Sekin on kerrottava, miten kaikki ihmiset koettivat saada
hellgumilaisia luopumaan matkastaan. Lopulta aivan tuntui kuin laaksot
ja vuoret olisivat itsestään kaikuneet: älkää lähtekö, älkää toki
lähtekö!
Yksin säätyläisetkin koettivat saada talonpoikia heittämään tuon
aikeensa. Kruununvouti ja nimismies eivät antaneet heille pahaakaan
rauhaa. Kuka sen tiesi, he pelottelivat, mitä pettureita nuo
amerikkalaiset olivat. Ettehän lainkaan tiedä, minkälaisten ihmisten
seuraan yhdytte.
Siinä maassa ei kuulemma ollut lakia eikä asetuksia. Vielä nykyäänkin
siellä yhä joutuu ihmisiä rosvojen käsiin. Eikä siellä ole edes
maanteitä, vaan tavarat on sälytettävä hevosen selkään samoin kuin
Taalain suomalaismetsissä.
Lääkäri sanoi, etteivät he voisi sietää sen maan ilmanalaa.
Jerusalemissa kuului raivoavan rokko ja kuumetaudit. Surmansuuhun he
siellä joutuisivat.
Hellgumilaiset vastasivat, että he kyllä tiesivät sen. Siksi he juuri
lähtivätkin sinne. He lähtivät taistelemaan rokkoa ja kuumetautia
vastaan, tekemään teitä ja viljelemään maata. Kauempaa ei Herran maa
enää saisi olla rappiolla, vaan he tahtoivat tehdä sen paratiisiksi.
Eikä kukaan saanut heitä luopumaan aikeestaan.
Kirkonkylässä asui vielä edellisen rovastin leski. Hän oli jo
tavattoman vanha. Hän asui postitalon yliskamarissa, viistoon kirkkoa
vastapäätä. Siinä hän oli asunut siitä lähtien kun pappilasta muutti.
Rikkaampien talonemäntien tapana oli ollut silloin tällöin kirkolle
tullessaan pistäytyä hänen luokseen, tuoden tuliaisiksi lämpimäisleivän
tai voikimpaleen tai hiukan maitoa. Silloin hän heti panetti kahvin
tulelle, ja kovaäänisin joukosta puheli hänen kanssaan, sillä ruustinna
oli pelottavan kuuro. Hänelle koetettiin kertoa viikon tapahtumat,
mutta koskaan ei tiedetty, miten paljon hän oli puhutusta ymmärtänyt.
Hän istui aina sisällä huoneessaan, ja usein ihmiset unohtivat hänet
pitkiksi ajoiksi. Mutta sitten taas joku ohi kulkiessaan sattui
näkemään hänen vanhat kasvonsa valkoisien, kohopoimuisten uutimien
takaa. Silloin hän muisti, ettei pidä vanhaa ja yksinäistä unohtaa.
Pitää edes huomenna, kun heillä vasikka teurastetaan, lähteä viemään
hänelle hiukan tuoretta lihaa.
Kenelläkään ei ollut selvillä, minkä verran ruustinna tiesi pitäjän
tapahtumia. Hän vanheni vanhenemistaan, ja lopulta hän ei näyttänyt
ollenkaan välittävän maailmallisista asioista. Hän lueskeli vain
aamusta iltaan paria vanhaa postillaa, vaikka jo osasi ne vallan ulkoa.
Hänellä oli vanha palvelijatar, joka auttoi häntä pukeutumaan ja
valmisti hänelle ruoan. He pelkäsivät kumpikin varkaita ja rottia, ja
tulipalon pelosta he mieluimmin olivat sytyttämättä kynttilää iltaisin.
Monet hellgumilaiset olivat ennen usein käyneet eukon luona vieden
hänelle pieniä antimia. Mutta sitten käännyttyään ja erottauduttuaan
muista ihmisistä he eivät käyneet enää hänenkään luonaan. Kukaan ei
tiennyt, ymmärsikö hän, mistä syystä he eivät tulleet.
Kukaan ei tiennyt myöskään, oliko hän kuullut mitään tuosta suuresta
Jerusalemiin lähdöstä.
Mutta eräänä päivänä ruustinna-vanhus käski palvelijattarensa hankkia
hänelle hevoset ja vaunut, sillä hän aikoi lähteä ajelemaan.
Vanha palvelijatar näytti aivan puusta pudonneelta.
Mutta kun hän koetti tehdä vastaväitteitä, tekeytyi hänen emäntänsä
umpikuuroksi. Hän vain kohotti etusormensa ilmaan ja sanoi: "Tahdon
lähteä ajelemaan, Saara-Leena. Hanki hevoset ja vaunut."
Saara-Leenan täytyi totella. Hänen oli mentävä kirkkoherralta pyytämään
säällisiä ajoneuvoja. Sitten hän ryhtyi tunnontarkasti tuulettamaan
vanhaa nahkakaulusta ja samettihattua, joita oli kaksikymmentä vuotta
yhtä mittaa säilytetty kamferissa.
Tavattoman huolekkaasti sitten eukko saatettiin portaita alas ja
autettiin vaunuihin. Hän oli niin raihnas, että hänen olisi voinut
luulla sammuvan yhtä helposti kuin kynttilänliekki myrskyssä.
Vaunuihin päästyään ruustinna käski kyytimiehen ajaa Ingmarilaan.
Suuri oli ingmarilaisten hämmästys, kun he näkivät tulijan.
He lähtivät ulos, nostivat hänet vaunuista ja saattoivat väentupaan.
Siellä oli useita hellgumilaisia koolla. He istuivat parhaillaan
pöydässä. Näinä viime aikoina he olivat usein kokoontuneet yhteisille
niukoille aterioille riisiä ja teetä ja muita kevyitä ruokalajeja
nauttimaan, siten valmistuakseen tulevaan korpivaellukseensa.
Ruustinna seisahtui kynnykselle ja silmäili ympäri huonetta. Jotkut
koettivat puhella hänelle, mutta tänään hän ei kuullut yhtään mitään.
Hän kohotti kätensä ja lausui kuivalla, kovalla äänellä, niinkuin
kuurot usein tekevät:
"Kosk'ette enää tule minun luokseni, tulin minä teidän luoksenne ja
varoitan teitä lähtemästä Jerusalemiin. Se on paha kaupunki. Siellä
meidän Vapahtajamme ristiinnaulittiin."
Katri koetti vastata hänelle, mutta hän jatkoi vain mitään kuulematta:
"Se on paha kaupunki, ja siinä asuu kelvotonta väkeä. Siellä Kristus
ristiinnaulittiin.
"Tulin tänne sen vuoksi", hän jatkoi, "että tämä on ollut hyvä talo.
Ingmarien nimi on ollut hyvä. Se on aina ollut hyvä nimi. Jääkää te
tähän pitäjään!"
Sitten hän kääntyi ja meni ulos. Hän oli tehnyt tehtävänsä, nyt hän
saattoi rauhassa kuolla. Tämä oli viimeinen työ, mitä elämä häneltä
vaati.
Ruustinnan lähdettyä Ingmarilan Katri itki. "Ehk'emme teekään oikein,
kun lähdemme", hän sanoi. Mutta samalla hän iloitsi ruustinna-vanhuksen
sanoista: "Se on hyvä nimi. Se on aina ollut hyvä nimi."
Tämän ainoan kerran nähtiin Ingmarilan Katrin epäröivän tuota suurta
hanketta.