Jerusalemin muurin ulkopuolella, Siionin vuoren etelärinteellä oli
se amerikkalaisen lähetyslaitoksen kalmisto, johon Gordonin
siirtokuntalaiset olivat saaneet luvan haudata kuolleensa. Useita
heistä oli jo sinne viety, ensimmäisenä pikku Jacques Garnier, joka oli
ollut tarjoojapoikana suuressa L'Univers laivassa, ja viimeisenä itse
Edward Gordon, joka oli kuollut kuumetautiin tänä vuonna heti
Amerikasta palattuaan.
Tämä hautausmaa oli mahdollisimman yksinkertainen ja koristeeton. Se
oli ainoastaan pieni, nelikulmainen maapalsta, jota ympäröi niin korkea
ja leveä kiviaita kuin tavallisen linnoituksen muuri. Siinä ei ollut
puuta eikä ruohoa, ainoastaan kivet ja rauniot oli korjattu pois, niin
että maa oli tasainen ja puhdas. Hautakumpujen peittona oli laakeat
kalkkikivipaadet, joita Jerusalemissa on yltäkyllin, ja muutamien
hautojen vieressä jokin vihreä istumapenkki.
Itänurkassa, mistä olisi ollut ihmeen kaunis näköala Kuolleelle merelle
ja kullanhohtaville Moabin vuorille, jollei aita olisi ollut tiellä,
olivat ruotsalaisten haudat. Siellä heitä jo oli niin monta, kuin olisi
Herra katsonut sen jo riittävän heidän työkseen, että olivat luopuneet
kodeistansa, eikä olisi vaatinutkaan enempiä ehtoja päästääkseen heidät
valtakuntaansa. Siellä lepäsi seppä Birger Laurinpoika ja Ljungo
Björnin pieni Erkki ja lautamiehen Gunhild ja Briitta Ingmarintytär,
joka oli kuollut rokkoon kohta sen hauskan päivän jälkeen, jolloin
siirtokuntalaiset olivat olleet kukankeruussa. Siellä lepäsivät myöskin
Petter Gunnarinpoika ja Martta Eskilintytär, jotka olivat Amerikassa
kuuluneet Hellgumin seurakuntaan. Kuoleman sato heidän joukossaan oli
ollut niin runsas, että siirtokuntalaiset jo pahoittelivat valtaavansa
liian ison alan ahtaasta kalmistosta.
Yksi Timmin Halvor Halvorinpojankin omaisista oli tässä hautatarhassa.
Se oli hänen nuorin tyttärensä, pieni vielä, vasta kolmevuotias. Tähän
lapseensa Halvor oli ollut koko sydämestään kiintynyt, se oli heistä
kaikista ollut enimmän hänen näköisensä. Hän ei ollut koskaan tuntenut
niin suurta hellyyttä ketään muuta kuin sitä tytärtään kohtaan. Lapsen
kuoltua hän ei voinut mitenkään sitä unohtaa. Yrittipä hän mitä
tahansa, aina hänen ajatuksensa olivat tytärvainajassaan.
Jos hän olisi kuollut Taalaissa ja ollut haudattuna kotipitäjän
kalmistoon, olisi Halvor ehkä voinut vapautua häntä alati
muistelemasta, mutta hänestä tuntui, että tyttösen varmaan oli kovin
ikävä olla ypöyksinään kolkolla hautausmaalla. Yöllä hän näki hänet
istumassa pienellä hautakivellään itkusuin ja vilusta väristen ja
valittaen pelkäävänsä pimeätä ja koko tätä outoa ympäristöä.
Eräänä iltana Halvor meni Josafatin laaksoon ja poimi kätensä täyteen
punaisia vuokkoja, somimpia ja iloisimpia mitä löytää voi, viedäkseen
niitä haudalle. Kävellessään laakson pohjalla vihreässä nurmikossa hän
ajatteli: Voi voi, kun olisin saanut tyttöseni edes tänne vapaaseen
luontoon vihreän ruohomättään alle, jottei hän ainakaan olisi tuon
kamalan muurin aitauksessa.
Hän oli aina vihannut tuota hautausmaan korkeata kiviaitaa. Joka kerta
kun hän vainajaa ajatteli, hän tunsi ikään kuin sulkeneensa
tyttöraiskan pimeään ja kylmään huoneeseen ja jättäneensä hänet sinne
käymättä edes katsomassa. "Minua paleltaa ja on niin paha olla", oli
hän kuulevinaan tytön valittavan, "minua paleltaa ja on niin paha
olla."
