Helmikuu on loppumaisillaan, talvisateet ovat kostuttaneet maan ja
kevät on tullut. Se ei kuitenkaan ole vielä pitkälle edistynyt.
Viikunapuiden silmukat eivät ole alkaneet pullistua, köynnöksiä ja
lehtiä ei vielä ole alkanut työntyä mustanruskeiden viinipuiden
kannoista, ja appelsiinipuun suuret kukkatertut ovat vielä aukeamatta.
Mutta maan pienet uskalikot kukkaset ne jo ovat näkyvissä tänä
varhaisena vuodenaikana.
Kukkia kasvaa kaikkialla, minne vain katsoo. Suuret, hohtavan punaiset
vuokot peittävät kaikkia kivikkorinteitä, ja kaikilla kalliopenkereillä
kukkii sinipunerva alppiorvokki, kaikilla kentillä kasvaa
niittyneilikoita ja kaunokkeja, jok'ainoa kostea pensaikko on täynnä
sahrameja ja mäkikäekköjä.
Ja samoin kuin muissa maissa kootaan marjoja, mennään Palestiinassa
kukkia poimimaan. Kaikki luostarit, kaikki armeliaisuuslaitokset
toimeenpanevat kukankeruuretkiä. Köyhiä seurakunta-juutalaisia,
ulkomaisia matkailijoita ja syyrialaista työväkeä tapaa silloin
autioissa vuorennotkoissa kukkakorit käsissään. Ja iltaisin koko tämä
korjuuväki palaa kaupunkiin kantaen korintäydet vuokkoja ja
helmihyasintteja, orvokkeja ja tulppaaneja, narsisseja ja kämmekkäitä.
Pyhän kaupungin monen monien luostarien ja majatalojen pihoilla on
suunnattomia kivivateja, joihin kevätkukat pannaan veteen, ja
kammioissa ja huoneissa levitellään uutterasti kukkia suurille
paperiarkeille ja puristetaan niitä.
Mutta sitten kun pikkuiset niittyneilikat ja hyasintit on paperien
välissä likistetty kuiviksi, sommitellaan niistä pieniä ja suuria
kukkakimppuja, rumia ja kauniita laitteita, ja ne liimataan kortille
tahi pieniin lehtiöihin, joiden öljypuuliuskoista tehtyihin kansiin on
piirretty: Palestiinan kukkia.
Ja sitten piankin kaikki nämä Siionin kukat, Hebronin, Öljymäen,
Jerikon kukat pannaan menemään vieraisiin maihin.
Niitä myydään pikkupuodeissa, niitä lähetellään kirjeissä, niitä
lahjoitellaan muistoiksi, niitä annetaan kiitokseksi hurskaista
lahjoista. Kauemmas kuin Intian helmet ja Brussan silkki leviävät nämä
pikkuiset niittykukat, köyhän pyhän maan ainoa rikkaus.
* * * * *
Eräänä kauniina kevätaamuna oli Gordonin siirtokunnassa kova kiire.
Kaikki ihmiset varustautuivat lähtemään kukankeruulle. Lapset, jotka
koko siksi päiväksi saivat koulusta luvan, juoksentelivat ylt'ympäri
vallattomasti leikkien ja pyytelivät kaikilta lainaksi pikku vasuja
kukanpoimintaretkelle. Naiset olivat olleet valveilla kello neljästä
aamulla eväitä valmistamassa, ja vielä nytkin he keittiössä paistelivat
ohukaisia ja täyttelivät marjahilloastioita. Muutamat miehet panivat
laukkunsa täyteen voileipiä, maitopulloja, lihaviipaleita ja leipiä.
Toiset ottivat käteensä vesipulloja tai vasuja, joissa kuljetettiin
teekeittiöitä ja kuppeja. Vihdoin portti aukeni, lapset ryntäsivät
ensiksi ulos, heidän jäljessään muut suurissa tai pienissä ryhmissä,
kuinka itse parhaiten halusivat. Ei ketään jäänyt kotiin. Suuri talo
oli pian typötyhjänä.
Boo Ingmar Maununpoika oli hyvin onnellinen kaiken päivää. Hän oli
liittynyt Gertrudin kanssa samaan seurueeseen saadakseen kulkea hänen
rinnallaan ja auttoi häntä aina ylämäissä kantamalla eväsastioita.
