Samana päivänä, jona Gunhild kuoli auringonpistoon, oli Gertrud
lähtenyt läntiseen esikaupunkiin ja käveli siellä leveätä katua pitkin.
Hän oli ostamassa nappeja ja ompelutyöhönsä tarvittavia nauhoja, mutta
oli vielä outo sielläpäin, niin että sai kauan kulkea, ennen kuin
löysi, mitä oli etsimässä. Eikä hän erityisesti kiirehtinytkään, sillä
hänestä oli hauskaa saada kuljeksia ulkoilmassa. Gertrud oli vasta
hiukkasen katsellut Jerusalemia. Hän oli ottanut kotoa mukaansa niin
vähän vaatteita, että enimmän aikaa hänen täytyi istua ompelemassa
itselleen jotakin yllepantavaa.
Niinkuin aina muulloinkin Gertrud nytkin kulki katua pitkin onnellinen
hymy huulillaan. Hän kyllä tunsi tuon hirvittävän kuumuuden ja
pistelevän auringonhelteen, mutta häntä se ei vaivannut niinkuin muita
ihmisiä. Joka askelellaan hän ajatteli, että kenties Jeesuskin oli
kulkenut tätä samaa maata, jota hän nyt vaelsi. Hän oli varma siitä,
että Jeesus oli katsellut noita kukkuloita, jotka päivänsumussa
kuultivat kadun toisesta päästä. Pöly ja helle oli rasittanut häntä
niinkuin nyt Gertrudiakin. Tätä ajatellessaan hän tunsi Jeesuksen
olevan niin lähellä, että hänen mielensä aivan kumpuili valtavaa iloa.
Se Gertrudin oli tehnytkin sanomattoman onnelliseksi hänen Palestiinaan
saavuttuaan, että hän oli päässyt Jeesusta paljon lähemmäs kuin ennen.
Gertrudin mieleen ei täällä koskaan muistunut, että siitä oli jo pari
tuhatta vuotta, kun Jeesus vaelsi täällä opetuslastensa kanssa, vaan
hänen olikin mieluisinta kuvitella Jeesuksen eläneen siellä ihan
äskettäin. Hänen askeltensa jäljet tuntuivat näkyvän vielä maassa ja
hänen äänensä vielä helähtävän Jerusalemin kaduilla.
Juuri kun Gertrud laskeutui jyrkkää mäkeä Jaffan portille päin,
tallusti pari sataa Venäjältä tullutta pyhiinvaeltajaa katua ylämäkeen.
He olivat monta tuntia kuljeksineet katsomassa pyhiä paikkoja
Jerusalemin ympäristössä ja olivat nyt niin väsyksissä kävelystä päivän
helteessä, että tuskin näyttivät jaksavan nousta mäen päällä oleviin
vierasmajoihin.
Gertrud pysähtyi heidän ohikulkiessaan katselemaan tuota
talonpoikaisjoukkiota. Hänestä he olivat ihmeen samannäköisiä kuin
hänen kotipitäjäläisensä; niilläkin oli tuollaiset sarkatakit ja
kirjaillut mekot. Lieneeköhän sieltä koko pitäjän väki yht'aikaa
lähtenyt Palestiinaan pyhiinvaeltamaan, hän ajatteli katsellessaan
heitä. Tuo mies, jolla on silmälasit nenällä, on varmaan koulumestari,
ja tuo ryhmysauvainen äijä on suuren talon isäntä ja koko pitäjän
valtias. Ja tuo suoraryhtinen mies on vanha soturi, ja tuossa kulkee
kapeahartiainen pitäjänräätäli, jonka pitkät kädet ilmaa viippovat.
Hän seisoi siinä hyvillä mielin ja laati tapansa mukaan pikku tarinoita
näkemistään. Tuo vanha eukko, jolla on silkkiliina päässään, on rikas,
hän ajatteli, mutta ei ole päässyt lähtemään tänne ennen kuin nyt
vanhoilla päivillään, sillä hän on ensin tahtonut toimittaa poikansa ja
tyttärensä naimisiin ja kasvattaa lastenlapsensa aikaihmisiksi. Ja tuo
hänen rinnallaan kulkeva eukko, jolla on pieni mytty kädessään, on
hyvin köyhä. Hän on niitä, joiden on täytynyt koko ikänsä uurastaa
säästääkseen rahoja Jerusalemin matkaa varten.