Halvor nousi pois laaksosta ja käveli kapeata muurinympäryspolkua
Siionin kukkulalle. Hautausmaa oli vähän matkaa länteen päin Siionin
portista, armenialaisten suuren puutarhan kohdalla. Kulkiessaan Halvor
kaiken aikaa ajatteli lastaan. Hän asteli eteenpäin tuttua tietä
kohottamatta silmiään maasta. Mutta yht'äkkiä hän alkoi aavistaa, ettei
kaikki täällä ollut ennallaan. Hän alkoi katsella ja huomasi muutamia
miehiä vähän matkan päässä tiellä purkamassa muuria. Halvor seisahtui
heitä katselemaan. Mikähän muuri siellä olikaan ollut? Oliko se ollut
rakennus vai tavallinen kiviaita? Juuri sielläpäinhän hautausmaankin
olisi pitänyt olla, vai oliko hän eksynyt väärään suuntaan?
Vasta pari minuuttia arveltuaan hän pääsi tästä selville, mutta silloin
hän käsittikin, mitä oli tapahtunut. Miehethän olivat purkaneet juuri
hautausmaan korkean kiviaidan.
Halvor koetti uskotella itselleen repimisen syyksi sitä, että
aiottiin laajentaa kalmiston alaa taikka että muurin sijaan pantaisiin
rauta-aita. Hän ajatteli, kuinka hauskaksi se nyt tulee, kun kylmää ja
kosteutta pitävä muuri joutuu pois. Mutta sillä hän ei saanut
poistetuksi rauhattomuuttaan, joka kiihdytti hänen askelensa juoksuun.
Kun eivät vain olisi haudalle mitään tehneet, hän ajatteli. Greettahan
lepää ihan muurin alla; kun eivät vain hänelle liene mitä tehneet!
Hän kiipesi hädästä huohottaen muurinraunioiden yli ja tuli
hautausmaalle. Vihdoin hän oli niin lähellä, että näki mitä siellä oli
tehty. Samassa hän tunsi sydämellensä käyvän pahoin. Se pysähtyi
yht'äkkiä, löi sitten kovasti pari kertaa ja pysähtyi taas. Se teki
samoin kuin rikkimenevä kello.
Halvorin täytyi istua kivelle siksi aikaa, kun hänen sydämensä pahimmin
reutoi. Vähitellen se sitten alkoi lyödä tavallisuuden mukaan, vaikka
raskaasti ja kovalla vaivalla. "Oi, minä elän sentään", hän hiljaa
sanoi. "Saanhan minä toki elää."
Hän rohkaisi mieltään ja katsoi hautausmaalle vielä kerran. Kaikki
haudat olivat avoinna, ja niihin lasketut arkut oli korjattu pois.
Maassa oli siellä täällä pääkalloja ja luunikamia, jotka varmaankin
olivat tippuneet lahoimmista arkuista. Kaikki hautapaadet oli kerätty
yhteen kasaan hautausmaan nurkkaan.
"Herra Jumala, mitä he ovat kuolleille tehneet!" huudahti Halvor.
Halvor meni työmiesten luokse. "Mihin te olette pikku Greetan
hukanneet?" kysyi hän ruotsiksi. Hän ei ollut oikein tajuissaan eikä
oikein tarkalleen tiennyt, mitä sanoi. Sitten hän huomasi puhuneensa
vanhaa kieltään, pyyhkäisi kädellään otsaansa ja joutui hämilleen.
Hän koetti ajatella, mikä mies hän oli, ei suinkaan mikään säikkyväinen
lapsi, vaan vanha, älykäs suurtilallinen, jota koko pitäjä Ruotsissa
oli kunnioituksella katsonut. Ei hänenlaisensa miehen sopinut
tajuntaansa menettää.
Halvor kohottausi ryhdikkääseen asentoon ja kysyi työmiehiltä
englanniksi, tiesivätkö he, minkä tähden hautatarha oli näin raiskattu.
Työmiehet olivat Palestiinan arabialaisia, mutta yksi heistä osasi
hiukan englantia.
Hän kertoi Halvorille, että amerikkalaiset olivat myyneet hautausmaan
saksalaisille ja että nämä aikoivat rakentaa paikalle sairaalan. Siitä
syystä kuolleet täytyi siirtää pois haudoistaan.
