Kokemuksesta on kyllä huomattu, että jotkut ihmiset ovat liian heikkoja
asuakseen Jerusalemissa. Vaikka he kestäisivät ilmanalan eivätkä
sairastuisi tarttuviin tauteihin, saattavat he silti menehtyä. Pyhä
kaupunki tekee heidät synkkämielisiksi tahi hourupäisiksi, joskus
suorastaan tappaakin heidät. Kun siellä on parikin viikkoa oleskellut,
kuulee jo sanottavan siitä ja siitä äkistikuolleesta: "Senkin on
Jerusalem tappanut."
Kun tuollaista kuulee, täytyy tietysti ihmetellä. Miten se sellainen
voi olla mahdollista? Kuinka kaupunki voi ihmistä tappaa? Ajattelematta
nuo varmaankin sellaista hokevat.
Ja kun Jerusalemissa kuljeksii katselemassa katuja, ei voi olla
ajattelematta: Tahtoisin saada selville, mitä sillä oikein
tarkoitetaan, että Jerusalem tappaa. Tahtoisin tietää, mikä
Jerusalemissa on niin kamalaa, että se saa ihmisiä kuolemaan.
Ajatelkaamme esimerkiksi lähtevämme kävelemään Jerusalemin ympäri.
Alamme Jaffan portilta, käännymme siitä vasempaan uhkean neliskulmaisen
Daavidintornin ohi ja astumme sitten kapeata polkua kaupunginmuurin
ulkopuolitse Siionin portille päin. Aivan muurin sisäpuolella olevasta
turkkilaisesta kasarmista kuuluu sotilasmusiikkia ja aseiden kalinaa.
Siitä mennään suuren armenialaisluostarin ohi, jossa on paksut muurit
kuin linnoituksessa ja teljetyt portit. Kappaleen matkan päässä näemme
suuren harmaan rakennuksen, jota sanotaan Daavidin haudaksi, ja kun sen
näkee, silloin äkkiä muistaa kulkevansa pyhällä Siionilla, kuningasten
vuorella.
Silloin ehdottomasti johtuu mieleen, että tämä koko vuori on suuren
suuri holvi, jonka sisällä Daavid kuningas istuu tuli-istuimella
kultaisessa vaipassaan, yhä vielä halliten Jerusalemia ja Palestiinaa.
Johtuu mieleen, että nuo hajalleen sirottuneet rakennusten jäännökset
ovat sortuneiden kuninkaanlinnojen jäännöksiä, että vastapäätä oleva
kukkula on Pahennuksen vuori, jolla Salomo lankesi syntiin, että siinä
vieressä oleva rotko, syvä Hinnomin laakso kerran oli reunojaan myöten
täynnä ihmisruumiita, joita roomalaiset sinne viskoivat hävittäessään
Jerusalemin.
Siinä kulkiessa käy mieli kummalliseksi. On kuulevinaan tappelun
pauhua, suuret sotajoukot ryntäävät muuria kohti, kuninkaat ajavat
jyrisevissä sotavaunuissaan. Tämä on voiman, väkivallan ja sodan
Jerusalem, me silloin ajattelemme, ja meitä kauhistavat ne veriset
hirmutyöt, joita muistiimme johtuu.
Silloin voi hetkiseksi pysähtyä ajattelemaan, että tämä nyt lienee se
Jerusalem, joka ihmisiä tappaa. Mutta heti sen jälkeen sanomme
hartioita kohauttaen: "Sehän on mahdotonta, siitä on jo liian kauan,
kun täällä sodan hyrskyt pauhasivat ja punaista verta virtana valui."
Ja kuljemme edemmäs.
Mutta heti kierrettyämme muurin kulmauksen ympäri itäiseen
kaupunginosaan joudumme aivan toiseen ympäristöön. Täällä on kaupungin
pyhä puoli. Ainoastaan vanhoja ylimmäisiä pappeja ja temppelin
palvelijoita täällä muistuu mieleen. Muurin sisäpuolella on
juutalaisten valituspaikka, missä pitkiin punasinerviin
samettikauhtanoihin pukeutuneet rabbiinit itkevät Jumalan
rangaistustuomioita. Moorian vuori ihanine temppelialueineen näkyy
tänne. Muurin ulkopuolella laskeudumme Josafatin laaksoon, joka on
täynnä hautoja, ja laakson tuolta puolen näkyy Getsemane ja Öljymäki,
jolta Kristus nousi taivaaseen. Ja täällä näkyy se muurinpylväs, jolla
Kristus on seisova tuomiopäivänä, pitäen kädessänsä pitkää hienon
hienoa nauhaa, jonka toisesta päästä Muhammed pitää kiinni Öljymäellä.
