole minusta huolissasi', hän sanoi. 'Kyllä minä jo
viimekertaisen jälkeen vältän uutta pahantekoa.' Ja jo niistä sanoista
vaimon kasvot ikäänkuin kirkastuivat."
Tämän kirjoitettuaan Ingmar nosti kynän paperilta ja katsoi ylös. Tästä
tulee kamalan pitkä kirje, hän ajatteli. Koko yö minulta menee sen
kirjoittamiseen. Mutta oikeastaan hän tunsi olevansa iloissaan, kun
täten sai uudestaan elää kaiken sen, mitä hän Barbroon kanssa oli
kokenut. Hän ei voinut olla toivomatta, että kirkkoherra antaisi tämän
kirjeen Barbroonkin luettavaksi ja että tämä tulee liikuttuneeksi
nähdessään, kuinka hyvässä muistissa miehellä kaikki on.
"Mutta vaikka mies itse uskoi olevansa ihan välinpitämätön vaimostaan",
Ingmar edelleen kirjoitti, "jäi hän kuitenkin parina iltana kotiin, kun
Barbroo oli sanonut olevansa hänestä niin huolissaan. Vaimo ei ollut
ymmärtävinään, että mies hänen tähtensä pysyi kotona, vaan oli
rauhallinen ja äänetön kuten ennenkin. Mutta Barbroo oli, kuten te,
kirkkoherra, tiedätte, ollut kovin hyvä kaikkia Ingmarilassa eläviä
vanhuksia kohtaan. He olivat häneen vallan ihastuneet. Kun nyt mies
pysyi kotona ja istui muiden kanssa väentuvassa puhdetta pitämässä, oli
Vanhalla-Liisalla ja Korppi-Pentillä suu hienossa hymyssä.
"Kaksi iltaa mies onnistui viihtymään kotona, mutta sitten seurasi
sunnuntai-ilta, ja silloin vaimon päähän pisti ottaa kitaransa esille
ja laulaa ajan kuluksi. Kotvan aikaa se onnistui, mutta sitten hän
sattumalta aloitti laulun, jota Gertrud oli hyvin mielellään hyräillyt.
Silloin mies ei enää kauempaa sietänyt kotonaoloa, vaan pani hatun
päähänsä ja lähti.
"Ulkona oli pimeä kuin säkissä ja sataa tuhutti hienoa kylmää sadetta,
mutta sellainen ilma oli juuri hänen mieleisensä. Hän souti jokea alas
koulutalon kohdalle, istui rantakivelle ja ajatteli Gertrudia ja sitä
aikaa, jolloin hän ei ollut lupauksiaan rikkonut, vaan oli vielä
rehellinen, kunnian mies. Hän ei kääntynyt kotiin päin ennen kuin
kellon kahtatoista käydessä. Silloin vaimo istui rantapenkerellä häntä
odottamassa.
"Siitä mies ei pitänyt. Te, herra kirkkoherra, kyllä tiedätte, että
miehistä on vastenmielistä, kun vaimoväki on heidän tähtensä
huolissaan. Hän ei virkkanut vaimollensa sanaakaan, ennen kuin
peräkamariin tultuaan. 'Kyllä sinun on parasta antaa minun tulla ja
mennä miten itse tahdon', hän silloin sanoi, ja äänestä kyllä kuului,
että hän oli tyytymätön. Vaimo ei vastannut mitään, raapaisi vain
kiireesti tulta tikkuun ja sytytti kynttilän. Mies näki silloin, että
hän oli läpimärkä, vaatteet olivat kuin valettuina ruumista myöten.
Vaimo laittoi hänelle illallisen, teki tulen takkaan ja levitti
vuoteen, ja koko ajan kuuluivat märät vaatteet kahisevan hänen
päällään. Mutta vähintäkään suuttumuksen tai mielipahan ilmettä hänessä
ei voinut huomata. Onkohan hän todella niin hurskasmielinen, ettei hän
mistään kiusasta pahastu? mies ajatteli.
