Palestiinassa oli kuuma elokuu. Auringon rata kävi joka päivä suoraan
keskitaivaan yli. Pilviä ei ollut ensinkään, eikä sadetta ollut saatu
huhtikuusta lähtien. Samanlaista oli tosin ollut kaikkina muinakin
vuosina, mutta kuitenkin se taas tuntui melkein sietämättömältä. Ei
oikein tiennyt, miten tässä helteessä toimeentulla tai minne päästä
sitä pakoon.
Parasta oli ehkä meren rannikolla Jaffassa. Ei sentään itse
kaupungissa, jonka jyrkälle kalliolle tiukkaan ahdetut talot näyttivät
yhdeltä ainoalta linnaröykkiöltä ja jonka likaisilta kaduilta ja
suurista suopatehtaista levisi tukahduttava löyhkä. Mutta aivan
kaupungin ääressä oleva meri piti ilmaa edes hiukan viileänä. Ja
verraten vilpoista oli myöskin Jaffan ympäristön monissa sadoissa
puutarhoissa, joissa appelsiiniraakiloita pilkotti kovien, tumman
vihreiden lehtien alla, suojassa auringon säteiltä.
Mutta näännyttävän kuuma oli sentään Jaffassakin. Korkeiden
risiinipensasten suunnattoman suuret lehdet olivat nuutuneet
kuivuudesta, eivätkä edes sitkeät pelargonit enää jaksaneet kukkia,
vaan maata retkottivat kivikoissa ja kuopissa puolittain hiekkaan
hautautuneina. Kun katseli kaktuspensasten punaisia kukkia, tuntui
aivan kuin kaikki niiden turpeisiin runkoihin kesän kuluessa imeytynyt
lämpö nyt olisi leimahtanut suuriksi, punaisiksi liekeiksi. Kuinka
kuuma oikein oli, sen käsitti vasta kun näki lasten juostessaan
rantahietikon yli uimapaikalle voihkien kipristelevän jalkojaan, sillä
kaunis, valkoinen hiekka poltteli kuin hehkuva hiillos.
Mutta jos nyt Jaffassakin oli liian kuuma, minne sitten pääsi hellettä
pakoon? Siellä oli ainakin suojaisempaa kuin peninkulman levyisessä
Saaronin laaksossa, joka erottaa meren vuoristosta. Tällä tasangolla
oli tosin siellä täällä pikkukaupunkeja ja kyliä, ja ihmisiä niissä
vielä asui. Mutta kummalta tuntui, ettei päivän paahde ja kuivuus jo
ollut heitä tyyten tuhonnut. Harvoin he uskalsivatkaan pistäytyä ulos
ikkunattomista asunnoistaan eivätkä koskaan menneet kylää kauemmas,
sillä siinä ainakin talojen seinät ja jotkut yksinäiset puut hiukan
siimestivät auringolta.
Mutta aukealta tasangolta oli yhtä turha etsiä vihreätä ruohonkortta
kuin ihmistä. Keväiset loistavat punavuokot ja unikot, pikkuiset
arokaunokit ja neilikat, jotka olivat peittäneet maan aivan kuin
tiivis, valkoisen punerva matto, kaikki ne olivat kuin kulon polttamat.
Samoin oli vehnä, ruis- ja durralaihot jo korjattu pois kaupunkien
läheisiltä pelloilta, ja leikkuuväki oli tanssinsa tanssittuaan ja
laulunsa laulettuaan palannut kotikyliinsä härkineen ja aaseineen.
Ainoana muistona kevään ihanuudesta olivat päivän korventamilla
kentillä korkeat, kärventyneet liljanvarret, jotka olivat aikoinaan
kantaneet kauniita, tuoksuvia kukkia.
Monet ihmiset tosiaan väittivät tulevansa kesällä parhaiten toimeen
Jerusalemissa. He sanoivat, että kaupunki kyllä oli ahdas ja täpötäynnä
väkeä, mutta että sillä oli sellainen asema Palestiinan läpi kulkevalla
vuorenselänteellä, johon vilvoittava tuulenhenki aina sattui, puhalsipa
mistä ilmansuunnasta tahansa.
Mutta noista ylistetyistä tuulista ja kevyestä vuoristoilmasta
huolimatta oli kyllä kesähellettä Jerusalemissakin. Ihmiset makasivat
yönsä katoilla ja sulkeutuivat päiviksi huoneisiinsa. Heidän oli
tyydyttävä pahanhajuiseen juomaveteen, jota talvisateilla oli koottu
maanalaisiin vesisäiliöihin, olivatpa vielä huolissaan, kuinka kauaksi
sitäkään riittäisi. Kevytkin tuulenhenkäys pyöritteli ilmassa paksuja
kalkkitomupilviä, ja valkoisilla teillä kaupungin ulkopuolella
tallustaessa jalka painui nilkkaa myöten tiiviiseen, silkinpehmoiseen
pölyyn.
Mutta pahinta oli, että kesän kuumuus esti ihmisten yöunta. Kaikkikin
nukkuivat huonosti, mutta useimpain oli pakko valvoa monta yötä
peräkkäin. Ja tämän unettomuuden vuoksi jerusalemilaiset olivat
päivisin raukeita ja ärtyisiä, öisin heitä ahdistivat kamalat näyt ja
tuskallinen toivottomuus.
Eräänä tuollaisena kuumana yönä muuan keski-ikäinen amerikkalainen
rouva, joka jo useita vuosia oli asunut Jerusalemissa, kääntelehti ja
heittelehti vuoteellaan saamatta unta. Hän siirsi vuoteensa avonaiselle
parvekkeelle, joka kiersi rakennusta, ja koetti jäähdyttää päätään
kylmillä kääreillä, mutta mikään ei auttanut.
Hän asui viiden minuutin matkan päässä Damaskoksenportin ulkopuolella
isossa, palatsimaisessa talossa yksinäisellä paikalla. Siellä siis
olisi pitänyt olla puhdas, raitis ilma, mutta tänä yönä tuntui koko
kaupungin hiottava kuumuus asettuneen talon ympärille. Tuulta tosin
hiukkasen tuntui, mutta se tuli erämaasta ja oli hirvittävän kuumaa,
aivan kuin täynnä näkymätöntä tuhkaa. Lisäksi vielä parvi katukoiria
juoksenteli talon ympärillä, herkeämättä haukkuen ja ulisten.
