Kaikkina niinä vuosina, jotka Gordonin siirtokunta oli ollut
Jerusalemissa, oli pyhän kaupungin kaduilla joka päivä kulkenut muuan
mies kantaen paksuista puupölkyistä tehtyä ristiä. Hän ei puhunut
kenenkään kanssa, eikä kukaan puhutellut häntä. Ei kukaan tiennyt,
oliko mies mielenvikainen, joka oli alkanut kuvitella olevansa Kristus,
vai oliko hän vain katumustyötä tekevä köyhä pyhiinvaeltaja.
Ristinkantajaparka nukkui yönsä jossakin Öljymäen luolassa. Joka aamu
auringon noustessa hän kiipesi vuorelle ja katseli sieltä Jerusalemia,
joka oli vastapäätä vähän matalammalla kukkulalla. Hän tarkasteli
innokkaasti kaupunkia ikään kuin jotakin etsiäkseen, kuljetti
katsettaan talosta taloon, temppelin kupukatosta toiseen, ikään kuin
odottaen, että siellä olisi yön kuluessa tapahtunut jokin suuri muutos.
Vihdoin, huomattuaan että kaikki oli entisellään, hän syvään huoahtaen
palasi luolaansa, nosti suuren ristinsä hartioilleen ja pani päähänsä
piikkisistä orjantappuroista kierretyn seppeleen.
Sitten hän lähti raskasta taakkaansa kantaa retuuttaen astumaan vuoren
rinnettä alas viinitarhojen ja öljypuistojen välitse, kunnes saapui
Getsemanen yrttitarhan korkean muurin luokse. Siinä hän tavallisesti
pysähtyi pienen portin ulkopuolelle, laski ristinsä maahan ja seisahtui
portinpieltä vasten ikään kuin odottamaan. Vähän väliä hän kumartui ja
kurkisti avaimenreiästä pieneen yrttitarhaan. Jos hän silloin näki
jonkun harmaaveljen, joiden huostassa Getsemane oli, kävelevän vanhojen
öljypuitten ja myrttipensasten keskellä, näytti hän tarkistavan
huomiotaan ja hymyili iloisin silmin, mutta heti sitten hän pudisti
päätään; se, mitä hän odotti, ei näyttänytkään tulevan. Hän nosti
taasen ristin olalleen ja jatkoi matkaansa.
Sitten hän tavallisesti laskeutui vuoren matalimpia penkereitä
Josafatin laaksoon, juutalaisten suurille hautausmaille. Hän laahasi
pitkää ristiä jäljessään, kolauttaen sitä hautapaasiin, niin että
niiden päälle kasaantuneet pikku kivet rapisivat alas. Vähän väliä hän
pysähtyi kuullessaan kivien kolinaa ja kääntyi katsomaan taakseen,
selvästi luullen jonkun sieltä tulevan. Joka kerta, kun hän huomasi
erehtyneensä, hän uudelleen huokasi syvään ja jatkoi matkaansa.
Nämä huokaukset muuttuivat syviksi voihkaisuiksi, kun hän ehti laakson
pohjaan, josta hänen nyt oli raastettava ristitaakkansa sitä rinnettä
ylös, jonka huipulla Jerusalem on. Tällä puolella ovat muhamettilaisen
väestön haudat ja siellä hän usein näki jonkun surevan vaimon
valkoiseen vaippaan kääriytyneenä istuvan matalalla, arkun muotoisella
hautakivellä. Hän käydä kompuroi silloin sinnepäin, kunnes vaimo,
säikähtyneenä ristin kolinasta hautakiveä vasten, käänsi häneen päin
tiheään mustaan huntuun peitetyt kasvonsa. Näytti siltä, kuin siellä
olisi ollutkin vain ammottavan musta kolo. Silloin hän pöyristyen
kääntyi poispäin ja jatkoi matkaansa.
Hän kiipesi vaivalloisesti rinteen äyräälle asti, missä kaupungin muuri
oli häntä vastassa. Sitten hänen tapansa oli kulkea kapeata polkua
muurin ulkopuolitse ylängön eteläosaan Siionin kukkulalle päin, ja hän
saapui pienen armenialaiskirkon eteen, jota sanotaan Kaifaan taloksi.
