Seuraava kesä tuli Jerusalemissa kovin tukalaksi vedenpuutteen ja
sairauksien vuoksi. Talvella oli tullut sadetta hyvin vähäisen, ja pyhä
kaupunki, jossa ei ollut paljon muuta vettä saatavissa kuin mitä
talvisateilla kokoontui joka pihassa oleviin maanalaisiin säiliöihin,
joutui pian vedenpuutteeseen. Ja samalla kun väestön oli tyydyttävä
juomaan sitä ummehtunutta huonoa vettä, mitä säiliöiden pohjassa vielä
oli jäljellä, lisääntyivät taudit pelottavassa määrässä. Harva se talo,
jossa ei kohta joku potenut rokkoa tai punatautia taikka
ilmastokuumetta.
Gordonin siirtokuntalaisille tuli paljotöinen aika, jolloin tuskin
kukaan jouti muuhun kuin sairaanhoitoon. Niihin heistä, jotka olivat
kauan asuneet Jerusalemissa, tauti ei näyttänyt tarttuvan; he kulkivat
ilman mitään haittaa sairaan luota sairaan luokse. Amerikan
ruotsalaiset, jotka olivat kokeneet kuumia kesiä Chicagossa ja olivat
tottuneet hengittämään kaupunki-ilmaa, olivat myöskin varsin kestäviä
sairautta ja rasitusta vastaan. Mutta taalalaisraukat sitä vastoin
sairastuivat melkein jok'ikinen.
Mutta se ei näyttänyt vaaralliselta. Useimmat olivat jalkeilla, vaikka
eivät jaksaneet tehdä työtä. Vaikka he kuihtuivat ja olivat lakkaamatta
kuumeessa, ei kukaan pitänyt sitä muuna kuin satunnaisena
pahoinvointina. Mutta viikon päästä kuoli Birger Petterinpojan leski ja
kohta sen jälkeen yksi hänen pojistaan. Samalla kertaa sattui useita
taudinkohtauksia. Näytti siltä kuin koko taalalaisväki olisi ollut
kerrassaan menehtyä.
Kaikilla sairailla oli sama kiihkeä mieliteko. He pyytämällä pyysivät
vettä juodakseen, edes yhtä siemausta puhdasta, raitista vettä. He
halusivat sitä niin hartaasti, kuin eivät olisi mitään muuta
tarvinneetkaan terveeksi tullakseen.
Mutta kun heille tarjottiin säiliön vettä, käänsivät he päänsä pois
eivätkä edes huolineet sitä näkyviinsä. Sitä kyllä koetettiin
siivilöidä ja jäähdyttää, mutta he olivat tuntevinaan siinä ummehtuneen
hajun ja iljettävää makua. Ne pari sairasta, jotka olivat koettaneet
juoda sitä, joutuivat koviin poltteisiin ja valittivat olevansa
myrkytettyjä.
Eräänä aamupäivänä, keskellä kaikkein tautisinta aikaa, istui pieni
joukko näitä talonpoikia talon räystään kapeassa varjossa. Heillä
kaikilla oli kuume, sen näki heidän riutuneista kasvoistaan ja
raukeista, verestävistä silmistään. Kukaan heistä ei yrittänytkään
ryhtyä mihinkään työhön, eivätkä he edes poltelleet lyhyitä
savipiippujaan.
Oikeastaan heidän toimenaan oli katsella taivaalle, joka kirkkaan
sinisenä holvina kaartui heidän yllään. Heidän katseensa olivat niin
suunnatut taivaan tarhaan, ettei pienen pienoisinkaan pilvi voinut
heidän huomaamattaan pujahtaa sen poikki. He tiesivät kyllä ihan
varmasti, että sadetta oli turha odottaa ennen kuin parin kuukauden
päästä, mutta joka kerta, kun jokin valkoinen kesähattara kohosi
taivaanrannalta, he koettivat uskotella itselleen, että ehkä nyt
kumminkin ihme tapahtuu ja pian vielä sade puhkeaa. "Usko pois,
kukaties Jumala nyt viimein tahtoo meitä auttaa", he haaveilivat.
Samalla kun he mahdollisimmin tarkoin silmin seurasivat pilvien
kasvamista ja nousua taivaalle, alkoivat he keskenään puhella siitä,
miltähän oikein tuntuisi, kun suuria sadepisaroita rapisisi seiniin ja
ikkunoihin, kun vesi solisisi räystäältä ja tulvisi tiellä
ristiinrastiin, vieden soran ja tomun mukanaan. He sopivat siitä, että
jos sade tulee, he eivät menekään katon alle, vaan istuvat samalla
paikallaan ja antavat veden valua. Sillä kyllä heidän yhtä hyvin kuin
rutikuivan maankin on ihan päästävä vesilikoon.
Mutta kun pilvi oli kappaleen matkaa taivaalle kohonnut, näkivät he sen
aivan silmissä hupenevan tyhjiin. Ensin sen utumaiset reunat
kulumistaan kuluivat, sitten hävitys alkoi keskustasta, ja se hajosi
ohuihin kaistaleihin. Ja muutaman silmänräpäyksen perästä se oli ihan
häipynyt näkyvistä.
Kun pilveä ei enää näkynyt, joutuivat talonpojat epätoivoon. Aikamiehet
oli tauti kuluttanut niin, että he jo varalta pitivät käsiänsä silmillä
salatakseen kyynelensä, jos itku tulisi.
Ljungo Björn Ollinpoika, joka Timmin Halvorin kuoltua tunsi olevansa
ruotsalaisten johtomies, koetti silloin rohkaista toisten mieltä. Hän
alkoi puhua heille Kidronin purosta, joka muinoin oli virrannut
Josafatin laakson kautta ja josta Jerusalem oli saanut yllinkyllin
vettä. Hänellä oli Raamattu taskussa, hän avasi sen ja luki heille
kaikki ne kohdat, joissa Kidron oli mainittuna. Hän selitti heille,
kuinka suuri ja valtava kymi Kidron oli ollut. Se oli käyttänyt myllyjä
ja talvisaikaan se oli ollut niin voimakas, että oli paisunut
äyräistään ja tulvinut koko paikkakunnan yli.
Ljungo Björnistä näki selvästi, että hänen oikein teki hyvää kertoa
suuresta vedestä, joka aikoinaan oli virrannut Jerusalemin ohi.
Varmaankin hän aina mielessään muisteli tätä jokea. Kaikkein enimmän
hän oli kiintynyt siihen kohtaan, jossa kerrotaan Daavidin
kahlaamisesta Kidronin poikki, kun hän oli Absalomia paossa. Ljungo
Björn kuvaili toisille, miltä tuntuisi paljain jaloin kulkea kylmässä
juoksevassa vedessä. "Siitä minä pitäisin enemmän kuin sen juomisesta",
hän sanoi.
Ljungo Björnillä oli vielä paljon puheenaihetta Kidronista, mutta hänen
lankonsa, Kolåsan Gunnar, keskeytti hänet. Gunnar sanoi vähät
välittävänsä Kidronista, joka oli etäällä ja kuivettunut. Mutta hän
sanoi aina tämän tukalan ajan alusta saakka mietiskelleensä erästä
Hesekielin neljännessäkymmenennessäseitsemännessä kappaleessa olevaa
ennustusta, ensi värssystä alkaen. Se kertoi eräästä virrasta, joka sai
alkunsa temppelin kynnykseltä ja vyöryi sitten kuivan kankaan poikki
Kuolleeseen mereen saakka. Puhuessaan pudisti Kolåsan Gunnar mustan
tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä loistivat, ja hän kuvaili niin
tarkasti, että talonpojat olivat omin silmin näkevinään vesijohdon,
joka tuli Jerusalemista. Hiljaa solisten vesi juoksi kivisessä uomassa.
Siitä se haarautui moniin pieniin puroihin, jotka virtasivat vihreiden
ruohokenttien halki. Niiden rannoilla kasvoi pajuja ja poppeleja, ja
suuria paksulehtisiä vesikasveja riippui vedenpinnan yli. Purojen
pohjalla oli pieniä, valkoisia kiviä, ja vesi kimalteli ja poreili
hypellessään niiden yli.