Noihin pyhiinvaeltajiin ei voinut olla mieltymättä, kun näki heidän
tulevan vastaansa pölyisinä ja kuumuudesta hohtaen, mutta iloisina ja
hyvällä tuulella, eikä yhdenkään kasvoissa nähnyt tyytymättömyyttä.
Kuinka hurskaita ja kärsivällisiä he lienevätkään, Gertrud ajatteli, ja
kuinka syvästi he rakastanevatkaan Jeesusta, kun he noin ilomielin
vaeltavat hänen maatansa, ikään kuin eivät rasituksia muistaisikaan.
Jälkijoukkona tuli muutamia, jotka olivat niin upouuvuksissa, että vain
vaivoin jaksoivat käydä laahustaa. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka heidän
ystävänsä ja sukulaisensa kääntyivät kädestä pitäen auttamaan heitä
mäkeä ylös. Mutta kaikkein kurjimman näköiset saivat kulkea yksin. He
olivat kaiketi niin perin voimattomia, ettei kukaan tuntenut jaksavansa
auttaa heitä.
Vihoviimeisenä tuli ehkä seitsentoistavuotias tyttö. Hän oli toisten
joukossa melkein ainoa alaikäinen, muut olivat enimmäkseen vanhoja tai
parhaassa iässään. Hänet nähdessään Gertrud päätteli itsekseen, että
tyttö oli joutunut syvään onnettomuuteen, joka oli tehnyt kotona
elämisen hänelle mahdottomaksi. Kenties hänkin oli nähnyt metsässä
Jeesuksen tulevan vastaansa ja saanut häneltä neuvon lähteä
Palestiinaan.
Nuori tyttö oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen. Hänellä oli hento
ruumis, jota karheat, paksusta kankaasta tehdyt vaatteet ja varsinkin
saapasruojut, jotka hänellä samoin kuin muillakin naisilla oli
jalassaan, tuntuivat sietämättömästi vaivaavan. Aina pari askelta
eteenpäin hoiputtuaan hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Kovin
vaarallista oli noin pysähtyä seisomaan keskelle katua, missä saattoi
joutua kameelin jalkoihin tahi vaunujen alle.
Gertrudin teki vastustamattomasti mieli auttaa häntä. Hän ei kauan
arvellut, vaan meni tytön luokse, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja
neuvoi sairasta nojaamaan hänen olkapäätään vasten. Tyttö katsahti
häneen tylsin silmin. Puolitiedottomasti hän otti avun vastaan ja astui
Gertrudin varassa pari askelta eteenpäin.
Muuan vanhahko naisihminen käännähti samassa ympäri. Hän katsoa
tuijotti Gertrudiin ja huusi ankarasti pari sanaa sairaalle. Tämä
näytti kovasti säikähtyvän, ojensihe pystyyn, tuuppasi Gertrudin pois
luotaan ja koetti omin voimin jatkaa, mutta pysähtyi melkein heti.
Gertrud ei voinut käsittää, miksei tyttö huolinut hänen avustaan. Hän
luuli syyksi sitä, että venäläiset kainoudesta välttivät turvautumista
vieraan apuun. Hän riensi takaisin sairaan luo ja kiersi uudelleen
kätensä hänen vyötäisilleen. Silloin muukalaisen kasvot aivan
vääntyivät kauhusta ja inhosta. Hän riuhtautui Gertrudista erilleen,
vieläpä rupesi huitomaan käsillään häneen päin ja läksi kaikin voimin
juoksemaan pakoon.
Nyt Gertrud siis näki, että toinen tosiaan pelkäsi häntä. Hän arvasi,
ettei siihen voinut olla syynä muu kuin ne hävyttömät juorut, joita
gordonilaisista oli levitetty. Gertrud samalla kertaa vihastui ja kävi
kovin pahoilleen. Tuolle raukalle hän ei voinut tehdä muuta kuin jättää
hänet rauhaan, jottei hän vielä pahemmin säikähtäisi. Mutta siinä
seisoessaan ja seuratessaan katseillaan pakenevaa hän huomasi, että
tyttö säikähdyksestä hämmentyneenä juoksi suoraan vaunuja vastaan,
jotka täyttä vauhtia ajoivat alamäkeen. Gertrudia kauhistutti, sillä
hän ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin että tyttö joutuisi hevosten ja
vaunujen alle surman suuhun.