Siinä hän uudelleen laski ristin maahan ja kurkisti avaimenreiästä
sisään. Mutta nyt hän sen lisäksi vielä tarttui kellonvetimeen ja
soitti. Kuullessaan kohta sen jälkeen jonkun tohveleissa käydä
sipsuttavan kivilattiata pitkin hän hymyili ja tarttui käsillään
orjantappuraseppeleeseen nostaakseen sen päästään.
Mutta heti kun suntio oven avattuaan tuli ristinkantajan näkyviin, hän
pudisti kieltävästi päätään.
Katumuksentekijä kumartui kurkistamaan sisään raollaan olevasta ovesta.
Hän katsahti sille pienelle pihalle, jolla tarina kertoi Pietarin
kieltäneen Vapahtajan, ja huomasi sen olevan aivan tyhjänä. Hän näytti
siitä harmistuvan, vetäisi kärtyisästi portin kiinni ja jatkoi
matkaansa.
Kömpelö risti harasi nyt kivien ja vanhojen rakennusten jätteiden
peittämää maata. Kulku Siionin vuorta kohden kävi entistä nopeammin,
ikään kuin ristinkantajan malttamattomuus olisi lisännyt hänen
voimiaan. Hän astui Siionin portista kaupunkiin eikä laskenut ristiään
maahan ennen kuin sen harmaakivisen rakennuksen ulkopuolella, jota
toiset kunnioittavat Daavid kuninkaan hautana, mutta jossa toiset
sanovat olevan sen salin, jossa Jeesus asetti Pyhän ehtoollisen.
Tähän vanhus tavallisesti jätti ristin siksi aikaa, kun hän itse kävi
rakennuksen pihalla. Muhamettilainen portinvartija, joka muutoin
äkäisin silmin katsoi kaikkia kristittyjä, kumarsi syvään nähdessään
tämän miehen, jonka äly oli Jumalan tykönä, ja suuteli hänen kättään.
Joka kerta saadessaan tämän kunnianosoituksen vanhus katsahti mieheen
odottavin silmin. Mutta sitten hän tempasi kätensä pois, pyyhki sitä
pitkään karkeaan viittaansa, palasi takaisin kadulle ja nosti ristin
hartioilleen.
Sanomattoman hitaasti hän sitten laskeutui sieltä kaupungin
pohjoisosaan päin synkkää Kristuksen kärsimystietä pitkin. Kulkiessaan
taajaväkisillä kaduilla hän kaiken aikaa uteliaasti tarkasteli
vastaantulijoita, pysähteli katsomaan taakseen ja kääntyi yhä uudelleen
pois huomattuaan erehtyneensä. Hyväsydämiset vedenkantajat, jotka
näkivät hänen hikoilevan kuormaansa laahatessaan, ojensivat hänelle
usein tinavadillisen vettä, ja vihanneskauppiaat heittivät hänelle
kourallisen papuja tahi vihreitä manteleita. Kun näitä lahjoja hänelle
tarjottiin, otti hän ne ensin helossa silmin ja ystävällisesti vastaan,
mutta kääntyi sitten poispäin, ikään kuin olisi odottanut jotakin
toista ja parempaa.
Kun hän saapui Kärsimystielle, näytti hänen toivonsa elpyneemmältä kuin
koko matkalla. Hän ei enää niin syvästi huokaillut taakkansa alla. Hän
oikaisi selkänsä suoraksi ja katseli ympärilleen niinkuin vanki, joka
nyt varmasti tietää pääsevänsä vapaaksi.
Pitkin kärsimystietä on neljässätoista paikassa pienillä kivitauluilla
merkitty Kristuksen pysähdyspaikat. Ristinkantaja lähti kulkemaan
ensimmäisen kohdalta eikä seisahtunut ennen kuin Siionin sisarten
luostarin kohdalla lähellä Ecce Homo kaarta, missä Pilatus näytti
Kristusta kansalle. Siinä hän paiskasi ristin kadulle aivan kuin
taakan, jota hänen ei enää tarvitsisi nostaa, ja kolkutti lujasti kolme
kertaa luostarin porttiin. Ennen kuin kukaan ehti avaamaan, oli hän jo
temmannut orjantappuraseppeleen päästään, ja välistä hän oli niin varma
asiastaan, että heitti sen koirien makuupaikkaan luostarin viereen.