"Ja tämän täytyy vielä tapahtua", Kolåsan Gunnar huudahti. "Se on
Jumalan ennustus, joka tähän asti ei ole täyttynyt. Mutta minä
aavistan, että se saattaa toteutua vaikka tänään tai huomenna."
Mutta kun Höökin Gabriel Matinpoika, joka myöskin oli joukossa, kuuli
tämän, innostui hän kovin, lainasi Ljungo Björniltä Raamatun ja luki
ääneen muutamia värssyjä Aikakirjasta. "Ottakaa varteen tämä", hän
sanoi, "en ole kuullut koskaan ihmeellisempää." Ja hän luki heille,
kuinka Hiskia kuninkaan aikana oli tullut tietoon, että Sanherib oli
tullut Jerusalemia piirittämään. Silloin Hiskia oli neuvotellut
päällikköjensä ja urhoollisimpain miestensä kanssa, ja kaikki olivat
lausuneet: "Ei ole hyvä, että assyrialaiset löytävät niin paljon vettä,
kun tulevat kaupunkia piirittämään." Sen jälkeen Hiskia oli lähtenyt
suuri sotajoukko mukanaan ja padonnut vedet Jerusalemin ulkopuolella,
sekä sen suuren joen, joka virtasi halki maan että kaikki lähteet.
Tämän kohdan luettuaan Gabriel katsahti alastomien maiden yli, jotka
ympäröivät siirtokunnan taloa. "Olen miettinyt paljon tätä kertomusta",
hän sanoi, "ja olen kysellyt amerikkalaisilta sen merkitystä. Ja nyt
minä sanon teille mitä olen saanut tietää."
Gabriel puhui sujuvasti kuten isänsä, Höökin Matti, kun hän sai hengen
ja alkoi saarnata. Muuten hänellä ei ollut saarnalahjaa, mutta nyt,
kuumeen polttaessa hänen ruumistaan, tulvi sanoja tulvimalla hänen
huuliltaan.
"Niin, amerikkalaiset kertoivat minulle", jatkoi Gabriel, "että
kuningas Hiskian aikana tällä ylängöllä kasvoi lukemattomia puita ja
pensaita. Vilja ei itänyt sen kivisessä maassa, mutta joukko puutarhoja
siellä oli, täynnä granaatti- ja aprikoosipuita, sahramia ja
kalmojuuria ja kaneelia, kooferpensaita ja narduksen taimia,
kaikenlaisia tuoksupuita ja kaikenlaisia kalliita hedelmiä. Näillä
puilla oli kaikilla tarpeeksi kosteutta; virroista ja puroista juoksi
jokaiseen yrttitarhaan vettä, ja jokaisella puutarhanomistajalla oli
oikeus laskea maapalstansa joka päivä määrätyksi ajaksi veden alle.
"Mutta eräänä aamuna kuningas Hiskia lähti sotajoukkoineen liikkeelle
kaupungista, eräänä aamuna, kun kaikki nämä puut olivat ihanimmillaan.
Hiskian kulkiessa puutarhojen kautta varistelivat manteli- ja
aprikoosipuut kukkalehtiään hänen ylleen. Ilma oli sakeana
palsamintuoksua, kun Hiskia vaelsi pois. Ja päivän mailleen mennessä,
kun Hiskia palasi kotiin joukkoineen, seisoivat puut entisellään ja
tervehtivät häntä vienolla lemullaan.
"Mutta sinä päivänä kuningas Hiskia oli käynyt sulkemassa kaikki
Jerusalemin lähteet ja sen suuren joen, joka virtasi halki maan. Eikä
seuraavana päivänä vesi enää lorissut pienissä puroissa, jotka
juoksivat puiden juurille.
"Kun puiden muutaman viikon kuluttua piti alkaa tehdä hedelmiä, olivat
ne voimattomia ja tuottivat vähän hedelmiä; ja niiden lehdet olivat
ummuista soluessaan pieniä ja kutistuneita.
"Mutta sitten koitti sotainen ja onneton aika Jerusalemille. Kukaan ei
joutanut aukaisemaan lähteitä eikä johtamaan suurta virtaa uomaansa
takaisin. Ja niin kuolivat hedelmäpuut kaupunkia ympäröiviltä
ylätasangoilta, muutamat ensimmäisenä kesäkuivana, muutamat toisena,
loput kolmantena. Ja maat Jerusalemin ympärillä kävivät autioiksi,
jommoisina ne ovat tähän päivään saakka pysyneet."
Gabriel otti maasta kiviliuskan ja alkoi kaivaa sillä hiekkaa jalkainsa
juuresta. "Mutta sitten kävi niin", hän jatkoi, "että kun juutalaiset
palasivat Babylonista, eivät he löytäneet paikkaa, missä virta oli
johdettu uomastaan, eivätkä myöskään kuiviin juoksutettujen lähteiden
sijaa. Eikä niitä tähän saakka yksikään ihminen ole löytänyt."
"Mutta miks'emme me, jotka kärsimme nyt täällä janoa", hän jatkoi, "käy
etsimään kuningas Hiskian lähteitä? Miks'emme käy hakemaan sitä suurta
Kidronin jokea ja sen monia lähteitä? Jos ne löytäisimme, silloin puut
jälleen alkaisivat kasvaa ylätasangoilla ja koko maa kävisi rikkaaksi
ja hedelmälliseksi. Sitä sen löydön arvoa ei voi kullassa mainita."
Kun Gabriel oli lopettanut puheensa, alkoivat toiset punnita hänen
sanojaan. Kaikki myönsivät, että saattoi kyllä olla niinkuin hän sanoi,
eikä kenties niin mahdotonta olisikaan löytää sitä suurta jokea. Mutta
kukaan heistä ei lähtenyt kuitenkaan hakemaan, ei edes Gabriel.
Selvästi saattoi huomata, että hänen sanansa olivat vain tyhjästä
temmattuja tuulentupia, joilla hän koetti tyynnyttää kaipuutaan.
Silloin ryhtyi puheeseen Boo Ingmar Maununpoika, joka tähän saakka oli
vaiti kuunnellut toisia. Hänessä itsessään ei ollut kuumetta, mutta hän
kaipasi kuitenkin raitista vettä enemmän kuin kukaan muu, sillä
Gertrudkin oli sairastunut hirveään janotautiin. Gertrudin takia hän
kaipasi vettä niin, että hänen huuliansa kuivi ja hänen, niinkuin
toistenkin, mielessä väikkyivät vain lähteet ja virrat.
"En minä ajattele niin pyhiä ja ihmeellisiä vesiä kuin te toiset",
sanoi Boo harvakseen, "mutta aamusta iltaan minä muistelen erästä
jokea, jossa on raitis ja kirkas, vaaleanvälkkyvä vesi."
Talonpojat kohottivat uteliaina ja jännityksissään katseensa.
"Ajattelen oikeata kymiä, johon monen monia puroja ja jokia laskee ja
joka leveänä ja vesirikkaana virtaa synkiltä saloilta ja on niin
kirkas, että kimaltelevat piikivet selvästi kuultavat sen pohjasta.
Eikä se ole kuivettunut joki kuten Kidron eikä pelkkä unelma kuten
Hesekielin kymi, eikä sitä ole mahdoton löytää kuten Hiskian lähteitä,
vaan se kuohuu ja ryöppyää vielä tänä päivänäkin. Dal jokea minä
ajattelen."
Tähän eivät muut kolme vastanneet sanaakaan. He istuivat arkoina,
silmät ummessa. Kun kerran Dal joki oli ollut puheena, ei kukaan enää
voinut Palestiinan lähteitä ja jokia muistella.
* * * * *
Saman päivän mennessä puoleen sattui uusi kuolemantapaus. Yksi Kolåsan
Gunnarin lapsista silloin kuoli, pieni iloinen poika, josta kaikki
olivat pitäneet.
Ihmeellistä kyllä, nyt ei kukaan näyttänyt lasta surevan. Taalain
talonpojat valtasi sen sijaan melkein hillitsemätön kammo. Pieni
poikavainaja näytti olevan enteenä siitä, ettei kukaan heistä voinut
taudilta pelastua.
Tavanmukaisiin kiireellisiin hautajaisvalmistuksiin ryhdyttiin heti,
mutta arkkua veistäessään miehet ajattelivat sitä, kukahan heille
itselleen tekee saman työn, ja ne, jotka ruumista käärivät, puhelivat
samalla siitä, millä lailla heidät kuoltuaan olisi ruumiiksi puettava.