Gertrud tahtoi sulkea silmänsä ollakseen näkemättä tuota hirveätä
tapaturmaa, mutta hän oli niin kokonaan herpaantunut, etteivät edes
hänen silmäluomensa ottaneet sulkeutuakseen. Hänen täytyi silmät
selkiselällään katsoa, kuinka hevoset tulivat tyttöraiskaa kohti ja
sysäsivät hänet kumoon. Mutta ihan samassa nuo viisaat, jalot eläimet
itsestään pysähtyivät. Ne kavahtivat taaksepäin, tenäsivät jalkansa
kovasti maahan hillitäkseen alamäkeen vierivien rattaiden vauhtia,
sujauttivat sitten äkkiä vaunut sivulle ja jatkoivat matkaansa, eikä
yksikään kavio eikä ratas hipaissutkaan kaatunutta.
Gertrud jo luuli vaarasta päästyn. Venäläinen tyttö makasi vielä
hievahtamatta maassa, mutta ei suinkaan hänelle ollut muuta pahaa
tapahtunut kuin että oli pyörtynyt säikähdyksestä.
Ihmisiä riensi joka taholta auttamaan loukkaantunutta. Gertrud ehti
ensimmäisenä hänen luokseen. Hän kumartui nostamaan tyttöä maasta.
Silloin hän näki hänen takaraivostaan tihkuvan verta sorakadulle ja
hänen ylöspäin kääntyneissä kasvoissaan omituisen jähmettyneen ilmeen.
Hän on kuollut, Gertrud ajatteli, ja minä olin hänen kuolemaansa
syypää.
Samassa muuan mies tarttui Gertrudiin ja paiskasi hänet rajusti
syrjään. Hän karjaisi hänelle muutamia sanoja, joiden Gertrud ymmärsi
merkitsevän sitä, ettei hänenlaisensa lunttu kelvannut koskemaan
hurskaaseen, nuoreen pyhiinvaeltajaan. Pian hän kuuli saman joka
taholta. Uhkaavia käsiä oli häntä vastaan koholla, häntä sykittiin ja
tungettiin, kunnes hän joutui sen tiheän ihmisjoukon ulkopuolelle, joka
oli kerääntynyt loukkaantuneen ympärille.
Hetkiseksi Gertrud niin suuttui tästä kohtelusta, että puristi kätensä
nyrkkiin. Hän tahtoi puolustautua, tahtoi uudelleen päästä venäläisen
tytön luokse nähdäkseen, oliko tämä tosiaan kuollut. "Te itse olette
kelvottomia häneen kajoamaan enkä minä", hän huusi kovalla äänellä
ruotsiksi. "Te kaikki olette hänen surmaajiansa. Teidän ilkeämielinen
solvauksenne hänet saattoi kuolemaan."
Gertrudin puhetta ei ymmärretty, ja suuttumuksen sijaan hän äkkiä
kalpeni kauhusta. Mitähän, jos joku oli nähnyt tämän tapahtuman ja nyt
kertoi sitä pyhiinvaeltajille! Silloin nuo ihmiset säälimättä syöksyvät
hänen kimppuunsa ja lyövät hänet hengiltä.
Hän pakeni kiireesti koko paikalta, juoksi niin nopeasti kuin suinkin
jaksoi, vaikk'ei kukaan ajanut häntä takaa. Hän ei pysähtynyt ennen
kuin saavuttuaan Jerusalemin pohjoispuolella oleville aukeille
kangasmaille.
Siellä hän seisahtui, pyyhki otsaansa ja paineli kädet ristissä
päätään.
"Oi hyvä Jumala! Olenko minä nyt murhaaja? Olenko minä nyt syypää
ihmisen kuolemaan?"
