Siirtokuntalaiset olivat hyvin mielissään siitä, että olivat saaneet
vuokrata tuon uuden, komean talon Damaskoksen portin ulkopuolelta. Se
oli niin iso, että he mahtuivat siihen melkein kaikki, ja ainoastaan
pari perhekuntaa oli sijoitettava muualle. Siinä oli vielä sellaisia
mukavuuksia kuin kattopengermät ja avonaiset pylväskäytävät, joissa
kesäkuumalla oli ihana oleksia. He pitivät sitä tietenkin erityisenä
Jumalan armona, että sellainen talo oli sattunut olemaan vuokrattavana.
He sanoivat usein, että tuskin he mitenkään olisivat saaneet
siirtokunnassa aikaan miellyttävää yhteiselämää, jolleivät olisi
saaneet tällaista erityistä taloa, vaan heidän olisi täytynyt asua eri
paikoissa kaupungilla.
Talo oli Baram pashan, Jerusalemin silloisen kuvernöörin oma. Hän oli
noin kolme vuotta sitten rakennuttanut tämän talon vaimolleen, jota hän
rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän tiesi, ettei hän
voinut ilahduttaa sen paremmin häntä kuin rakennuttamalla talon, johon
mahtuisi koko hänen suuri taloutensa, hänen poikansa ja miniänsä,
tyttärensä ja vävynsä, kaikki lapsineen ja palvelijoineen.
Mutta kun talo oli valmistunut ja Baram pasha muuttanut siihen, oli
hirveä onnettomuus kohdannut häntä. Ensi viikolla hänen asuessaan siinä
kuoli yksi hänen tyttäristään, seuraavana vielä toinen ja kolmantena
hänen rakas vaimonsa. Silloin Baram pasha synkistyi surusta, muutti
heti uudesta palatsistaan, sulki sen ovet ja vannoi, ettei hän koskaan
siihen jalkaansa astu.
Siitä asti oli hänen palatsinsa ollut autiona, kunnes gordonilaiset
viime keväänä olivat tulleet Baram pashan luo pyytämään sitä
vuokratakseen. Kaikista oli ollut hyvin ihmeellistä, kun hän siihen
suostui, sillä aivan varmasti oli odotettu, ettei Baram pasha ikänään
laskisi ketään ihmistä sen kynnysten yli.
Mutta kun sitten syksymmällä tuo ilkeä juorupuhe gordonilaisista oli
syntynyt, rupesivat amerikkalaiset lähetyssaarnaajat neuvottelemaan,
millä tavoin voisivat pakottaa nuo maanmiehensä poistumaan
Jerusalemista. Ja he päättivät käydä Baram pashalle puhumassa hänen
vuokralaisistaan. He kertoivat hänelle niin paljon pahaa kuin heistä
tiesivät ja kysyivät häneltä, kuinka hän saattoi suvaita sellaisia
ihmisheittiöitä siinä talossa, jonka hän oli vaimonsa mieliksi
rakennuttanut.
* * * * *
Nyt oli kaunis marraskuun aamu kello kahdeksan tienoilla.
Palestiinan synkeän pimeä yö oli jo alkanut haihtua, ja Jerusalem oli
paraikaa muuttumaisillaan jokapäiväiseen asuunsa. Damaskoksen portin
edustalle olivat kerjäläiset asettuneet kukin nimikkopaikalleen, ja
katukoirat palasivat öisiltä retkeilyiltään asettuen päivälevolleen
maakuoppiin ja roskaläjille. Edellisenä iltana oli pieni karavaani
asettunut leiriin portin sisäpuolelle. Se laittautui nyt lähtökuntoon,
ohjaajat köyttivät tavarakääröjä makaavien kameelien selkään, ja elukat
mylvivät tuntiessaan raskaan kuorman selkäänsä painavan. Maalaisia
riensi tietä pitkin kaupunkiin, kullakin taakkanaan suuret korilliset
vihanneksia. Juhlallisesti astuvia paimenia tuli vuoristoista päin,
ohjaten porttiholvin kautta suuria, teurastettavaksi vietäviä
lammaslaumoja tai vuohikarjoja, joita tuotiin lypsylle.
Juuri pahimman aamutungoksen aikana saapui sinne vanha mies ratsastaen
kauniilla, valkoisella aasilla. Hän oli loistavassa puvussa: alla
pehmeästä, juovikkaasta silkistä tehty pitopuku ja sen yllä pitkä,
turkispäärmeinen, valkosinisellä kirjailtu levätti. Hänen turbaanissaan
ja vyössään oli yltäkyllin kalliita koruompeleita kullanvärisestä
silkistä. Hänen kasvonsa olivat varmaan kerran olleet kauniit ja
arvokkaan näköiset. Nyt ne olivat vanhuuden riuduttamat, silmät
vuotivat vettä, suu oli kuopalla, valkoinen parta vanukkeissa ja päästä
kellastunut.