"Pane mieleesi, jos minun jälkeeni elät", sanoi toinen vaimo toiselle,
"että minä tahdon päästä hautaan omissa vaatteissani." -- "Pane
mieleesi", sanoi hänen toverinsa, "että minä tahdon mustan suruharson
arkun ympärille."
Kesken tätä kaikkea alettiin siirtokunnassa salaisesti puhua
ihmeellisiä asioita. Ei tiedetty, kuka ne sanat ensinnä lausui, mutta
kun ne kerran oli sanottu, alkoivat kaikki tarkkaavaisesti mietiskellä
asiaa. Kuten tavallista, pitivät kaikki ensi alussa koko ajatusta
mielettömänä ja mahdottomana toteuttaa, mutta hetkisen perästä se
tuntui heistä vallan järkevältä ja ainoalta, mitä niissä oloissa
saattoi tehdä.
Piankin tämä ehdotus oli kaikkien siirtokuntalaisten huulilla, sekä
sairaat että terveet, sekä amerikkalaiset että ruotsalaiset siitä
puhuivat.
"Eiköhän olisi kaikkein parasta, että taalalaiset palaisivat
kotimaahansa", sanottiin.
Ei yksikään amerikkalaisista voinut salata pelkoansa, että kaikki
talonpojat kuolisivat Jerusalemissa. Vaikka olikin kovin ikävää, että
siirtokunta menettäisi niin monta hyvää ja toimekasta jäsentänsä, eivät
he nähneet muuta keinoa. Parempihan toki oli heidän lähteä omaan
maahansa ja siellä palvella Jumalaa kykynsä mukaan kuin jäädä tänne
pyhään kaupunkiin kuolemaan.
Ruotsalaisista tuntui ensin ihan mahdottomalta irtautua tästä maasta,
sen pyhistä paikoista ja muistoista, ja heitä kammotti lähteä jälleen
kokemaan maailman rauhattomuutta ja taisteluja, totuttuaan täällä
siirtokunnassa herttaiseen, turvalliseen yhteiselämään. Muutamat heistä
pitivät melkein parempana kuolla kuin matkustaa kotiin. Mutta silloin
kangasti kodin kuva kutsuvana ja houkuttelevana heidän mieleensä.
"Ehkei meillä todellakaan ole muuta neuvoa kuin matkustaa kotiin", he
sanoivat.
Äkkiä kuului kellon soitto, jolla siirtokuntalaiset tavallisesti
kutsuttiin kokoushuoneeseen ottamaan osaa jumalanpalvelukseen ja
yhteisiin keskusteluihin. Kaikki joutuivat hyvin hämilleen, melkeinpä
säikähtyivät, sillä he arvasivat, että mrs Gordon kutsui heitä kokoon
neuvottelemaan kotiinlähdöstä. He eivät itsekään vielä olleet oikein
selvillä asiasta, mutta se ajatus, että he saattoivat pelastua
kuolemasta ja taudeista, tuntui kuitenkin mieluisalta. Parhaiten sen
huomasi siitä, kun useat vuoteenomana makaavat sairaatkin nousivat ja
pukeutuivat lähteäkseen ottamaan osaa neuvotteluun.
Tällä kertaa ei suuressa salissa vallinnut niin täsmällinen järjestys
kuin tavallisissa kokouksissa. Kukaan ei ollut käynyt istumaan, vaan
seisottiin hajanaisissa ryhmissä siellä täällä keskustelemassa.
Kaikkien mielet olivat hyvin kuohuksissa, mutta innokkain selittelemään
oli Hellgum. Selvästi huomasi, että häntä painoi raskas syyllisyytensä
siitä, kun oli yllyttänyt taalalaisia lähtemään Jerusalemiin. Hän kävi
ryhmästä toiseen ja vaatimalla vaati ruotsalaisia lähtemään
kotimatkalle.
Mrs Gordon oli hyvin kalpea, ja hänen kasvoissaan oli väsynyt ja
kärsivä ilme. Hän näytti niin empivän, mihin toimeen oli ryhdyttävä,
että tuskin rohkeni aloittaa keskustelua. Häntä ei ollut koskaan nähty
niin neuvottomana.
Taalalaiset eivät puhuneet juuri mitään. He näyttivät olevan liian
sairaita ja tylsiä, seisoivat vain odottaen, mitä muut käskisivät heitä
tekemään.
Jotkut nuoret amerikkalaiset tytöt olivat säälistä ihan suunniltaan. He
itkivät ja rukoilivat lähettämään kotiin nuo sairaat ihmiset, jotteivät
he jäisi tänne kuolemaan.
Kesken innokkaita neuvotteluja, joista ei oikein uskallettu varmaa
päätöstä tehdä, aukeni ovi melkein narahtamatta ja Katri Ingmarintytär
tuli sisään.
Katri Ingmarintytär kulki nyt hyvin kumarassa. Hän oli hirveästi
vanhettunut, kasvot olivat kutistuneet kääpiömäisiksi, ja tukka oli
ihan harmaana.
Halvor Halvorinpojan kuoleman jälkeen Katri tuskin koskaan kävi
huoneestaan poissa. Hän istui siellä yksinään suuressa tuolissa, jonka
Halvor oli hänelle tehnyt. Silloin tällöin hän paikkaili ja laitteli
vaatteita kahdelle vielä elossa olevalle lapselleen, mutta enimmäkseen
hän istui ristissä käsin eteensä tuijottaen.
Katri koetti tapansa mukaan astua sisään ihan huomiota herättämättä,
mutta tällä kertaa hänen tullessaan kuitenkin kaikki vaikenivat ja
kääntyivät katsomaan.
Katri käveli hiipien ja nöyrästi lattian yli. Hän ei kulkenut keskeltä
huonetta, vaan pitkin seinäviertä, kunnes saapui mrs Gordonin luokse.
Mrs Gordon tuli muutamia askeleita häntä vastaan ja ojensi hänelle
kätensä.
"Olemme kokoontuneet tänne neuvottelemaan teidän kotimatkastanne",
sanoi mrs Gordon hänelle. "Mitä sinä, Katri, siitä ajattelet?"
Katri ihan vajosi hetkiseksi kokoon, aivan kuin iskun saaneena. Hänen
raukeista silmistään näytti kuvastuvan pohjaton kaipuu. Varmaan hän
näki vanhan kartanonsa edessään ja ajatteli sitä mahdollisuutta, että
hän vielä kerran saisi istua väenpirtissä pystyvalkean ääressä tahi
seisoa veräjällä katsellen, kun karjaa kevätaamuna ajettiin laitumelle.
Mutta tätä kesti vain hetkisen. Katri oikaisihe suoraksi, ja entinen
sitkeä malttavainen ilme palasi hänen kasvoilleen.
"Tahtoisin kysyä yhtä asiaa", Katri sanoi englanniksi ja niin lujalla
äänellä, että sen kaikki kuulivat. "Jumalan äänen kutsumuksesta me
kaikki tulimme tänne Jerusalemiin. Onko nyt kukaan kuullut Jumalan
äänen käskevän meitä lähtemään täältä?"
Katrin kysymyksen jälkeen oli huoneessa ihan hiljaista. Kukaan ei
rohjennut vastata hänelle sanaakaan.
Mutta Katrissa oli kuume niinkuin kaikissa muissakin, ja tuskin
ehdittyään sanoa sanottavansa hän jo alkoi hoiperrella ja oli
kaatumaisillaan. Mrs Gordon kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
talutti hänet ulos.
Kun Katria vietiin entisten pitäjäläistensä ohi, nyökkäsi heistä pari
hänelle päätään. "Kiitos, Katri", he sanoivat.
Heti kun Katri oli poissa, alkoivat amerikkalaiset uudelleen puhua
kotimatkasta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Taalalaiset eivät
vastanneet sanaakaan, mutta sitten alkoi yksi toisensa jälkeen pujahtaa
pois kokouksesta.
"Miksi te lähdette?" kysyi eräs amerikkalainen. "Keskustelu alkaa
tuossa tuokiossa, kunhan mrs Gordon palaa takaisin."