Samassa hän kääntyi kaupunkia kohti, jonka korkea muuri synkkänä kohosi
aivan hänen vieressään. "En minä ole syypää, vaan sinä", hän huusi. "En
minä, vaan sinä olet!"
Hän kääntyi väristen poispäin kaupungista mennäkseen siirtokunnan
talolle, jonka katto kohosi etäältä. Mutta monta kertaa hän seisahtui
koettaen edes hiukkasen selvitellä mieleensä tunkeutuvia ajatuksia.
Sillä Gertrud oli Palestiinaan tultuaan kaiken aikaa ajatellut: Täällä
minä olen Herrani ja kuninkaani omassa maassa, nyt minä olen hänen
itsensä suojeltavana, täällä minä olen kaikesta pahasta turvassa. Ja
hän oli tuudittunut siihen uskoon, että Kristus oli sen vuoksi käskenyt
hänen matkustaa pyhään maahan, kun hän jo oli kärsinyt niin raskasta
surua, ettei hänen enää tarvitsisi elämässä enempää kokea, vaan saisi
tästälähin olla hyvässä turvassa ja rauhassa.
Mutta nyt Gertrudista tuntui jotenkin samalta kuin siitä tuntunee, joka
asuu lujasti varustetussa kaupungissa ja äkisti näkee sen vankkojen
tornien ja muurien sortuvan. Hän näki olevansa aivan suojaton. Nyt ei
tuntunut olevan mitään turvapaikkaa pahan hyökkäyksiltä. Päinvastoin,
juuri täällähän onnettomuus näytti kohtaavan pahemmin kuin missään
muualla.
Hän hylkäsi kerrassaan ajatuksen, että hän olisi ollut syyllinen
venäläistytön kuolemaan; siitä hän ei tahtonut kärsiä omantunnon
vaivoja. Mutta hän aavisti ja pelkäsi sitä vahinkoa, jonka tämä
tapahtuma saattoi hänelle tuottaa. "Tokko päässen tästälähin koskaan
siitä näystä, kuinka hevoset tulivat", hän vaikeroi. "En suinkaan minä
enää koskaan saa ilon päivää."
Hänen mieleensä nousi, mistä lienee noussutkin kysymys, jota hän heti
yritti tukehduttaa, mutta joka yhä uudelleen palasi. Hän alkoi epäillä,
oliko Kristus ollenkaan lähettänyt häntä tähän maahan. Sellainen
kysymyshän oli suuri synti, mutta hän ei vain siitä päässyt. Mitä
Kristus oikein tarkoitti lähettäessään hänet tähän maahan?
"Oi hyvä Jumala", hän epätoivoissaan huokasi, "luulinhan, että sinä
rakastit minua ja tahdoit ohjata kaikki parhain päin. Oi Jumala,
olinhan niin onnellinen, kun luulin sinun minua suojelevan."
Kun Gertrud saapui siirtokunnan talolle, oli siellä eriskummallisen
hiljaista ja juhlallista. Porttia avaava poika näytti tavattoman
totiselta, ja pihaan tultuaan Gertrud huomasi, että kaikki siellä
liikkuvat hiiviskelivät ihan hiljaa ja ettei kukaan ääneen puhunut.
Täällä on kuolema käynyt vieraana, hän ajatteli jo ennen kuin oli
kuullut keneltäkään mitään.
Pian hän sai tietää, että Gunhild oli löydetty kuolleena tieltä. Hänet
oli jo kannettu kotiin, ja hän makasi paareilla alakerran pesutuvassa.
Gertrud tiesi, että itämailla täytyi haudata kuolleet hyvin kiireesti,
mutta sittenkin häntä kammotti, kun hautajaisia jo nyt parhaillaan
valmistettiin. Timmin Halvor ja Ljungo Björn veistivät arkkua, ja pari
vanhempaa naista kääri ruumista liinoihin. Mrs Gordon oli lähtenyt
amerikkalaisen lähetyslaitoksen johtajalta pyytämään, että Gunhild
saataisiin haudata amerikkalaisten hautausmaahan. Boo ja Gabriel
seisoivat pihalla lapiot käsissä ja odottivat vain mrs Gordonin tuloa
lähteäkseen hautaa kaivamaan.