Halvor seisoi kotvan aikaa ääneti ja mietiskeli tuota vastausta. Vai
niin, vai sairaala tähän tulee, tähän juuri! Sepä kummaa, ettei sille
löytynyt sopivaa paikkaa yhdeltäkään autiolta kukkulalta, vaan se oli
juuri tähän pantava. Kun eivät vain karkotetut vainajat tulisi jonakin
pimeänä iltana soittamaan sairaalan ovelle ja pyrkimään sisään. "Me
tahdomme myös täältä vuodesijan", he silloin sanoisivat. Ja heitä olisi
pitkä jono, Birger Laurinpoika ja Pikku-Erkki ja Gunhild ja hänen oma
tyttösensä kaikkein viimeisenä.
Halvor seisoi siinä ponnistellen itkua vastaan, mutta hän koetti yhä
näyttää siltä kuin ei asia häneen koskisi. Hän piti kasvonsa
välinpitämättöminä, seisoi huolimattomassa asennossa ja heilutteli
punavuokkovihkoa.
"Mutta mihin te olette kuolleet hukanneet?"
"Amerikkalaiset ovat olleet viemässä arkkunsa täältä pois", vastasi
työmies. "Kaikki, joilla oli omaisia täällä, ovat saaneet käskyn tulla
niitä poiskorjaamaan."
Tässä puhuja vaikeni ja katseli Halvoria. "Taidat olla sinä siitä
suuresta talosta, joka on Damaskoksen portin lähellä", hän sanoi. "Sen
asujaimet eivät ole noutaneet kuolleitaan pois."
"Meille ei ole tuotu mitään sanaa", sanoi Halvor. Hän seisoi vielä
paikallaan heilutellen kukkavihkoa. Hänen kasvonsa näyttivät muuttuvan
kiveksi, hänen kaikin voimin koettaessaan peitellä tuskiansa noilta
vierailta miehiltä.
"Tuolla ovat ne, joita ei ole noudettu", sanoi työmies viitaten mäen
alle. "Näytän sinulle niiden paikan, jotta voitte tulla niitä
hautaamaan."
Mies kulki edellä, ja Halvor seurasi häntä. Kiivetessään hajoitetun
muurin ylitse Halvor otti maasta kiven. Mies kulki tyynenä ja
huolettomana, mutta Halvor tuli jäljestä kivi kourassa. "Merkillistä
ettei hän minua pelkää", sanoi Halvor ääneen ruotsiksi, "kun hän tohtii
käydä noin lähellä minua. Ja oli kumminkin mukana raastamassa häntä
haudastaan. Hän juuri on heittänyt pikku Greetan likatunkiolle."
"Minun oma pikku Greettani", hän jatkoi, "hän, joka oli niin siro, että
olisi kelvannut vaikka marmoriarkkuun. Ja hän ei nyt saanut jäädä edes
tähän viheliäiseen hautaan."
"Ehkäpä juuri tämä sama mies hänet otti haudastaan", sanoi Halvor
puoliääneen ja tähtäili kiveä. "Enpä olisi ikinä mitään niin mielelläni
lyönyt rikki kuin tuon tupsulakkisen, sileäksi ajetun kallon."
"Saat nyt kerta kaikkiaan tietää, että se oli Ingmarilan
Pikku-Greetta", hän sanoi raivostuen yhä enemmän kuta kauemmas kulki,
"ja nyt hän oikeastaan olisi saanut levätä Suur-Ingmarin vierellä.
Sillä sellaista sukua hän oli, että hänen oli oikeus nukkua omassa
haudassaan maailman loppuun asti. Täällä hänelle ei vietetty edes
kunnon hautajaisia, ei häntä viety kellonsoitolla kirkkomaahan, eikä
edes oikea pappi ollut häntä siunaamassa. Mutta ei sinulla silti ollut
oikeutta kiskoa häntä haudastaan. Jollen minä tässä kohden
menetellytkään niinkuin oikean isän pitää, niin en totta maar minä niin
paha ole, että sallin sinun syytää hänet pois haudastaan."
Halvor heristi kiveä ja olisi aivan varmasti heittänyt, jollei mies
juuri samassa olisi seisahtunut ja kääntynyt häntä kohti.