Gertrud piti huiviansa hyvin silmillä, niin ettei Boo nähnyt muuta kuin
leuan ja untuvanpehmeän posken. Boo kulki tyytyväisenä ja hymähteli
välistä itsekseen, kuinka hän saattoi olla niin hyvillä mielin siitä,
että sai kulkea Gertrudin rinnalla, vaikk'ei hän edes nähnyt hänen
silmiään eikä rohjennut häntä puhutella. Katri Ingmarintytär käveli
sisarineen heidän takanaan. He virittivät aamuvirren, jota he olivat
äitinsä kanssa laulaneet kotona Ingmarilassa, istuessaan aamupuhteella
rukin ääressä. Boo tunsi tämän vanhan laulun:
Taas siunattu päivä nyt nouseepi,
jo näemme kirkkautensa.
Boon edellä kulki vanha Fält korpraali. Kaikki lapset olivat liittyneet
hänen seuraansa, niinkuin ne aina tekivät; ne takertuivat kiinni hänen
helmaansa ja vetivät häntä takinliepeestä. Boo, joka muisti hänet
niiltä ajoilta, jolloin kaikki lapset kaikkosivat matkojen päähän kun
vain hänet näkivät, ajatteli itsekseen: Enpä koskaan ole nähnyt häntä
niin jäykkäniskaisena ja äkeänä kuin nyt. Hän on niin ylpeä lasten
suosioon pääsemisestään, että viikset törröttävät pystyssä, ja hänen
nenänsä on varmaan köykistynyt vielä entistä enemmän kyömyyn.
Kulkijain keskellä Boo näki Hellgumin, joka toisella kädellään talutti
vaimoansa ja toisella pientä kaunista tytärtään. Hellgumin asema on nyt
omituinen, ajatteli Boo, hän on melkein kokonaan syrjäytynyt sitten kun
me liityimme amerikkalaisiin, ja luonnollista se onkin, kun nämä ovat
niin eteviä ihmisiä ja niin lahjakkaita Jumalan sanan selittäjiä.
Olisipa hauska tietää, mitä hän itse siitä ajattelee, ettei tällaisella
matkalla ketään keräänny hänen ympärilleen. Mutta ainakin vaimo on
iloinen siitä, että saa pitää hänet omassa seurassaan. Se näkyy koko
hänen olennostaan ja käytöksestään. Hän ei koko elämässään ole ollut
niin ylpeä ja onnellinen.
Ensimmäisenä koko saatossa kulki kaunis miss Young. Hänen rinnallaan
käveli muuan nuori englantilainen, joka pari vuotta sitten oli
liittynyt siirtokuntaan. Boo tiesi niinkuin muutkin tästä nuoresta
miehestä, että hän rakasti miss Youngia ja että hän oli yhtynyt
seurakuntaan siinä toivossa, että he joskus pääsisivät naimisiin. Nuori
tyttökin puolestaan piti varmaan hänestä, mutta gordonilaiset eivät
hänen tähtensä suostuneet hellittämään ankaria sääntöjään, ja niinpä
nuorten oli täytynyt pari vuotta toivottomasti odottaa. Tänään he
kulkivat rinnakkain, puhelivat ainoastaan keskenään eivätkä näyttäneet
huomaavan mitään muuta. Kun he riensivät siinä saaton etunenässä kevein
ja joustavin askelin, tuntui siltä, kuin he olisivat tahtoneet
kiirehtää pois, jättää koko joukon taaksensa ja paeta ulos maailmaan,
kerran päästäkseen elämään omaa elämäänsä.
Mutta saaton viimeisenä Boo näki Gabrielin. Siirtokunnassa oli muuan
ranskalainen merimies, joka oli kuulunut siihen sen perustamisesta
alkaen, mutta nyt oli vanhuuttaan raihnas. Gabriel talutti häntä
käsivarresta ja auttoi häntä nousemaan monia jyrkkiä mäenahteita. Tuota
tehdessään Gabriel varmaankin muistelee vanhaa isäänsä, Boo ajatteli.
Aluksi kuljettiin suoraan itään päin jylhään ja autioon vuoristoon.
Siellä ei vielä ollut ensinkään kukkia, multa oli huuhtoutunut pois
kukkulain jyrkiltä rinteiltä, ja kaikki oli kaljua keltaisenharmaata
vuorta.
