Niiden joukossa, jotka olivat kuuluneet Hellgumin seurakuntaan
Amerikassa ja hänen kanssaan tulleet Jerusalemiin, oli kolme vanhan
Ingmarin suvun jäsentä. Ne olivat kaksi Suur-Ingmarin tytärtä, jotka
kohta isänsä kuoltua siirtyivät Chicagoon, sekä heidän serkkunsa Boo
Ingmar Maununpoika, joka jo oli asunut pari kolme vuotta siirtolaisena
Yhdysvalloissa.
Boo oli kookaskasvuinen nuori mies. Hänellä oli vaalea tukka, verevät
kasvot ja hyvänsävyiset silmät. Vanhoja sukupiirteitä ei hänessä juuri
huomannutkaan muutoin kuin hänen raataessaan kovaa työtä tai kun hän
oli äkeissään.
Kasvuaikanaan, käydessään Stormin koulua, Boo oli ollut saamattoman
veltto. Koulumestari kummasteli useinkin, että niin viisaaseen sukuun
saattoi tulla noin hidastajuisia lapsia. Tuo velttous oli kuitenkin
Boon Amerikkaan muutettua kadonnut. Siellä häntä päinvastoin pidettiin
älykkäänä ja vilkkaana, mutta hän oli lapsena niin monesti kuullut
puhuttavan tyhmyydestään, ettei koskaan tottunut oikein luottamaan
kykyynsä.
Pitäjäläiset olivat aikalailla kummastelleet Boon Amerikkaan lähtöä.
Hänen vanhempansa olivat varakasta väkeä, talollisia, ja olisivat
mielellään pitäneet pojan kotona. Kerrottiin tosin, että Boo olisi
ollut mieltynyt koulumestarin Gertrudiin ja hänet unohtaakseen lähtenyt
matkalle, mutta sekin taisi olla vain luulopuhetta. Boo ei koskaan
ollut uskonut salaisuuksiaan muille kuin äidilleen, ja se ainakin oli
varma, ettei Suur-Ingmarin sisarelta hänen itse tahtomattaan saatu
salaisuuksia urkituksi.
Samana päivänä, jona Boo lähti kotoaan matkalle, antoi hänen äitinsä
hänelle vyön, jota hän pyysi hänen pitämään aivan ruumista vasten.
Ottaessaan sen Boo tunsi siinä jotakin raskasta; äiti oli neulonut
siihen rahoja. -- "Lupaa minulle, ettet tarpeettomasti luovu tästä",
äiti sanoi. "Ei se summa ole suuri, mutta pääset sillä kumminkin
kotiisi, jos hätä tulee."
Boo lupasi olla ottamatta rahoja vyöstä muuten kuin pahimmassa
puutteessa. Tämän lupauksen hän sitten oli tarkalleen pitänytkin. Kovia
kiusauksia hänellä ei tosin ollutkaan, sillä Amerikassa hän enimmäkseen
tuli hyvin toimeen, vaikka pari kertaa joutuikin niin tyhjäksi, ettei
hänellä ollut ruokaa eikä asuntoa. Joka kerta hän kumminkin oli päässyt
pulastaan muulla keinoin, tarvitsematta kajota äidin lahjaan.
Hellgumilaisiin liittyessään Boo hieman epäröi, mitä hän vyölle tekisi.
Hänen uudet toverinsahan koettivat elää alkuajan kristittyjen tapaan.
He jakoivat kaikki varansa keskenään ja panivat jokaisen ansiot
yhteiseen rahastoon. Boo luopui myös muusta omaisuudestaan paitsi
siitä, mitä vyössä oli. Ajatuksin hän ei päässyt selville, tekikö hän
siinä oikein vai väärin, mutta sisässään hän tunsi, että hänen täytyi
pitää nuo rahat. Aivan varmasti Herra tiesi, ettei hän ahneudesta niitä
pitänyt kätkössä, vaan pysyäkseen äidille antamassaan lupauksessa.