Useita tunteja valveilla maattuaan amerikkalainen rouva tunsi itsensä
sanomattoman alakuloiseksi. Hän muistutteli mieleensä, että sitten kun
hän ilmestyksessä kuultuaan Jumalan äänen oli tullut Jerusalemiin, oli
hänellä kaikessa ollut menestystä. Hän oli perustanut seurakunnan ja
voittanut monet vainot ja ahdistukset. Mutta nyt ei mikään tuntunut
rauhoittavan, hänen hätänsä vain kiihtymistään kiihtyi.
Hän kuvitteli siinä maatessaan, että hän ja hänen ystävänsä ovat
hengenvaarassa, että heidän vihamiehensä ovat sulkemassa käytäviä ja
sytyttävät talon tuleen. Hänestä tuntui äkkiä aivan varmalta, että
Jerusalemin kaupunki lähetti hänen kimppuunsa kaikki kiihkoilijansa,
kaiken ilkeyden ja hävityshimon, mitä sen muurien sisälle oli
kasautunut.
Hän koetti tahdon ponnistuksella palauttaa tavallisen iloisen,
turvallisen mielentilansa. Miksi hänen juuri nyt piti joutua
toivottomuuteen, kun hänen asiansa juuri oli voimakkaasti edistymässä,
kun Gordonin siirtokuntaan oli Amerikasta tullut lisäksi lähes
viisikymmentä ruotsalaista talonpoikaa, kaikki kunnon väkeä, ja kun
vielä useampia näiden luotettavien, kelpo ihmisten tovereita oli
tulossa Ruotsista. Tosiaan hänen hankkeensa juuri nyt näytti
toiveikkaammalta kuin koskaan ennen.
Vapautuakseen hädän painajaisesta hän viimein nousi vuoteeltaan ja
heitti yllensä pitkän, väljän kävelyviitan. Hän meni ulos pienestä
takaovesta ja lähti astumaan Jerusalemiin päin. Vähän matkaa käytyään
hän poikkesi tieltä ja kiipesi pienelle kummulle. Sen huipulta hän
kuutamossa näki kaupungin särmäharjaiset muurit ja lukemattomain
kirkkojen isot ja pienet kupukatot tummaa yötaivasta vasten.
Vaikk'ei hän siinä seisoessaankaan saanut mielensä hädältä rauhaa,
huomasi hän kuitenkin yön juhlallisen ihanuuden. Palestiinan
vaaleanvihreässä, väräjävässä kuutamossa näytti kaikki satumaisen
ihmeelliseltä. Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että samoin kuin
jotkut vanhain linnojen huoneet ovat aaveiden tyyssijoja, kenties
tämäkin ikivanha kaupunki ja sen ympäristön autiot kukkulat ovat vanhan
maan kummitteluhuone. Täällä varmaankin saa nähdä menneiden suuruuksien
leijailevan vuoren rinteillä ja entisajan vainajien rauhattomina
kiertelevän yön pimeydessä.
Mrs Gordon ei kammoksunut näitä kuvittelujaan. Päinvastoin hänen
mielensä nyt ilahtui odottamaan jotakin. Siitä yöstä lähtien, jolloin
hän joutui L'Univers laivassa haaksirikkoon ja kuuli Jumalan äänen
hänelle puhuvan, oli hänelle usein tullut sanomia toisesta maailmasta.
Hän alkoi aavistaa, että jotakin samanlaista tapahtuu nytkin. Hänen
aivonsa tuntuivat laajenevan, ajatukset kävivät tavattoman selviksi ja
joustaviksi. Ja hänen aistinsa teroittuivat teroittumistaan, kunnes hän
huomasi ettei yö ollutkaan hiljainen, vaan täynnä ääniä ja ihmeellistä
puheensorinaa.
Ennen kuin hän oikein ehti tajuta sitä muutosta, mikä hänessä oli
tapahtunut, kuuli hän mahtavasti kumisevan, ikään kuin ikivanhasta
röysteisestä rinnasta lähtevän äänen lausahtavan nämä sanat:
"Totisesti, minä tohdin uljaana kohottaa otsani maan tomusta, sillä ei
ole ketään, joka olisi voittanut minut vallassa, kunniassa tai
pyhyydessä."
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun tuima kellon kalahdus kuului pyhän
haudan kirkosta. Siihen yhteen läppäykseen se loppui, mutta se kajahti
ylpeästi ja jyrkästi kuin vastaväite.
Ensimmäinen ääni jatkoi: "Minä se olen nostanut tämän kaupungin
erämaahan ja suojellut sitä tähän päivään asti. Minä olen koko maailman
tehnyt jumalaapelkääväksi. Minä, minä olen asettunut padoksi
maailmanvirtaan ja heittänyt sen uuteen uomaan."
Mrs Gordon tähysteli ympärilleen. Ääni tuli idästä päin, sieltä missä
Salomon temppeli aikoinaan oli seisonut ja missä nyt Omarin moskeija
kuvastui harmaanvihreältä taivaalta. Olikohan joku rukousten huutaja
kiivennyt moskeijan minareetin huippuun tällä tavalla julistaakseen
ylistystään yön hiljaisuuteen?
"Kuulkaa", jatkoi sama ääni vanhan temppelin paikalta, "minä muistan
tämän seudunkin jo aikaa ennen kuin mitään kaupunkia oli vuorelle
kohonnut. Hankalakulkuisena louhikkovuoristona sen muistan. Alkuaan se
oli yhtämittaista selännettä, mutta kaikki ne vedet, mitä maailman
luomisesta asti on sen kupeita myöten virrannut, ovat sitä murennelleet
ja halkoneet lukemattomiksi vaaroiksi. Muutamat vaarat jäivät
loivarinteisiksi, toisista tuli laajoja jyrkkäseinäisiä ylänköjä,
jotkut taas lohkeilivat ja typistyivät ikään kuin siltapylväiksi eri
kukkulain välille."
Kun järeä ääni lopetti kertomuksensa, kuului tiheitä kellonkalahduksia
pyhän haudan temppelistä. Mrs Gordon, joka nyt oli tottunut yön
salaperäisiin ääniin, alkoi huomata, että nekin olivat puhekieltä, kun
sen sanoja vain ymmärsi. Ja hän oli kuulevinaan lyhyen huudahduksen:
"Olen minäkin tuon nähnyt."
Edellinen ääni jatkoi taas: "Muistan, kuinka tämän vuoriston ylimmältä
harjalta kohosi kukkula, jonka nimi oli Mooria. Se oli kolkonnäköinen
ja pelottava noustessaan äkkijyrkin seinin, huippu poikkinaisena
syvistä, pimeistä laaksoista, joiden pohjalla hurjia virtoja temmelsi.
Idän, etelän ja lännen puolelta oli Moorian vuoren pystysuoria seiniä
mahdoton kiivetä, ainoastaan pohjoisen puolelta sen yhdisti leveä
kannas sillan tapaisena laaksoja ympäröivään vuoristoon."