"Hän kääntyi äkisti vaimoonsa päin ja kysyi: 'Jos minä olisin samalla
lailla menetellyt sinua kuin Gertrudia kohtaan, antaisitko sinä silloin
minulle anteeksi?' Vaimo vilkaisi häneen silmänräpäyksen. -- 'En', hän
vain sanoi, ja samassa hänen silmänsä välähtivät. Mies jäi äänettömänä
istumaan. Sepä kumma, ettei hän sitä minulle tekisi, vaikka hän antoi
anteeksi tuolla Stiggelle, hän ajatteli, mutta arvatenkin minä hänen
mielestään tein pahemmin, minä, sillä petinhän Gertrudin voitonhimosta.
"Pari päivää myöhemmin mies oli hukannut veistimensä. Hän haki sitä
kaikkialta ja joutui siten kulkiessaan pesutuvan pieneen kamariin.
Vanha-Liisa makasi siellä sairaana, ja Barbroo istui vuoteen vieressä
lukemassa hänelle Raamattua. Se oli suunnattoman iso nahkakantinen,
messinkihelainen Raamattu. Mies seisahtui sitä katsomaan. Kai se on
Barbroon myötäjäisinä tänne tullut, hän ajatteli ja lähti tiehensä.
Mutta heti paikalla hän kääntyi takaisin, otti Raamatun vaimonsa
käsistä ja aukaisi sen ensimmäisen sivun. Nyt hän näki, että se
todellakin oli niitä vanhoja Raamattuja, joita talossa oli ammoisista
ajoin säilytetty ja jotka Katri oli myyttänyt huutokaupassa. 'Mistä
tämä on tänne joutunut?' mies kysyi. Vaimo istui ääneti, mutta
Vanha-Liisa vastasi: 'Eikö Barbroo ole sinulle kertonut, että hän on
ostanut Raamatun takaisin?' -- 'Ei, vai on Barbroo sen ostanut!' sanoi
mies. -- 'Enemmänkin hän on tehnyt', sanoi eukko innoissaan, 'kävisitpä
kerran katsahtamassa väentuvan kaappiin.' Mies lähti heti pois
huoneesta ja riensi väentupaan. Avatessaan siellä olevan kaapin hän
näki hyllyllä kaksi talon vanhaa hopeapikaria. Hän otti ne esille,
käänsi ne ylösalaisin nähdäkseen pohjissa olevat leimat ja huomasi ne
oikeiksi. Barbroo astui sisään hänen siinä seisoessaan; hän näytti
olevan hämillään. -- 'Minulla oli hiukan rahaa säästöpankissa', sanoi
hän hiljaa. Mies oli niin iloissaan, ettei häntä ollut sellaisena nähty
pitkään aikaan. Hän meni vaimonsa luokse ja puristi tämän kättä. 'Tästä
minä kiitän sinua oikein todenperään', hän sanoi. Heti sen jälkeen hän
kohottausi suoraksi ja meni ulos. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi
väärin olla ystävällinen vaimolleen. Syyllisyys Gertrudia kohtaan sitoi
hänet muka niin, ettei hänen sopinut Gertrudin sijan anastajalle
osoittaa rakkautta eikä hyväntahtoisuutta.
"Tästä oli kulunut viikon verran. Mies astui ulos aitasta ja meni
asuinrakennukseen päin; samassa muuan vieras mies avasi veräjää ja tuli
pihalle. Saavuttuaan portaiden eteen vieras sanoi hyvänpäivän ja kysyi,
oliko Barbroo Svenintytär kotona. 'Olemme vanhoja tuttavia, hän ja
minä', hän sanoi. Silloin mies, vaikka se on kyllä ihmeellistä, heti
luuli tuntevansa vieraan. -- 'Taidat sitten olla Stigge Börjenpoika',
hän sanoi. -- 'En olisi luullut kenenkään täällä minua tuntevan', sanoi
mies, 'poikkesinkin vain pikimmältään puhumaan pari sanaa Barbroon
kanssa. Mutta älä hyvä mies vain kerro Ingmar Ingmarinpojalle, että
minä täällä kävin. Hän ei oikein taitaisi pitää minun tulostani.' --
'Mitäs hassuttelet, minä luulen että Ingmar mielelläänkin näkisi
sinut', mies sanoi, 'sellaista aito lurjusta hän on kyllä halunnutkin
kerran nähdä.' Hän oli aivan silmittömästi raivostunut tuohon
miesheittiöön, joka kaiken maailman ihmisille koetti uskotella, että
Barbroo Svenintytär piti hänestä. -- 'Ei ole minua ennen kukaan
lurjukseksi haukkunut', Stigge sanoi. -- 'Minä sanon sitten ensi
kerran, jollei ole ennen tehty', sanoi mies, ja heti sen jälkeen hän
nosti kätensä ja lyödä sivalsi häntä poskelle.