Boo ei luopunut vyöstä silloinkaan, kun liittyi gordonilaisiin. Mutta
siitä lähtien hänen tuntonsa ei ollut oikein rauhallinen. Boo huomasi
pian, että Gordon ja monet hänen seurakuntalaisensa olivat hyvin eteviä
ihmisiä. Hän tunsi halpuutensa heihin verrattuna, ja häntä pelotti,
mitä niin nuhteettomat ihmiset hänestä ajattelisivat, jos kerran
huomattaisiin hänellä olevan rahoja kätkössä, vaikka oli pyhästi
vakuuttanut luopuneensa kaikesta.
Hellgum ja hänen seurakuntansa olivat tulleet Jerusalemiin juuri samaan
aikaan, toukokuussa, jolloin kotipitäjän talonpojat huutokaupalla
möivät tilojansa. Kesäkuussa saapui Jerusalemiin kirje, jossa
kerrottiin, että Ingmarila oli myyty ja että Ingmar Ingmarinpoika oli
hylännyt Gertrudin saadakseen isäinsä kartanon haltuunsa.
Boo oli siihen saakka viihtynyt hyvin Jerusalemissa ja usein sanonut
olevansa iloinen sinne muutostaan. Mutta siitä päivästä asti, jona hän
kuuli Gertrudin olevan vapaana, hän synkistyi ja kävi vähäpuheiseksi.
Ei kukaan hänen tovereistaan ymmärtänyt syytä Boon alakuloisuuteen.
Monikin koetti saada häntä ilmaisemaan huolensa, mutta Boo ei tahtonut
puhua heille sydänsuruistaan. Hän ei uskonut seurakuntalaisista
saavansa myötätuntoista kuulijaa. He saarnasivat aina, etteivät
yhteishengen lapset saaneet pitää yhdestä ihmisestä muita enemmän, ja
he väittivät itse rakastavansa kaikkia ihmisiä samalla lailla. He
olivat jokainen, Boo myöskin, valalla luvanneet, etteivät koskaan
menisi naimisiin, vaan eläisivät siveästi munkkien ja nunnien tapaan.
Boo ei hetkeäkään muistanut tätä lupaustaan kuultuaan, että Gertrud oli
vapaana. Hän tahtoi heti erota siirtokunnasta lähteäkseen kotiin, sillä
nyt hän toivoi voittavansa Gertrudin. Hän oli hyvin iloissaan siitä,
että oli pitänyt vyönsä tallessa, joten hän nyt saattoi päästä matkalle
milloin halusi.
Ensi päivät hän oli aivan kuumeissaan ja tiedusteli vain laivakulkuja
Jaffasta. Mutta mitään laivaa ei sattunut juuri silloin olemaan
lähdössä, ja Boo huomasi piankin sopivammaksi lykätä matkansa vähän
tuonnemmas. Jos hän juuri nyt palaisi kotiin, arvaisi koko pitäjä hänen
tulleen Gertrudin vuoksi. Ja jos hän ei sitten tyttöä saisikaan,
joutuisi hän kaikkien ihmisten pilkaksi.
Boo oli juuri vähää ennen ottanut tehtäväkseen erään työn siirtokuntaa
varten. Vanhat gordonilaiset olivat näet tähän asti asuneet
Jerusalemissa keskikaupungilla. Mutta nyt, kun siirtokuntaan oli tullut
lisäksi niin paljon ruotsalaisia uskonveljiä, he olivat vuokranneet
tuon ison talon Damaskoksen portin ulkopuolelta ja järjestivät sitä
paraikaa asuttavaan kuntoon. Boon osalle oli joutunut leivinuunin
rakentaminen uuteen taloon. Hän päätti malttaa mieltään ja lähteä vasta
tämän työnsä valmistuttua.
Sillä aikaa hänen oli niin ikävä, että koko Jerusalem tuntui melkein
vankilalta. Öisin hän joskus vuoteella maatessaan otti vyönsä esille ja
kopeloi siihen neulottuja rahoja. Hänen tuli oikein hyvä mieli noita
pyöreitä esineitä tunnustellessaan, hän oli näkevinään edessään
Gertrudin ja aivan unohti, ettei tyttö ollut koskaan hänestä
välittänyt. Hän oli varma siitä, että kunhan hän vain ehtii kotiin, hän
kyllä voittaa Gertrudin.
Aivan varmaan Gertrud nyt, huomattuaan Ingmarin uskottomuuden, oppisi
pitämään arvossa Boota, joka ei ikänään ollut rakastanut ketään muuta
kuin häntä.