Mrs Gordon istahti pienelle kivikasalle, painoi päänsä käsien varaan ja
kuunteli.
Heti kun ensimmäinen ääni pysähtyi, ikään kuin huokaisemaan pitkästä
puheesta, tuli toisaalta: "Muistan minäkin, miltä vuori alkuaan
näytti."
"Sitten eräänä päivänä", kuului taas temppelistä päin, "muutamat
paimenet, laumoineen vuoristoa kierrellessään, osuivat näkemään tämän
ylängön. Se oli heistä niin erikoisen hyvässä suojassa sekä laaksojen
että vuoriston puolelta, että varmaan siinä oli tallessa suuria
aarteita tai ihmeellisiä salaisuuksia. He kiipesivät sen lakealle
huipulle ja löysivät sieltä erinomaisen pyhän esineen."
Tässä kohden kellonääni äkkiä otti itselleen puheenvuoron. "Eivätkä
löytäneet muuta kuin kalliomöhkäleen ylängön itäisen rinteen läheltä.
Se oli iso, pyöreä, vähän litistynyt paasi, jota kivipönkkä
keskikohdalta piti maasta koholla; melkein sen näköinen kuin
jättiläissieni."
"Mutta paimenet", jatkoi ensimmäinen ääni, "jotka tunsivat kaikki pyhät
tarinat maailman luomisesta alkaen, ihastuivat suuresti sen nähdessään.
Tämä on se suuri, heiluva kallio, josta vanhat ovat niin paljon
kertoneet, he sanoivat. Tämä on se kivi, jonka Jumala ensiksi teki
maailmaa luodessaan. Tältä kalliolta hän maanpinnan pani levenemään
länteen, itään, pohjoiseen ja etelään, tältä hän vuoret rakensi ja
laittoi meret vyörymään kauas taivaanrantoihin saakka."
Puhuja pysähtyi hetkeksi, ikään kuin odottaakseen vastaväitettä, mutta
kellonääni oli vaiti.
Tämäpä kummallista, mrs Gordon ajatteli. Ihmisiä nuo puhujat eivät voi
olla. Mutta oikeastaan se ei hänestä ollut yhtään kummallista.
Tukehduttavassa tuulessa ja yön vihreän väreilevässä valossa tuntui
ihmeellisinkin luonnolliselta.
"Paimenet riensivät nopeasti alas kukkulalta", jatkoi vanha ääni,
"ilmoittaakseen koko seudun asukkaille, että he olivat löytäneet
maailman peruskiven. Ja kohta minä näin ihmisten joukoittain vaeltavan
Moorian vuorelle, ja minun, heiluvan kallion, päällä he polttivat
Herralle kiitosuhreja hänen ihanasta luomistyöstään."
Tämän sanottuaan tuo matala ääni kohosi ikään kuin veisuuseen. Ja
sitten se huusi, melkein samalla laulavalla äänellä kuin koraania
lukeva erämaan dervishi.
"Siitä lähtien minulle alettiin uhrata ja pitää palvelusmenoja minun
ääressäni. Maineeni kantautui yhä kauemmas. Melkein joka päivä näkyi
pitkiä karavaanimatkueita kiemurtelevan valkoisenharmaiden vuorien
rinteillä, Moorian vuorelle pyrkien. Tosiaankin minä saatan uljaasti
kohottaa pääni. Minun vuokseni tämä vuorentörmä pääsi olemasta
yksinäisenä ja hylkiönä. Minun vuokseni Moorialle alkoi virrata
niin paljon väkeä, että kauppiaatkin älysivät tulla tänne
tavaramarkkinoille. Minun vuokseni tämä kukkula sai vakinaisia
asukkaita, jotka elivät kaupitsemalla uhraajille puita ja vettä, pyhää
savua ja tulta, kyyhkysiä ja karitsoita."
Toinen ääni oli yhä vielä vaiti, mutta mrs Gordon kohousi kummastuneena
katsomaan. Se, jonka ääntä hän oli kuunnellut, oli varmaan pyhä kallio
itse. Se oli se suuri paasi, jonka suojaksi Omarin moskeijan
mosaiikkikoristeiset holvit oli rakennettu.
Nyt sen ääni taasen kuului: "Minä olen ensimmäinen, minä olen ainoa,
minä olen se, jota ihmiset eivät koskaan lakkaa kunnioittamasta."
Näihin sanoihin tuli heti pyhän haudan kirkosta kumiseva, voimakas
vastaus: "Etpä muistakaan kertoa, että noin keskikohdalla samaa
vuoriylänköä, jolta sinäkin kohosit, oli pikkuinen mäentöyräs, täynnä
pensastuneita öljypuita. Ja varmaan sinä mieluummin unohtaisit senkin,
kuinka kerran vanha patriarkka Seem, joka oli ihmisten toisen
kantaisän, Nooan poika, saapui Moorialle. Hän oli sangen vanha, melkein
jo haudan partaalla, ja laahusti eteenpäin hyvin vitkalleen. Hänen
seurassaan tuli kaksi palvelijaa, kantaen haudanhakkaajan työaseita."
Nyt tuo vanha, järeä ääni vuorostaan oli vaiti.
"Sinä et ole tietävinäsi, että Seemin isä Nooa oli huostassaan
säilyttänyt Aatamin, ensimmäisen ihmisen, pääkalloa, kalliina muistona
ihmissuvun esi-isästä. Kuollessaan Nooa jätti pääkallon perinnöksi
Seemille eikä kenellekään muista pojistaan, sillä hän tiesi, että
kansoista etevin oli Seemistä polveutuva. Ja Seem, tuntiessaan loppunsa
lähestyvän, päätti haudata pyhän sukumuiston Moorian vuorelle. Mutta
hänelläpä oli ennustuslahja, eikä hän siis haudannutkaan pääkalloa
pyhän paaden alle, vaan siihen vähäpätöiseen mäentöyrääseen, joka
kasvoi öljypuistoa ja joka siitä päivästä sai nimen Golgata eli
pääkallonpaikka."
"Muistan tuon tapauksen vallan hyvin", järeä ääni taas vastasi, "ja
muistan myöskin, että kallion palvelijoista se oli kummallista. He
arvelivat, että patriarkka oli ylen vanha ja kuolemansairas oikein
tietääkseen mitä teki."
Yksi ainoa helähdys kuului kirkolta päin. Mrs Gordonista se tuntui
aivan ivanaurun pyrskäykseltä.
"Mutta mitäpä sellaisista pikkuseikoista", kuului moskeijan taholta
uudelleen. "Suuren paaden arvo ja pyhyys kasvoi kasvamistaan.