Portilla tunkeilevassa ihmisjoukossa kummastuttiin ja udeltiin:
"Mitähän varten Baram pasha nyt ratsastaa Damaskoksen portista tätä
tietä, jota hän ei kolmeen vuoteen ole tahtonut nähdä?"
Toiset kyselivät: "Ratsastaakohan Baram pasha nyt katsomaan taloansa,
jossa hän valan vannoen uhkasi olla ikipäivänään käymättä?"
Ratsastaessaan portista väentungoksen läpi Baram pasha sanoi
palvelijalleen Mahmudille, joka ratsasti hänen jäljessään:
"Kuuletko, Mahmud, kuinka kaikki vastaantulijamme ihmettelevät ja
utelevat toisiltaan: 'Mikä nyt on, kun Baram pasha ratsastaa talolleen,
jota hän ei kolmeen vuoteen ole käynyt katsomassa?'"
Ja palvelija vastasi kuulevansa ihmisten kummastelun.
Silloin Baram pashan kiihkeä närkästys puhkesi sanoiksi: "Pitävätkö he
siis minua niin vanhana, että minulle kuka tahansa saattaa tehdä mitä
ilkeää? Luulevatko he, että minä sallin riettaiden muukalaisten
häväistä sitä taloa, jonka minä rakensin hyvälle ja siveälle
vaimolleni?"
Baram pashan palvelija koetti hillitä hänen vihaansa ja sanoi hänelle:
"Sinä unohdat, herra, kuinka monet monituiset kerrat me ennenkin olemme
kuulleet kristittyjen solvaavan toisiaan."
Baram pasha nosti suutuksissaan käsivartensa ilmaan ja huudahti:
"Huilunpuhaltajia ja ilotyttöjä nyt oleksii niissä huoneissa, joissa
minun rakkaani kuolivat. Ennen kuin tämä päivä on lopussa, minä ajatan
nuo heittiöt ulos talostani."
Samalla kuin pasha tätä puhui, hän kohtasi pienen joukon koululapsia,
jotka reippaasti astuivat tietä pitkin, kaksi aina rinnan. Ja
katsellessaan näitä lapsia hän huomasi ne aivan toisennäköisiksi kuin
ne, joita Jerusalemin kaduilla tepasteli, sillä nämä olivat puhtaiksi
pestyt, niillä oli ehyet vaatteet ja lujat kengät ja vaalea, sileäksi
kammattu tukka.
Baram pasha seisautti aasinsa ja sanoi palvelijoilleen: "Mene kysymään
heiltä, keitä he ovat!"
"Kyllä tiedän kysymättäkin, keitä he ovat", palvelija vastasi, "olen
nähnyt heitä täällä joka päivä. Ne ovat gordonilaisten lapsia ja
menossa kouluun, jonka nämä muukalaiset ovat laittaneet entiseen
taloonsa keskikaupungille, sitten kun he itse muuttivat sinun suureen
taloosi."
Kun pasha vielä istui hiljaa katsellen lapsia, kulki hänen ohitsensa
kaksi siirtokuntaan kuuluvaa miestä vetäen rattailla pienempiä
koululapsia, jotka eivät vielä jaksaneet omin voimin kävellä
kaupunkiin. Ja pasha näki, että pienokaiset taputtelivat ilosta käsiään
saadessaan ajaa ja vetäjät naurahtelivat heille ja juoksivat vielä
nopeammin ollakseen heille mieliksi.
Silloin hänen palvelijansa rohkaisihe ja kysyi häneltä: "Eikö
sinustakin, herra, näytä siltä, että näillä lapsilla on hyvät
vanhemmat?"
Mutta Baram pasha oli vanha mies ja hänen vihansa taipumaton, niinkuin
vanhusten usein on. "Minä olen kuullut heidän omien maanmiestensä
heistä puhuvan", hän vastasi, "ja sen sinulle sanon, että ennen iltaa
he kaikkoavat minun talostani."
Ratsastettuaan vielä jonkin matkaa Baram pasha kohtasi joukon
eurooppalaiseen tapaan pukeutuneita naisia matkalla kaupunkiin. He
kulkivat hyvin siivosti ja hiljaisesti, heidän vaatteensa olivat aivan
koruttomat, ja käsissään he kantoivat raskaita, kukkurapäitä vasuja.