Leivinuunin rakentamiseen Boolta kumminkin kului tavattoman kauan
aikaa. Kenties hän ei ollut taitava muurari taikka hänellä ei ollut
sopivia tiiliä eikä saviruukkia. Häntä itseään jo epäilytti, tulisiko
siitä koskaan valmista. Kerran se jo oli valmiiksi holvattuna, mutta
sortui, ja toisen kerran hän oli muurannut sen niin, että savu työntyi
uunista sisään.
Siten Boo ei vielä elokuussa ollut päässyt lähtemään. Tällä aikaa hän
näki niin monta piirrettä gordonilaisten elämästä, että hän yhä enemmän
alkoi mieltyä siihen. Ei ikänään Boo ollut nähnyt tällaisia ihmisiä,
jotka elivät vain palvellakseen sairaita, köyhiä ja murheellisia.
Eivätkä he ikävöineet maailmalle, vaikka jotkut olivat niin rikkaita,
että olisivat voineet elää mielensä mukaan, ja toiset taas niin
taitavia, että heillä oli selvillä kaikki, mitä suinkin taivaan ja maan
välillä lienee. Joka päivä he pitivät kauniita hartaushetkiä, jolloin
he selittivät vastatulleille oppiansa. Heidän puhuessaan tuntui Boosta
joskus niin ihanalta olla mukana uudistamassa tätä oikeata Kristuksen
oppia, joka oli lähes kaksituhatta vuotta ollut unohduksissa, että
poislähteminen Jerusalemista alkoi tuntua melkein vastahakoiselta.
Mutta kun hän yöllä otti vyönsä esille, tuli hänen taas niin ikävä
Gertrudia, että kyynelet kohosivat silmiin. Ja jos hänen mieleensä
johtuikin, että silloinhan hän ei saisi olla mukana oikean
kristillisyyden uudistamisessa, vakuutteli hän itseään sillä, että
olihan siihen niin paljon häntä arvokkaampia. Mitä vahinkoa siitä
oikeastaan oli, jos hänenlaisensa tyhmä miespahainen siirtokunnasta
luopui.
Mutta sitä hetkeä Boo pelkäsi, jolloin hänen olisi julkisesti noustava
koko seurakunnan edessä selittämään, että hän aikoi lähteä kotiin.
Häntä aivan vapisutti ajatellessaan, että mrs Gordon ja vanha miss
Hoggs ja kaunis miss Young ja Hellgum ja hänen orpanansa, jotka kaikki
pyrkivät yksinomaan Jumalan asiaa palvelemaan, siitä lähtien pitäisivät
häntä kadotettuna raukkana.
Ja mitä Jumala taivaassa hänen paostaan sanoisi? Vieläköhän Boo
menettäisi autuutensakin luopuessaan tästä suuresta asiasta!
Päivä päivältä Boo tunsi varmuutensa vähenevän. Nyt hän selvästi
huomasi tehneensä väärin, kun ei jättänyt pois äitinsä rahoja. Ilman
tuota vyötä hänellä ei olisi ollut matkarahoja. Siten hän ei olisi
ollenkaan joutunut tähän kovaan kiusaukseen.
Siirtokunnan varat olivat tähän aikaan vähissä, sillä asunnon muutto
oli tullut kalliiksi, ja sitä paitsi sen oli ajettava muuatta
oikeusjuttua Amerikassa. Samalla se myöskin antoi lakkaamatta apua
hyvin monelle Jerusalemin köyhälle. Kun he eivät koskaan ottaneet
maksua muille tekemistään töistä, sen vuoksi että pitivät rahaa kaiken
eripuraisuuden perussyynä, oli heidän asemansa useinkin hyvin ahtaalla.
Pari kertaa sattui niin pahasti, ettei Amerikasta odotettu rahalähetys
saapunutkaan oikeaan aikaan, ja silloin heidän varansa tuskin riittivät
jokapäiväiseen leipään. Koko seurakunta silloin monesti polvillaan
rukoili Jumalalta apua.
Sellaisissa tapauksissa Boosta tuntui kuin vyö olisi aivan polttanut.