Ruhtinaita ja kansoja vaelsi sen ääreen uhraamaan onnekseen ja
menestyksekseen. Muistan myöskin, kuinka eräänä päivänä Seemiäkin
suurempi patriarkka kävi vuorella. Minä olen nähnyt Aabrahamin
valkopartaisena ja kunnianarvoisena vaeltavan tänne, Iisak poikansa
mukanaan. Ja Aabraham ei huolinut sinusta, Golgata, vaan heiluvan
kallion laelle hän rakensi uhrirovion ja sitoi poikasensa."
Tässä hautakirkon ääni pahastuneena keskeytti toisen äänen. "Totta kai
sitä alati pidetäänkin sinun kunnianasi, mutta muista sentään jakaa
minullekin pikkuisen maineestasi. Etkö muista, että kun Jumalan enkeli
oli temmannut veitsen patriarkan kädestä ja hän lähti etsimään
uhrieläintä vuoren takaa, hän löysi Golgatalta oinaan, sarvistaan
takertuneena öljypuun oksiin."
Mrs Gordon kuunteli yhä aivan jännityksissään pyhäkköjen kiistaa. Mutta
samalla hän alkoi tuntea mielensä yhä alakuloisemmaksi, sillä kaiken
aikaa hän ajatteli omaa kutsumustaan. "Voi, hyvä Jumala, miksi annoit
minun tehtäväkseni julistaa yhteishengen käskyä? Riita ja
eripuraisuushan on ollut maailman ainoa pysyväinen mahti luomispäivästä
alkaen."
Yht'äkkiä vanha ääni alkoi uudelleen.
"Pysyy maar minun muistissani, mikä muistamisen arvoista on. En ole
unohtanut sitäkään, että jo Aabrahamin aikaan tämä ylänkö oli asuttuna.
Täällä oli kaupunki ja siinä kuningas, joka oli pyhän kallion
ylimmäinen pappi ja jonka kansana oli pyhän kallion pappeja ja muita
sen palvelijoita. Tämä kuningas Melkisedek asetti ensimmäisenä
säännölliset, määräaikaiset uhrit ja sääti kauniita palvelusmenoja,
jotka toimitettiin pyhän kallion ääressä."
Toiselta taholta tuli heti vastaus. "Tunnustan minäkin Melkisedekin
sekä pyhäksi mieheksi että profeetaksi. Ei mikään sen paremmin todista,
että hän oli Jumalan valittuja, kuin että hänet omasta tahdostaan
haudattiin Golgatan juurelle, samoihin kalliohautoihin, missä
Aataminkin pääkallo lepäsi. Onko sinun mieleesi koskaan johtunut, mitä
se sellainen ennustaa, kun ensimmäinen syntinen ja ensimmäinen
ylimmäinen pappi haudattiin samalle paikalle?"
"Sinä kuulut tosin pitävän tuota suuriarvoisena", pyhä kallio vastasi,
"mutta vielä minä tiedän tärkeämpääkin. Vuorella oleva kaupunki kasvoi
ja laajeni. Nuo ympäristön laaksot ja mäet saivat asukkaansa ja kukin
oman nimensä. Pian ruvettiin yksinään ylängön itäpuolta, missä pyhä
kallio oli, sanomaan Mooriaksi. Eteläpuolella sen nimeksi tuli Siion,
lännessä Gareb, pohjoisessa Beseta."
"Kaupunki tällä vuorella kyllä oli, mutta kovin pikkuinen", vastattiin
heti kirkolta päin. "Joitakuita paimenia ja pappeja siinä asui.
Ihmisten ei oikein tehnyt mieli muuttaa hedelmättömään kivikorpeen."
Siihen tuli niin tiukka ja kopea vastaus, että mrs Gordon melkein
kavahti istualtaan sen kuullessaan.
"Minä olen nähnyt kuningas Daavidin, yllään punainen ihokas ja välkkyvä
haarniska, katselevan tätä kaupunkia, ennen kuin hän siirsi tänne
kuninkaanistuimensa. Miksei hän valinnut rikasta, hymyilevää
Betlehemiä, miksei Jerikoa tuolta viljavasta laaksosta? Miksei hän
tehnyt Gilgalia eikä Hebronia Israelin pääkaupungiksi? Minä sanon, että
kuuluisan kallion takia hän valitsi tämän paikan. Hän valitsi sen sen
vuoksi, että Israelin kuningasten piti asua sillä vuorella, joka jo
vuosisatoja oli saanut osaa minun pyhyyteni maineesta."
Ja nyt ääni alkoi uudelleen hitaasti lausua veisuun tapaista
ylistystään.
"Minä muistan sen suuren kaupungin muureineen ja torneineen. Minä
muistan kuninkaanlinnan Siionin kukkulalla tuhansine huoneineen. Minä
muistan kauppakojut ja työpajat, ja suojelusmuurit ja korkeat portit ja
tornit. Minä muistan väkirikkaat kadut, koko Daavidin kaupungin
ihanuuden ja loiston.
"Ja tätä ajatellessani minä voin syystä sanoa: Oi kallio, suuri on
mahtisi! Sinä olet tämän tyhjästä luonut. Pidä sinä vain otsaasi
uljaasti koholla! Ei kenenkään pyhyys ja kunnia vedä sinulle vertoja!
"Mutta sinä, Golgata, olit paljas täplä maassa, kalju kukkula kaupungin
takamailla. Kuka sinua palveli, kuka sinun pyhyyttäsi kunnioitti, kuka
sinun maineestasi mitään tiesi?"
Yht'aikaa tämän yöllisen ylistysveisuun kanssa kuului myöskin
kellonääni puhuvan hyvin närkästyneenä, mutta kuitenkin hiljempää kuin
ennen, ikään kuin kunnioituksesta hilliten itseään. "Näkyy, että olet
käynyt vanhaksi; sinähän liioittelet kaikkea, mitä nuorena ollessasi
näit, ihan kuin vanhat ukot. Daavidin kaupunkihan mahtui kokonaan
Siionille, tuonne etelänurkkaan. Ei se ulottunut edes minuun asti,
vuoren keskelle. Olihan silloin ihan luonnollista, että minun oli
jäätävä sen muurien ulkopuolelle."