Pasha kääntyi palvelijaansa päin ja sanoi tälle: "Käypä kysymässä,
keitä nuo ovat."
Ja palvelija vastasi: "Tiedän sen kysymättäkin, herra, olen tavannut
heitä joka päivä. He ovat Gordonin seurueen naisia ja ovat menossa
Jerusalemiin, mukanaan ruokatavaroita ja lääkkeitä niille sairaille,
jotka eivät omin voimin jaksa mennä noutamaan apua."
Baram pasha vastasi: "Vaikka he peittäisivät herjuutensa
enkelinsiivillä, niin minä kuitenkin karkotan heidät talostani."
Hän ratsasti edelleen suurta taloa kohti. Jo hänen lähestyessään kuului
sieltä monien äänten sorinaa ja välistä kirkaisuja.
Hän kääntyi palvelijaansa päin ja sanoi: "Kuulehan, kuinka
huilunpuhaltajat ja tanssitytöt hälisevät minun talossani."
Mutta nurkasta käännyttyään hän näki kaikenlaisia sairaita ja
haavoittuneita istua kyyköttävän talon ulko-oven edessä. He puhelivat
keskenään kärsimyksistään, ja pari heistä parahteli tuskissaan.
Ja Mahmud, hänen palvelijansa, rohkaisihe sanomaan: "Tässä ne nyt ovat
ne huilunpuhaltajat ja tanssitytöt, joiden hälinää kuulit talostasi.
Nämä käyvät täällä joka aamu gordonilaisten lääkärin tutkittavana ja
heidän hoitajattariensa sidottavana."
Baram pasha vastasi: "Näen, että nuo gordonilaiset ovat sinut
lumonneet, mutta minä olen liian vanha heidän valheittensa
petettäväksi. Sen sinulle sanon, että olisipa minulla valta, niin
hirtättäisin heidät kaikki taloni räystäspuuhun."
Ja Baram pasha oli yhä vielä vihan vimmoissaan, kun hän astui alas
aasinsa selästä ja nousi talon portaita ylös.
Kun vanhus saapui pihamaalle, tuli pitkä, uljasryhtinen nainen häntä
vastaanottamaan. Hän oli valkohiuksinen, vaikk'ei vielä näyttänyt
olevan yli neljänkymmenen vuotias. Hänen kasvonsa olivat pontevat ja
älykkäät, ja vaikka hän oli vain yksinkertaisessa mustassa puvussa,
näkyi kyllä, että hän oli tottunut olemaan monen ihmisen käskijänä.
Baram pasha kääntyi Mahmudiin päin ja kysyi:
"Tämä nainen on yhtä hyvän ja viisaan näköinen kuin profeetan vaimo
Kalitsh. Mitä hänellä on tekemistä tässä talossa?"
Ja Mahmud, hänen palvelijansa, vastasi hänelle: "Tämä on mrs Gordon,
joka nyt johtaa siirtokuntaa, kun hänen miehensä viime keväänä kuoli."
Silloin vanha mies uudestaan vihastui ja sanoi Mahmudille äreästi:
"Sano hänelle, että minä olen tullut karkottamaan hänet ja hänen
väkensä pois talostani."
Ja hänen palvelijansa sanoi hänelle: "Kuinka hurskas Baram pasha voi
karkottaa pois nämä kristityt, ennen kuin on itse nähnyt heidän
rikoksensa? Eikö olisi parempi, herra, sinun sanoa tälle naiselle: Olen
tullut tänne katsomaan taloani. Ja jos huomaat heidän eläneen niinkuin
lähetyssaarnaajat ovat sinulle sanoneet, sano silloin hänelle: Lähde
pois tästä paikasta, sillä ei mitään ilkitöitä saa harjoittaa siellä,
missä minun rakkaimpani kuolivat."
Silloin Baram pasha vastasi: "Sano sitten hänelle, että minä tahdon
nähdä taloni!"
Mahmud sanoi sen mrs Gordonille, ja tämä vastasi: "Mielihyvin me
näytämme Baram pashalle, miten olemme järjestäneet asuntomme hänen
palatsissaan."
Sitten mrs Gordon lähetti hakemaan miss Youngia, joka oli asunut
Jerusalemissa lapsuudestaan saakka ja puhui arabiaa niinkuin
synnynnäinen, ja pyysi häntä saattelemaan Baram pashaa.
Baram pasha lähti kulkemaan nojaten palvelijansa Mahmudin käsivarteen.