Gertrud meni pesutupaan. Hän seisoi siellä kauan katsellen Gunhildia ja
purskahti rajusti itkemään. Hän oli aina kovin pitänyt vainajasta,
mutta nyt seisoessaan siinä Gunhildia katsellen hän tunsi aivan
selvästi, ettei hän itse eikä kukaan muukaan ihminen ollut osoittanut
Gunhildille niin paljon rakkautta kuin hän olisi ansainnut. Kaikki
kyllä olivat tunnustaneet, että hän oli rehellinen ja hyvä ja rakasti
totuutta, mutta hän oli pikkuseikoista tarkkaan huolehtimalla tehnyt
omansa ja muiden elämän liian raskaaksi, ja se oli vieroittanut ihmisiä
hänestä. Joka kerta tätä ajatellessaan Gertrud tunsi, että oli sääli
Gunhild parkaa, ja hänen kyynelensä alkoivat uudelleen vuotaa.
Mutta äkkiä Gertrud herkesi itkemästä ja katseli Gunhildia levottomana,
melkein peloissaan. Hän oli nähnyt Gunhildin kasvoissa nyt kuolleena
saman ilmeen, joka hänellä oli eläessään, kun hän mietiskeli jotakin
vaikeatajuista tai monimutkaista seikkaa. Ihmeellistä oli nähdä hänen
vainajanakin ikään kuin tuumivan jotakin, silmäkulmien välissä syvä
ryppy ja huulet hiukkasen pitkällä.
Gertrud lähti hiljaa pois vainajan luota. Tuo mietiskelevä piirre
Gunhildin kasvoissa oli nostanut hereille hänen omat huolensa. Hänestä
tuntui kuin Gunhildkin olisi jäänyt miettimään sitä kysymystä, mitä
varten Jeesus oli lähettänyt hänet tähän maahan. Miksi minun piti tänne
tulla, kun täälläkin vain kuolema oli edessäni, sitä hän näytti
itsekseen aprikoivan.
Kun Gertrud tuli takaisin pihalle, kiirehti Boo häntä vastaan. Hän
pyysi, että Gertrud tulisi puhumaan pari sanaa Höökin Gabriel
Matinpojalle. Gertrud jäi aivan hämmästyneenä seisomaan ja katselemaan
Boota; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei edes voinut käsittää,
mitä toinen sanoi. -- "Gabriel se näet löysi Gunhildin tieltä", sanoi
Boo selitykseksi. Gertrud ei kuullut hänen sanojaan seisoessaan siinä
mietiskellen, mitä tuo ilme Gunhildin kasvoissa merkitsi. -- "Hirveätä
varmaan Gabrielin oli tavata hänet kuolleena tiellä, kulkiessaan ihan
rauhallisena, edes aavistamatta mitään onnettomuutta", sanoi Boo, ja
kun Gertrud ei vieläkään ymmärtänyt, lisäsi hän heltymyksestä
värisevällä äänellä: "Jos minulla täällä siirtokunnassa olisi joku,
josta oikein pitäisin, ja minä tapaisin hänet kuolleena maasta, enpä
tiedä, miten minun kävisi."
Gertrudin silmät selkenivät ikään kuin unesta. Niin tosiaan, tiesihän
hänkin sen ennestään, että Gunhild oli Gabrielin mielitietty. Hehän
olisivat menneet naimisiin, jollei tämä Jerusalemin retki olisi tullut
esteeksi. Mutta he olivat yhdessä päättäneet lähteä Palestiinaan,
vaikkeivät sitten koskaan pääsisi mieheksi ja vaimoksi. Ja nyt
Gabrielin piti tavata Gunhild vainajana tiellä!
Gertrud meni portille, missä Gabriel seisoi liikahtamatta askeltakaan
häntä kohden. Hän puristi huuliansa yhteen, tuijotti jäykin silmin
eteensä ja työnteli lapiota kahden kiven väliin. Gertrudin pysähtyessä
hänen eteensä hänen huulensa hiukan liikahtivat, mutta mitään ääntä ei
päässyt kuuluville.
"Gabriel on siinä tilassa, että itku tekisi hänelle kovin hyvää",
kuiskasi Boo Gertrudille.