Mutta kuolleet pakotetaan kulkemaan tätä lankaa myöten Josafatin
laakson poikki, ja vanhurskaat pääsevät sen toiselle puolen, mutta
jumalattomat syöksyvät alas Gehennan tuleen.
Silloin ei voi olla ajattelematta: Tämä on kuoleman ja tuomion
Jerusalem; täällähän sekä taivas että helvetti aukenee. Mutta hetkisen
päästä jo on varma siitä, ettei tämäkään ole sitä, mikä Jerusalemissa
voi ihmisen surmata. Tuomion torvien raiuntaan on liian pitkä aika, ja
Gehennan tuli on sammuksissa.
Kuljemme yhä edemmäs muurin ulkopuolta ja saavumme kaupungin
pohjoisosaan. Täällä on koko seutu kuivaa, autiota, yksitoikkoista.
Täällä on se kalju kukkula, jota otaksutaan oikeaksi Golgataksi, täällä
on se luola, jossa Jeremias sepitti valitusvirtensä. Betesda on täällä
muurien ulkopuolella, ja tällä puolella on synkkä Via Dolorosakin, joka
ikään kuin piilottelee rappeutuneiden kaarien alla. Täällä Jerusalem on
lohduttomuuden ja tuskan, kärsimyksen ja sovituksen kaupunki.
Pysähdymme hetkeksi ja katselemme mietiskellen tätä ankaran synkeää
seutua. Mutta ei tämäkään Jerusalem saattaisi ihmistä surmata,
ajattelemme ja jatkamme matkaa edelleen.
Mutta äkkiä kaikki muuttuu, kun kuljemme yhä edemmäs länsiluoteeseen.
Täällä on muurien ulkopuolella uusi kaupunginosa, johon on kilvan
kohonnut uljaita lähetyspalatseja ja suurenmoisia hotelleja. Täällä
ovat venäläisten laajat rakennusryhmät, kirkko ja sairaala ja
suunnattomat pyhiinvaelluskasarmit, joihin mahtuu kaksikymmentätuhatta
henkeä. Tänne konsulit ja papit rakennuttavat kauniit huvilansa;
lukemattomissa kaupoissa pyhiinvaeltajien teiden varsilla tyrkytellään
pyhää rihkamaa. Täällä on puistoja ja valoisia, leveitä katuja, joilla
ajelee vaunuja. Tämä osa on täynnä pikkupuistoja, pankkeja ja
matkatoimistoja.
Tällä puolen ovat juutalaisten ja saksalaisten laajat
maanviljelyssiirtolat, täällä on isoja luostareita ja monenmoisia
armeliaisuuslaitoksia. Täällä tapaa joka askelella munkkeja ja nunnia,
sairaanhoitajattaria ja diakonissoja, katolisia pappeja ja
lähetyssaarnaajia. Täällä asuu tiedemiehiä, jotka tutkivat Jerusalemin
muinaisuutta, ja vanhoja englantilaisia naisia, jotka eivät tule
muualla toimeen.
Täällä ovat eri uskontokuntien komeat lähetyskoulut, jotka antavat
oppilailleen opetuksen, ruoan, vaatteet ja asunnon ilmaiseksi,
saadakseen siten tilaisuutta pelastaa heidän sielunsa; täällä on
lähetyssairaaloita, joihin haalimalla haalitaan sairaita, jotta
päästäisiin käännyttämään heidät. Täällä pidetään hartaushetkiä ja
jumalanpalveluksia, joissa taistellaan sieluista.
Täällä kuulee katolilaisen parjaavan protestanttia, metodistin
kveekaria, luterilaisen reformoitua, kreikanuskoisen armenialaista.