"Ettekö huomaa, että kaikki on jo päätetty", Ljungo Björn sanoi, "ei
teidän tarvitse pitää kokousta meidän tähtemme. Olimme sen unohtaa,
mutta nyt muistamme jälleen, että Jumalalla yksin on valta päättää
meidän kotimatkastamme."
Ja ihmeekseen amerikkalaiset näkivät; että Ljungo Björn ja hänen
pitäjäläisensä kohottivat päänsä pystympään eivätkä enää näyttäneet
niin alakuloisilta ja riutuneilta kuin äsken juuri kokoukseen
saapuessaan. Voima ja kestävyys palasivat takaisin, kun he näkivät
päämääränsä selkeänä edessään eivätkä enää ajatelleet paeta vaaraa.
* * * * *
Gertrud makasi sairaana siinä pienessä kamarissa, jossa hän oli asunut
Gunhildin kanssa. Siellä oli hyvin hauskaa ja somaa. Boo ja Gabriel
olivat tehneet heille kaikki huonekalut, ja ne olivatkin siistimmin
valmistetut ja somistetut kuin missään muussa huoneessa. Valkoiset
ikkunaverhot ja vuodeuutimet oli Gertrud itse kutonut, koristellen ne
kirjo-ompeluilla ja pitseillä.
Gunhildin kuoltua oli Betsy Nelson, muuan Amerikan ruotsalainen tyttö,
muuttanut Gertrudin huonetoveriksi. Heistä oli tullut hyvät ystävät, ja
nyt Gertrudin sairastaessa Betsy hoiti häntä hyvin hellästi.
Saman päivän iltana, jolloin suuressa kokouksessa päätettiin, että
taalalaiset jäisivät Jerusalemiin, oli Gertrudissa kovin ankara kuume
ja hän puhui taukoamatta. Betsy istui vuoteen vieressä ja virkkoi
silloin tällöin jonkin sanan rauhoittaakseen häntä.
Äkkiä Betsy näki, että ovi hiljaa aukeni ja Boo astui sisään. Hän kulki
niin kevyin askelin kuin suinkin saattoi, ei käynyt huoneen perälle,
vaan painautui seinävierelle jääden siihen seisomaan. Gertrud tuskin
näytti huomaavankaan hänen tuloaan, mutta Betsy kääntyi kiivaasti häntä
kohti ajaakseen hänet ulos sairaan huoneesta.
Mutta kun hän katsoi Boon kasvoihin, alkoi hänen sydäntään vihloa ja
hänen tuli kovin Boota sääli. Hyvä Jumala, hän luulee varmaankin
Gertrudin kuolevan, Betsy ajatteli. Tietysti hän nyt ajattelee, ettei
Gertrudia enää mikään voi pelastaa, kun taalalaiset ovat päättäneet
jäädä Jerusalemiin.
Samassa hänelle selvisi, miten rakas Gertrud Boolle oli, ja hän mietti
itsekseen: Parasta on antaa poika poloisen jäädä huoneeseen. En henno
kieltää häntä näkemästä Gertrudia niin kauan kuin enää mahdollista on.
Boo sai siis jäädä huoneeseen seisomaan ja kuuli nyt Gertrudin joka
sanan. Gertrudin kuume ei nyt ollut niin ankara, että hän olisi
houraillut, mutta hän puhui alituiseen kaivoista ja virroista, niinkuin
kaikki muutkin sairaat. Lakkaamatta hän myöskin valitti kärsivänsä
hirveätä, polttavaa janoa.
Kerran Betsy kaatoi vettä lasiin ja tarjosi sitä sairaalle. "Juo tätä
vettä, Gertrud", hän sanoi. "Ei se ole vaarallista."
Gertrud kohosi hiukan päänalaiseltaan, tarttui lasiin ja nosti sen
huulilleen. Mutta ennen kuin hän oli sitä maistanutkaan, painoi hän
jälleen päänsä alas. "Etkö sinäkin tunne, miten hirveän pahalta se
haisee", hän vaikeroi. "Ihanko sinä tahdot hengen minulta riistää!"
"Ei tässä vedessä ole mitään lisämakua eikä hajua", sanoi Betsy
tyynesti. "Se on ihan varta vasten puhdistettu, jotta sairaat voisivat
sitä vaaratta juoda."
Hän tyrkytteli vettä yhä vielä, mutta Gertrud työnsi niin kiivaasti
lasin luotaan, että vettä läikähti peitteelle.
"Pitäisi sinun huomata minut kyllin sairaaksi muutenkin. Ei minun enää
kannata myrkkyvettä juoda", hän sanoi.
"Sinä rupeaisit heti paranemaan, kun edes hiukan uskaltaisit maistaa
vettä", intti Betsy yhä.
Gertrud ei vastannut, mutta hetken kuluttua hän alkoi nyyhkiä ja itkeä.
"Oi rakkahin lapsi kulta, mitä sinä itket?" Betsy kysyi.
"Kun tämä maailma on niin julma, ettei kukaan hanki minulle kelvollista
vettä", sanoi Gertrud, "kun minun täytyy täällä janoon nääntyä eikä
yksikään ihminen minua armahda."
"Älä nyt suotta, auttaisimmehan me sinua, jos vain voisimme", sanoi
Betsy hyväillen hänen kättään.
"Miksi sitten ette tuo minulle vettä?" Gertrud nyyhkytti. "En minä ole
kipeä muusta kuin janosta. Paranisin ihan sinä hetkenä, jona vain
saisin hyvää vettä."
"Tämä nyt on parasta vettä, mitä Jerusalemista saa", sanoi Betsy
surullisena.
Gertrud ei häntä kuunnellut.
"Ei minun olisi niin paha olla, jollen tietäisi, että täällä on hyvää
vettä", hän sanoi käsiään väännellen. "Ihme, kun minun täytyy nääntyä
janoon, vaikka Jerusalemissa on kokonainen kaivo täynnä raikasta,
puhdasta vettä."
Boo säpsähti tämän kuullessaan ja katsoi kysyvin silmin Betsyyn. Tyttö
kohautti hiukan hartioitaan ja pudisti päätään, ikään kuin sanoakseen:
Ei se ole muuta kuin kuumeisen houretta.
Mutta kun Boo yhä näytti halukkaalta kuulemaan enemmän, koetti Betsy
saada Gertrudia selittämään, mitä hän tarkoitti. "Tokkopa koko
Jerusalemissa nyt missään lienee oikein hyvää vettä", hän sanoi.
"Mihin kummalle sinun muistisi on joutunut", sanoi Gertrud, "vai etkö
sinä ollutkaan mukana, kun me eräänä päivänä kävimme katsomassa entistä
juutalaisten temppelinpaikkaa?"
"Olinhan minä mukana."
"Se ei ollut Omarin moskeijassa", sanoi Gertrud muistellen, "ei siinä
kauniissa moskeijassa temppelialueen keskellä, vaan ihan sen perällä,
vanhan ruman moskeijan sisässä. Etkö muista, että siellä oli kaivo?"
"Sen kyllä muistan", Betsy sanoi, "mutta en ymmärrä, mistä sinä siihen
uskoon olet tullut, että sen kaivon vesi muka on parempaa kuin muualla
koko kaupungissa."
"Täytyykö minun tosiaan puhua näin pitkältä, vaikka on niin kirvelevä
jano", Gertrud vaikeroi. "Olisit voinut samalla kertaa kuunnella miss
Youngin kertomusta kaivosta."
Puhuminen vaivasikin häntä todella äärettömästi, kun huulet olivat ihan
kuivat ja kurkku polttavan kuuma, mutta ennen kuin Betsy ennätti
vastatakaan, kertoi hän jo kuitenkin innokkaasti, mitä tiesi kaivosta.
"Tuo kaivo on ainoa Jerusalemissa, jossa aina on hyvää vettä", hän
sanoi. "Ja syynä siihen on se, että sen lähteet ovat paratiisissa."
"Olisipa hauska tietää, kuka teistä oikein on käynyt sitä tutkimassa",
sanoi Betsy hiukan hymyillen.
"Tiedän sen muuten", Gertrud jatkoi totisena. "Miss Young kertoi. Muuan
köyhä vedenkantaja näet meni kerran ankarana kesäkuivana noutamaan
vettä vanhasta moskeijasta. Hän kiinnitti sankonsa vipuköyden päässä
olevaan koukkuun ja laski sen alas. Mutta vedenpintaan sattuessaan
sanko putosi koukusta ja painui kaivon pohjaan. Tietysti mies ei olisi
tahtonut menettää sankoansa." -- "Ei tietenkään", myönsi Betsy. -- "Hän
riensikin heti noutamaan pari muuta vedenkantajaa ja laskeutui heidän
avullaan alas pimeään kaivoon."