Mutta tämäpä on kummallista, Boo ajatteli. En missään ole nähnyt
taivasta niin sinisenä kuin näiden keltaisten mäkien päällä. Eivätkä
nämä vuoret ole rumia, vaikka ovatkin niin paljaita. Kun näen niiden
kauniit, pyöreät muodot, muistuttavat ne minusta suuria kupukattoja,
jommoisia tämän maan kirkoissa ja taloissa käytetään.
Noin tunnin verran käveltyään matkamiehet näkivät ensimmäisen
kalliolaakson, jonka pohja oli aivan punaisenaan vuokkoja. Siitäpä tuli
kiire ja riemastus, kaikki ehättivät huutaen ja nauraen vuorenrinnettä
alas ja alkoivat kerätä kukkia. Ja niitä poimittiin suurella innolla,
kunnes kotvasen päästä löydettiin toinen laakso, joka oli täpötäynnä
orvokkeja, ja sen jäljestä kolmas, jossa kaikenlaisia kevätkukkia
kasvoi sikin sokin.
Alussa ruotsalaiset poimivat ihan liian kiihkeästi, haalivat vain mitä
kukkasia sattui, kunnes amerikkalaiset tulivat näyttämään, miten heidän
oli meneteltävä. Heidän täytyi huolellisesti valikoida, ottaa vain
sellaisia kukkia, jotka puristettuina näyttäisivät hyviltä. Se oli
tarkkaa työtä.
Boo kulki Gertrudin rinnalla poimimassa. Kerran hän nousi pystyyn
oikaistakseen selkäänsä. Silloin hän näki likellään pari suurtilan
isäntää, jotka tuskin lienevät vuosikausiin kukkasia katselleet, mutta
nyt poimivat niitä yhtä innokkaasti kuin kuka muu tahansa. Boota tahtoi
melkein väkisin naurattaa.
Äkkiä hän kääntyi suoraan Gertrudiin päin ja sanoi tälle: "Minä tässä
mietiskelen, mitä Kristus tarkoitti sanoillaan: 'Ellette käänny ja tule
lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan'!"
Gertrud nosti päätänsä ja katsoi häneen. Oli niin outoa, kun Boo
suoraan puhutteli häntä. "Kyllä se onkin ihmeellinen sana", hän
vastasi.
"Niin", sanoi Boo hyvin miettivästi ja harvakseen, "olen usein
havainnut, etteivät lapset koskaan ole niin kilttejä kuin leikkiessään
aikaihmisten toimia. Ei koskaan niiden suhteen ole niin huolettomana
kuin niiden kyntäessä keskelle maantietä aidattua peltoaan, maiskuttaen
ruunaa parempaan vauhtiin, läjäytellen nuorapiiskallaan ja vetäen
kuusenoksalla vakoja maantien soraan. Niitä on kovin hauska katsella,
kun ne totisen näköisinä käyvät katsomassa, ehtivätkö he kylvölle ennen
kuin naapurinsa, ja kun ne valittelevat, että tämäpäs sattui olemaan
karu kynnettävä."
Gertrud kulki ja poimi pää kumarassa, vastaamatta juuri mitään. Hän ei
ymmärtänyt, mihin Boo oikeastaan tähtäsi.
"Muistan itsestäni", sanoi Boo yhtä totisesti, "kuinka hauskaa oli
rakennella puupalikoista navettaa ja panna sinne kuusenkäpyjä lehmiksi.
Joka ilta ja aamu minä pidin tarkkaa huolta, että lehmät saivat
vastaniitettyä heinää, ja välistä taas, kun oli olevinaan kevät, ajoin
lehmäni karjamajalle. Minä toitottelin tuohitorveeni ja huhuilin
Tähdikkiä ja Mansikkia, niin että piha raikui. Ja minä juttelin äitini
kanssa, kuinka paljon lehmäni lypsivät ja kuinka paljon meijerissä
maksettaisiin minun voistani. Siitä minä myös pidin huolta, että
härällä oli lauta sarvissa, ja kaikille ohi ajaville minä huusin, että
olkaa varuillanne, tuo härkä on valloillansa ja se on paha puskemaan."
Gertrud ei nyt enää poiminut yhtä uutterasti. Hän kuunteli tarkkaavasti
Boon juttelua ja alkoi ihmetellä, kuinka heillä kummallakin oli ollut
samanlaisia ajatuksia ja mielikuvitteluja.