Täällä on kateuden tyyssija, täällä intoilija väittää ihmeidentekijää
petturiksi, täällä puhdasoppinen kiistelee kerettiläisten kanssa,
täällä ei kukaan ole suvaitsevainen, vaan jokainen kunnioittaa Jumalaa
vihaamalla kaikkia ihmisiä.
Ja täällä se löytyy mitä olemme etsineet. Tämä Jerusalem se laskee
sielulle ansoja, on valheen, parjauksen ja häväistyksen pesäpaikka.
Täällä ei vainoaminen koskaan lopu, täällä surmataan ilman aseita.
Täällä me näemme sen puolen Jerusalemia, joka tappaa ihmisiä.
* * * * *
Siitä päivästä asti, kun ruotsalaiset talonpojat saapuivat pyhään
kaupunkiin, Gordonin siirtokuntalaiset huomasivat ihmisten käytöstavan
heitä kohtaan kokonaan muuttuvan.
Alussa ne olivat vain pikkuseikkoja, sellaisia kuin että englantilainen
metodistipappi vältteli heidän tervehtimistään, tahi että hurskaat
Siionin sisaret, jotka asuivat Ecce Homo kaaren viereisessä
luostarissa, koettivat aina heitä vastaan sattuessaan pujahtaa toiselle
puolen katua, ikään kuin olisivat pelänneet heistä tarttuvan jotakin
pahaa, jos olisivat lähelle tulleet.
Ei kukaan siirtokuntalaisista tullut tästä pahoilleen, eikä kukaan
paljon välittänyt siitäkään, kun jotkut Amerikasta tulleet maanmiehet,
jotka kerran olivat käyneet heillä vieraisilla ja koko illan istuneet
heidän kanssaan juttelemassa, sitten seuraavana päivänä eivät enää
tulleetkaan takaisin, niinkuin olivat luvanneet, eivätkä kadulla
vastaansattuessaan olleet tuntevinaan mrs Gordonia ja miss Youngia.
Mutta silloin he jo alkoivat epäillä pahempaa, kun kreikkalaiset
kauppiaat Jaffan portin lähellä olevissa suurimmissa kauppapuodeissa
uskalsivat siirtokunnan nuorille naisille heittää pari sanaa, joita he
tosin eivät ymmärtäneet, mutta joiden tahallisesti loukkaava äänensävy
sai heidät punastumaan.
Siirtokuntalaiset yhä vieläkin koettivat uskoa näitä tällaisia enteitä
satunnaisiksi. "Meistä on varmaankin joku pahansuopa levittänyt ilkeitä
huhuja tuolla kristittyjen kaupunginosassa", he sanoivat, "mutta eivät
suinkaan ne toki kauan kestä." Vanhat gordonilaiset muistivat monta
kertaa ennenkin samalla tavalla olleensa ihmisten parjattavina. Heidän
oli huhuiltu muka jättävän lapsensa ihan ilman kasvatusta, elävän
vanhan leskirouvan kustannuksella, petkuttaen häntä niin paljon kuin
taisivat. Oli oltu tietävinään, että he jättivät sairaansa hoitamatta,
kun eivät tahtoneet sekaantua Jumalan töihin, ja viettivät muka
ylellistä laiskurin elämää, vaikka teeskentelivät harrastavansa vain
oikean kristillisyyden uudistamista.
"Joitakin samantapaisia juoruja meistä nytkin lienee levitetty", he
sanoivat. "Mutta ei tämä panettelu tule olemaan pysyväisempi kuin
entisetkään, sillä eihän siinä ole totta edes siteeksi."
Yhtenä päivänä sitten se betlehemiläinen eukko, joka oli aina käynyt
myymässä heille hedelmiä ja vihanneksia, vastoin joka-aamuista tapaansa
jäi tulematta. He koettivat kehoittaa häntä käymään heillä edelleenkin,
mutta eukko kerrassaan kieltäytyi vastedes myymästä heille herneitään
ja lanttujaan.
Se oli jo selvä todistus, että he olivat joutuneet kovinkin pahaan
huutoon. Se koski nähtävästi heitä kaikkia ja oli jo levinnyt kaikkiin
kansankerroksiin.