Luostarissa hänen kolkutuksensa jo tunnettiin. Joku sen pyhistä
sisarista avasi porttiluukun ja ojensi hänelle pienen leipäkakun.
Silloin hän suuttui kauheasti. Leivästä hän ei huolinut, vaan pudotti
sen kadulle. Hän polki jalkaa ja huusi aivan mielettömänä epätoivosta.
Pitkään aikaan hän ei liikahtanut portin takaa. Vihdoin hänen
kasvojensa piirteet tyyntyivät ja muuttuivat entiselleen kärsivän
näköisiksi. Hän kumartui ottamaan leivän maasta ja söi sen ahnaasti
nälkänsä sammuttamiseksi, etsi sitten uudelleen orjantappuraisen
seppeleensä ja nosti taas ristin olalleen.
Parin sekunnin perästä hän jo, silmät odotuksesta loistaen, seisoi sen
pienen kappelin ulkopuolella, jota sanotaan Pyhän Veronikan taloksi, ja
alakuloisena uudesta pettymyksestä hän lähti sieltäkin. Hän kulki kadun
päähän asti kaikkien pysähdyspaikkojen ohi, odottaen yhtä varmasti
vapautustaan sen kappelin luona, joka on rakennettu Oikeudenportin
kohdalle, jonka kautta Jeesus kuljetettiin kaupungista, ja sillä
paikalla, missä Vapahtaja puhui Jerusalemin naisille.
Kuljettuaan siten Kristuksen kärsimystien päästä päähän hän lähti
rauhattomana harhailemaan pitkin kaupunkia. Ahtaan Daavidinkadun
väentungoksessa hän oli yhtä pahana haittana liikenteelle kuin
risukimppukuormaa kantava kameli, mutta kukaan ei kumminkaan häntä
häirinnyt eikä sadatellut.
Näillä retkillään hän joskus osui joutumaan Pyhänhaudankirkon ahtaalle
esipihalle. Mutta siellä ei ristinkantaja parka heittänyt taakkaansa
maahan, siellä hän ei repäissyt orjantappurakruunua päästään.
Huomattuaan kirkon synkänharmaat seinät hän heti kääntyi pakoon. Siellä
häntä ei nähty loistavien juhlakulkueiden eikä edes suuren
pääsiäisihmeen aikana. Vanha katumuksentekijä näytti olevan varmasti
vakuuttunut, että siltä paikalta ainakaan hän ei voinut löytää
etsittäväänsä.
Mutta muuten hän aina piti varalla, milloin karavaaneja oli purkamassa
tavaroitaan Jaffan tullin luona. Hän istui silloin majatalojen
ulkopuolella ja katsoa tiirotti tutkivin silmin kaikkia matkustajia.
Siitä asti kun Jaffan ja Jerusalemin välinen rautatie valmistui, hän
kävi melkein joka päivä rautatieasemalla. Hän kävi patriarkkain ja
piispojen puheilla heidän kotonaan, ja joka perjantai hän saapui
Itkumuurin torille, missä juutalaiset painautuen kylmää kiveä vasten
itkivät hävitettyä palatsia, kukistettua muuria, valittivat mennyttä
valaansa, kuolleita suurmiehiään ja huusivat kostoa harhaan joutuneille
papeilleen ja kuninkaille, jotka olivat Kaikkivaltiaan hylänneet.
Eräänä hyvin lämpimänä ja kauniina elokuun päivänä ristinkantaja oli
lähtenyt Damaskoksen portin ulkopuolelle ja kuljeksi niitä autioita
kivikkokankaita, jotka ympäröivät Gordonin siirtokunnan taloa.
Hoiperrellessaan tienviertä pitkin hän huomasi pitkän rivin vaunuja,
jotka asemalta päin ajoivat siirtokuntaa kohti. Vaunuissa istui
vakavia, hiukan tylynnäköisiä ihmisiä. Useimmat heistä olivat hyvin
rumia, heillä oli vaalea, hieman punaiselta vivahtava tukka, raukeat
silmäluomet ja alahuuli lerpallaan.