"Mutta kaikkein hauskinta taisi olla, kun me pojat leikimme olevamme
aikamiehiä ja istuimme pitämässä kunnankokousta", Boo jatkoi. "Muistan,
kuinka minä veljieni ja parin muun pojan kanssa kiipesin istumaan
lautapinolle, joka monta vuotta oli siellä kotipihallamme.
Puheenjohtaja naputti puulusikalla lautaan, ja me istuimme hyvin
hartaina hänen ympärillään päättämässä, kuka meistä saisi köyhänapua ja
kuinka paljosta sitä ja sitä verotettaisiin. Istuimme selkä suorana ja
peukalot liivin kainalossa ja puhuimme paksulla äänellä, ihan kuin
olisi ollut puuroa suussa, emmekä koskaan sanoneet toisiamme muuksi
kuin lautamieheksi ja lukkariksi, kirkonisännäksi ja herastuomariksi."
Boo taukosi vähäksi aikaa ja hiveli otsaansa, ikään kuin nyt vihdoinkin
olisi ollut sanottava se, mikä hänellä oli ollut aikomuksena. Gertrud
oli kokonaan lakannut poimimasta. Hän istui maahan, työnsi huivinsa
ylemmä otsalle, ja nyt hän katsoi Boohon avosilmin, odottaen saavansa
kuulla jotakin uutta ja eriskummallista.
Ja Boo sanoi: "Mutta niinkuin lasten on hyvä leikkiä olevansa
aikaihmisiä, kenties myöskin aikaihmisten on hyvä joskus muuttua
lapsiksi. Kun näen noiden aikuisten, jotka ovat tottuneet tähän
vuodenaikaan raatamaan suurilla saloilla tukinhakkuussa ja
halonvedossa, tuossa nyt tekevän sellaista lastentyötä kuin poimivan
kukkia, niin minä ajattelen, että tällä tavalla me pian tottelemme
Jeesusta, käännymme ja tulemme lasten kaltaisiksi."
Boo näki, että Gertrudin silmät välähtivät loistaviksi. Nyt Gertrud
ymmärsi hänen aikeensa ja ihastui kovin tuohon ajatukseen. "Minun
mielestäni me kaikki olemme muuttuneet lasten kaltaisiksi siitä asti,
kun tänne tulimme", hän sanoi.
"Niin", sanoi Boo, "ainakin siinä me olemme olleet lapsia, että meille
on täytynyt opettaa kaikenlaista uutta. Meitä on totutettu käyttämään
haarukkaa ja lusikkaa ja pitämään monesta ruokalajista, jota emme ikinä
ole maistaneet. Ja olihan sekin lapsimaista, kun meillä ensi alussa
täytyi ulos mennessä olla oppaat mukana, jott'emme eksyisi, ja kun
meitä varoitettiin välttämään vaarallisia ihmisiä ja menemästä
sellaisiin paikkoihin, joissa ei ollut lupa käydä."
"Mutta me, jotka tulimme Ruotsista, me vasta olimme oikein pikkulapsia,
meitä kun piti ensinnä opettaa puhumaankin", sanoi Gertrud. "Meidän
täytyi kysellä pöydistä ja tuoleista, vuoteista ja kaapista, mikä
niiden nimi on. Ja kai meidät vielä istutetaan uudestaan
koulunpenkille, oppiaksemme lukemaan tätä uutta kieltä."
He innostuivat nyt kumpikin hakemaan kaikkia mahdollisia vertauskohtia.
"Täällä on pitänyt oppia tuntemaan maan kasvit ja puut, ihan samalla
lailla kuin äiti niitä neuvoi pienenä ollessani", sanoi Boo, "on
pitänyt oppia erottamaan persikat aprikooseista ja nystyrärunkoinen
viikunapuu käppyräisestä öljypuusta. Minun on täytynyt oppia tuntemaan
turkkilainen lyhyestä röijystään ja beduiini juovikkaasta vaipastaan,
dervishi huopamyssystään ja juutalainen siitä, että hänellä on pienet
kiharat korvan juuressa."
"Niin", sanoi Gertrud, "ihan samalla lailla kuin meitä lapsina
opetettiin erottamaan Flodan ja Gagnevin talonpojat takkien ja hattujen
eri kuosista."