Pian he vakuuttuivat siitä vielä varmemmin. Muutamia ruotsalaisia
seisoi eräänä päivänä Pyhänhaudankirkossa, kun joukko venäläisiä
pyhiinvaeltajia kulki sen läpi. Hyvänsävyiset venäläiset hymyilivät
heille ja nyökkäilivät päätään nähdessään, että miehet olivat
talonpoikia niinkuin he itsekin. Mutta muuan kreikkalainen pappi sattui
juuri kulkemaan ohi ja kuiskasi pari sanaa pyhiinvaeltajille. Heti
paikalla nämä ristivät silmänsä ja heristivät nyrkkiä ruotsalaisille.
Heidän näytti tekevän mieli ajaa nämä koko kirkosta.
Aivan lähellä Jerusalemia oli pieni lahkolaissiirtokunta, johon kuului
saksalaisia talonpoikia. Nämä olivat muuttaneet pyhään maahan jo monta
vuotta sitten. Sekä kotimaassaan että Palestiinassa he olivat kärsineet
kovaa vainoa, heidät oli yritetty aivan perinjuurin hävittää. Siitä
huolimatta he olivat menestyneet niin hyvin, että heillä nyt oli
suuret, uhkeat siirtokunnat sekä Kaifassa että Jaffassa, paitsi sitä,
jonka he olivat perustaneet Jerusalemiin.
Kerran muuan näistä saksalaisista tuli mrs Gordonin puheille ja kertoi
hänelle aivan suoraan kuulleensa hänen seuralaisistaan pahaa. "Nuo tuon
puolen lähetyssaarnaajat", hän sanoi viitaten läntiseen kaupunginosaan
päin, "ne ne teitä solvaavat. Totta tosiaan, jollen itse olisi kokenut,
kuinka ihan syyttömiä ihmisiä voidaan vainota, enpä tahtoisi myydä
teille lihaa enkä leipää. Nyt minä heidät ymmärrän, he eivät voi kärsiä
sitä, että te viime aikoina olette saaneet niin paljon liittolaisia."
Mrs Gordon kysyi heiltä, mistä heitä oikein syytettiin.
"Sanotaan, että täällä teidän siirtolassanne vietetään huonoa elämää.
Kun te ette salli ihmisten mennä naimisiin Jumalan käskyn mukaan, on
siitä alettu väittää, ettei täällä eletä oikein."
Siirtolaiset eivät ensin uskoneet häntä, mutta pian he huomasivat hänen
puhuneen totta ja että kaikkialla Jerusalemissa uskottiin noita
juoruja. Ei yksikään Jerusalemin kristityistä tahtonut puhutella heitä.
Hotelleissa varoitettiin matkustajia käymästä heidän luonaan.
Vastatulleet lähetyssaarnaajat joskus uskalsivat pistäytyä siirtolassa.
Sieltä tullessaan he pudistivat arvelevasti päätään. He eivät tosin
olleet mitään loukkaavaa huomanneet, mutta kyllä heistä sentään tuntui,
että kaiketi siellä elettiin hyvin säädyttömästi, vaikk'ei sitä
sivullinen nähnyt.
Mutta amerikkalaiset, konsulista vähäisimpään sairaanhoitajattareen
asti, gordonilaisia pahimmin parjasivat. "Siitähän me kaikki muutkin
amerikkalaiset saamme häpeätä", he sanoivat, "kun ei noita mokomia
ajeta tiehensä Jerusalemista!"
Siirtokuntalaiset olivat tietysti siksi viisaita, etteivät uskoneetkaan
kykenevänsä tällaista puhetta torjumaan; he pitivät parhaana olla
välittämättä parjaajista, sillä varmaan hekin aikaa myöten huomaavat
olleensa väärässä. "Emmehän voi lähteä kiertämään talosta taloon", he
sanoivat, "ja puhumaan syyttömyydestämme." He lohduttivat toinen
toistaan sillä, että he omassa keskuudessaan olivat yksimielisiä ja
onnellisia. "Eivät toki Jerusalemin köyhät ja sairaat vielä ole
alkaneet meitä kammota", he sanoivat. "Tämä on Jumalan lähettämä
koettelemus, joka meidän on kestettävä loppuun asti."