Ja koska hän tahtoi katsoa koko talon, vei miss Young hänet ensin
maakerrokseen, joka oli laitettu pesutuvaksi. Ja hyvin ylpeänä hän
näytti Baram pashalle vasta pestyjä suuria vaatekasoja, erinomaisia
pesuammeita ja kattiloita sekä ahkeria, tyynen näköisiä pesijättäriä,
jotka puuhasivat pesusoikkojen ja silityslautojen ääressä.
Viereisessä huoneessa oli leivintupa. Ja miss Young sanoi Baram
pashalle: "Katsohan, kuinka erinomaisen uunin veljet ovat muuranneet!
Ja katsohan, miten kaunista leipää me itse olemme valmistaneet!"
Leipomosta hän vei hänet puusepän työpajaan, jossa pari miestä
työskenteli. Ja miss Young näytti Baram pashalle yksinkertaisia
istuimia ja pöytiä, joita oli siirtokunnassa valmistettu.
"Kas vain, Mahmud, kuinka taitavasti nämä ihmiset meitä pettävät",
sanoi vanha pasha turkinkielellä, jota hän ei otaksunut miss Youngin
ymmärtävän. "He ovat aavistaneet vaaraa, he ovat jostakin kuulleet,
että minä olen tulossa. Minä luulin tapaavani heidät viiniä juomassa
tahi noppaa pelaamassa. Ja minä tapaankin heidät kaikki työssä."
Baram pasha saatettiin keittiön ja leipomon kautta huoneeseen, jonka
ovi hänelle avattiin hiukan tavallista juhlallisemmin. Se oli kankurien
huone, jossa kangaspuut helskyivät, rukit hyrräsivät ja raasimet
sukkelasti liikkuivat.
Silloin Baram pashan palvelija rohkaisihe pyytämään herraansa
katsomaan, kuinka kovaa ja kestävää kangasta täällä kudottiin. "Herra",
hän sanoi, "eivät nämä ole tanssityttöjen eivätkä irstasten naisten
keposia pukuja."
Mutta Baram pasha oli vaiti ja kulki edemmäs.
Kaikkialla, minne hän tuli, hän näki rehellisiä, viisaskasvoisia
ihmisiä.
Kaikki istuivat ääneti ja vakavina työssään, mutta hänen sisään
tullessaan he kääntyivät katsomaan ystävällisesti hymyillen.
"Minä kerroin heille", miss Young sanoi Baram pashalle, "että te olette
se hyvä maaherra, joka on vuokrannut meille tämän muhkean talon, ja he
pyytävät minua kiittämään teitä hyvyydestänne meitä kohtaan."
Mutta Baram pashan kasvot pysyivät yhä tuimina ja ankarina, eikä hän
vastannut miss Youngille sanaakaan. Ja miss Youngia alkoi pelottaa, ja
hän ajatteli itsekseen: "Miksei hän tahdo puhua minulle? Onkohan
hänellä pahaa mielessä meitä kohtaan?"
Hän vei pashan pitkiin kapeihin ruokahuoneisiin, joissa juuri
pöytäliinoja korjattiin pois ja lautasia pestiin aamiaisen jälkeen.
Täälläkään Baram pasha ei nähnyt muuta kuin tarkkaa järjestystä ja
aivan yksinkertaisia laitoksia.
Mutta hänen palvelijansa Mahmud rohkaisihe vielä kerran sanomaan
hänelle: "Herra, kuinka voi olla mahdollista, että nämä ihmiset, jotka
itse leipovat leipänsä ja ompelevat vaatteensa, öisin voisivat muuttua
huilunpuhaltajiksi ja tanssitytöiksi?"
Baram pasha ei kyennyt hänelle vastaamaan.
Ja Baram pasha kulki hellittämättä talonsa kaikkien huoneitten läpi.
Hän tuli naimattomien miesten suureen makuuhuoneeseen, jossa oli
yksinkertaiset, koholleen korjatut vuoteet. Hän kävi eri perheiden
huoneissa, joissa vanhemmat asuivat lapsineen. Näissä huoneissa hän
näki kaikkialla puhtaaksi pestyt lattiat, valkoiset vuodeverhot,
siistit valkoisiksi kiilloitetut huonekalut, kotikutoiset lattiamatot
ja ruudukkaat puuvillapäälliset.
Silloin Baram pasha tuntui yhä enemmän vihastuvan ja sanoi Mahmudille:
"Kylläpä nämä kristityt ovat viekkaita. Kylläpä he osaavat peitellä
syntistä elämäänsä. Minä olin odottanut näkeväni lattiat täynnä
hedelmänkuoria ja sikarintuhkaa. Minä luulin tapaavani naiset istumassa
ja loruilemassa poltellen vesipiippua tahi maalaillen kynsiään."