"Mutta enemmän lapsenmoista lienee se, että me olemme tykkänään toisten
holhottavina", sanoi Boo, "ja ettei meillä ole ensinkään omaa rahaa,
vaan pitää pyytää joka penni muilta. Joka kerta kun hedelmäkauppias
tyrkyttää minulle appelsiinia tai viinirypälettä, muistuu mieleeni,
miltä lapsena tuntui markkinoilla mennä makeiskojun ohi, kun ei ollut
penninpyöreätä taskussa."
"Siltä minustakin tuntuu, että me olemme aivan toiseksi muuttuneet",
Gertrud sanoi. "Jos me nyt tulisimme takaisin Ruotsiin, niin tuskinpa
meitä enää kotona tunnettaisiin."
"Eihän sitä voi selittää muuten, kuin että me olemme uudestaan lapsia,
kun meidät pannaan kuokkimaan perunamaata, joka ei ole ladon permantoa
isompi", innostui Boo sanomaan, "ja kun me sitten kynnämme sitä
puunhaarukasta tehdyllä auralla, ja kun hevosena on tuommoinen
pikkuinen aasi, ja kun ei ole edes kunnollista peltoviljelystä, ei
muuta kuin hiukkasen viinitarhassa nypästelyä."
Boo sulki silmänsä voidakseen paremmin ajatella. Samassa Gertrud
huomasi, että hän muuttui ihmeen samannäköiseksi kuin Ingmar
Ingmarinpoika, pelkkää älykkyyttä jok'ikinen kasvojenpiirre.
"Niin, katsos, ei tämä kuitenkaan ole pääasia", sanoi Boo hetkisen
perästä. "Tärkeintä on se, että olemme alkaneet ajatella ihmisistä
lasten tavalla, alamme uskoa, että kaikki tahtovat meidän parastamme,
vaikka jotkut ovatkin meitä kohtaan ankaria."
"Niin, eiköhän Kristus lienekin oikeastaan enimmän ajatellut
mielentilaa noilla sanoillaan", arveli Gertrud.
"Mutta onhan meissä mielenkin muutos tapahtunut", jatkoi Boo hänen
ajatustaan, "niin tosiaan onkin. Etkö ole huomannut, että kun meillä
nyt on raskaita suruja, emme me nyt niistä huolehdi päivä- ja
viikkokausia, vaan heitämme ne unohtumaan jo parissa tunnissa."
Juuri kun Boo tätä sanoi, huudettiin heitä tulemaan aamiaiselle. Boo
aivan tuli pahalle tuulelle tästä keskeytyksestä, sillä kyllä hän olisi
Gertrudin kanssa kulkiessaan voinut jutella vaikka kaiken päivää nälkää
tuntematta.
Hän tunsi sentään koko sen päivän sellaista rauhaa ja mielihyvää, että
hän ajatteli: Kyllä siirtokuntalaiset tosiaan ovat oikeassa: ei ihmisen
tarvitse muuta kuin elää rauhassa ja sovussa, niinkuin me elämme,
ollakseen onnellinen. Minäkin olen nyt aivan tyytyväinen kaikkeen
sellaisena kuin se on. En huolehdi enää siitä, etten saa Gertrudia
vaimokseni, enkä enää tunne sitä tuskallista rakkauden kaihoa, joka
minua ennen vaivasi. Olen nyt ihan tyytyväinen, kunhan vain saan hiukan
nähdäkin häntä joka päivä ja tehdä hänelle palveluksia ja suojella
häntä.
Hän olisi tahtonut sanoa Gertrudille, että hän oli muuttunut aivan
toiseksi, että hän siinäkin kohden tunsi itsensä lapseksi, mutta hän
oli liian ujo eikä voinut löytää sopivia sanoja.
Boo mietiskeli tätä koko ajan kotimatkalla. Hänestä tuntui
välttämättömältä parilla sanalla ilmaista Gertrudille, kuinka
toisenluontoinen hän nyt oli, jotta Gertrud tuntisi olevansa turvassa
hänen seurassaan ja luottaisi häneen niinkuin veljeensä.
He saapuivat kotiin juuri auringon laskiessa. Boo istahti portin
ulkopuolelle vanhan sykomoripuun alle. Hän tahtoi olla ulkoilmassa
vielä niin kauan kuin suinkin. Kun kaikki muut olivat menneet
huoneisiinsa, tuli Gertrud hänen luokseen ja kysyi, eikö hänkin jo tule
sisään.