Alusta alkaen ruotsalaiset aivan tyynesti olivat välittämättä tästä
ilkeästä parjauksesta. "Jos täkäläiset ovat niin vähämielisiä", he
sanoivat, "että luulevat meidänlaisten köyhien talonpoikain varsin
tahallaan valinneen Vapahtajan kuolinkaupungin viettääksensä siinä
syntistä elämää, niin ei heidän ajatuksellaan ole paljon virkaa ja
jotenkin vähän väliä on sillä, mitä he sanovat."
Kun heitä yhä edelleen samalla lailla halveksittiin, alkoivat he
mielessään iloita siitä, että Jumala piti heitä kyllin arvokkaina
kärsimään vainoa ja häväistystä samassa kaupungissa, jossa Kristus oli
tehty ihmisten pilkaksi ja ristiinnaulittu.
Mutta kun oli päästy elokuuhun asti, sai lautamiehen Gunhild eräänä
päivänä kirjeen. Se oli hänen isältään, jolla oli ilmoitettavana, että
Gunhildin äiti oli kuollut. Kirje ei ollut ollenkaan niin tyly kuin se
tällaisessa tapauksessa olisi voinut olla. Isä ei syyttänyt Gunhildia
mistään, kertoi vain vainajan viimeisestä taudista ja hautajaisista.
Helposti huomasi, että vanha lautamies oli ajatellut: kirjoitanpahan
hänelle sävyisästi, sillä onnettomaksi hän raukka tulee joka
tapauksessa.
Hän oli kirjoittaessaan pysynyt koko ajan yhtä leppeänä, siksi kunnes
sai nimikirjoituksensa siirretyksi. Mutta silloin hänen hillitty
vihansa yht'äkkiä oli päässyt voitolle, hän oli työntäissyt kynänsä
syvälle mustepulloon ja suurin, huolimattomin kirjaimin lisännyt
kirjeen alareunaan:
"Äitisi oli parhaiksi alkanut tointua sinun lähdöstäsi, mutta siitä hän
sitten sai kuoleman taudin, kun lähetyssanomista näki teidän viettävän
kelvotonta elämää siellä Jerusalemissa. Sellaista ei kukaan täällä
osannut luulla sinusta eikä niistä, joiden seuraan sinä lyöttäysit."
Gunhild pani kirjeen taskuunsa ja kuljetti sitä mukanaan kaiken päivää,
mutta ei maininnut siitä sanaakaan muille.
Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei isä olisi toden mukaan kertonut äidin
kuoleman syytä. Hänen vanhempansa olivat aina olleet hyvin kunniastaan
pitäviä ja maineestaan arkoja. Samoin hänkin oli, ja hän juuri oli
ollut kaikkein enimmin tuskissaan ihmisten parjauksista. Vaikka hän
kyllä itse tiesikin olevansa syytön, painoi kuitenkin tämä häpeä niin
syvästi hänen mieltään, että hänestä tuntui mahdottomalta näyttää
silmiään ihmisille. Joka aamu hänen noustessaan oli sama tuska
asettunut hänen sieluunsa, johon pahat kielet tuntuivat lyövän
kirveleviä haavoja. Ja nyt ne olivat ottaneet hänen äitinsä hengiltä.
Gertrud asui Gunhildin kanssa samassa huoneessa. He olivat aina olleet
parhaita ystäviä. Mutta Gertrudillekaan Gunhild ei ilmaissut, mitä isä
oli kirjoittanut. Hän ajatteli, että sääli olisi häiritä Gertrudin
onnellisuutta. Sillä tämä oli aivan ihastunut oloonsa Jerusalemissa,
jossa hän kaikkialla tapasi muistoja Vapahtajastaan.
Mutta itsekseen Gunhild monet kerrat päivässä otti kirjeen
katseltavakseen. Lukea hän ei sitä rohjennut, sillä jo sen nähdessään
hänen sydäntänsä kouristi ja hän tunsi kirvelevää surua. Kunpa saisin
kuolla! hän ajatteli. En koskaan voi enää tulla iloiseksi, kunpa edes
pääsisin kuolemaan!
Monta kertaa päivässä Gunhild istui katsellen kirjettä aivan samoin
silmin kuin olisi siinä ollut myrkkyä, josta hänen piti kuolla, ja
toivoi, että se kävisi nopeasti ja pian olisi ohi.