Mutta laulava ääni jatkoi, välittämättä keskeyttäjästä: "Suurimman
kunniasi sinä, kallio, sait Salomon aikaan. Kivimäki allasi
tasoitettiin sileäksi kuin lattia ja sen päälle laskettiin perustus
laakeista paasista. Ja ylt'ympäri tämän lattian kierrätettiin
pylväskäytävä, samanlainen kuin kuningasten juhlasaleissa. Temppeli
rakennettiin keskelle, ja siinä oli pyhäkkö sekä kaikkein pyhin. Ja
sinun yllesi, kallio, tämä temppeli kohotettiin, ja sinä, joka olet
maailman perustuskivi, sait kannattaaksesi liiton arkin ja lain taulut
kaikkein pyhimmässä."
Nyt ei kirkosta kuulunut vastausta, vaan ainoastaan kumajava ääni, joka
tuntui valitukselta.
"Ja Salomon aikana johdettiin vettä laaksojen pohjasta Jerusalemin
ylängölle, sillä Salomo oli viisain kuninkaista. Silloin versoi puita
kuivilla, tuhkanharmailla vuorilla, ja ruusuja kukki kivien lomissa. Ja
syksyllä poimittiin vuoriston ihanista yrttitarhoista viikunoita ja
viinirypäleitä, kranaattiomenia ja oliiveja ilahduttamaan Salomon
sydäntä. Mutta sinä, Golgata, olit yhä vielä kalju kukkula kaupungin
takamailla. Sinä olit niin halpa ja niin hedelmätön, ettei yksikään
Salomon aikaisista rikkaista ollut aidannut sinua yrttitarhansa sisään
eikä yksikään köyhä ollut sinulle viiniköynnöstä istuttanut."
Tästä uudesta hyökkäyksestä vastustaja kuitenkin tuntui saavan
rohkeutta puolustautumaan.
"Sinä sentään unohdat, että tähänkin aikaan muuan tapaus ennusti
Golgatan vastaista loistoa. Sillä juuri silloin Saaban viisas
kuningatar tuli Salomoa tervehtimään, ja kuningas otti hänet vastaan
palatsissaan, jota sanottiin Libanonin metsän huoneeksi, se kun oli
rakennettu Libanonilta asti tuoduista hirsistä.
"Salomon näytellessä tätä erinomaista rakennusta, jonka vertaista hän
ei koskaan ollut nähnyt, arabialainen kuningatar tuli tarkastaneeksi
yhtä seinään salvettua hirttä. Se oli tavattoman paksu, ja tarkkaan
katsoen huomasi, että siinä oli kolme puunrunkoa kasvanut yhteen.
"Viisas kuningatar kummastui nähdessään tämän puun kuninkaan palatsissa
ja kertoi kiireesti Salomolle sen historian. Hän tiesi, että enkeli,
joka ensimmäisten ihmisten lankeemuksen jälkeen vartioi paratiisin
porttia kerran oli päästänyt Aatamin pojan Seetin siihen ihanaan
yrttitarhaan. Hänen sallittiin kulkea sinne asti, mihin elämän puu
näkyi. Seetin lähtiessä pois enkeli sitten antoi hänelle hyvästiksi
kolme siementä tuosta ihmeellisestä puusta. Nämä siemenet Seet kylvi
Libanoniin Aatamin haudalle, ja niistä kasvoi kolme runkoa, jotka
yhtyivät yhdeksi puuksi.
"'Se on tämä sama puu', kuningatar sanoi, 'jonka Hiramin hakkausmiehet
ovat sinulle, kuningas, kaataneet ja joka nyt on sinun palatsisi
seinässä. Mutta tästä hirrestä on sanottu, että sillä kerran ihminen
kuolee, ja kun se on tapahtunut, silloin Jerusalem kukistuu ja kaikki
Israelin suvut hajoitetaan maan ääriin.'
"Jottei näin paha ennustus toteutuisi, hän neuvoi kuningasta
hävittämään puun, ja Salomo otatti sen pois palatsinsa seinästä ja
käski heittämään sen Betesdan lammikkoon."
Tätä pitkää puhetta seurasi hiljaisuus. Mrs Gordon melkein luuli
molempien yön äänien kokonaan vaienneen.
Vihdoin kellonääni alkoi: "Muistelen kovia aikoja. Muistan temppelin
sortuneena ja kansan vankeudessa. Missäs silloin sinun kunniasi ja
loistosi oli, kallio?"
Vasta kotvasen kuluttua tuli kalliolta vastaus: "Olenko minä
kaikkivaltias? -- Mutta vaikka olenkin joskus langennut, aina minä olen
jälleen noussut pystyyn. Muistelehan minun säteilevää loistoani
Herodeksen aikana! Muistatko niitä kolmea esipihaa, jotka temppeliä
ympäröivät, muistatko polttouhrialttarin tulta, jonka loimu öisin
valaisi koko kaupungin! Muistatko Herodeksen kaunista pylväskäytävää,
johon oli pystytetty toista sataa porfyyripilaria? Muistatko temppelin
pyhänsavun tuoksua, joka länsituulella saattoi tuntua Jerikoon asti?
Muistatko, miten komeasti vaskiovet avatessa ulvahtivat? Muistatko
kaikkein pyhimmän esirippua, joka oli täpötäynnä ruusukkeita taotusta
kullasta?"
Kirkosta kajahti lyhyt ja jyrkkä vastaus:
"Tuon kyllä muistan, mutta minä muistan myöskin, että siihen aikaan
Herodes puhdistutti Betesdan lammikon. Muistan, että hänen työmiehensä
sen pohjasta löysivät elämänpuun, joka oli ollut Salomon palatsin
seinässä, ja he heittivät tuon paksun hirren rannalle."
"Mutta muistatko", jatkoi kalliotemppelin ääni ylvästellen, "muistatko
tuota loistavaa kaupunkia, jossa Juudan ruhtinaat ja kansa asuivat
Siionilla ja muukalaiset Besetan ympäristössä? Muistatko Mariamne- ja
Antonia-linnoja? Muistatko kaupungin vankkoja portteja? Muistatko sen
ympärysmuuria, jota lukuisat tornit vahvistivat?"
"Tuo kaikki on pysynyt muistossani", kuului kirkolta päin, "mutta
myöskin se, että samaan aikaan raatimies Joosef Arimatialainen
hakkautti haudan yrttitarhaansa, aivan Golgatan lähelle."
Moskeijan ääni hieman vavahteli, mutta jatkoi kuitenkin viipymättä:
"Muistatkos niitä suunnattomia kansanvaelluksia Jerusalemin juhlille?
Kuinka kaikki Palestiinan tiet aivan kuhisivat väkeä ja mäenrinteet
kaupungin vierellä olivat telttoja valkoisenaan. Kuinka muukalaisia
Roomasta ja Ateenasta, Damaskoksesta ja Aleksandriasta tulvimalla tuli
katsomaan temppelin ja kaupungin ihanuutta. Muistatko Jerusalemia niin
uljaana?"