Viimeksi hän nousi hohtavan valkoisia portaita suureen kokoussaliin.
Tämä huone, joka oli ollut pashan suurena vastaanottosalina, oli nyt
järjestetty amerikkalaiseen tapaan, siinä oli mukavia tuoleja ryhmissä
pöytien ympärillä, joilla oli kirjoja ja aikakauslehtiä, nurkassa oli
piano ja urut ja vaaleaksi maalatuilla seinillä joitakuita valokuvia.
Täällä oli mrs Gordon taas heitä vastaanottamassa, ja Baram pasha sanoi
palvelijalleen: "Sano hänelle, että hänen ja hänen väkensä ennen iltaa
täytyy lähteä tästä talosta."
Mutta Mahmud, Baram pashan palvelija, sanoi hänelle: "Herra, toinen
näistä naisista osaa sinun kieltäsi. Ilmoita sinä hänelle tahtosi
omalla suullasi."
Silloin Baram pasha nosti silmänsä ja katsoi miss Youngiin, joka hänen
silmäyksensä kohdatessaan vienosti hymyili. Ja Baram pasha kääntyi
hänestä poispäin ja sanoi palvelijalleen: "En ole koskaan nähnyt
kasvoja, joihin Kaikkivaltias olisi antanut enemmän kauneutta ja
puhtautta. En minä rohkene sanoa hänelle, että olen kuullut hänen
toveriensa langenneen syntiin ja irstauteen."
Ja Baram pasha vaipui istumaan tuolille ja peitti kasvonsa käsillään
koettaessaan päästä selville, kumpi oli totta, sekö mitä hän oli
kuullut, vai sekö mitä hän näki.
Silloin ovi aivan hiljaa aukeni, ja vanha köyhä matkamies astui
huoneeseen. Hänellä oli pukunaan kulunut, harmaa vaippa ja jalassa
ryysyistä kiedotut kääreet. Päässä hänellä oli likainen turbaani, jonka
vihreästä väristä hänet tunsi Muhammedin jälkeläiseksi.
Pashan sielläolosta huolimatta mies tuli huoneeseen ja istahti tuolille
hiukan syrjään muista. Hänen annettiin jäädä paikalleen kysymättä hänen
asiaansa.
"Kuka tuo mies on, ja mitä hän haluaa?" kysyi Baram pasha kääntyen miss
Youngiin päin.
"Emme tunne häntä", miss Young vastasi, "hän ei ole koskaan ennen
käynyt täällä. Ei teidän pidä pahastua siitä, että hän tänne tuli.
Meidän talossamme otetaan mielellään vastaan kaikki, jotka täältä
suojaa hakevat."
"Mahmud", sanoi pasha palvelijalleen, "käy kysymässä tuolta
vaeltajalta, joka on profeetan jälkeläinen, mitä asiaa hänellä on
näille kristityille."
Mahmud toimitti tehtävänsä ja palasi jälleen pashan luokse.
"Hän vastaa minulle, ettei hänellä ole tänne mitään asiaa, mutta hän ei
tahtonut mennä ohi poikkeamatta sisään, sillä kirjoitettu on: 'Älä anna
jalkaisi tehdä sitä syntiä, että kuljet vanhurskaan asunnon ohi'."
Baram pasha istui ääneti pitkän aikaa.
"Olet varmaankin kuullut väärin", hän sanoi kääntyen Mahmudiin päin.
"Kysy häneltä vielä kerran, mitä asiaa hänellä on tähän taloon!"
Mahmud kävi kysymässä ja palasi takaisin. Hän toisti sanasta sanaan
äskeisen vastauksen.
"Kiittäkäämme sitten Jumalaa, Mahmud ystäväni", sanoi Baram pasha
yksinkertaisesti. "Hän on tämän miehen lähettänyt meille tahtonsa
ilmoittamaan. Hän on antanut tämän miehen poiketa tänne, jotta minun
silmäni aukenisivat näkemään totuuden. Nyt me ratsastamme kotiin,
Mahmud ystäväni, enkä minä karkota kristittyjä heidän asunnostaan."
Baram pasha ratsasti kohta sen jälkeen pois siirtokunnan talosta, mutta
tunnin päästä Mahmud tuli sinne uudelleen, taluttaen pashan kaunista
valkoista aasia. Hän jätti sen siirtokuntalaisille kertoen heille Baram
pashan terveiset ja hänen toivomuksensa, että se tulisi vetämään
pikkulapsia aamuisin kouluun.