Kertoessaan tätä Gertrud kohosi kyynärpäänsä varaan katsellen Betsyä
kuumeesta helottavin silmin. "Hän painui painumistaan yhä alemmas,
ymmärrätkös, ja kuta syvemmälle hän joutui, sitä enemmän hän alkoi
ihmetellä, sillä alhaalta kaivon pohjasta virtaili lempeä valo häntä
vastaan. Ja kun hän viimein tunsi maata allaan, oli vesi tyyten
hävinnyt, ja sen sijaan hän huomasikin joutuneensa keskelle ihanaa
puutarhaa. Aurinko ja kuu eivät siellä loistaneet, vaan heikko,
tasainen valo läikehti siellä, niin että hän näki kaikki tyynni ihan
selvästi. Ihmeellisintä oli, että siellä alhaalla kaikki näytti
nukkuvan syvää unta. Kukkaset seisoivat latvat ummessa, puiden lehdet
riippuivat kokoon kääriytyneinä, ja ruoho oli kallistunut maahan.
Toinen toisiaan vastaan olivat ihanat puut uneen painuneet, ja linnut
istuivat liikkumatta niiden latvoissa. Ja siellä alhaalla ei mikään
punertanut eikä viheriöinyt, vaan kaikki oli tuhkanharmaata, vaikka
ymmärtänethän kuitenkin, että siellä oli hyvin kaunista."
Gertrud kertoi ihan juurta jaksain saadakseen muka Betsyn siten
paremmin uskomaan. "Mitenkäs sen miehen sitten kävi?" Betsy kysyi. --
"Niin, hän seisoi hetkisen mietiskellen, mihin oli joutunut, mutta
sitten häntä alkoi pelottaa, että kaivon partaalla odottavat miehet
menettäisivät malttinsa, jos hän viipyisi liian kauan. Mutta ennen kuin
hän nostatti itsensä maan pinnalle, kävi hän puiston suurimmasta ja
ihanimmasta puusta taittamassa oksan, jonka hän otti myötänsä."
"Minusta hänen olisi ollut parempi jäädä kauemmaksikin aikaa sinne
puistoon", sanoi Betsy, hymyillen, mutta Gertrud ei välittänyt hänen
puheistaan. "Kun hän oli jälleen ylhäällä ystäviensä luona", hän
jatkoi, "kertoi hän heille, mitä oli nähnyt, ja näytti heille
taittamansa oksan. Ja tiedäpäs, että heti ilmaan ja valoon päästyään se
heräsi eloon. Lehdet puhkesivat, ne kadottivat tuhkanharmaan värinsä ja
kävivät heleän, loistavan vihreiksi. Ja tämän nähtyään vedenkantaja ja
hänen ystävänsä arvasivat, että hän oli ollut paratiisin yrttitarhassa,
joka uinaillen lepää Jerusalemin alla, kunnes se tuomiopäivänä nousee
maanpinnalle uuteen eloon ja uuteen ihanuuteen."
Gertrud hengähti syvään ja vaipui päänalaiselle. "Voi rakkaani, sinä
väsyt liiaksi, kun puhut niin paljon", Betsy sanoi. -- "Pitäähän minun
puhua niin että ymmärrät, miksi siinä kaivossa vesi on hyvää", Gertrud
huokasi, "eikä kertomuskaan ole enää kovin pitkä. Käsitäthän sinä,
ettei kukaan olisi miehen paratiisissa käyntiä uskonut, jollei hän
olisi tuonut tuota oksaa mukanaan. Mutta se oli ihan toista lajia kuin
ne puut, joita siihen asti oli tunnettu, ja sen vuoksi hänen ystävänsä
tahtoivatkin heti laskeutua kaivoon katsomaan paratiisia. Mutta kas,
vesi oli juossut takaisin kaivoon, ja vaikka he olisivat sukeltaneet
miten syvälle tahansa, eivät he tavanneet pohjaa."
"Vai ei sitten kukaan muu päässyt paratiisia näkemään", Betsy sanoi. --
"Ei, ei kukaan muu, ja siitä ajasta saakka ei vesi ole koskaan kaivosta
hävinnyt, niin että vaikka lukemattoman monet ovat sitä yrittäneet, ei
kukaan ole voinut päästä kaivon pohjaan."
Gertrud huokasi syvään ja alkoi sitten uudelleen: "Syynä siihen on,
näetkös, se, ettei meidän ole lupa nähdä paratiisia jo tässä elämässä."
-- "Ei, ei kai olekaan", myönsi Betsy. -- "Mutta tärkeintä meidän on
tietää, että se kumminkin on siellä alhaalla meitä odottamassa." --
"Niinhän on." -- "Ja nyt sinä, Betsy, varmaankin ymmärrät, että onhan
vesi aina puhdasta ja raikasta siinä kaivossa, jonka lähteet ovat
paratiisissa." -- "Voi rakkaani, kunpa minä kykenisin sinulle
hankkimaan tuota vettä, jota sinä niin kovin kaipaat", sanoi Betsy
surumielisesti hänelle hymyillen.
Juuri kun Betsy tätä sanoi, avasi eräs hänen pikku sisaristaan ovea ja
viittasi häntä luokseen. "Betsy, äiti kääntyi kipeäksi", sanoi tyttö,
"hän on makuulla ja kutsuu sinua." Betsy näytti neuvottomalta, kuinka
hän oikein saattoi lähteä Gertrudin luota. Mutta hetken epäröityään hän
teki päätöksensä ja kääntyi Boon puoleen, joka yhä vielä seisoi
ovenpielessä. "Sinähän voit vielä jäädä tänne Gertrudin luokse ja pitää
häntä silmällä sen aikaa, kun minä olen poissa." -- "Kyllä", Boo
vastasi, "kyllä minä pidän häntä silmällä niin hyvin kuin voin." --
"Koettaisit vain saada häntä juomaan, jotta hän irtautuisi siitä
ajatuksesta, että hän kuolee janoon", kuiskasi Betsy pois mennessään.
Boo istahti Betsyn paikalle vuoteen viereen. Gertrudille ei näyttänyt
olevan mitään eroa sillä, hänkö siinä istui vai Betsy. Hän puheli yhä
edelleen paratiisin kaivosta, katseli silmät suurina ja kuvitteli,
kuinka virkistävää ja raitista ja puhdasta sen vesi oikein lieneekään.
"Kuulehan Boo, kun minä en saa Betsyä uskomaan, että vesi siinä
kaivossa on parempaa kuin missään muualla tässä kaupungissa", hän
valitti. "Sen vuoksi hän ei yritäkään sitä minulle hankkia."
Boo oli hänen puhuessaan tullut hyvin miettiväiseksi. "Sitä minä tässä
ajattelen, että eiköhän minun pitäisi käydä noutamassa sinulle sitä
vettä", hän sanoi.
Gertrud ihan säikähti ja tarttui häntä takin hihaan, jottei hän pääsisi
lähtemään. "Voi, älä toki sellaista ajattelekaan, minähän muuten vain
valittelen Betsylle, kun minun on niin kova jano. Kyllä minä vallan
hyvin tiedän, ettei hän voi hankkia vettä paratiisin kaivosta. Miss
Younghan sanoi, että muhamettilaiset pitävät sitä niin pyhänä, etteivät
salli kenenkään kristityn siitä vettä noutaa."
Boo istui kotvan aikaa ääneti, mutta mietiskeli yhä vielä samaa asiaa.
"Voisinhan minä pukeutua muhamettilaisen näköiseksi", hän esitti.
"Älä millään muotoa sellaista ajattele", Gertrud sanoi, "se on ihan
mielettömyyttä." Mutta Boo ei tahtonut luopua aikeestaan. -- "Jos minä
selittäisin asian sille suutariukolle, joka on täällä meillä kenkiä
paikkaamassa, niin kyllä minä uskoisin saavani hänen vaatteensa
lainaksi", hän sanoi.