"Vieras hypähti taaksepäin kalmankalpeana ja kiukusta rumentuen. 'Mutta
olkoon', hän sanoi, 'teethän mielettömän töitä. Tulin vain lainaamaan
rahaa Barbroolta, ei minulla hänelle muuta asiata ollut.' Miestä alkoi
nyt pikaisuutensa hieman hävettää. Hän ei voinut käsittää, mistä syystä
hän oli menetellyt tuolla lailla. Mutta tuon raukan kuullen hän ei
tahtonut ilmaista katumustaan, vaan ärjäisi vielä: 'Älä usko minun sitä
pelkäävän, että Barbroo muka sinusta pitää. Mutta korvapuustin sinä
olet ansainnut siitä, kun petit hänet.' Stigge Börjenpoika astui nyt
ihan miehen eteen. -- 'Koska nyt minua löit, kerron minä sinulle yhden
seikan', hän sanoi, ja ääni tuli terävänä ja sähisten hänen kurkustaan.
'Luulen, että se, mitä saat kuulla, kirvelee mieltäsi pahemmin kuin jos
sinut ruoskisin. Olet varmaan kovinkin rakastunut tuohon Barbroosi, ja
juuri sen vuoksi minä sinulle kerron, että hän on sen Surumäen
hevoshuijarin jälkeläisiä.'
"Hän seisoi ja katseli uteliaana, miten miehen kasvot muuttuisivat,
mutta tämä ei näyttänyt kuin hiukan kummastuvan. Ensi alussa hän ei
ollenkaan muistanut koko Surumäen ihmeellistä tarua. Mutta sitten
hänen mieleensä alkoi johtua lapsena kuulemansa juttu, jonka te
kirkkoherrakin varmaan tiedätte, että kaikki Surumäen suvusta syntyvät
poikalapset tulivat sokeiksi ja tylsämielisiksi, mutta tyttäret olivat
viisaampia ja parempia kuin muut ihmiset. Mutta koskaan hän ei ollut
uskonut koko puheessa olevan vähintäkään perää. Stiggen peloittelu
alkoi häntä naurattaa.
"'Taidat pitää puhettani paljaana loruna', sanoi Stigge ja astui vielä
lähemmäs miestä, 'mutta minäpä sanon, että Sven Petterinpojan toinen
vaimo oli sitä sukua. Koko Surumäen mökin väki oli muuttanut toiselle
paikkakunnalle, missä kukaan ei heidän mainettansa tietänyt, mutta
minun äitini tunsi heidät. Hän piti sen omana salaisuutenaan eikä
virkkanut kenellekään, millainen vaimo Sven Petterinpojalla oli, ennen
kuin minä mielittelin ottaa Barbroota vaimokseni. Ja saatuani kuulla
sen minä en voinut häntä ottaa, mutta olin kuitenkin kunnon mies enkä
ilmaissut oikeata syytä. Jos olisin ollut sellainen lurjus kuin haukut,
olisin sen kyllä kertonut. Olen siitä kyllä saanut kuulla kunniani,
mutta pysyin kuitenkin vaiti, kunnes sinä nyt minua löit. Tuskin Sven
Petterinpoika itsekään tiesi, minkälaisesta epattosuvusta nai, sillä
hänen vaimonsa kuoli synnytettyään tämän ainoan tyttären. Ja
surumäkeläisten tyttäret kyllä ovat siroja ja somia, heidän pojistaan
vain tulee sokeita ja älyttömiä. Ja nyt elä oman otsasi mukaan, tiedät
miten käy. Et usko, kuinka minä sinua nauroin, kun ajattelin, miten
sinä mielitiettysi hylkäsit, ja kun ajattelin sitä Ingmar
Ingmarinpoikaa, joka sinulta tämän talon perii. Ja onneksi olkoon sulle
tämän jälkeen elämä vaimosi kanssa.'