"Olen tässä istunut ajattelemassa sitä samaa, josta aiemmin päivällä
puhuttiin", sanoi Boo. "Ajattelen, että mitähän jos nyt Kristus
sattuisi kulkemaan tätä tietä, niinkuin hän varmaankin monet kerrat
elonsa päivinä teki, ja istuisi tähän puun juurelle ja sanoisi minulle:
'Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten
valtakuntaan'."
Boon sanoissa oli uneksiva sointu, ikään kuin hän olisi ääneensä
ajatellut. Gertrud seisoi ääneti hänen vieressään ja kuunteli.
"Silloin minä hänelle sanoisin: 'Herra, me autamme ja tuemme toinen
toistamme, pyytämättä siitä palkkaa, samalla tavoin kuin lapset
tekevät, ja jos kaksi keskenänsä suuttuu, ei siitä tule elinkautista
vihaa, vaan ennen päivän loppua me jälleen olemme hyvät ystävät. Etkö
näe, Herra, että me olemme aivan lasten kaltaisia?'"
"Mitäs luulisit Kristuksen sinulle vastaavan?" Gertrud kysyi vienolla
äänellä.
"Hän ei vastaa siihen mitään", sanoi Boo. "Hän istuu vain ihan
liikahtamatta paikallaan ja sanoo vielä kerran: 'Teidän tulee olla
lasten kaltaiset, jos tahdotte päästä minun valtakuntaani!' Ja minä
melkein toistan hänelle äskeiset sanani: 'Herra, me rakastamme kaikkia
ihmisiä, aivan niinkuin lapset tekevät. Me emme tahdo erottaa
juutalaista armenialaisesta, beduiinia turkkilaisesta, valkoihoista
mustasta. Me rakastamme oppinutta ja oppimatonta, ylhäistä ja alhaista
ja annamme apua tasan kristitylle ja muhamettilaiselle. Emmekö me siis,
Herra, ole lasten kaltaisia ja voi päästä sinun valtakuntaasi?'"
"Mitäs Kristus sitten vastaa?" kysyi Gertrud vielä kerran.
"Hän ei vastaa mitään", Boo sanoi. "Hän istuu yhä edelleen puun
juurella ja sanoo ihan hiljaa: 'Jollette tule lasten kaltaisiksi, ette
voi päästä minun valtakuntaani!' Ja silloin minä ymmärrän, mitä hän
tarkoittaa, ja sanon hänelle: 'Herra, siinäkin minä olen tullut lapsen
kaltaiseksi, etten enää tunne samanlaista rakkautta kuin ennen aikaan,
vaan minun armaani on nyt minulle aivan kuin leikkitoveri ja rakas
sisar, jonka kanssa minä käyn kukkia poimimassa vihreillä kentillä.
Herra, enkö minä siis ole -- -- --'"
Boon puhe katkesi yht'äkkiä, sillä heti nämä sanat sanottuaan hän tunsi
valehtelevansa. Oli kuin Kristus todella olisi seisonut tuossa hänen
edessään ja nähnyt hänen sielunsa sisälle. Ja hänestä tuntui kuin
Jeesus olisi selvästi nähnyt rakkauden nousevan hereille hänen
sydämeensä ja raastavan sitä petoeläimen lailla, kun hän tahtoi
rakastettunsa läsnäollessa sen kieltää.
Ja kiivaasta mielenliikutuksesta Boo peitti käsin kasvonsa ja
huudahtaen puhkesi sanomaan: "En, Herra, en minä ole lapsen kaltainen
enkä voi päästä sinun valtakuntaasi. Ehkä toiset voivat päästä, mutta
minä en voi sammuttaa tulta sielustani enkä elämää sydämestäni. Sillä
minä rakastan, ja minun mieleni hehkuu, niinkuin lapsen ei koskaan
hehku. Mutta jos se on sinun tahtosi, Herra, niin kuluttakoon tämä tuli
minua elämäni loppuun asti, enkä minä koeta saada tälle kaiholle
lohdutusta."
Boo istui vielä pitkän aikaa paikallansa ja itki rakkautensa
valtaamana. Kun hän jälleen kohotti silmänsä, oli Gertrud poistunut
hänen luotaan. Hän oli livahtanut pois niin hiljaa, ettei Boo kuullut
hänen lähtöään.