Mutta eihän hän voinut luopua siitä juuri nyt, kun hänellä oli
sellainen ikävä matkalle. Hän tunsi kyllä, että nyt oli aivan
mahdotonta tunnustaa, että hänellä oli ollut rahoja tallella sill'aikaa
kun toiset kärsivät puutetta.
Elokuussa Boo viimein sai uunin valmiiksi, ja nyt hän aikoi lähteä heti
ensi laivassa. Eräänä päivänä hän meni istumaan aukealle mäelle
Jerusalemin ulkopuolelle, ratkoi vyön auki ja otti rahat esille.
Pidellessään noita pieniä kultakolikolta kädessään hän tunsi olevansa
kuin pahantekijä. "Antakoon Herra tämän anteeksi", hän puhkesi
sanomaan... "Enhän minä näihin ihmisiin liittyessäni tiennyt, että
Gertrud tulisi vapaaksi. Ei mikään muu maailmassa olisi saanut minua
eroamaan siirtokunnasta." Kaupunkiin päin palatessaan Boo hiiviskeli
melkein horjuen, ja hänestä tuntui kuin joku olisi vakoillen kulkenut
hänen takanaan. Hän poikkesi erääseen kauppaan Daavidinkadulle
vaihtaakseen pari kultarahaa, mutta näytti niin hämmentyneeltä, että
armenialainen rahanvaihtaja luuli häntä varkaaksi ja petkutti häneltä
ainakin puolet.
Seuraavana päivänä Boo jo aikaisin aamulla pujahti pois
siirtokuntatalosta. Hän oli menevinään itään päin Öljymäelle, jottei
kukaan voisi arvata, mihin hän aikoi, ja kiersi pitkiä mutkia tehden
rautatieasemalle.
Hän tuli kuitenkin perille melkein tuntia liian aikaisin ja kärsi
hirveitä tuskia odottaessaan. Hän säpsähti jokaista ohikulkijaa ja
koetti turhaan rohkaista mieltään sillä, ettei hänellä mitään pahoja
aikeita ollut, vaan oli vapaa mies menemään minne halutti. Hän tunsi
kuitenkin, että olisi ollut parempi suoraan kertoa aikeensa
seurakuntalaisille kuin salaa livahtaa tiehensä. Tuo pelko, että joku
näkisi ja tuntisi, rupesi ahdistamaan häntä niin, että hän oli vähällä
kääntyä takaisin.
Boo joutui kuitenkin junaan. Kaikki vaunut olivat täpötäynnä, mutta hän
ei nähnyt yhtään tuttua ihmistä. Hän mietiskeli siinä istuessaan, miten
hän kirjoittaisi teostaan mrs Gordonille ja Hellgumille. Hän koetti
kuvitella mielessään sitä hetkeä jonakin aamuna yhteisen rukouksen
jälkeen, jolloin hänen kirjeensä luettaisiin julki, ja oli näkevinään
ylenkatsetta kaikkien silmissä. Varmaan minä nyt menettelen kauhean
kehnosti, hän ajatteli, ja hän pelkäsi tästä nyt saavansa tahran, joka
ei lähtisi millään pesulla. Tuo salainen poislähtö alkoi inhottaa häntä
itseään. Hän suuttui itseensä, tunsi olevansa kehno raukka.
Hän tuli Jaffaan ja nousi siellä junasta. Mennessään päivänpaahteisen
asema-alueen poikki hän näki siellä joukon köyhiä romanialaisia
pyhiinvaeltajia. Boo seisahtui heitä katsomaan ja kuuli eräältä
syyrialaiselta kantajalta, että pyhiinvaeltajat olivat sairastuneet
laivamatkalla Jaffaan. Täältä he aikoivat jalkaisin vaeltaa
Jerusalemiin, mutta eivät jaksaneet. Tuossa he nyt olivat venyneet
kaiken päivää. Kukaan ei heistä pitänyt huolta, eikä heillä ollut
rahaa, niin että kyllä kai he siihen auringonpaahteeseen nuutuvat.