Seuraavana päivänä Gunhild tuli Damaskoksen portin kautta kaupungista,
paluumatkalla siirtokunnan talolle.
Oli tavattoman helteinen päivä. Semmoisia päiviä on Palestiinassa
useinkin elokuun lopulla, juuri ennen syyssateiden alkamista. Kun
Gunhild juuri tuli pimeästä kaupungista, jossa talot ja holvikaaret
suojasivat auringolta, tuntui huikaiseva auringonpaiste ihan kuin
iskevän häneen, ja hänen teki mieli juoksujalkaa palata porttiholvin
viileään katveeseen. Tuo päivänpaisteinen tie, jota hänen oli
kuljettava, näytti hänestä vaaralliselta, aivan kuin olisi ollut
mentävä ampumaradan poikki joukkojen paraikaa ampuessa maaliin.
Gunhild ei kuitenkaan niin vähästä syystä tahtonut palata. Olihan hän
kuullut, että se oli vaarallista, mutta ei paljon uskonut sitä. Sen
sijaan hän menetteli samalla tavoin kuin rankkasateen yllättäessä. Hän
painoi päänsä hartiain väliin, kohotti kaulaliinaansa ylemmäs niskaan
ja käveli täyttä vauhtia.
Siinä käydessään hänestä tuntui kuin olisi aurinko istunut säkenöivä
jousi kädessään ja yhtä mittaa ammuskellut kipenöiviä nuolia, jotka
kaikki olivat tähdätyt häntä kohti. Aurinko ampui minkä ennätti, kaiken
aikaa tähdäten häneen. Pistelevää tulta satoi hänen päällensä, ja sitä
tuli muualtakin kuin taivaasta. Kaikki hänen ympärillään kiilui kuin
hehkuva hiili, tuikaten häntä silmiin. Pieniä teräviä nuolia sähähteli
tien hiilikosta. Tienvarrella olevan luostarin ikkunalasit kimmelsivät
niin välkkyvinä, ettei hän tohtinut katsoa niihin. Oven teräsavain
singahdutti pikkuisen ilkeän säkenen ja samoin risiinipensaan kiiltävät
lehdet; sekin näytti säilyneen kesän helteiltä vain sitä varten, että
voisi olla häntä kiusaamassa.
Koko taivas ja maa, minne tahansa hän katsoi, loisti ja välähteli.
Lämpö häntä tuskin ollenkaan kiusasi, vaikka se olikin suunnattoman
voimakas, mutta hirveintä oli tuo valkoinen auringonpaiste, joka
tunkeutui silmien taaksekin ja poltteli aivoja.
Gunhild oli niin kiukustunut aurinkoon kuin ajettu eläinraukka on
siihen, joka sen henkeä vainoaa. Hänen teki ihmeesti mielensä pysähtyä
katsomaan ahdistamaansa silmästä silmään. Hetken aikaa hän vastusti,
mutta kääntyi sitten ympäri ja katsoi kohti taivasta. Niin, siellä
ylhäällä aurinko oli, leimuten suurena sinivalkoisena liekkinä. Kun
Gunhild katseli ylöspäin, musteni taivas tykkänään, mutta aurinko
kutistui pikku säkeneksi, jolla oli vaarallinen pistävä välke, ja hän
oli näkevinään sen irtautuvan taivaan kannelta ja suhisten syöksyvän
alas iskeäkseen häntä niskaan ja surmatakseen hänet.
Gunhild kirkaisi. Hän ojensi toisen kätensä ylöspäin ja koetti sillä
suojella niskaansa. Samassa hän lähti juoksemaan.
Juostuaan kappaleen matkaa tietä pitkin, jolla valkoista kalkkitomua
tuprusi tukehduttavana pilvenä, hän huomasi tien vieressä suuren
kiviröykkiön. Siinä oli raunioiksi sortuneen talon jäännökset. Hän
riensi sinne ja löysi onnekseen kellarikuopan aukon.
Siellä sisällä oli viileä ilma ja hyväätekevä pimento. Gunhild ei
nähnyt kahta askelta eteensä.