Gertrud lepäsi ääneti miettien hänen ehdotustaan. "Onko suutari tänään
täällä?" hän kysyi. -- "Kyllä hän on", sanoi Boo. -- "Niin, mutta eihän
siitä sittenkään voi mitään tulla", Gertrud huoahti.
"Ajattelin, että minun olisi parasta lähteä nyt päivällisen jälkeen,
kun ei enää tarvitse pelätä auringonpistoa", Boo sanoi. -- "Mutta eikö
sinua hirveästi pelota? Ihan varmasti he surmaavat sinut, jos saavat
tietää, että olet kristitty." -- "Mitäs minä pelkäisin, kun vain puen
itseni oikein heidän näköisekseen, panen punaisen fetsin ja valkoisen
turbaanin päähäni ja jalkaani repaleiset keltaiset tohvelit ja
kiinnitän vaatteeni vyötäisistä, niinkuin olet nähnyt vedenkantajilla."
-- "Mutta missä sinä aikoisit vettä kuljettaa?" -- "Otan pari meidän
suurta vaskisankoamme ja kannan niitä olkakorennolla", sanoi Boo.
Hänestä näytti kuin Gertrud elpyisi siitä toiveesta, että hän lähtee
noutamaan vettä, vaikka hän vieläkin koetti estellä. Mutta samassa hän
itse havahtui käsittämään, kuinka mahdoton koko aie oli. Voi hyvä
Jumala, enhän minä voi mennä noutamaan vettä temppelitarhasta, jota
muhamettilaiset pitävät niin pyhänä, että kristitty siihen tuskin voi
jalallaan astua, hän ajatteli. En minä saisi siirtokunnan veljiltä
lupaakaan sellaiseen yritykseen, vaikka mieleni kuinka tekisi. Eikä
siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä kyllä paratiisinkaivon vesi on
yhtä huonoa kun joka paikassa muuallakin.
Ajateltuaan sitä vähän aikaa hän säpsähti, kun Gertrud sanoi: "Tähän
aikaanhan ei taida olla paljon väkeä ulkona liikkeellä." Nyt hän
varmaankin odottaa, että minä tosiaan lähden, Boo ajatteli, nytpä minä
pulaan jouduin. Ja Gertrud näyttää niin virkistyneeltä, etten minä
uskalla hänelle sanoa, miten mahdotonta se kaikki on.
"Niin, se on totta", sanoi Boo hiukan arkaillen, "helppo minun olisi
päästä täältä Damaskoksen portille asti, jollen vain tapaa ketään
siirtokuntalaisia." -- "Kieltäisivätkö he sinua menemästä?" sanoi
Gertrud ihan hätäisen näköisenä. Boo oli juuri aikonut sanoa jotakin
sellaista päästäkseen koko hankkeesta, mutta ei hennonutkaan, kun näki
hänet niin huolissaan. -- "Eivät he kiellä minua menemästä", hän
reippaasti sanoi, "eivät edes tunnekaan minua, kun minä kuljen
vedenkantajan puvussa, jotta suuret vaskisangot heilahtelevat." Gertrud
näytti tyyntyvän. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti uuteen suuntaan.
"Vai niin suuria ne sinun sankosi ovat." -- "Niin, ole vain huoleti,
kyllä ne ovat niin suuria, että kun minä niissä tuon vettä kotiin, niin
riittää sitä sinulle moneksi päiväksi."
Sen jälkeen Gertrud lepäsi mitään puhumatta, mutta hänen silmänsä, kun
hän Boohon katsoi, näyttivät ihan pyytämällä pyytävän häntä jatkamaan,
eikä Boo hennonut vastustaa. "Damaskoksen portin sisäpuolella minun on
hankalampi liikkua", hän sanoi, "en tiedä miten siellä väentungoksessa
oikein päässen eteenpäin." -- "Mutta kulkeehan siellä sentään muitakin
vedenkantajia", Gertrud innostui sanomaan. -- "Niin, mutta siellä on
kameelejakin eikä yksin ihmisiä", sanoi Boo. Hän koetti esittää kaikki
mahdolliset esteensä. -- "Luuletko sitten kauankin viipyväsi siellä?"
kysyi sairas huolestuneena. Boon kävi nyt niinkuin ennenkin, hän ei
rohjennut sanoa Gertrudille, että koko kulku oli mahdotonta. "Jos
sangoissani olisi ollut vettä, olisi minun kyllä ollut pakko vartoa,
mutta nyt, kun ne ovat tyhjät, pujottelen kyllä kameelien lomitse."
Boon sitten uudelleen vaiettua Gertrud ojensi laihtuneen kätensä ja
hiveli pari kertaa hänen kättään. "Sinä olet kovin hyvä, kun noudat
minulle vettä", sanoi hän vienosti.
Auta armias Jumala minua, joka tässä uskottelen hänelle, että se muka
on mahdollista, Boo ajatteli. Mutta kun Gertrud yhä vielä hiveli hänen
kättään, ei hän voinut olla edelleenkin kertomatta, kuinka hän sitten
kulkisi. "Sieltä minä jatkan suoraan eteenpäin, kunnes saavun Via
Dolorosalle", hän sanoi. -- "Sepä hyvä, siellähän ei koskaan ole paljon
väkeä", huudahti Gertrud iloisesti. -- "Siellä minä en tapaakaan muuta
kuin pari vanhaa nunnaa", Boo reippaasti lisäsi. "Minä kuljenkin sitten
ihan esteettömästi seraljiin ja vankiloihin saakka."
Tässä Boo vaikeni uudelleen, mutta Gertrud hiveli yhä hiljakseen hänen
kättään. Siten hän ikään kuin äänettömästi pyysi häntä jatkamaan
eteenpäin. Näyttääpä kuin hän tuntisi vähemmän janon vaivoja, kun minä
edes kerronkaan hänelle olevani vettä noutamassa. Vielä minun täytyy
kuvailla hänelle, kuinka minä siinä onnistun.
"Siellä vankilain lähellä minä uudelleen joudun meteliin ja
väentungokseen", hän sanoi, "sillä kaiketi poliisi tapansa mukaan
siellä raastaa mukanaan jotakin vankilaan vietävää varasta, ja silloin
aina koko joukko kerääntyy ympärille asiasta juttelemaan." -- "Sinä
tietysti menet ohitse niin pian kuin voit", innostui Gertrud sanomaan.
-- "En minä ohitse mene, sillä silloin kaikki näkisivät, etten minä ole
tämänmaalaisia, päinvastoin minä seisahdun kuuntelemaan, ikään kuin
jotakin heidän pakinastaan ymmärtäisin." -- "Mitä hyötyä siitä on, kun
et mitään ymmärrä?" -- "Ymmärtäisin kumminkin sen verran, että siitä
varkaasta se puhe on."
"Kun sitten kaikki ovat siitä päässeet selville, ettei heillä muuta
näkemistä ole kuin tuo rosvo, silloin joukko hajaantuu ja minä jatkan
matkaani. Täältä kun vain käyn pimeän holviportin läpi, niin olen
temppelitarhassa. Mutta se on varmaa, että juuri kun minä olen
astumaisillani jonkun lapsinulikan yli, joka makaa sikeässä unessa
keskellä katua, silloin joku poika ojentaa säärensä eteeni, niin että
kompastun ja alan noitua ruotsiksi aika lailla. Minä tietenkin
säikähdän hirveästi ja vilkuilen poikavekaroihin nähdäkseni,
huomasivatko he mitään. Mutta ne eivät ole tietääkseenkään, maata
kellettävät vain laiskoina katuliassa."
Gertrud piti yhä vielä kättään Boon kädenselällä, ja Boo tuli siitä
aivan vallattomalle tuulelle, vilkastui niin, että saattoi sanoa ja
tehdä mitä tahansa ollakseen hänelle mieliksi. Tämähän alkoi tuntua
ihan siltä kuin hän juttelisi satua lapsille, ja hän alkoi omaksi
huvikseen kuvittaa kertomustaan monilla seikkailuilla. Nyt minun on
parasta tehdä tästä matkasta niin vaikuttava kuin suinkin, kun se
kerran häntä huvittaa, hän ajatteli, sitten kai täytyy jollakin tavalla
peruuttaa kaikki.