"Mutta Stiggen tunkeutuessa aivan hänen eteensä ja vihasta puhisten
kertoessa tätä sattui mies katsomaan asuinhuoneisiin päin. Ja hän näki
hameenhelman vilahtavan ovenraosta. Siitä hän arvasi, että Barbroo oli
mennyt eteiseen nähdessään hänen seisovan Stiggen kanssa pihalla, ja
siellä hän nyt seisoi ja kuuli tämän kaiken. Silloin vasta miehen tuli
hätä, ja hänen päähänsä lensi ajatus: Olipa onnetonta, kun Barbroo sai
tuon kuulla. Voiko olla mahdollista, että se nyt tapahtui, mitä minä
kauan olen varonut? Voiko tämä nyt olla se Jumalan rangaistus, jota
olen odottanut?
"Samana hetkenä mies vihdoinkin täydellä todella tunsi, että hänellä
oli vaimo ja että hänen luonnollinen velvollisuutensa oli pitää hänestä
huolta. Siitä syystä hän vielä kerran varsin päätti naurahtaa ja olla
olevinaan vallan huolettomana. 'Olipa hyvä, kun tuon sanoit, jottei
minun enää vastedes tarvitse sinulle kiukutella.' -- 'Vai niin', sanoi
Stigge, 'senkö sinä siitä päätit?' -- 'Sen, vai luulitko minua yhtä
tyhmäksi kuin itse olet, jotta mokoman vanhan lorun ja taikauskon takia
jättäisin koko onneni piloille.' -- 'No niin, jääkööt sitten minun
puolestani muut toiseen kertaan', sanoi Stigge. 'Vuoden kuluttua käyn
kuulemassa, vieläkö silloin olet yhtä varmana.' -- 'Käy pois sisään,
jos sulla kerran on asiata Barbroolle', sanoi mies nähdessään, että
toinen oli lähtöaikeissa. -- 'Enkä huoli, olkoot ne asiat', Stigge
siihen sanoi.
"Hänen poislähdettyään mies heti meni tupaan puhuakseen vaimonsa
kanssa. Vaimo istui siellä häntä odottamassa ja sanoi aivan tyynesti,
ennen kuin mies oli ehtinyt sanaakaan virkkaa: 'Ingmar, emme suinkaan
me usko mokomia lastensatuja. Mitä minuun sellainen kuuluu, joka
tapahtui jo sata vuotta sitten, jos sitä milloinkaan onkaan
tapahtunut!' -- 'Kuulitkos sinä sen sitten?' mies sanoi. Hän ei
tahtonut olla tietävinään, että oli nähnyt hänet kuuntelemassa. --
'Olenhan minäkin tietysti kuullut tuon vanhan lorun, vaikka vasta
tänään sain tietää, että sitä on minuunkin sovitettu.' -- 'Olipa sääli
että sinunkin se piti kuulla', sanoi mies, 'mutta vähät siitä, kun et
vain sitä usko.'
"Vaimo naurahti. 'En minä tunne olevani kenenkään kiroissa', hän sanoi.
Mies ajatteli häntä katsoessaan, että todellakin hän oli harvinaisen
miellyttävän näköinen. -- 'Tosiaankin sinusta täytyy sanoa, että olet
terve ruumiin sekä sielun puolesta', hän sanoi.
"Kevätpuolella sitten vaimo sai lapsen. Hän oli koko ajan kestänyt
horjumatta, eikä häntä kertaakaan nähty levottomana. Mies luuli
monestikin hänen tykkänään unohtaneen tuon Stiggen kertomuksen. Hän
itse oli sen keskustelun jälkeen tahtonut kaikin mokomin välttää omiin
entisiin suruihinsa vaipumista. Hän ajatteli aina, ettei hän saanut
näyttää huolestuneelta, sillä silloin vaimo luulisi hänen uskovan niitä
kiroja, joiden alainen hän muka oli. Hän koetti kotona ollessaan pysyä
iloisella mielellä eikä olla sen näköinen kuin odottaisi Jumalan
rangaistusta. Hän alkoi harrastaa talonsa asioita ja kaikin tavoin
pitää huolta alustalaisistaan, niin kuin isä oli aikanaan tehnyt. Tästä
lähtien minun ei enää sovi olla onnettoman näköisenä, mies ajatteli.