Kun nämä ihmiset ajoivat hänen ohitsensa, teki ristinkantaja niinkuin
hänen tapansa oli tehdä uusien pyhiinvaeltajien saapuessa Jerusalemiin.
Hän laski ristin olkapäänsä nojaan, hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän
kohotti kätensä taivasta kohden.
Nähdessään hänet siinä tienvieressä risteineen ajajat säpsähtivät,
mutta eivät sitä ihmetelleet. Oikeastaan he tuntuivat odottaneenkin
juuri tällaiseksi ensi näkemäänsä Jerusalemissa.
Monet heistä kohottausivat sydämellisesti säälien katsomaan häntä. He
kurottivat käsiänsä, ja selvästi näki, että heitä halutti laskeutua
ajoneuvoista auttamaan vanhusta.
Jotkut siirtokuntalaiset, jotka jo olivat perehtyneet Jerusalemiin,
sanoivat vastatulleille: -- "Se on vähämielinen miespoloinen, tuolla
lailla hän kulkee joka päivä. Hän luulee, että hän kantaa Kristuksen
ristiä ja että hänen on sitä kuljetettava siksi, kunnes löytää sijaansa
jonkun toisen."
Ajajat kääntyivät katsomaan jäljelleen päin tuota jalkaisin vaeltavaa
miesparkaa. Koko ajan, kun he olivat näkyvissä, ristinkantaja seisoi
paikallaan kädet koholla, sanomattoman ihastuneena.
Mutta tämän kerran jälkeen ei kukaan nähnyt ristinkantajavanhusta
Jerusalemissa. Seuraavana päivänä porttien ulkopuolella majailevat
spitaaliset turhaan odottivat hänen tuloaan. Hän ei häirinnyt
hautausmailla surevien rauhaa, ei vaivannut Kaifaan talon vartijaa,
eivätkä Siionin hurskaat sisaret saaneet annetuksi hänelle sitä leipää,
jonka hän muulloin joka päivä kävi noutamassa. Pyhäinhaudankirkon
turkkilainen portinvartija odotti tavallisuuden mukaan näkevänsä hänen
tulevan ja rientävän pakoon, ja hyväsydämiset vedenkantajat
ihmettelivät, kun häntä ei näkynyt kadulla väentungoksessa.
Ukkoraukkaa ei koskaan sen jälkeen nähty pyhässä kaupungissa. Lieneekö
hän maannut kuolleena luolassaan Öljymäellä vai vaeltanut kaukaiseen
kotiinsa.
Se vain varmasti tiedettiin, ettei hän enää kantaa raastanut raskasta
kuormaansa. Sillä taalalaisten tulon jälkeisenä päivänä löysivät
Gordonin siirtokuntalaiset hänen suuren ristinsä nojallaan heidän
ulko-ovensa korkeita portaita vasten.
"KULLASTA RAKETUT MUURIT JA PORTIT POLTETUSTA LASISTA"
Jerusalemiin vaeltajien joukossa oli muuan seppä, Birger Laurinpoika.
Hän oli koko ajan ollut hyvin iloissaan tästä matkasta. Ei kukaan ollut
niin kevein mielin kuin hän eronnut kodistaan, eikä kukaan ollut niin
riemuissaan kuin hän odottanut Jerusalemin ihanuuden näkemistä.
Mutta Birger sairastui juuri noustessaan Jaffassa maihin. Istuessaan
monta tuntia auringonpaahteessa asemalla junan lähtöä odottaen hän
huononi huononemistaan. Kun hän tuli kuumaan vaunuun, alkoi hänen
päätänsä pakottaa aivan kuin haljetakseen. Ja Jerusalemiin saavuttuaan
hän oli niin pahoinvoipa, että Timmin Halvorin ja Ljungo Björnin täytyi
kainaloista kannattaen viedä hänet asemasillalle.
Boo oli Jaffasta sähköttänyt siirtokunnalle taalalaisten tulosta.