Hän asettui istumaan selkä oviaukkoon päin ja lepuutti silmiänsä
pimeässä. Ei mikään loistanut eikä välkkynyt. Hän ymmärsi nyt, kuinka
mieluisaa pikku ketun on päästä ryömimään pesäänsä, kun metsämiehet
sitä vainoavat. Nytkin saivat lämpö ja helle ja valo ja päivänkilo
pettyneiden metsämiesten lailla seisoa hänen turvapaikkansa aukon
takana. Koko joukkue seisoi välkkyvine peitsineen ulkona vaanien, mutta
hän oli huolettomana suojassaan.
Saatuaan silmänsä tottumaan pimeyteen Gunhild huomasi lattialla kiven
ja istui sille odottamaan. Varmaankaan hän ei moneen tuntiin rohkene
lähteä tästä luolasta. Ei ennen kuin aurinko on laskenut niin kauas
länteen, ettei se enää jaksa taivaalla hallita.
Mutta kauan Gunhild ei ennättänyt istua siellä pimeässä, kun tuhat
aurinkoa alkoi säkeninä välkkyä hänen silmissään ja hänen paahtuneissa
aivoissaan kaikki tuntui pyörivän. Hän sai kovan pyörrytyskohtauksen;
tuntui kuin kellarin seinät olisivat lakkaamatta kieppuneet hänen
ympärillään. Päätä huimasi niin, että hänen täytyi nojata seinää
vasten, jottei kaatuisi lattialle.
"Oi Jumala, vainoatko minua tänne sisäänkin asti!" Gunhild valitti.
"Jotakin pahaa minä varmaankin olen tehnyt, kosk'ei aurinko voi kärsiä
minua näkyvissään", hän jatkoi.
Samassa isän kirje johtui hänen mieleensä, ja siihen liittyi taas äidin
kuolema, hänen oma hirveä surunsa ja kuolemantoivomuksensa. Tätä
kaikkea hän ei ollut ensinkään muistanut silloin kun oli todellisessa
hengenvaarassa, jolloin hänellä oli vain pelastuminen mielessään.
Gunhild tempaisi kirjeen esille, levitti sen auki ja meni oviaukolle
nähdäkseen lukea sitä. Sanat olivat siinä sellaisina kuin hän ne
muistikin, ja syvä huokaus pääsi häneltä.
Silloin hän yht'äkkiä sai ajatuksen, joka oli kevyt ja mieluinen ja
lohduttava.
Etkö ymmärrä, että Jumalan tarkoitus on näin päästää sinut pois
elämästä?
Se tuntui hänestä kauniilta, se oli oikea Jumalan armo. Miten, sitä hän
ei oikein ymmärtänyt, sillä hän ei ollut täydessä tajussaan. Alkoi
uudelleen pyörryttää, koko kellari tuntui viippuvan ympäri, ja
pikkuinen tulipiiru näytti hypähtelevän hänen toisen silmänsä kalvolla.
Mutta nyt hänestä tuntui mieluiselta ajatella, että Jumala näin sallii
hänen päästä päiviltään, muuttaa taivaaseen äidin luo täältä surun
alhosta.
Hän nousi seisoalleen, painoi ensin niskansa suojaksi molemmat kätensä,
mutta laski ne uudelleen alas ja lähti hyvin hiljalleen ulos
auringonpaahteeseen, ihan yhtä vakavana kuin olisi ollut kirkon
keskikäytävää kulkemassa.
Hänen oli nyt vähän viileämpi olla. Ulos tullessaan hän ei ensin
huomannut metsämiehiä eikä peitsiä eikä kiiluvakärkisiä nuolia.
Mutta kun hän oli pari askelta kulkenut, silloin kaikki taas olivat
hänen kimpussaan, ikään kuin olisivat väijyksistä rynnänneet. Koko
maanpinta loisti ja säkenöi, ja aurinko hyökkäsi pistävänä kipinänä
takaapäin hänen päällensä ja tuikkasi häntä niskaan.
Hän käveli vielä muutamia askeleita. Sitten hän sortui maahan kuin
salaman iskemänä.
Muutamat siirtokuntalaiset tapasivat hänet siinä pari tuntia myöhemmin.
Hän makasi puristaen toisella kädellä sydäntään, toinen ojona ja
rutistaen kirjettä, ikään kuin osoitukseksi, mikä hänet oli surmannut.