"Niin, sitten minä tulen päivänpaisteiselle, suurelle, avoimelle
temppelipihalle, ja totta puhuen minä ensi hetkellä unohdan sekä sinut
että kaivon ja veden, jota lähdin noutamaan." -- "Mitäs ihmeen kummaa
sinulle silloin tapahtuu?" kysyi Gertrud ja hymyili hänelle. -- "Ei
minulle tapahdu niin mitään", sanoi Boo aivan varmasti, "mutta kun
siellä on niin kovin valoisata ja kaunista ja rauhallista juuri
tultuani kaupungin hämärästä, en minä voi muuta kuin seisoa ja katsella
ympärilleni. Ja siellähän onkin paljon katselemista, Omarin moskeija,
joka seisoo korkeimmalla kummulla keskellä temppelialuetta, ja lukuisia
pylväskatoksia ja kaariportteja ja porraskäytäviä ja kaivoja. Ja niin
paljon muistoja johtuu mieleeni, kun ajattelen nyt seisovani
juutalaisten vanhan temppelin paikalla, että kovin olisin iloinen, jos
nuo maassa makaavat suuret kivilohkareet nousisivat puhumaan ja
kertoisivat, mitä kaikkea siellä on tapahtunut."
"Mutta eiköhän sinun liene vaarallista seisoa paikallasi, kun näytät
siellä niin oudolta", sanoi sairas. Gertrud kaiketi tahtoo, että minä
pian tulisin vettä noutamasta, Boo ajatteli, hän on niin ihmeellisen
innostunut, kuin ihan tosiaan kuvittelisi minun olevan menossa
paratiisinkaivolle.
Mutta oikeastaan Boon oli käynyt samalla lailla hän oli niin
viehättynyt kertomukseensa, että näki koko temppelitarhan edessään ja
kuvaili seikkailujansa aivan kuin tositapahtumia.
"Niin on, mutta en minä enää seisokaan", hän sanoi, "kuljen jo Omarin
moskeijan ohi ja sen eteläpuolella seisovien suurten mustain sypressien
välitse ja sen ison vaskisen vesialtaan sivuitse, jonka sanotaan
aikoinaan olleen Salomon temppelissä. Ja kaikkialla, minne menen, lojuu
ihmisiä kivilaatoilla kuumimmassa päivänpaahteessa. Tuolla on lapsia
leikkimässä, ja tuolla nukkuu laiskureita, ja dervishisheikki istuu
maassa opetuslastensa keskellä. Hän huojuttelee ruumistaan edestakaisin
puhuessaan heille, ja kun minä näen hänet, en voi olla ajattelematta:
Tuolla lailla Jeesuskin muinoin istui tässä samassa temppelitarhassa
selittäen opetuslapsille viisauttaan. Juuri kun minä siinä seison ja
ajattelen tätä, nostaa dervishisheikki silmänsä maasta ja katsoo
minuun. Arvaathan, että minä kovasti säikähdän hänen suuria, mustia
silmiään, joilla hän näkee ihan ihmisen läpi." -- "Kun ei hän vain
näkisi, ettet sinä ole oikea vedenkantaja", Gertrud sanoi. -- "Ei ole
hätää, hän ei näytä ollenkaan kummastelevan nähdessään minut, mutta
heti sen jälkeen minun täytyy kulkea parin oikean vedenkantajan ohi,
jotka seisovat nostamassa vettä kaivosta. Ne huutavat minulle, ja minä
käännyn ja viittaamalla näytän heille, että olen menossa moskeijaan. Ja
sitten on takanani ihan äänetöntä." -- "Mutta mitenkäs, jos he nyt
huomaavat, ettet ole musleemi?" -- "Minä käännyn vielä kerran ympäri
katsomaan heitä, mutta he seisovat selin minuun ja haastelevat
keskenään." -- "Ovat tainneet huomata jotakin muuta, joka on
merkillisempää kuin sinä." -- "Niin taisivat tehdä."
"Sitten minä vihoviimein ehdin vanhan El Aksan moskeijan luokse, jonka
sisässä kaivo on", Boo sanoi, "ja kuljen juuri niiden kahden lähekkäin
seisovan portinpylvään ohi, joista sinäkin kyllä olet kuullut, ettei
niiden välitse kukaan muu pääse tunkeutumaan kuin vanhurskas mies.
Niin, minä silloin itsekseni sanon, enpä koetakaan nyt tänään tunkeutua
noiden pylväiden välitse, kun olen menossa vettä varastamaan." --
"Kuinka sinä sellaista voit ajatella", virkahti Gertrud, "ethän
ikipäivinäsi ole tehnyt sen parempaa työtä."
Gertrud makasi nyt vallan iloisen näköisenä ja kuunteli hartaasti.
Hänellä oli niin kova kuume, ettei hän kyennyt erottamaan
tositapahtumaa keksitystä jutusta, vaan oli tykkänään siinä
käsityksessä, että Boo parhaillaan kulki noutamaan vettä
paratiisinkaivosta.
"Sitten minä heitän tohvelit jalastani ja käyn sisään El Aksan
moskeijaan", Boo jatkoi. Tämän kertomuksen sommitteleminen oli hänestä
nyt ihmeellisen helppoa, mutta hän oli oikein tuskissaan siitä, miten
saisi Gertrudille sanotuksi, että hänen todella oli aivan mahdotonta
hankkia vettä. "Ja päästyäni sitten esteettömästi temppeliin sisään
minä heti näen kaivon vasemmalla, keskellä moninkertaisia pylväsrivejä.
Sen päällä ovat vipuvehkeet ja nuorat ja koukut, niin että helppo sinne
on laskea sankonsa ja täyttää ne. Ja totta totisesti minä nostankin
kaivosta puhdasta ja kirkasta vettä. Kunhan Gertrud saa tätä vettä
maistaakseen, silloin hän varmaan paranee, minä itsekseni ajattelen
sankoja täyttäessäni."
"Niin, kun sinä vain pian saisit sen tuoduksi kotiin", Gertrud sanoi.
-- "Kyllähän käsität", Boo vastasi, "etten minä nyt voi kulkea niin
huolettomana kuin tullessani. Nyt, kun olen saanut vettä, minua
pelottaa, että sen menetän. Ja kuta lähemmäs porttia tulen, sitä
enemmän minua huolettaa, sillä sieltä tuntuu kuuluvan meteliä ja
huutoa." -- "Voi voi, mitenhän nyt käy?" kysyi Gertrud, ja Boo näki
hänen aivan kalpenevan tuskasta. Mutta kun Boo näki Gertrudin niin
kiintyneen hänen kertomukseensa, silloin hänen mielikuvituksensa oikein
yltyi ja hän puhkesi sanomaan: "Mitenkäkö nyt käy! Niin, tiedäpäs. Koko
Jerusalem siellä on tulossa minua vastaan."
Hän pidätti hetkisen henkeään oikein kuvaavasti osoittaakseen, kuinka
hän säikähdyksestä tyrmistyi. "Niin, ne kivilaatoilla vetelehtijät ovat
miehissä nousseet hereille, ja nyt ne seisovat El Aksan ulkopuolella
hälisemässä. Ja niiden kirkuna kokoaa väkeä joka taholta. Ylimmäinen
temppelinhoitaja rientää Omarin moskeijasta, yllään iso turbaani ja
ketunnahkaturkit, ja lapsinulikkoja ilmaantuu kaikista käytävistä, ja
unestaan heränneitä tyhjäntoimittajia tulee kaikista temppelitarhan
nurkista. Eikä minun edessäni näy muuta kuin puristettuja nyrkkejä ja
kirkuvia kitoja ja ilmaa haparoivia käsiä. Ja silmissäni vilisee
ruskeanjuovikkaita kaapuja ja liehuvia vaatteita ja punaisia vöitä ja
keltaisia tohveleita, jotka polkea jytistävät maata."
Boo vilkaisi Gertrudiin tätä kertoessaan. Gertrud ei keskeyttänyt hänen
puhettaan kysymyksillä, vaan kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti ja
oli hädissään hiukan kohonnut kyynärpäittensä varaan.
"Minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, mitä he minulle sanovat",
Boo jatkoi, "mutta sen verran siitä kuitenkin arvaan, että he
ovat kiukuissaan, kun kristitty on uskaltanut noutaa vettä
paratiisinkaivosta." Gertrud vaipui kalmankalpeana takaisin patjalle.