Gertrud ojensi Gabrielille ääneti kätensä, niinkuin hautajaisissa
tehdään lähimmille sukulaisille. Gabrielin käsi oli hervoton ja kylmä.
"Boo sanoo, että sinä hänet löysit", sanoi Gertrud. Gabriel seisoi yhtä
liikkumattomana. -- "Varmaan se oli sinusta katkera kohtaus", Gertrud
jatkoi, mutta Gabriel seisoi kuin kivikuva. Gertrud oli nyt ennättänyt
paremmin ajatella hänen suruaan. Hän ymmärsi, aivan kuin se olisi
hänelle itselleen tapahtunut, miten kauheata se oli ollut. -- "Mutta
minä luulen, että se oli Gunhildin oman mielen mukaista, kun juuri sinä
hänet löysit", hän sanoi.
Gabriel säpsähti ja katsoi suurin silmin Gertrudiin. -- "Luuletko, että
se oli hänen mieleistään?" -- "Oli kyllä", Gertrud sanoi, "minä
ymmärrän, että se oli sinusta vaikeata, mutta luulen, että hän olisi
tahtonut juuri sinut löytäjäkseen." -- "En lähtenyt hetkeksikään hänen
luotaan", sanoi Gabriel hiljaisesti, "ennen kuin sain muita ihmisiä
avukseni, ja minä kannoin häntä niin kauniisti kuin suinkin voin." --
"Niin, sen sinä kyllä teit", Gertrud sanoi.
Gabrielin huulet alkoivat värähdellä, ja yht'äkkiä kyynelet alkoivat
virtana valua hänen silmistään. Boo ja Gertrud seisoivat äänettöminä
hänen vieressään ja antoivat hänen itkeä. Gabriel painoi kasvojaan
ovenpieleen ja itkeä nyyhkytti aivan valtoimena.
Hetkisen päästä hän alkoi tyyntyä. Hän tuli Gertrudin luokse ja tarttui
tämän käteen. "Kiitos sinulle siitä, että sait minut itkemään", hän
sanoi. Hänen äänensä oli nyt lauhkea ja nöyrä; melkeinpä olisi luullut
hänen isänsä, vanhan Höökin Matin puhuvan. "Nyt minä näytän sinulle
sellaista, jota en aikonut antaa kenenkään muun ihmisen nähtäväksi",
hän jatkoi. "Kun löysin Gunhildin, oli hänellä kädessään tämä isältään
saamansa kirje, ja minä otin sen, kun pidin itseäni läheisimpänä sitä
lukemaan. Mutta nyt ajattelen, että onhan sinullakin iäkkäät vanhemmat
kotonasi, ja saat nyt nähdä tämän, koska kerran sait minut itkemään."
Gertrud otti hänen kädestään kirjeen ja luki sen. Sitten hän katsahti
Gabrieliin. -- "Vai tämän vuoksi hän siis kuoli", hän sanoi. Gabriel
nyökkäsi päätään. -- "Niin minäkin luulen", hän sanoi. Gertrud huudahti
melkein parkaisemalla: -- "Voi Jerusalem, Jerusalem, sinä surmaat
meidät kaikki! Aivanhan Jumala on meidät hylännyt!"
Mrs Gordon tuli samassa portista sisään. Hän lähetti heti Gabrielin ja
Boon hautausmaalle, Gertrud meni pieneen huoneeseensa, jossa hän oli
asunut yhdessä Gunhildin kanssa. Siellä hän pysyi koko illan.
Siellä istuessa hänet valtasi kauhu, yhtä voimakas ja hillitsemätön
kuin aaveenpelko. Hän uskoi vielä samana päivänä tapahtuvan jotakin
pahaa, ikään kuin olisi pelännyt sen jossakin nurkassa väijyvän.
Samalla aikaa epäilyskin häntä ahdisti. En ymmärrä, minkä vuoksi
Kristus meidät tänne lähetti, hän ajatteli. Täällähän me itse joudumme
turmioon ja saatamme siihen muutkin.