Kellonsointu vastasi kiihottumatta ja vakavasti: "Tosin en tuota ole
unohtanut, mutta en sitäkään, että siihen aikaan Pilatuksen pyövelit
löysivät elämänpuun Betesdan lammikon partaalta ja siitä laittoivat
ristin jotakin kuolemaantuomittua pahantekijää varten."
"Aina sinuun tosin on halveksien katsottu", kuului moskeijasta katkeran
loukkaavasti. "Tähän asti sinä kumminkin olit ollut vain vähäpätöinen
maan näppylä. Mutta silloin sinuun ikuinen häpeätahra tarttui, kun
pyövelit käyttivät sinua mestauspaikkanaan. Eräänäkin päivänä he
nostivat kolme ristiä Golgatan kukkulalle."
"Hylkypaikka minä olisin, jos sitä päivää koskaan unohtaisin", vastasi
kirkko ylevin soinnuin, jotka kumpusivat ilmaan ikään kuin
hymninlaulajain säestäminä. "Ja muistan myöskin, että samaan aikaan kun
ristinpuu pystytettiin Golgatan kalliomäelle, toimitettiin Moorian
vuorella suurta pääsiäisuhria. Israelilaiset astuivat juhlapukuisina
pilarien ympäröimille esipihoille, kantaen parilailla uhrilampaita. Ja
kun esipihat olivat niin täynnä väkeä, ettei enempää mahtunut,
suljettiin portit ja annettiin torventoitotuksilla juhlamenojen
alkamismerkki.
"Eläimet ripustettiin sinne koukkuihin pilarien väliin ja
teurastettiin. Papit seisoivat pitkässä rivissä poikki pihan, ja
kädestä käteen kulkivat hopea- ja kultamaljat täynnä uhrieläinten verta
polttoalttarille. Ja niin paljon verta laskettiin, että sitä valui
pitkin pihaa, ja papit seisoivat jakkaroilla, jott'eivät heidän
pitkäliepeiset, valkeat vaatteensa tahrautuisi vereen. Mutta samana
hetkenä kun ristiinnaulittu Golgatalla kuoli, temppelin suuri uhrijuhla
keskeytyi. Koko pyhäkkö peittyi pilkkopimeään, maa järisytti
rakennusta, ja temppelin esirippu repesi kahtia, merkiksi että mahti ja
pyhyys ja kunnia sinä hetkenä siirtyi Moorialta Golgatalle."
"Vaikuttipa tuo maanjäristys Golgataankin", puhkesi vanha ääni
puhumaan. "Koko kukkula halkesi."
"Niin, se halkesi", kirkko jatkoi samalla äänellä, joka sointui kuin
hymni. "Syvä rako ilmestyi Golgatan kukkulaan, ja sen kautta valui
ristiltä tippunutta verta vuoren kalliohautoihin, julistaen
ensimmäiselle syntiselle ja ensimmäiselle ylimmäiselle papille
lunastuksen täyttymisen."
Samassa helähtivät kirkon kellot äkkiä kiivaasti soimaan samaan aikaan
kun moskeijan minareetista kuului pitkäveteisiä, valittavia ääniä,
kehoittaen uskovaisia rukoilemaan. Mrs Gordon arvasi, että jokin yön
pyhiä tunteja oli kulumassa, mutta tuo tapahtui niin äkkiä sen jälkeen,
kun oli ollut puhe ristiinnaulitsemisesta, että melkein näytti siltä
kuin vanhukset olisivat kiirehtineet tällä tavalla purkamaan toinen
mielensä kopeutta, toinen masennustaan.
Heti tuon ankaran metelin lakattua moskeija alkoi juhlallisella
äänellä: "Minä olen se suuri kallio, joka ikuisesti pysyy, mutta mitä
Golgata on? Minä olen se mikä olen, eikä kenenkään tarvitse minun
paikkaani epäillä, mutta kukas Golgatan löytää? Missä on se kukkula,
jolle risti pystytettiin? Ei kukaan sitä tiedä. Missä se hauta on,
johon Kristus laskettiin? Ei kukaan ole sen paikasta selvillä."
Golgatalla oli vastaus valmiina: "Ja sinäkin kehtaat ladella mokomia
soimauksia! Sinun ikäisesi pitäisi toki muistaa Golgatan paikka. Jo
vuosituhansia sinä olet nähnyt kukkulan paikallaan oikeuden portin
ulkopuolella."
"Niin on, niin on, vanha minä olen, hyvin vanha", moskeija vastasi.
"Mutta sinäpä sen sanoit, että vanhoilla on huono muisti. Monta kaljua
mäkeä oli Jerusalemin ulkopuolella. Kuinka minä muistaisin, mikä niistä
oli Golgata? Ja sen kalliossa on lukemattomia hautoja. Kuinka minä voin
tietää, mikä niistä on se oikea?"
Mrs Gordonia oli vähitellen alkanut tuskastuttaa. Totta tosiaan,
melkein hänen teki mieli sekautua puheeseen. Mitä varten hänen piti
noita ihmeellisiä ääniä kuulla, kun ne kuitenkin vain kertasivat
hänelle vanhoja taruja, jotka hän oli kauan sitten kuullut! Hän olisi
noilta vanhuksilta odottanut Jumalan valtakunnan syviä salaisuuksia,
mutta sen sijaan ne turhanpäiväisesti kiistelivät etevämmyydestään ja
pyhyytensä maineesta.
Kellonäänikin tuntui käyvän kärsimättömäksi: "Eikö sitten koskaan pääse
vastaamasta tuohon syytökseen, etten minä muka ole se, mikä sanon
olevani. Ja kuitenkin sinä muistat, että jo ensimmäiset kristityt
kävivät minun luonani uudistamassa niitä suurien tapausten muistoja,
jotka Golgataan liittyivät."
"Taisivat kyllä käydäkin", moskeija vastasi, "mutta minä melkein
luulen, etteivät kristityt löytäneet oikeata Golgataa, joka joutui
uusien katujen ja rakennusten peittoon, kun Herodes Antipas rakennutti
uuden muurin kaupungin ympärille."
"En koskaan ole unohduksissa ollut", kuului pyhän haudan vastaus,
"Golgatalla käytiin lakkaamatta Jerusalemin piiritykseen asti, jonka
edellä kristityt lähtivät pois kaupungista."
Pyhä kallio jäi aivan äänettömäksi. Noiden aikojen surulliset muistot
tuntuivat kokonaan lamauttavan sen.