Boon täytyi oikein rientää pois asemalta. Hän näki ympärillään noiden
ihmisten kuumeenhohtavat kasvot. Pari oli aivan tajuttomana eivätkä
kyenneet edes pyyhkäisemään kärpäsiä pois silmistään. Hänestä oli aivan
selvää, että Jumala oli lähettänyt nuo köyhät hänen tiellensä, jotta
hänen täytyisi heitä auttaa. Boo ajatteli, ettei kukaan muu heidän
siirtokunnastaan olisi voinut mennä tuollaisten hätääkärsivien ohi
koettamatta auttaa heitä. Olisi hän itsekin heistä huolta pitänyt,
jollei olisi ollut niin huono ihminen. Mutta nyt hän itse tunsi, ettei
hän todella aikonutkaan auttaa lähimmäistään, tietysti vain sen vuoksi,
että hän tahtoi säästää rahansa kotimatkaan.
Boo meni kaupungin portista sisään, käveli pari katua eteenpäin ja
saapui meren rantaan pienelle torille. Koko ulkosatama ja aava
merenselkä näkyi siihen. Vedenpinnalla ei ollut muuta liikettä kuin
välkkyvän sinisiä, loivia maininkeja, jotka keinuivat mereltä sataman
sisään mustain basalttikallioiden välitse. Kaunis lähtöpäivä Boolla
oli. Iso saksalainen höyrylaiva näkyi olevan ankkurissa sataman
edustalla. Boo oli aikonut lähteä eräässä ranskalaisessa laivassa, jota
samana päivänä odotettiin Jaffaan, mutta sitä ei näkynyt. Oli kai
myöhästynyt.
Tuo saksalainen laiva oli varmaankin saapunut vast'ikään. Joukko
sotamiehiä hääräili sen ympärillä veneineen valmiina tuomaan
matkustajia maihin. He kilpailivat keskenään, huutaa hoilasivat ja
heristivät airoilla toisiaan. Sitten lähti veneitä kymmenkunta
yht'aikaa liikkeelle. Voimakkaat venemiehet nousivat soutamaan
seisoallaan, päästäkseen parempaan vauhtiin. Alussa he olivat hieman
varovaisia, mutta kahden pahimman kivisärkän ohi ehdittyä alkoi mitä
tuimin kilpasoutu. Boo kuuli rannalta heidän naurunsa ja huutonsa, kun
he toisiaan hätistelivät.
Hänen teki tavattomasti mieli lähteä heti paikalla. Miksei hän voisi
matkustaa tällä laivalla yhtä hyvin kuin toisellakin? Mitä hän muusta
välitti, kunhan vain pääsi Eurooppaan?
Hän huomasi rannalla vielä pienen veneen. Siinä oli soutajana vanha
äijä, joka kaiketi ei ollut ehtinyt lähteä yhtä nopeasti kuin toiset.
Boosta tuntui aivan kuin mies olisi juuri hänen tähtensä myöhästynyt.
Hän hyppäsi veneeseen, ja he työnsivät sen vesille.
Ensi hetkenä Boon oli hyvä mieli, kun nyt oli päätöksensä tehnyt, mutta
ehdittyään pari aironvetoa merelle hän jo tunsi kovaa katumusta.
Mitähän hän äidilleen sanoisi tavatessaan hänet? Kertoisiko hänelle
käyttäneensä hänen lahjansa niin, että oli joutunut häpeään ja ihmisten
pilkaksi?
Boo oli näkevinään äitinsä kurttuiset kasvot ja tutun, jäykän juovan
hänen suupielessään. Äiti oli hiukan likinäköinen, ja hänen oli tapana
puhuessaan tulla hyvin likelle ihmisiä ja katsoa tarkasti kasvoihin.
Kun hän nyt saapuu kotiinsa, tulee äiti tapansa mukaan aivan hänen
eteensä ja kysyy: "Oletko sinä, Boo, luvannut liittyä noiden ihmisten
joukkoon ja olla apuna heidän työssään?" -- "Olen kylläkin, äiti",
täytyisi Boon siihen vastata. -- "Silloin kestäkin heidän parissaan",
äiti silloin sanoo, "yksikin lupauksensa rikkoja jo meidän sukuumme
riittää."
Boo huokasi alakuloisesti, mutta siitä hän nyt kuitenkin oli selvillä,
että mahdotonta hänen oli näin itsensä häväistyään mennä kotiin äitinsä
luo. Muuta hän ei voinut kuin palata takaisin siirtokuntaan.