Vähäksi aikaa hän sai epäilyksensä haihtumaan, mutta heti sen jälkeen
hän hämmästyksekseen huomasi ajattelevansa, ketkä kaikki olivat
Jerusalemiin lähdön johdosta joutuneet onnettomuuteen. Ei mikään heistä
ollut sen varmempaa kuin että Jumala itse tahtoi tätä heidän lähtöänsä;
kuinka sitten saattoi olla mahdollista, että se ei tuottanut muuta kuin
kurjuutta?
Hän oli ottanut esille kynän ja paperia kirjoittaakseen vanhemmillensa,
mutta ei siihen kyennytkään. "Mitä minä kirjoittaisin, jotta he minua
uskoisivat?" pääsi häneltä toivoton huokaus. "Jos minä jättäytyisin
kuolemaan niinkuin Gunhild, silloin he kenties uskoisivat meidän
syyttömyyteemme."
Päivä kului, vaikka hitaastikin, ja yö tuli. Gertrud oli niin onneton,
ettei hän voinut saada unta. Gunhildin kasvot väikkyivät hänen
silmissään, ja lakkaamatta hän kyseli itseltään, mitä vainaja oikein
mietiskeli. Lopulta hän oli siitä aivan varma, että Gunhildin viimeinen
ajatus hänen kuollessaan oli ollut sama, josta hän itse koetti päästä
selville.
Jo ennen päivänkoittoa Gertrud nousi ja pukeutui lähteäkseen ulos.
Tänä viime päivänä ja yönä hän oli vieraantunut niin kauas
Kristuksesta, että tuskin enää uskoi löytävänsä tietä takaisin hänen
luokseen. Nyt aamulla hän yht'äkkiä alkoi ikävöidä yhteen paikkaan,
jossa hän aivan varmasti tiesi Jeesuksen käyneen. Ja tämä paikka, ainoa
jonka asemasta kaikki ovat olleet yksimielisiä, oli Öljymäki. Hän
ajatteli, että sille noustessaan hän uudelleen pääsisi hänen
läheisyyteensä, tuntisi olevansa hänen rakkautensa suojassa ja
ymmärtäisi hänen aikomuksensa.
Ensi alussa yön pimeyteen tultuaan hän tunsi kaksinkertaista tuskaa.
Hän ajatteli yhä uudelleen kaikkea sitä ansaitsematonta onnettomuutta,
jota hän tänä ainoana päivänä oli kokenut.
Mutta kuta korkeammalle hän kohosi vuoren rinnettä, sitä valoisammalta
hänen mielessään tuntui. Oli kuin olisi raskas taakka nostettu hänen
hartioiltaan. Selvyys alkoi jo hänelle häämöttää.
Niin niin, juuri sillä tavalla se on selitettävä, hän ajatteli. Kun
sellaisia vääryyksiä estämättä tapahtuu, silloinhan maailman täytyy
olla viimeisillään. Mitenkään muuten hän ei saattanut käsittää sitä,
että oikea tuli vääräksi, ettei Jumala kyennyt pahaa estämään, että
pyhät kärsivät vainoa, että valhe sai kieltämättä vallita.
Hän pysähtyi mietiskelemään. Niin, aivan varmaan Herran tulemisen aika
oli lähellä, eikä enää kauan tarvinnut odottaa hänen laskeutumistaan
taivaan pilvistä.
Jos niin oli, silloin hän kyllä ymmärsi, minkä vuoksi heidät kaikki oli
kutsuttu Jerusalemiin. Jumala oli suuressa armossaan lähettänyt hänet
ja hänen ystävänsä sinne tapaamaan Jeesusta. Hän löi ihmettelystä ja
ilosta käsiänsä yhteen ajatellessaan tämän armon äärettömyyttä.
Hän riensi nopein askelin mäen rinnettä ylöspäin, kunnes saapui sen
huipulle, josta Jeesus kohosi taivaaseen.
Itse se paikka oli aitauksen sisässä, niin että sinne hän ei päässyt,
mutta hän seisoi ulkopuolella ja katseli pilviä, jotka nyt
aamunkoitossa nopeasti kirkastuivat.
Mitähän, jos hän saapuukin jo tänään, hän ajatteli. Hän pani kätensä
ristiin ja katseli aamutaivasta, jota keveät utupilvet peittivät.