Useita Amerikan ruotsalaisia oli tullut junalle tervehtimään ystäviä ja
sukulaisia. Birgerillä oli silloin niin kova kuume, ettei hän tuntenut
vanhoja pitäjäläisiä, vaikka pari heistä oli ollut hänen läheisiä
naapureitaan. Siitä hän kuitenkin oli selvillä, että nyt hän oli
saapunut Jerusalemiin, ja koetti vain pysytellä voimissaan siksi,
kunnes saisi nähdä pyhän kaupungin.
Asemalta, joka on melkoisen matkan päässä Jerusalemista, Birger ei
nähnyt kaupunkia laisinkaan.
Siellä odotellessaan hän makasi koko ajan ummessa silmin. Mutta
vihoviimein kaikki saatiin sijoitetuiksi odottaviin vankkureihin. He
ajoivat mäkeä alas Hinnominlaaksoon, jonka toisella puolen rinteen
huipulla Jerusalem näkyi.
Birger avasi raukeat silmäluomensa ja näki kaupungin, jota
korkea, torneilla varustettu muuri ympäröi. Muurin takana kohosi
monikerroksisia kivistä holvattuja rakennuksia, ja pari palmua huojui
vuoristotuulessa.
Mutta ilta oli tulossa ja aurinko painui jo likelle lännen kukkuloita.
Se oli hyvin punainen ja suuri, ja sen hehkuva rusko levisi yli
taivaan. Maa kimmelsi ja helotti myöskin punakeltaisena. Mutta
Birgeristä tuntui, ettei tuo välkkyvä hohde tullutkaan auringosta, vaan
tuolla mäen harjalla olevasta kaupungista. Se heijastui sen muureista,
jotka kimaltelivat kuin helottava kulta, ja sen torneista, joiden katot
olivat paanutetut poltetulla lasilla.
Birger Laurinpoika hymyili ajatellessaan, että hän nyt näki kaksi
aurinkoa, toisen taivaalla ja maan päällä toisen, joka oli Jumalan
kaupunki Jerusalem.
Hetken aikaa Birger tunsi melkein tulleensa terveeksi suuresta
ilostaan. Mutta pian hän uudelleen sai kuumekohtauksen ja heidän
ajaessaan kaupungin läpi siirtokunnantalolle hän oli koko ajan
tiedottomana.
Birger ei tiennyt edes heidän saapumisestaan siirtokuntaan. Hän ei
saanut sitä iloa, että olisi nähnyt tuon kookkaan talon ja valkoiset
marmoriportaat ja sen kauniin aitauksen, joka pihamaata ympäröi. Birger
ei saanut nähdä kaunista, älykkään näköistä mrs Gordonia, kun hän tuli
portaille heitä tervehtimään, eikä vanhaa pyöreäsilmäistä miss Hoggsia
eikä muitakaan uusia veljiään ja sisariaan. Hän ei edes tiennyt
sitäkään, kun hänet vietiin isoon valoisaan huoneeseen, jonka hän
perheineen oli nyt saava asunnokseen ja jossa hänelle kiireesti
laitettiin makuusija.
Seuraavana päivänä hän oli yhtä kipeä, mutta tointui kuitenkin joskus
hetkiseksi. Silloin hän enimmän murehti sitä, että hänen piti kuolla
ennen kuin oli päässyt itse Jerusalemin sisälle, nähdäkseen läheltä sen
ihanuutta.
"Ajatelkaahan, että näin likelle asti minä pääsin", hän sanoi, "ja nyt
minun täytyy kuolla, sitä ennen näkemättä Jerusalemin kultapalatseja ja
katuja, joilla pyhiä ihmisiä kävelee valkeissa pitkissä vaatteissa,
palmut käsissään."
Näin valitellen hän makasi kaksi päivää. Kuume lisääntyi, ja
houreissaankin hän tuskitteli sitä samaa, ettei päässyt näkemään
Jumalan oman kaupungin kullalta hohtavaa muuria ja välkkyviä torneja.