Silloin Barbroo sen käsittää siksi, että minä uskon tuohon
sukukiroukseen ja olen siitä niin suruissani."
"Vaimo oli sanomattoman ihastunut lapseen. Se oli poika, somasuhtainen
ja kaunis, sillä oli korkea pystyotsa ja suuret, kirkkaat silmät. Hän
kutsui miehensä vähän väliä sisään poikaa katsomaan. 'Kyllä hän on
terve, eikös olekin, ei hänessä mitään vikaa ole', sanoi vaimo. Mies
seisoi ääressä ihan hämillään, piti käsiään selän takana eikä tohtinut
koskettaa lapseen. -- 'Tietysti hän on terve', hän myöntäen sanoi. --
'Nyt minä sinulle näytän, että se näkee', sanoi vaimo. Hän sytytti
kynttilän ja heilutti sitä lapsen silmien edessä. -- 'Etkö näe, että se
kääntää silmiään valon mukana?' hän sanoi. -- 'Näen minä', sanoi mies.
"Muutamia päiviä oli kulunut. Vaimo oli jo jalkeilla, hänen isänsä ja
äitipuolensa olivat tulleet lasta katsomaan. Äitipuoli otti pojan
heijasta ja punnitsi sitä käsivarsillaan. 'Se on iso lapsi', hän sanoi
tyytyväisen näköisenä. Mutta heti sen jälkeen hän rupesi katsomaan
lapsen päätä. 'Eikös tällä lapsella ole liian iso pää?' hän sanoi.
"'Meidän suvun lapset ovat aina isopäisiä', sanoi mies. -- 'Onko
lapsesi terve?' kysyi äitipuoli hetkisen päästä laskiessaan sen
takaisin heijaan. -- 'On', vaimo sanoi, 'se kasvaa päivä päivältä.' --
'Mutta oletko vallan varma siitä, että se näkee?' sanoi äitipuoli vähän
aikaa vaiti oltuaan, 'sen silmäterä kääntyy aina nurin.' Vaimossa
alkoivat käydä vilunväreet hänen siinä istuessaan. Huulet vavahtelivat.
-- 'Jos tahdotte kynttilän kanssa koettaa', sanoi mies, 'niin näette,
että kyllä sen näkö on vallan hyvä.' Vaimo sytytti heti paikalla
kynttilän ja heilutti sitä lapsen silmien edessä. 'Tietysti se näkee',
hän sanoi iloisella äänellä koettaen pitää toivoaan yllä. Lapsi makasi
hiljaa heijassaan, ja silmänvalkuainen kääntyi taas näkyviin. -- 'Kas
kuinka se siristelee silmiään valon mukaan', sanoi vaimo. Kukaan muu ei
virkkanut mitään. 'Ettekö näe, että se liikuttelee silmiään?' hän sanoi
äitipuolelleen. Tämä ei vastannut sanaakaan. 'Se on nyt niin uninen',
sanoi Barbroo. 'Silmät vallan menevät umpeen.'
"'Mikä sille pannaan nimeksi?' kysyi äitipuoli vähän ajan päästä. --
'Meidän talossamme on aina vanhin poika ristitty Ingmariksi', sanoi
mies. -- Vaimo ehätti sanomaan: 'Olin ajatellut sinulta pyytää, että
hän saisi isäni mukaan nimekseen Sven.' Nyt kesti kotvan aikaa kamalaa
hiljaisuutta. Mies huomasi, että vaimo kulmainsa alta tarkasti tuijotti
häneen, vaikka oli katsovinaan lattiaan. -- 'Ei', sanoi mies, 'tosin
sinun isäsi Sven Petterinpoika on erinomainen mies, mutta kyllä
vanhimman nimeksi on pantava Ingmar.'
"Niin, ja kahdeksan päivän vanhana poika sitten eräänä yönä sai kovan
vetotaudin, ja muutaman kovan kohtauksen jälkeen se aamupuolella
kuoli."
Tässä Ingmar vielä kerran keskeytti kirjoittamisen. Hän katsoi kelloa;
oli jo hyvän matkaa keskiyön sivu. "Voi hyvä Isä, tuskin minä kykenen
tätä kirjoittamaan", hän sanoi. "Tokkopa kirkkoherra edes voinee
käsittää, kuinka kauhea se isku oli. Ja että se oli kahta kauheampi,
kun emme koskaan päässeet selville lapsen oikeasta tilasta. Emme tänä
päivänäkään vielä tiedä, oliko se terve vai oliko siinä jotakin vikaa."
