GERTRUD

Gertrudissa oli herännyt kumma tunne, jota hän ei kyennyt hillitsemään,

vaan joka yhä voimistui ja jonka valtaan hän oli kokonaan vajota.

Se oli alkanut samasta hetkestä, jona hän sai kuulla Ingmarin

uskottomuudesta, ja se oli sellaista, että hän kamalasti pelkäsi nähdä

Ingmaria, tavata häntä äkkiä tiellä tai kirkossa tai missä tahansa.

Miksi se häntä niin pelotti, sitä hän ei ymmärtänyt, mutta hän tunsi

vain itsessään, ettei voisi sitä kestää.

Gertrud olisi mieluimmin pysytellyt sisällä yöt päivät, ettei mitenkään

sattuisi häntä kohtaamaan, mutta sitä ei hänenlaisensa köyhä tyttö

voinut. Hänen täytyi tehdä ulkotöitä puutarhassa, monesti päivässä

käydä karjahaassa asti lehmiä lypsämässä, ja usein hänet lähetettiin

ostamaan sokeria ja jauhoja ja muita taloustarpeita.

Kylän raitilla kulkiessaan Gertrud painoi huivin alas otsalleen, ei

koskaan nostanut katsettansa maasta ja kiiruhti aivan kuin aaveiden

hätyyttämänä. Missä vain oli mahdollista, hän koetti välttää maantietä

ja käydä pitkin ojanvieriä ja pellonpientareita, sillä siellä ei ollut

niin suurta vaaraa kohdata Ingmaria.

Mutta lakkaamatta sydän oli pelosta arkana, sillä saattoihan hän tavata

hänet missä tahansa. Jos hän souti joella, voi Ingmar olla siellä

tukkejaan uittamassa, ja jos hän koetti piiloutua metsiin, voi Ingmar

sielläkin tulla häntä vastaan, kirves olalla työhön menossa.

Ei mitenkään hän voisi nähdä Ingmaria; se olisi niin tuskallista, ettei

hän sitä kestäisi.

Ollessansa pitkänään puutarhanpenkerellä rikkaruohoja kitkemässä hän

vähän väliä nosti päätänsä, että jo etäältä näkisi Ingmarin ja ehtisi

päästä pakoon, jos hän kulkisi ohitse.

Hän pahoitteli kovin sitä, että Ingmar oli heillä niin hyvä tuttu.

Heidän koiransa ei hänen tullessaan hauku, eivätkä kyyhkyset lähde

hänen edestään lentoon hiekkakäytävältä, että edes niiden

siipienräpytys häntä varoittaisi.

Tämä Gertrudin arkuus ei vähentynyt, vaan pikemmin paheni päivä

päivältä. Koko hänen suuri surunsa oli muuttunut kammoksi. Ja hänen

vastustusvoimansa lamautui lamautumistaan. Kohtapuoleen minä en rohkene

mennä ovesta ulos, hän ajatteli. Minä tulen varmaan omituiseksi

ihmispeloksi -- kun vain en menisi päästäni ihan sekaisin.

"Hyvä Jumala, päästä minut tästä kauhusta!" Gertrud rukoili. "Näen jo,

etteivät isä ja äiti pidä minua oikein viisaana. Ja kaikki, joita

tapaan, näkyvät ajattelevan samalla lailla. Oi Herra Jumala, auta

minua!"

Siihen aikaan kun tämä kauhu oli pahimmillaan, Gertrud näki eräänä yönä

merkillisen unen.

Hän oli menevinään kiulu kainalossa päivälypsylle. Lehmät olivat

etäällä metsäaitauksessa, ja hän käveli sinne pitkin ojanvieriä ja

pellonpientaria, joita polku noudatteli. Kävely oli olevinaan raskasta,

sillä hän oli niin uuvuksissa ja heikkona, että tuskin jaksoi jalkojaan

siirtää. "Mikä minun on, miksi tämä käynti on näin vaikeata?" hän

unissaan kysyi. Ja hän vastasi siihen itse: "Olet väsyksissä sen suuren

surusi kantamisesta."