Hänen toivottomuutensa ja hätänsä oli niin suuri, että Ljungo Björn ja
Timmin Halvor alkoivat häntä sääliä ja päättivät täyttää hänen
toiveensa. He luulivat hänen sairautensa paranevan, kun hän tästä
ikävästään tyyntyisi. He laittoivat kantopaarit, ja eräänä iltana, kun
ilma oli alkanut hiukan viiletä, he kantoivat hänet Jerusalemiin.
He kantoivat häntä suoraan kaupunkia kohti, ja Birger makasi paareilla
täydessä tajussaan, katsellen kivikkokankaita ja kaljuja kukkuloita.
Ehdittyään sinne asti, mihin jo Damaskoksen portti ja kaupunginmuuri
näkyi, he laskivat paarit tienviereen, jotta sairas rauhassa saisi
katsella, mitä hän niin kovin oli ikävöinyt.
Birger oli aivan ääneti, varjosti käsin silmiään ja katseli tarkasti
eteensä.
Hän ei nähnyt siellä mitään muuta kuin harmaanruskean muurin, joka oli
rakennettu kivestä ja savesta, niinkuin muurit ainakin. Nähdessään
siinä suuren, monisakaraisen portin, jonka alitse tie kulki matalasta
aukosta, häntä melkein kammotti.
Hänen väsyneissä aivoissaan syntyi sellainen ajatus, ettei häntä ollut
vietykään oikeaan Jerusalemiin. Juuri pari iltaa sitten hän oli nähnyt
toisen, joka hohti kuin aurinko.
Kuinka minun vanhat ystäväni ja sukulaiseni voivatkaan kiusata minua
näin, hän sairaassa mielessään ajatteli, etteivät salli minun nähdä
oikeaa Jerusalemia!
Miehet kantoivat häntä jyrkkää rinnettä myöten portinaukkoa kohti.
Birgeristä tuntui, kuin häntä olisi viety maan sisälle.
Porttiholvin läpi päästyään hän hiukan kohottausi makuultaan. Nyt hän
tahtoi nähdä, oliko hänet kannettu pyhään kaupunkiin.
Birger ihmetteli kovin nähdessään joka puolella rumia harmaita
kivitaloja, mutta vielä enemmän hän säpsähti nähdessään portilla
istuvat rujot kerjäläiset ja laihat, likaiset kulkukoirat, joita makasi
neljä viisi yhdessä suurilla roskatunkioilla.
Hän ei ollut missään tuntenut niin ihmeen tukehduttavaa hajua eikä niin
tympäisevää hellettä kuin täällä. Olisikohan minkäänlainen myrsky
jaksanut tätä ummehtunutta ilmaa hajoittaa!
Katsoessaan katukiveystä hän näki sen olevan kuivuneen lokakerroksen
peitossa. Suunnattomia määriä likaa, kaalinlehtiä ja hedelmänkuoria oli
hujan hajan viskattu kadulle.
"Mitähän varten Halvorkin iljennee tuoda minua katsomaan tätä
siivotonta kylärähjää", hän mutisi itsekseen.
Miehet kantoivat Birgeriä nopeasti eteenpäin. He olivat jo käyneet
kaupungissa monta kertaa ja osasivat jo kertoa sairaalle, minkä
paikkojen ohi kuljettiin.
"Tuo on sen Raamatun rikkaan miehen talo", Halvor sanoi osoittaen
rakennusta, joka Birgeristä näytti olevan aivan sortumaisillaan.
He poikkesivat toiselle kadulle, joka oli niin pimeä, kuin ei päivä
olisi sille koskaan paistanut. Birger katseli pitkällään maaten
holvattuja kaaria, joita oli rakennettu kadun poikki talosta taloon.
Tarpeen ne kyllä ovatkin, hän ajatteli; ilman sellaisia tukia nuo
hökkelit pian romahtaisivat nurin.
"Tämä on Kristuksen kärsimystie", Halvor sanoi Birgerille, "tätä pitkin
Jeesus kulki ristiä kantaessaan."
Birger makasi äänetönnä ja kalpeana. Veri ei tuntunut enää hyökyvän
ruumiissa, niinkuin aikaisemmin päivällä, se tuntui ihan seisahtuneen.
Hän oli jääkylmä.