Nyt minun täytyy ruveta kirjoittamaan lyhyemmin, hän ajatteli, muuten
en saa tätä aamuun valmiiksi.
"Nyt minun on sanottava kirkkoherralle", Ingmar kirjoitti, otettuaan
uudelleen kynän käteensä, "että viime aikoina mies oli aina ollut hyvä
Barbroota kohtaan, välistä niinkin hyvä kuin vastanaineiden kesken on
tavallista. Mutta kaiken rakkautensa hän luuli kuuluvan Gertrudille, ja
hän sanoi itsekseen: En minä pidä Barbroosta, mutta täytyyhän minun
olla hyvä häntä kohtaan, kun hän on niin kovan kohtalon alainen.
Täytyyhän hänen toki tietää, ettei ole yksin maailmassa, että hänellä
on mies, joka tahtoo hänestä huolta pitää.
"Lapsen kuoltua Barbroo ei sitä paljon itkenyt. Enemmänkin hän näytti
olevan iloissaan, kun se oli poissa. Parissa viikossa hän oli
täydellisesti rauhoittunut. Ei kukaan voinut hänestä nähdä, pitikö hän
elämäänsä onnettomana, vai oliko hän nyt taas heittänyt tukalat
ajatukset mielestään.
"Kesän tultua Barbroo lähti yksinään karjamökille, ja mies jäi kotiin
taloa hoitamaan.
"Mutta nyt hänessä alkoi tapahtua ihmeellinen muutos. Kun hän meni
tupaan, hänen katseensa vaistomaisesti etsi Barbroota. Välistä hän
kesken työnsä nosti päätään ja koetti kuulostaa vaimonsa ääntä. Hänestä
tuntui kuin kaikki rattoisuus olisi talosta kadonnut. Ei se enää ollut
sama paikkakaan.
"Lauantai-iltana hän meni metsämökille Barbroon luo. Tämä oli istumassa
kivellä oven edessä pitäen käsiään polvilla, ja vaikka hän näki
miehensä tulevan, ei hän lähtenyt tätä vastaan. Silloin mies istui
hänen viereensä. 'Kuulehan, minussa on nyt syntynyt niin omituinen
tunne', hän sanoi. -- 'Niinkö on', sanoi vaimo sen enempää kysymättä.
-- 'Nyt minä nimittäin olen alkanut pitää sinusta.' Vaimo katsahti
häneen, ja mies huomasi hänen olevan niin raukeana, että tuskin jaksoi
nostaa silmiään maasta. -- 'Se on nyt liian myöhäistä', hän sanoi.
"Mies vallan säikähti nähdessään, missä tilassa hän oli. 'Sinun ei ole
hyvä oleksia täällä salolla näin yksin', hän sanoi. -- 'Kyllä minun
hyvä on olla, tänne minä tahtoisin jäädä koko iäkseni.'
"Mies yritti vielä kerran jatkaa puhetta siitä, että hän nyt oli
rakastunut häneen ja ettei hän enää ollenkaan ajatellut muuta kuin
häntä. Hän ei ollut itsekään ollut siitä selvillä ennen kuin vaimon
kotoa lähdettyä. Barbroo vastasi vain harvasanaisesti. 'Olisit sanonut
tuon minulle mennä syksynä', hän virkkoi. -- 'Herra Jumala, miten sinun
laitasi oikein onkaan?' sanoi mies varmaankin ihan toivottoman
näköisenä. -- 'Ei, ei se mitään vaarallista ole', sanoi vaimo koettaen
näyttää niin iloiselta kuin suinkin voi. Elokuussa mies taas eräänä
päivänä tuli hänen luokseen. 'Minulla on nyt surullisia uutisia', hän
sanoi tavatessaan Barbroon. -- 'Mitä niin?' hän kysyi. -- 'Sinun isäsi
on kuollut.' -- 'Niin, se on todella meille molemmille tärkeä tapaus',
sanoi vaimo.