"Tuossa ne nyt näet", hän sanoi. Likatunkioiden ja rakennusjätteiden
välissä oli syvä kuoppa, johon siirtokuntalaisten koruttomat mustat
arkut oli heitetty. Ne oli heitetty siihen miten sattui, vanhat arkut
olivat menneet hajalleen, niin että niissä maanneet ruumiit olivat
näkyvissä. Muutamat arkut olivat pudonneet ylösalaisin, ja niiden
lahoista kansista pisti esiin pitkiä kuivuneita käsiä, jotka näyttivät
kaikin voimin koettavan kääntää arkkua kohdalleen.
Kun Halvor seisoi kuopan partaalla katsoen alas, sattui työmies
näkemään hänen kätensä, joka pusersi kiveä niin lujasti että sormenpäät
olivat valkoisina. Miehen katse siirtyi siitä hänen kasvoihinsa, joista
varmaan näkyi jotakin hirveätä. Hän parahti ja lähti juoksemaan pakoon.
Mutta Halvor ei nyt enää ajatellut häntä. Hän oli aivan typertynyt
siitä, mitä näki. Kammottavinta oli, kun äikeä ruumiinhaju oli noussut
yläilmaan ja laajalle levittänyt tiedon tapahtumasta. Pari korppikotkaa
jo leijaili siintävän korkealla, odotellen vain pimeän tuloa iskeäkseen
alas. Pitkän matkan päähän kuului arkkujen päällä parveilevien
syöpäläisten pörinä. Pari katukoiraa juoksi kaupungista päin ja asettui
kielet pitkällä suuren kuopan partaalle vahtimaan tilaisuutta
hypätäkseen alas.
Halvor muisti hirmukseen olevansa nyt Hinnomin laakson rinteellä, ihan
sen paikan likellä, missä Gehennan tuli muinoin oli palanut. "Totisesti
tämä onkin Gehenna, tämä on kauhistuksen asunto", hän puhkesi sanomaan.
Mutta Halvor ei kauan seisonut tätä katselemassa. Hän hyppäsi kuoppaan,
työnsi raskaat arkut syrjään ja ryömi ruumiiden keskelle. Hän etsi
etsimistään, kunnes löysi Pikku-Greetan arkun. Ja löydettyään hän nosti
sen olalleen ja nousi pois haudasta.
"Ei hänen ainakaan tarvitse syyttää isäänsä siitä, että olisi saanut
tässä paikassa maata koko yön", hän huudahti.
"Rakas lapseni", sanoi hän totisella ja vakuuttavalla äänellä, ikään
kuin puolustaakseen itseään vainajalle. "Oma rakas Pikku-Greettani,
emme me tätä tienneet. Ei kukaan tiennyt, että sinut raastettaisiin
ylös maan mullasta. Kaikki muut saivat tietää, mitä aiottiin tehdä,
paitsi me. He eivät pidä meitä ihmisinä, siksi eivät viitsineet meille
ilmoittaa."
Noustuaan arkkuineen ylös kuopasta hän uudelleen tunsi sydäntään
pakottavan. Hänen täytyi istuutua, kunnes kovin tuska asettui.
"Älä yhtään pelkää, oma tyttöseni", hän sanoi. "Kyllä tämä pian lakkaa.
Älä suotta luule, etten minä jaksaisi sinua täältä pois kantaa."
Vähitellen sitten hänen voimansa palautuivat, ja hän lähti arkku
olallaan käymään Jerusalemiin päin.
Kun hän astui kapeata polkua muurin ulkoviertä pitkin, tuntui hänestä
kaikki, mitä hän näki, muuttuneen toisennäköiseksi. Muurit ja
rauniokummut säikäyttivät häntä. Kaikki oli tullut ihmeen uhkaavaksi ja
vihamieliseksi. Vieras maa ja outo kaupunki olivat hyvillä mielin hänen
surustaan.
"Älä toki, lapsi kulta, ole pahoillasi, vaikka isäsi veikin sinut tähän
onnettomaan maahan", hän sanoi.
"Jos tämä olisi meillä kotona tapahtunut", hän jatkoi, "niin metsä
olisi itkenyt ja vuoret olisivat vaikeroineet, mutta tämä on armoton
maa."
Hän hiljensi yhä kulkuaan säästääkseen sydäntänsä, joka ei tuntunut
jaksavan pitää verta ruumiissa liikkeellä. Hän tunsi itsensä raukeaksi
ja toivottomaksi, ja kaikkein enimmän hän oli huolissaan siitä, että
oli niin kaukana oudossa maassa, jossa ei kenenkään tarvinnut sääliä
hänen tuskaansa.
Muurin kulmauksesta hän sitten kääntyi ja kulki sen itäpuolta. Hautoja
täynnä oleva Josafatin laakso aukeni hänen eteensä.