Mihin tahansa tultiinkin, ei hän nähnyt muuta kuin rappeutuneita
kiviseiniä ja siellä täällä matalan portin. Ikkunoita oli harvassa
paikassa, ja niissäkin olivat lasit rikki ja tyhjät puitteet
vaaterievuilla tukittuina.
Halvor pysähtyi paareineen. "Tässä oli Pilatuksen palatsi", hän sanoi,
"ja tässä Jeesus tuotiin ulos ja hänestä sanottiin: 'Katso ihmistä'."
Birger Laurinpoika viittasi Halvorin luokseen ja tarttui juhlallisesti
hänen käteensä. "Tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sinä kun olet
sukulaiseni", hän sanoi. "Oikeinko todella sinä sanot tätä oikeaksi
Jerusalemiksi?"
"Ihan varmaan, kyllä tämä on oikea Jerusalem", sanoi Halvor.
"Minä olen sairas ja voin jo huomenna kuolla", sanoi Birger.
"Ymmärräthän, ettei minulle käy laatuun valehdella."
"Kukas sinulle nyt tahtoisikaan valehdella!" Halvor sanoi.
Birger oli toivonut aivan varmasti saavansa Halvorin puhumaan totta.
Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli, että Halvor ja
muut toverit pitivät häntä pilkkanaan.
Äkkiä hänen päähänsä nousi hyvä ajatus. He vain tahallaan uskottelevat
minulle tätä, jotta sitten sitä enemmän ihastuisin, kun minut korkeasta
portista viedään kunnian ja kirkkauden kaupunkiin. Olkoot nyt vain
olevinaan. Minun parastani he kuitenkin tarkoittavat. Olemmehan me
hellgumilaiset luvanneet aina menetellä veljellisesti toisiamme
kohtaan.
Miehet kantoivat häntä edelleen pimeitä katuja pitkin. Muutamissa
paikoissa oli niiden ylitse ripustettu suunnattomia repaleisia
kangasverhoja. Sellaisissa paikoissa vallitsi melkein pilkkopimeä ja
tukehduttava löyhkä ja kuumuus.
Seuraavan kerran pysähtyessään he olivat ison harmaan rakennuksen
esipihalla. Se oli täpötäynnä kerjäläisiä ja nurkkakaupustelijoita,
jotka tyrkyttivät kaupaksi helminauhoja, pajukeppejä, pikku kuvia ja
muuta rihkamaa.
"Tässä nyt näet sen kirkon, joka on rakennettu Golgatalle Kristuksen
haudan ympäri", Halvor sanoi.
Birger Laurinpoika kohotti raukeat silmänsä katsoakseen rakennusta.
Siinä oli tosin isot portit ja leveät ikkunat, ja oli se välttävän
korkeakin. Mutta ei ikänään Birger ollut nähnyt kirkkoa niin ahdettuna
toisten rakennusten väliin. Eihän siinä näkynyt torneja, ei kuoria eikä
ase-eteistä. Ei hän voinut sellaista uskoa Jumalan huoneeksi. Ei hän
voinut uskoa, että sen esipihalla olisi ollut niin paljon
kaupustelijoita, jos se olisi ollut Kristuksen hauta. Kyllä hän tiesi,
kuka rahanvaihtajat oli karkottanut temppelistä ja kuka oli heittänyt
kyyhkyskauppiasten häkit.
"Kyllä näen, kyllä näen", Birger sanoi nyykäyttäen päätään Halvorille.
Mutta itsekseen hän ajatteli: Mitähän ihmettä he ensi kerralla
keksivät!
"Tokko sinä enää jaksat kauemmas tällä kertaa?" sanoi Halvor.
"Miksen, kyllähän minä", sairas vakuutti, "miten vain te jaksanette."
Miehet nostivat taas paarit maasta ja jatkoivat matkaansa. Nyt he
tulivat kaupungin eteläosiin.
Kadut olivat täällä samanlaisia, mutta niillä oli väkeä tungokseen
asti. Halvor pysähdytti paarit erään poikkikadun päähän ja näytti
Birgerille tummaihoisia beduiineja, joilla oli pyssy olalla ja tikari
vyössä. Hän näytti hänelle puolialastomia vesimiehiä, joita kuljeksi
kadulla kaupitellen vettä siannahkasäkeistä. Hän osoitti hänelle
venäläisiä pappeja, jotka pitivät tukkansa niskassa sykeröllä, ja
muhamettilaisia naisia, jotka näyttivät aavemaisilta kulkiessaan ihan
valkoiseen kaapuun kääriytyneinä ja musta kangasverho kasvoilla.