-- "Niin, kyllä minä jo käsitän, että sinun on mahdotonta tuoda minulle
sitä vettä", hän sanoi melkein soinnuttomasti.
Niin, totta totisesti se onkin mahdotonta, Boo ajatteli itsekseen.
Mutta nähdessään Gertrudin niin huolestuneena hän uudelleen heltyi.
Täytyy minun sittenkin toimittaa niin, että tuo paratiisin vesi joka
tapauksessa saadaan tänne Gertrudille, hän ajatteli.
"Otetaanko sitten vesi sinulta pois?" kysyi Gertrud. -- "Ei, aluksi he
vain puivat nyrkkiä ja kirkuvat, mutta eivät oikein tiedä mitä tehdä."
Boo vaikeni hetkiseksi, itsekään hän ei ollut vallan varmana, miten
tämän vyyhden selvittäisi. Silloin hän sai Gertrudilta apua. --
"Toivoin, että se sheikki, joka istui ja puhui oppilastensa kanssa,
tulisi pelastamaan sinua."
Boo veti syvään henkeä. "Miten ihmeessä sinä sen arvasit!" hän
huudahti.
"Minä näen nyt, kuinka se moskeijanhoitaja, jolla oli se kaunis
ketunnahkaturkki, antaa käskyjä väelle", hän jatkoi. "Jotkut silloin
tempaavat tikarinsa vyöstään ja syöksyvät kimppuuni. He aikovat kai
heti paikalla nutistaa minut hengiltä. Mutta se on ihmeellistä, etten
minä pelkää omasta puolestani, sitä vain varoittelen, etteivät vettä
läikyttäisi. Ja noiden miesten hyökätessä kimppuuni minä tietenkin
lasken vesisangot maahan ja asetun itse niiden eteen. Ja kun he ovat
ihan likelläni, minä paiskaan käsivarsin sivaltamalla heidät kumoon. He
näyttävät aika ällistyneiltä kellahtaessaan maahan; eivätpä ennalta
tienneet, miten taalalaisen kanssa on tapeltava."
"Mutta pian he ovat uudelleen pystyssä, ja toisia tulee lisää. Ja nyt
heitä on niin monta, että minä selvästi näen joutuvani alakynteen." --
"Mutta silloin se dervishisheikki varmaankin astuu esiin", virkkoi
Gertrud. Tätä ajatusheittoa Boo heti käytti. -- "Niin, hän astuu esiin
hyvin hiljaa ja arvokkaasti ja sanoo muutaman sanan väkijoukolle, joka
heti lakkaa minua uhkailemasta ja ahdistamasta." -- "Minäpä tiedän
vallan hyvin, mitä hän sitten tekee", Gertrud sanoi. -- "Hän katselee
sitten minuun kirkkain, tyynin silmin", sanoi Boo. -- "Ja entäs
sitten?" -- Boo koetti keksiä jotakin, mutta oli aivan neuvoton. "Niin,
sinähän sen olet jo arvannut", hän sanoi houkutellakseen Gertrudia
puhumaan.
Gertrud näki koko tapahtuman ihan selvästi edessään. Hän ei
hetkistäkään epäröinyt. "Sitten hän työntää sinut syrjään", hän sanoi,
"ja katsoo vesisankoon." -- "Ihan niin, juuri niin hän tekee", sanoi
Boo. -- "Hän katselee paratiisinkaivosta otettua vettä", sanoi Gertrud
vielä varmuudeksi. Mutta ennen kuin hän ennätti mitään lisätä, oli Boo
itse sitä tietämättään siirtynyt hänen ajatusjuoksuunsa, niin että hän
yht'äkkiä selvästi tiesi, miten Gertrud oli mielessään kuvitellut hänen
selviämisensä seikkailusta. Hän alkoi itse hyvin innokkaasti kertoa.
"Ymmärräthän, Gertrud, ettei sangoissa ollut mitään muuta kuin silkkaa
vettä, kun minä niitä kannoin El Aksan kaivolta, ei muuta kuin silkkaa
vettä." -- "Mutta entäs nyt?" -- "Kas, kun tuo mies kumartuu niihin
katsomaan, näkee hän vedessä pari puunoksaa." -- "Tietysti", Gertrud
sanoi, "ihan niin minäkin uskoin käyvän. Ja niissä oksissa on
harmahtavia lehtisilmuja, etkös näekin?" -- "Kyllä minä näen." -- "Tuo
dervishi on kaiketi jonkinlainen ihmeentekijä." -- "Niin kai hän on",
Boo vakuutti, "ja hyvä ja armelias hän on myöskin."
"Kun hän nyt kumartuu alas ja ottaa oksat vedestä ja nostaa niitä
ilmaan", sanoi Gertrud, "puhkeavat lehdet silmuistaan ja muuttuvat
ihmeen kauniin vihreän värisiksi." -- "Ja sitten väkijoukosta kajahtaa
riemastunut huuto", kiiruhti Boo jatkamaan, "ja nuo kauniit lehdet
kädessään dervishi menee moskeijan hoitajan luokse. Hän viittaa lehviin
ja viittaa minuun. Siitä on helppo käsittää mitä hän sanoo: 'Tuo
kristitty mieshän on nostanut lehtiä ja oksia paratiisista. Ettekö jo
huomaa, että hän on Jumalan turvissa ja ettei häntä ole lupa surmata!'
Sitten hän tulee minun luokseni, yhä vielä pitäen välkkyviä lehtiä
kädessään. Minä näen niiden loistavan päivänpaisteessa, niiden väri
vaihtuu milloin vaskenpunaiseksi, milloin siniseksi kuin teräs. Hän
auttaa korentoa olalleni ja viittaa minulle luvan lähteä. Ja minä menen
niin nopeasti kuin voin, mutta en malta olla monet kerrat katsomatta
taakseni. Ja yhä vielä hän seisoo väkijoukon keskellä pitäen
välähteleviä lehviä koholla ilmassa, ja väki katselee niitä
liikahtamatta paikaltaan. Ja siinä hän seisoo vielä minun ehdittyäni
pois temppelintarhasta."
"Oi, Jumala häntä siunatkoon", sanoi Gertrud hymyillen Boolle. "Nyt
sinä varmaankin saat esteettä tuoduksi kotiin paratiisinkaivon veden."
"Niin", Boo vastasi, "nyt ei enää mitään pysähdyksiä tapahdu, vaan minä
pääsen onnellisesti kotiin."
Samassa Gertrud kohotti odottavasti päätään ja hymyili uudelleen. Voi
hyvä isä, nyt hän varmaan uskoo, että vesi on jo täällä! ajatteli Boo.
Kuinka hirveän pahasti minä teinkään, kun häntä uskottelin. Varmasti
hän nyt kuolee, kun minä hänelle sanon, ettei täällä olekaan sellaista
vettä kuin hän kaipaa.
Hän sieppasi hädissään pöydällä seisovan vesilasin, saman, jota Betsy
oli tarjonnut Gertrudille, ja ojensi sen hänelle. "Tahdotko nyt,
Gertrud, maistaa paratiisin vettä?" hän sanoi tuskasta vapisevalla
äänellä. Melkein hän säikähti, kun Gertrud nousi istumaan ja tarttui
molemmin käsin lasiin. Hän joi halukkaasti puoli lasillista. --
"Siunatkoon Jumala sinua", hän sanoi, "nyt minä saan elää." -- "Vähän
ajan perästä saat juoda lisää", sanoi Boo. -- "Mutta sinun täytyy antaa
tätä vettä toisillekin sairaille, jotta hekin paranisivat", sanoi
Gertrud. -- "Ei", sanoi Boo, "paratiisinkaivon vesi on vain sinua
varten. Sitä ei kukaan muu saa juoda." -- "Mutta maista nyt ainakin
sinä itse, kuinka hyvää se on", sanoi Gertrud. -- "Kyllä minä
maistankin", sanoi Boo. Hän otti Gertrudilta lasin, käänsi sitä niin,
että hänen huulensa sattuivat samaan kohtaan, jota Gertrudin huulet
juuri olivat koskettaneet, ja katseli Gertrudia onnesta loistavin
silmin.
Mutta ennen kuin hän ehti lasin tyhjentää, oli Gertrud vaipunut
takaisin päänalaiselleen ja nukahtanut kevyesti ja silmänräpäyksessä
niinkuin lapsi.