"Ja tässä paikassa tulee tuomio pidettäväksi ja kuolleet herätettäviksi
henkiin", hän ajatteli.
"Mitä Jumala minusta sanookaan tuomiopäivänä, kun minä vein omaiseni
tähän kuoleman Jerusalemiin?" hän itseltään kysyi.
"Ja minähän yllytin naapurini ja omaiseni matkustamaan tähän
kauhistuksen kaupunkiin. Jumalan edessä he siitä minua syyttävät."
Hän oli kuulevinaan maanmiestensä nousevan puhumaan häntä vastaan: "Me
luotimme häneen ja hän vei meidät maahan, jossa meitä halveksittiin
koiran vertaisina, ja kaupunkiin, jonka julmuus meidät surmasi."
Hän koetti irtautua näistä ajatuksista, kaikin mokomin miettiä jotakin
muuta. Mutta se oli mahdotonta. Nyt hän näki yhdellä kertaa vastukset
ja kaikki vaarat, joita hänen tovereillaan oli tarjona. Hän ajatteli
sitä köyhyyttä, johon he väistämättä joutuvat, kun eivät ota työstään
mitään palkkaa. Hän ajatteli ilmanalan vierautta ja tauteja, jotka
heidät tuhoavat. Hän ajatteli heidän ankaria säännöksiään, joista
täytyy lopulta tulla eripuraisuus ja perikato. Hän tunsi kuolemaa
ennustavaa väsymystä.
"Yhtä vähän kuin me saatamme viljellä tätä maata ja juoda tämän maan
vettä, yhtä vähän me sovellumme täällä elämään", hän huudahti.
Yhä hitaammin hän käydä laahusti eteenpäin. Hän oli lopen uupunut ja
voimaton.
Siirtokuntalaiset istuivat jo illallisella, kun portilta kuului hyvin
heikko kellonsoitto.
Porttia avattaessa istui Timmin Halvor sen takana maassa. Hän oli
melkein viimeisillään. Pikku tyttären ruumisarkku oli hänen vieressään.
Hän istui taitellen kuihtuneita vuokkoja suuresta kukkavihosta ja
sirotellen niitä arkulle.
Ljungo Björn oli tullut porttia avaamaan. Hän luuli huomaavansa, että
Halvor sanoi jotakin, ja kumartui kuullakseen paremmin.
Halvor änkytti yhtä sanaa pitkän aikaa, ennen kuin sai mitään
kuuluviin.
"Meidän kuolleemme on viskattu pois", hän sanoi, "ne makaavat
Gehennassa paljaan taivaan alla. Teidän pitää mennä tänä yönä ne
noutamaan."
"Mitä sinä puhut?" kysyi Björn, joka ei ensinkään ymmärtänyt, mitä hän
tarkoitti.
Kuolemansairas ponnisti viimeiset voimansa noustakseen ylös. "Meidän
kuolleemme on viskattu pois haudoistaan, kuuletko Björn. Teidän pitää
tänä yönä joka miehen mennä Gehennaan noutamaan ne sieltä pois."
Tämän sanottuaan hän vaipui uupuneena maahan ja jäi ohkuen istumaan.
"Minä voin hyvin huonosti, Björn; taisi tulla sydämeeni jokin vika",
sai hän vaivalloisesti sanotuksi. "Pelkäsin kuolevani, ennen kuin
olisin voinut tätä kertoa. Kannoin Pikku-Greetan kotiin, mutta muita en
jaksanut."
Björn laskeutui polvilleen hänen viereensä. "Etkö lähde sisälle,
Halvor?" hän kysyi, mutta Halvor ei kuullut mitään.
"Björn, lupaa minulle, että Pikku-Greetta pääsee hautaan oikeiden
ihmisten lailla. En tahtoisi, että hän saa syytä valittaa isänsä
huolimattomuutta."
"Lupaan, lupaan", sanoi Björn, "mutta etkö sinä, Halvor koettaisi tulla
sisälle?"
Halvorin pää painui yhä alemma. "Hanki hänelle lepopaikka vihreän
turpeen alla", hän kuiskasi. "Ja hanki minullekin lepopaikka vihreän
turpeen alla", hän hetkisen päästä lisäsi.
Björn näki, että hän oli kovasti sairaana, ja riensi noutamaan apua
saadakseen hänet sisään kannetuksi. Hänen palatessaan Halvor oli jo
kuollut.