Birgeristä näytti yhä varmemmalta, että hänen ystävänsä tekivät hänestä
jotakin kummallista pilaa. Eiväthän nuo ihmiset vähääkään olleet niiden
tyynien palmunlehvän kantajien tapaisia, joita oikean Jerusalemin
kaduilla piti kulkea.
Mutta kun Birger tuli ihmisvilinään, alkoi hänen kuumeensa uudelleen.
Halvor ja toiset paarienkantajat näkivät hänen käyvän yhä heikommaksi.
Hänen kätensä hapuilivat levottomasti peitettä, joka oli levitetty
hänen yllensä, ja hikipisaroita kihoili hänen otsallaan.
Mutta milloin he vain esittivät kotiin päin palaamista, hypähti hän
istualleen ja sanoi, että se olisi hänen kuolemansa, jollei häntä
vietäisi perille asti näkemään Jumalan kaupunkia.
Sillä tavalla hän ahdisti heitä, kunnes he saapuivat Siionin
kukkuloille. Nähdessään Siionin portin hän tahtomalla tahtoi, että
hänet kannettaisiin sen kautta. Hän nousi istualleen, toivoen muurin
takana löytävänsä Jumalan kauniin kaupungin, jota hän niin hartaasti
oli ikävöinyt.
Mutta portin ulkopuolella ei näkynyt muuta kuin keltaiseksi paahtunut
kivikkokangas ja siellä täällä likatunkioita.
Portin pielessä istui muutamia köyhiä niskat kumarassa. Nämä
konttasivat lähemmäksi ja ojensivat heitä kohti rujot kätensä, joiden
sormet tauti oli runnellut. He huusivat melkein koiran tapaan äristen.
Heidän kasvonsa olivat osaksi rikkisyöpyneet; millä ei ollut nenää,
millä taas ei poskia.
Birger rupesi huutamaan kauhusta. Hänen voimansa olivat niin vähissä,
että hän purskahti itkuun ja valitti, että hänet oli kannettu helvetin
esikartanoon.
"Eivät ne ole muuta kuin spitaalisia", sanoi Halvor, "tiedäthän sinä
Birger toki, että niitä on tässä maassa."
Miehet kantoivat hänet kuitenkin kiireesti edemmäs kukkulalle,
jott'eivät nuo onnettomat raukat siellä portilla häntä kauemmin
kiusaisi.
Siellä Halvor taas laski paarit maahan, meni sairaan luokse ja nosti
hänen päätään patjalta. "Koeta nyt katsella vähäisen, Birger. Tästä
näet Kuolleelle merelle ja Moabin vuoristoon saakka." Birger avasi
vielä kerran väsyneet silmänsä. Hän näki Jerusalemin itäpuolella niin
kauas kuin silmä kantoi jylhiä, asumattomia vuoristoja. Hyvin hyvin
etäältä heijasti kirkas vedenpinta, ja sen takana sinersi vuoria, jotka
hohtivat kirkkaina kuin kulta.
Se näky oli niin kaunista, kevyttä ja kuultavan heleätä, ettei olisi
uskonut sitä maalliseksi.
Birger kohousi riemastuneena paareiltaan, ikään kuin rientääkseen tuota
etäistä näkyä kohden. Hän kävi muutamia askeleita, mutta hervahti
sitten uupuneena maahan.
Miehet luulivat ensin Birgerin kuolleen, mutta hän virkosi vielä ja eli
sen jälkeen kaksi päivää. Kuolinhetkeensä asti hän vielä houreissaan
puheli oikeasta Jerusalemista. Hän vaikeroi sitä, että se siirtymistään
siirtyi yhä kauemmaksi, kuta enemmän hän sitä tavoitteli, niin ettei
hän eikä kukaan toisistakaan koskaan voinut päästä sinne sisälle.