Eräänä sunnuntai-iltana, kun taalalaiset olivat asuneet puolitoista
vuotta Jerusalemissa, olivat he muiden siirtokuntalaisten kanssa
kokoontuneet jumalanpalvelukseen. Jouluaika lähestyi ja talvi oli
tullut, mutta päivä oli hyvin lämmin ja lauha, niin että suuren
kokoussalin ikkunoita voitiin pitää auki.
Veisattiin paraikaa erästä Sankeyn laulua, kun portilta kuului
ovikellon soitto. Se kilahti yhden ainoan kerran, niin heikosti ja
vaatimattomasti, ettei sitä kukaan olisi kuullut, jolleivät ikkunat
olisi olleet auki. Muuan oven likellä istuva nuori mies meni avaamaan,
ja sen jälkeen ei enää ajateltu, kuka sieltä oli tullut.
Vähän ajan päästä kuului joku hyvin hitaasti ja varovaisesti raskain
askelin nousevan marmoriportaita. Ehdittyään ylimmälle portaalle tulija
kuului pysähtyvän pitkäksi aikaa. Hän tuntui seisovan siellä
epäröivänä, ennen kuin vielä epäilevämmin lähti käymään leveän
marmorilattian poikki kokoussalin ovelle. Vihoviimein hän tarttui
oven kädensijaan ja painoi sitä alas. Silloin ovi aukeni noin
neljännestuuman verran, eikä se näyttänyt tahtovankaan sen edemmäs
siirtyä.
Askeleitten alkaessa kuulua olivat taalalaiset alentaneet ääniänsä
kuullakseen paremmin, ja nyt he kaikki käänsivät kasvonsa oveen päin.
Heistä oli niin tuttua tuo varovainen ovenavaamistapa. Heiltä vallan
unohtui, missä olivat, tuntui siltä kuin olisivat istuneet kotona
Taalainmaassa jonkun samanuskoisen tuvassa, mutta heti sen jälkeen
heidän ajatuksensa palautuivat entiselleen ja he kääntyivät katsomaan
laulukirjoihinsa.
Ovi työntyi nyt auki hiljaa ja narahtamatta, mutta sen ulkopuolella
seisoja ei vielä tullut näkyviin. Katri Ingmarintyttären ja parin muun
kasvoille lehahti punastus, mutta he koettivat kumminkin pitää
ajatuksiaan koossa ja laulaa muiden mukana. Miehet taas alkoivat laulaa
voimakkaammin ja järeämmällä bassolla kuin ennen, mutta eivät
koettaneetkaan pysyä äänessä.
Kun ovi viimein oli avautunut noin jalan verran, näkyi siitä pitkä,
ruma mies, joka alkoi työntäytyä sisään tuosta kapeasta välistä. Hän
tuli sisään hyvin nöyränä ja ryhdittömänä, ja ollakseen kaikin mokomin
häiritsemättä jumalanpalvelusta hän ei uskaltanut käydä peremmäs, vaan
jäi ihan kynnyksen viereen seisomaan pää kumarassa ja ristissä käsin.
Hänellä oli yllään musta hieno verkapuku, joka oli pussillaan ja
syvissä poimuissa. Ruttuisten kalvosimien alta pistivät esiin suuret ja
känsäiset kädet, joissa suonet pullottivat korkealla pinnasta. Hänen
isoissa teerenpilkkuisissa kasvoissaan pistivät heti silmään valkeat
kulmakarvat, lerpallaan ulkoneva alahuuli ja kireälle puristunut suun
ympärys.
Samassa kun vastatullut astui ovesta sisään nousi Ljungo Björn ylös ja
veisasi sitten seisoallaan. Sekunnin päästä nousivat vanhat ja nuoret
taalalaiset ja veisasivat seisoallaan samoin kuin Ljungo Björn. He
pitivät värähtämättä kasvojansa aivan likellä kirjaa, eikä pieninkään
hymynpiirre niitä kirkastanut. Silloin tällöin vain joku vilkaisi
ovenpielessä seisovaan vastatulleeseen.
Mutta veisuu kohosi äkkiä voimakkaaksi, samoin kuin tulenliekki viriää
tuulenpuuskassa. Neljä Ingmarintytärtä, joilla jokaisella oli kaunis
ääni, lauloivat ylinnä, ja veisuussa oli ennen kuulumaton riemastus ja
into.
Ja amerikkalaiset katsoivat kummissaan taalalaisiin, sillä kenties itse
sitä tietämättään nämä olivat kaikki yht'aikaa muuttaneet laulunsa
ruotsiksi.