"Koko sinun temppelisi kukistettiin", kirkko huusi. "Pyhän temppelin
alue oli kokonaan raunioina, ja Rooman keisari kielsi sen jäännöksiä
pois siirtämästä. Kuusisataa vuotta sinä kallio sait olla tuhkan ja
soran peitossa."
"Mitä minä kuudesta vuosisadasta?" vastasi kallio ylpeästi ja
ärtyisenä. "Ei ainakaan kukaan voi epäillä, olenko minä oikealla
paikallani, kun sinusta taas on loppumattomia riitoja."
"Minustako riidellään; vaikka minut Jumalan avulla uudelleen
löydettiin", helähti kirkon ääni iloisen luottavasti. "Se tapahtui
silloin, kun keisarinna Helena, hurskas kristitty ja pyhimys, unessa
sai Jumalan käskyn mennä pyhään maahan, rakentamaan pyhäkköjä sen
muistettaville paikoille.
"Niin, muistan vielä sen ajan, kun keisarinna tuli Jerusalemiin.
Muistan hänen hurskaat ja oppineet seuralaisensa. Muistan kuinka hän
alussa turhaan etsi pyhän haudan oikeata paikkaa.
"Mutta siihen aikaan oli melkein kaupungin keskellä Venuksen temppeli,
ja keisarinna sai kuulla, että Hadrianus oli sen rakennuttanut eräälle
kristittyjen pyhälle paikalle. Hän purkautti temppelin, ja silloin
huomattiin sen sijainneen Golgatalla. Temppelin perustusten alla olivat
aivan ehjinä jälkimaailmalle säilyneet sekä pyhä hauta että Golgatan
kalliohuippu, jossa oli Melkisedekin hauta ja jonka halkeamasta yhä
vielä väitettiin kihoavan verta. Voitelukivikin löytyi ja -- -- --"
Tällä kertaa moskeija keskeytti rähähtämällä pitkään pilkkanauruun.
"Mutta kuule nyt viimeinen ja tärkein todistus", jatkoi kirkko
hämmennyksiin joutumatta. "Keisarinnan hartain toivo oli löytää pyhä
risti, mutta se oli ihan kadoksissa. Kun jo pitkän aikaa oli turhaan
etsitty, saapui keisarinnan eteen vanha mies, joka kertoi ristin olevan
syvällä maan sisässä. Hän näytti miltä kohdalta sitä oli haettava.
Kaivettiin hyvin syvälle, sillä sotamiehet olivat heittäneet ristin
vallihautaan, joka oli luotu reunojaan myöten täyteen maata ja kiviä.
Muistan vielä, kuinka hurskas keisarinna istui vallihaudan partaalla
kehoittelemassa työmiehiä. Muistan myöskin sen päivän, jolloin pyhä
risti löytyi vanhan kaivannon pohjalta."
Kirkko sai puhua ihan yksin. Se ei ollut kuulevinaan moskeijan
puolipilkallisia huudahteluja eikä sen epäuskoista naurun hekotusta.
"Minä muistan vielä, kuinka paljon ihmeitä ristin löydyttyä tapahtui.
Tokko edes sinäkään voinet niitä kieltää! Kuulithan sinäkin niiden
sairasten riemuhuutoja, jotka tuon pyhän jäännöksen ääressä paranivat.
Muistathan, miten monia pyhiinvaellusmatkueita tänne virtaili kaikista
maista. Sinä muistat kyllä ne hurskaat miehet, jotka asettuivat asumaan
Palestiinan kallioluoliin, ja ne kirkot ja luostarit, joita maa ihan
kuin työntämällä työnsi ilmoille.
"Tai oletko, kallio, unohtanut, millä ihanilla temppeleillä
Konstantinus ja hänen äitinsä kaunistivat pyhän haudan ympäristöä?
Sille paikalle, mistä risti oli löydetty, rakennettiin basilika ja
aivan pyhän haudan kohdalle kaunis pyörökirkko.
"Totta kai sinä, kallio, muistat ne kreikkalaiset mestarit, jotka
rakensivat nämä temppelit komeiksi kuin keisarin linnan salit. Ja
muistat, kuinka karavaaneja saapui vuorien takaa, kuormanaan kalliita
rakennuskiviä ja kultaa kirkon koristuksiksi. Ja basilikassa oli
porfyyripilarit, joiden kapiteelit olivat hopeasta. Sinä muistat
kyllä hautakirkon mosaiikkikaaret, sen kapeat ikkunat, joiden
alabasterilevyihin ja värilliseen lasiin valo taittui säkenöiden aivan
kuin jalokiven särmistä. Muistat sen parvien leikkauksilla koristellut
kaiteet, sen kahdet pilaririvit ja vankan kupukaton, joka kuitenkin
näytti keveästi leijailevan rakennuksen päällä. Ja sinä muistat
kallioon hakatun pyhän haudan, joka ihan koristeettomana sentään oli
kaiken tämän loiston keskustana.
"Entäpä sitten näiden rakennusten valmistuttua! Muistathan, että kaikki
itämaiden kristityt pitivät Jerusalemia pyhänä paikkana ja että se nyt
veti luoksensa muitakin kuin pian poislähteviä pyhiinvaeltajia. Etkö
muista, kuinka piispoja pappisseuroineen tuli tänne, kuinka he
rakensivat palatseja ja kirkkoja hautakirkon ympäristöön?
Armenialaisten patriarkka asetti tänne istuimensa, ja samoin
kreikkalaisten ja assyrialaisten. Vai etkö sinäkin nähnyt? Etkö nähnyt,
kuinka kopteja tuli tänne vanhasta Egyptistä ja samoin abessinialaisia
Sisä-Afrikasta? Näit Jerusalemin aivan uudestaan rakennettuna, täynnä
kirkkoja ja luostareita, vierasmajoja ja hurskaita laitoksia. Tiedät,
ettei sen loisto ollut koskaan silloisen vertainen.
"Mutta tämä kaikki oli minun työtäni, kallio. Sinä sait olla siellä
Moorialla kenenkään sinusta välittämättä. Olit raunioiden alla,
sorakummun peitossa. Ei kukaan huomannut sinua olevaksikaan."
Tähän haasteeseen kalliotemppelikin jo vastasi.
"Mitä minä vuosikausien alennuksesta? Enkö minä kuitenkin yhä vielä ole
se mikä olen? Kului muutama vuosisata, niin eräänä yönä tuli luokseni
kunnianarvoisa vanhus, yllään juovikas beduiininviitta ja päässä
kamelinkarvakääre. Se mies oli Muhammed, Jumalan profeetta. Hänet
otettiin elävänä taivaaseen, ja minun laellani hän viimeksi seisoi
ennen maan päältä kohoamistaan. Samana hetkenä minä omin voimin ylenin
monta jalkaa maanpinnasta, kun en olisi tahtonut hänestä luopua. Minä
nousin sorasta ja raunioista. Minä olen ikuinen, minä en koskaan voi
joutua hukkaan."