"Barbroo istahti tienviereen kivelle ja pyysi miestä istumaan
viereensä. -- 'Nyt meillä on vapaus menetellä oman tahtomme mukaan',
hän sanoi, 'ja nyt me otamme eron.' Mies yritti keskeyttää häntä, mutta
vaimo ei antanut hänelle suunvuoroa. -- 'Niin kauan kuin isä eli, se
oli mahdotonta, mutta nyt meidän täytyy heti hakea ero', hän sanoi,
'ymmärräthän sen itsekin.' -- 'Ei', sanoi mies, 'en minä sitä sellaista
ymmärrä.' -- 'Näithän, minkälaisen lapsen minä sinulle synnytin.' --
'Kaunis lapsi se oli', sanoi mies. -- 'Se oli sokea, ja siitä olisi
tullut epatto', sanoi vaimo. -- 'En minä välitä siitä, sittenkin tahdon
saada sinut.'
"Vaimo pani kätensä ristiin, ja mies näki hänen huultensa liikkuvan.
'Kiitätkö sinä Jumalaa tästä?' hän kysyi. -- 'Koko kesän minä olen
rukoillut vapautusta', sanoi vaimo. -- 'Hyvä Isä sentään, pitääkö minun
nyt menettää onneni vanhan harhauskon takia!' mies sanoi. -- 'Ei se ole
harhauskoa', Barbroo sanoi, 'lapsi oli sokea.' -- 'Kuka sen tiesi',
sanoi mies. 'Jos se olisi jäänyt eloon, olisit nähnyt, että sen näkö
oli terve.' -- 'Mutta ainakin ensi kerralla minun lapsestani tulisi
tylsämielinen', sanoi vaimo, 'sillä nyt minä sen uskon.'
"Mies kiisteli yhä vielä häntä vastaan. 'Ei se lapsi olekaan ainoa syy
meidän eroomme.' Mies kysyi, oliko vielä jotakin muuta estettä. --
'Minä tahdon, että sinun pitää mennä Jerusalemiin noutamaan Gertrud
kotiin.' -- 'En ikänä minä sellaista tee', sanoi mies. -- 'Tee se minun
tähteni', vaimo sanoi, 'jotta minä saisin mielenrauhani takaisin.'
"Mies yhä vastusti ja sanoi, että tuollainen vaatimus oli tuiki
mahdoton. 'Sittenkin sinun pitää se tehdä, sillä se on oikein. Tottahan
sinä näet, että jos me vastakin elämme täällä miehenä ja vaimona, ei
Jumala koskaan lakkaa meitä rankaisemasta.'
"Vaimo tiesi ensi hetkestä asti, että mies lopulta taipuu siitä syystä,
että hänellä oli huono omatunto. 'Sinun pitäisi olla iloinen, kun nyt
voit sovittaa kaikki viimevuotiset huonot tekosi', hän sanoi. 'Muuten
ne olisivat iänkaiken mieltäsi kalvaneet.' Ja viimeisenä keinona miehen
väitteitä vastaan hän sanoi: 'Älä ole talon takia huolissasi, saat sen
ostaa tultuasi minulta takaisin. Mutta sen aikaa kuin sinä olet
Jerusalemissa, pysyn minä täällä ja hoidan sitä sinua varten.'
"Sitten he asettuivat Ingmarilaan ja alkoivat puuhata eronhakemusta.
Tähän aikaan miehen elämä oli tukalampaa kuin koskaan ennen. Hän näki
Barbroon iloitsevan ja olevan onnellisen päästessään hänestä eroon.
Vaimon mieluisinta työtä oli puhua siitä, minkälaiseksi vastedes miehen
ja Gertrudin elämä tulee. Enimmän häntä ihastutti kuvailla Gertrudin
iloa, kun häntä tullaan noutamaan Jerusalemista. Kerran, kun hän oli
kauan aikaa jatkanut tähän tapaan, tunsi mies ikäänkuin ilmestyksenä
käsittävänsä, ettei Barbroo pidäkään hänestä; muuten hän ei olisi
voinut lakkaamatta sovittaa häntä yhteen Gertrudin kanssa. Silloin hän
hypähti pystyyn ja iski kädellä pöytään. 'Minä lähden', hän huusi,
'mutta älä nyt enää puhu tästä!' -- 'Silloin kaikki käy hyvin', sanoi
vaimo iloisen näköisenä. 'Muista vain, Ingmar, etten minä koskaan saa
ilonhetkeä ennen kuin Gertrud ja sinä olette sopineet.'