Samassa se muuttui heleän punertavaksi ja sen kajastus näytti kuultavan
hänen kasvoissaan. "Hän tulee", Gertrud sanoi, "ihan varmaan hän jo
tulee."
Hän tuijotti aamuruskoon, ikään kuin olisi nähnyt sen ensi kerran. Hän
luuli näkevänsä kauas taivaan sisälle. Idänpuolella näkyi syvän
holvikaaren alla korkea, leveä portti, ja hän odotti vain sen
aukenemista, jotta Kristus kaikkine enkeleineen astuisi siitä ulos.
Hetkisen päästä tosiaankin idän portti aukeni ja aurinko ilmaantui
taivaalle. Gertrud odotti paikaltaan liikahtamatta koko ajan, kun sen
rusko valaisi Jerusalemin lännenpuoleista vuoristoa, jossa kukkuloita
nousi ja laski meren laineiden tapaisina. Hän odotti yhä samassa
asennossa, kunnes aurinko oli noussut niin korkealle, että sen säteet
jo kimmelsivät hautakirkon kupukatolta kohoavasta rististä.
Gertrud muisteli kuulleensa, että Kristus oli tuleva päivänkoitteessa
aamuruskon siivillä. Hän tiesi nyt, ettei se enää tänään voinut
tapahtua. Mutta hänen mielensä ei sentään siitä masentunut. "Hän tulee
kyllä sen sijaan huomenna", hän sanoi täydellisen luottavasti.
Hän laskeutui alas vuorelta ja palasi siirtokunnan taloon kasvot
onnesta loistavina. Mutta hän ei kenellekään ilmaissut tuota iloista
varmuuttansa. Hän istui, kuten tavallisesti, koko päivän työssään ja
puhui arkiasioista.
Seuraavana aamuna hän seisoi uudelleen öljymäellä odottamassa
päivänkoittoa.
Ja jok'ainoa aamu hän sitten palasi sinne, sillä hän tahtoi olla
ensimmäisenä ihmisistä näkemässä Kristuksen tuloa ihanassa huomenen
koitteessa.
Hänen käyntinsä herättivät piankin muiden siirtokuntalaisten huomiota,
ja he pyysivät Gertrudia pysymään kotona. Siirtokuntalaiset vakuuttivat
hänelle, että se vahingoittaisi heidän tilaansa, jos ihmiset näkisivät
hänen joka aamu olevan polvillaan Öljymäellä odottamassa Kristuksen
tulemista. Jos hän tällä tavalla jatkaa, ruvetaan heitä sanomaan
vähämielisiksi.
Gertrud koetti totella ja pysyä kotona. Mutta kun hän taas aamuyöstä
heräsi, silloin hänestä yht'äkkiä tuntui ihan selvältä, että juuri
tänään Jeesus tuleekin. Ja silloin ei mikään voinut häntä pidättää
nousemasta ylös ja rientämästä vastaanottamaan kuningas-vapahtajaansa.
Tämä odotus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Hän ei voinut
vastustaa sitä eikä vapautua siitä. Kaikessa muussa hän pysyi aivan
entisellään. Hänen aivonsa eivät olleet mitenkään hämmennyksissä, eikä
hänessä voinut huomata muuta muutosta kun sen, että hän oli entistä
iloisempi ja miellyttävämpi.
Jonkin ajan perästä totuttiin hänen aamuvaelluksiinsa eikä kukaan enää
erityisesti pitänyt niitä silmällä. Mutta aamulla uloslähtiessään hän
näki tumman varjon odottavan häntä portilla. Ja rientäessään
vuorenrinnettä ylöspäin hän kuuli jäljessään raudoitettujen
kengänkorkojen kopinaa. Hän ei koskaan puhunut tälle varjolle, mutta
tunsi kuitenkin olevansa turvattuna, kun tuo askelten kopse häntä
seurasi.
Joskus mäeltä alas tullessaan hän tapasi tienvieressä Boon, joka odotti
häntä jotakin aitaa vasten nojallaan ja katsoen häneen uskollisin
silmin. Boo punastui ja kääntyi katsomaan muuanne, ja Gertrud kulki
edelleen, ikään kuin ei olisi häntä huomannut.