"Hylkäsit oman kansasi, senkin petturi", valitti kirkko. "Sinä autoit
vääräuskoisia valtaan."
"Ei minulla ole mitään kansaa, en ole kenenkään palveluksessa, olen
ikuinen kallio. Suojelen sitä, joka minua kunnioittaa. Pian tuli se
päivä, jolloin Omar sotajoukkoineen saapui Jerusalemiin ja suuri kalifi
ryhtyi raivaamaan temppelialuetta, nostaen ensimmäisenä itse
päälaelleen korillisen soraa ja kantaen sen pois. Ja jonkin vuoden
kuluttua Omarin uskolaiset saivat valmiiksi tähän minun ylleni
ihanimman rakennuksen, mitä itämailla on nähty."
Tähän taas kellonääni kivahti: "Niin, kaunis tuo rakennuksesi on, mutta
tiedätkö, mistä se on alkuisin? Etkö luule minun tuntevan noita
mosaiikkiholveja, tuota kaunista kupukattoa, noita marmoriseiniä,
joiden keskellä sinä itse lepäät koristeettomana, samoin kuin muinoin
pyhä hauta Helenan kirkossa. Koko tuossa sinun moskeijassasi on
matkittu ensimmäisen hautakirkon rakennetta."
Mrs Gordon tuskaantui yhä enemmän. Noiden pyhäkköjen kiista tuntui
molemmin puolin surkean pikkumaiselta. Itse uskonnot, joita ne
edustivat, eivät edes johtuneet niiden ajatuksiin. Kumpikin vain kilvan
kerskaili kehyksenään olevista rakennuksista.
Moskeija jatkoi: "Paljon minä muistan, mutta sitä kaunista
hautakirkkoa, josta sinä puhut, en muista nähneeni."
"Varmasti se oli Golgatalla, vaikka viholliset sen pian hävittivät. Se
rakennettiin uudelleen, mutta hävitettiin taas."
"Sen sijaan minä muistan", sanoi kalliotemppeli, "että Golgatalla oli
joukko pieniä ja suuria rakennuksia, joita pidettiin muka pyhinä. Ne
olivat kehnossa kunnossa, niin hataroitakin, että sadevesi tippui
katosta sisään."
"Niin olivat, totta se on", kirkko vastasi. "Silloin oli sinun aikasi
ja pimeys vallalla. Mutta voin sanoa sinun tavallasi: Mitä minä
vuosikausien alennuksesta! Minä olen nähnyt koko länsimaiden nousevan
avukseni. Olen nähnyt rautapukuisten miesten minun vuokseni tulevan
Euroopasta ja valloittavan Jerusalemin. Olen nähnyt, kuinka sinun
moskeijasi muutettiin kristittyjen kirkoksi ja ristiritarit rakensivat
alttarin sinun päällesi, kallio. Olen nähnyt ristiritarien pitävän
hevosiaan temppelin holveissa."
Vanha kallio korotti äänensä ja lauloi niinkuin dervishi laulaa
erämaassa.
Mutta kirkko jatkoi siitä huolimatta puhetulvaansa: "Muistan, kuinka
lännen ritarit riisuivat rautapukunsa ja tarttuivat kivikurikkaan ja
muurauslastaan rakentaakseen pyhän hautatemppelin uudelleen. Ja he
tekivät sen niin avaraksi, että kaikki pyhät paikat mahtuivat sen
sisälle. Muistan, miten he peittivät harmaan kalliohaudan valkoisella
marmorilla sekä sisältä että ulkoa."
Vanha ääni keskeytti: "Mitäs sinä siitä hyödyit, että ristiretkeläiset
sinut rakensivat, kun sittenkin rappeuduit?"
"Minä olen täynnä muistoja ja pyhiä paikkoja", huusi kirkko heläjävällä
äänellä. "Minun seinieni sisällä on se öljypuu, josta Aabraham löysi
oinaan, täällä on se kappeli, johon Aabrahamin pääkallo haudattiin.
Täällä on Golgata ja hauta ja se kivi, jolla enkeli istui vaimojen
tullessa itkemään ruumista. Täällä on se paikka, missä Helena
keisarinna istui työmiehiä kehoitellessaan, ja se paikka, mistä risti
löydettiin. Täällä on se pylväs, jolla ristiinnaulittu istui
orjantappurakruunua väännettäessä, ja se kivi, jolla hänet käärittiin
liinoihin, ja Melkisedekin hauta. Täällä on Gottfried Bouillonilaisen
miekka. Minua kunnioittamaan vaeltavat tänne yhä vieläkin koptit ja
abessinialaiset, armenialaiset ja jaakoppilaiset, kreikkalaiset ja
roomalaiset. Minä olen täpötäynnä pyhiinvaeltajia -- --"
Vanha kalliotemppeli keskeytti: "Mitä sinä mäentöyräs tarkoitat, mokoma
hauta, jonka paikkaa kukaan ei tiedä? Ikuiseen kallioonko rupeat
itseäsi vertaamaan? Etkö tiedä, että minuun on Jehova kirjoittanut
pyhän lausumattoman nimensä, jota ei kukaan muu kuin Jeesus ole voinut
selittää? Etkö tiedä, että minun temppelini pihalle on Muhammed
laskeutuva viimeisenä päivänä?"
Kun kirkkojen väittely näin yhä vain kiihtyi, nousi mrs Gordon
paikaltaan. Hän unohti, että hänen äänensä oli heikko kuin hyttysen
surina noihin jättiläisiin verrattuna. "Voi teitä, voi teitä", hän
huusi, "mitä pyhiä te olette? Te vain riitelette ja kinaatte, ja teidän
riitanne täyttävät maailman vihalla ja vainolla. Mutta Jumalan
viimeinen käsky vaatii yksimielisyyttä, kuulkaa se! Jumalan viimeinen
käsky, jonka minä olen saanut, vaatii yksimielisyyttä."
Hänen lausuttuaan nämä sanat vaikenivat sekä pyhä hauta että pyhä
kallio. Mrs Gordon ensin ihmetteli, hänen sanansako saivat ne
lakkaamaan kiistastaan. Mutta sitten hän näki, että kaikki ristit ja
puolikuut pyhän kaupungin suurien kupukattojen huipuilla alkoivat
kimmeltää aamunkoitteesta. Auringon terä kohosi Öljymäen takaa, ja
kaikkien yön äänien oli aika vaieta.