"Ja sitten heille tehtiin yleisen tavan mukaan. He saivat varoituksia
kirkkoherralta, saivat varoituksia kirkonkokoukselta, ja syyskäräjillä
he saivat eron."
Tähän Ingmar lopetti ja laski kynän kädestään. Nythän kirkkoherra tiesi
kaikki, ei muuta enää ollut jäljellä kuin pyytää häntä puhumaan
Barbroon kanssa ja kaikin mokomin kehoittamaan häntä luopumaan siitä
vaatimuksesta, että hänen pitäisi naida Gertrud. Ymmärsihän
kirkkoherra, että se oli hänelle mahdotonta. Jos hän nyt rakkautta
teeskennellen lähentelisi Gertrudia, silloinhan hän pettäisi hänet
toistamiseen.
Kun Ingmar tätä ajatteli, osuivat hänen silmiinsä äsken kirjoittamansa
sanat: "Tee se minun tähteni, jotta minä saan mielenrauhani takaisin."
Lukiessaan läpi mitä oli kirjoittanut tuntui hänestä, kuin olisi
uudelleen ollut istumassa tuolla metsämäellä ja kuullut Barbroon
puhuvan. "Sinun pitäisi olla iloinen, kun saat entiset huonot tekosi
sovitetuiksi." Hän kuuli tämän ja kaikki muut vaimonsa puheet.
Ja onko tuo hänen vaatimuksensa sitten mitään sen onnettomuuden
rinnalla, jota hän itse kärsii! hän ajatteli.
Äkkiä hän huomasi itsekin juuri kaikkein vähimmän sitä toivovansa, että
tämä kirje joutuisi vaimon nähtäväksi. Ei millään muotoa, sillä
siitähän Barbroo saisi tietää, ettei hän itsekään usko kykenevänsä
lupausta täyttämään. Näinkö kehnosti hän vaimoltaan pyytäisi päästä
pahaa työtään sovittamasta!
Ingmar keräsi kirjoitetut lehdet kokoon ja pisti ne taskuunsa.
"Tarpeetonta minun taitaa olla tätä kirjettä valmiiksi kirjoittaa", hän
sanoi.
Hän puhalsi lampun sammuksiin ja lähti pois puusepän työpajasta. Yhä
vielä hän oli alakuloisen ja onnettoman näköinen, mutta nyt hän oli
lujasti päättänyt noudattaa vaimonsa tahtoa.
Hän tuli pihalle ja näki aivan vieressään pienen takaportin, joka oli
avoinna. Oli jo helottavan kirkas aamu. Hän asettui portille seisomaan
ja hengitti raitista ilmaa. Eipä nyt enää taida olla makuuaikaa, hän
ajatteli. Päivänvalo hiipi pujottelevina säteinä mäkien rinteitä alas.
Ne peittyivät peittymistään ruskeanpunertavaan kimmellykseen, ja muuten
kaikki, mitä hän näki, vivahteli joka minuutti uusissa väreissä.
Ingmar näki silloin Gertrudin laskeutuvan Öljymäen tällä puolella
olevilta kukkuloilta. Auringonsäteet seurasivat häntä ja kietoutuivat
hänenkin ympärilleen. Hän käveli kevein askelin, ikäänkuin sisällisen
onnen kannattamana, ja tuo loistava hohde seurasi häntä ikään kuin se
olisi hänestä lähtenytkin.
Ja Gertrudin jäljestä Ingmar näki tulevan pitkän miehen hiipivin
askelin. Mies pysytteli vähän matkan päässä, seisahtui väliin ja katsoi
muualle, mutta selvästi hän näkyi vartioivan Gertrudia.
Ingmar näki piankin, kuka mies oli, ja samassa hän käänsi silmänsä
maahan ja alkoi mietiskellä.
Silloin hänelle selvisi monta seikkaa, joita hän eilen oli
kummastellut, ja suuri ilo valtasi hänen sydämensä.
"Nyt minä alan ymmärtää, että Jumala tahtoo auttaa minua", hän sanoi.