Hän käski soutajan kääntää, mutta mies ei hänen merkkipuhettaan
ymmärtänyt, vaan jatkoi soutuaan laivalle päin. Boo nousi seisoalleen
ottaakseen häneltä airot pois. Ukko piti puoliaan, ja siinä
kahakoidessaan he olivat vähällä kaataa veneen. Boo huomasi parhaaksi
istua paikallaan ja antaa soutajan tehdä tahtonsa mukaan. Mutta samalla
hän pelkäsi jättää käyttämättä tätä hetkeä, jolloin hän oli kyllin
voimakas kääntymään. Kun kerran laivaan pääsen, silloin kenties
matkahalu taas minut valtaa, hän ajatteli.
Mutta ei, niin ei saanut käydä, nyt hän tahtoi lopultakin päästä tästä
kiusauksesta. Ja hän pisti kätensä taskuun, otti sieltä kultarahansa ja
heitti ne mereen.
Heti sen tehtyään Boo tunsi sydäntä kirvelevää katumusta. No, nyt hän
tosiaan oli heittänyt onnensa luotaan, nyt hän oli menettänyt Gertrudin
ikipäiviksi. Hän väänteli käsiään niin että sormet natisivat.
Muutaman minuutin päästä tuli heitä vastaan laivalta pari venettä
täynnä matkustavia, jotka aikoivat nousta maihin Jaffassa.
Boo pyyhkäisi kädellä silmiään, sillä totta tosiaan hän luuli näkevänsä
näkyjä. Aivan oli kuin pari kotipitäjän tuttua kirkkovenettä olisi
soutanut häntä vastaan kesähohteista merta pitkin.
Pitkissä veneissä istui ihmisiä, jotka näyttivät yhtä juhlallisen
vakavilta kuin kotipitäjäläiset laskiessaan veneensä kirkkovalkamaan.
Ensi hetkenä Boo ei täysin käsittänyt mitä näki. Kaikki nuo kasvothan
olivat tuttuja. "Eikös tuo ole Timmin Halvor?" hän ajatteli. "Ja tuo,
sehän on Ingmarilan Katri. Ja tuo tuossa on Birger Laurinpoika, jonka
minä monen monituiset kerrat olen nähnyt takovan nauloja pajassaan
maantien varrella!"
Boon mietteet olivat olleet niin vierailla aloilla, että hän vasta
kotvasen perästä arvasi nuo vieraat Taalainmaasta tulleiksi
siirtolaisiksi, jotka olivat saapuneet pari päivää ennen määräaikaansa.
Hän kohosi seisoalleen, viittoi kädellään ja huusi: "Päivää". Veneissä
istujat katsahtivat toinen toisensa jälkeen häneen ja nyykäyttivät
hiukkasen päätään, osoittaakseen tuntevansa hänet. Boo huomasi heti
häirinneensä heitä sopimattomana hetkenä. Heidän ajatuksensa varmaankin
olivat hyvin juhlallisia, kun he nyt juuri olivat nousemaisillaan
Palestiinan maalle.
Mutta ei koskaan Boo ollut nähnyt kauniimpaa kuin nuo jäykät kasvot.
Hän ilahtui suuresti, mutta samassa hän jo kävi murheelliseksi. Niin,
sellaista väkeä meillä kotona on, hän ajatteli, ja ikävä valtasi hänet
niin, että melkein teki mieli heittäytyä mereen sukeltaakseen sieltä
kultarahansa takaisin.
Toisen veneen perällä istui tyttö, joka piti huivia niin silmillään,
ettei Boo nähnyt hänen kasvojaan. Mutta juuri veneen ohi mentyä tyttö
työnsi huivin otsalleen ja katsoi häneen, ja Boo tunsi hänet
Gertrudiksi.
Silloin Boo vavahti päästä jalkoihin asti. Hän painautui tunteensa
valtaamana istualleen ja piteli tuhdosta kiinni. Hän pelkäsi, ettei
voisi hillitä itseään, ettei malttaisi olla hyppäämättä mereen pikemmin
ehtiäkseen Gertrudin luokse.
Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä, hän pani kätensä ristiin ja
kiitti Jumalaa. Totta tosiaan, tämä oli paras palkinto, mitä hän
koskaan oli saanut synnin karttamisesta. Ei koskaan hän ollut kokenut
niin suurta Jumalan hyvyyttä.