Viimein hän sitten oli ehtivinään aitaukselle asti, mutta sinne

tultuaan hän ei nähnyt lehmiä missään. Hän hätääntyi kovasti ja etsi

niitä kaikista niiden entisistä katvepaikoista, mutta niitä ei löytynyt

näreikön takaa eikä puron rannalta eikä koivikosta.

Hakiessaan hän huomasi aidan olevan metsän puolelta rikki. Silloin hän

oli arvaavinaan, että lehmät olivat sitä tietä menneet karkuun.

Sanomaton tuska valtasi hänet ja hän jäi avuttomana vääntelemään

käsiään. "Voi minua poloista", hän vaikeroi, "pitääkö minun nyt näin

vähin voimin kierrellä laajat salot lehmien jäljessä?"

Lähdettävä hänen kumminkin oli tiettömään metsään, missä näreenhavut ja

pistelevät katajat repivät käsiä ja kasvoja.

Mutta sitten hän äkkiä huomasi kulkevansa tasaista metsäpolkua,

tietämättä miten sille joutui. Polku oli pehmeä ja hieman liukas sille

karisseista neulasista. Pilvenkorkuisia, suoravartisia kuusia kasvoi

sen molemmin puolin, ja keltainen sammal niiden juurella välähteli

päivänpaisteessa. Siellä oli niin kaunista ja mieluista, että hänen

tuskansa alkoi haihtua.

Siinä kulkiessaan hän näki vanhan akan kävelevän puiden välissä. Se oli

vanha Lappalais-Mari, tunnettu noita. "Voi hirveätä, vieläkö tuo ilkeä

akka elää, ja pitääkö minun tavata hänet täällä metsässä!" Gertrud

ajatteli. Hän koetti hiipiä ohitse niin varovasti kuin suinkin, ettei

eukko häntä huomaisi.

Mutta tämä nosti silmänsä maasta juuri kun Gertrud oli pääsemäisillään

ohitse.

"Odota, minä näytän sulle jotakin!" eukko huusi. Heti sen jälkeen hän

oli Gertrudin edessä polvillaan. Hän piirsi etusormellaan kehän

havuneulasien peittämälle polulle ja pani kehän keskelle lattean

messinkivadin. Noitumaankohan tuo rupeaa, Gertrud ajatteli. Että hän

tosiaankin osaa noitua!

"Katso nyt mitä vadista näet!" sanoi lappalaiseukko. Gertrud katsoi ja

säpsähti, sillä hän näki sen pohjasta selvästi Ingmarin kuvan. Samassa

eukko antoi pitkän neulan hänen käteensä. "Ka, ota tämä", hän sanoi,

"ja puhkaise häneltä silmät. Tee se sen vuoksi, että hän sinut petti."

Gertrud epäröi kotvan aikaa, mutta ihmeellisesti häntä halutti tehdä

se. "Mitä syytä hänen on olla rikas ja kylläinen ja onnellinen, kun

sinä kärsit?" sanoi eukko. Gertrudin valtasi jo halu totella häntä. Hän

ojensi neulaa alaspäin. "Tähtääkin keskelle silmäterää", eukko sanoi.

Gertrud tokaisi pari kertaa, hyvin nopeasti, suoraan Ingmaria silmiin.

Mutta työntäessään neulaa hän huomasi sen painuvan syvälle, se ei

tuntunut sattuvan messinkivatiin, vaan johonkin pehmeään, ja kun hän

veti sen ylös, tipahti sen kärjestä veripisara.

Nähdessään neulassa verta Gertrud luuli todella puhkaisseensa Ingmarin

silmät. Silloin hän hirveästi säikähti tekoaan, ja paisuva hätä

tukahdutti hänen mieltään niin, että hän heräsi.

Gertrud itkeä tyrski pitkän aikaa vuoteellaan, ennen kuin täysin

valveutui ja huomasi nähneensä unta. "Varjele, hyvä Jumala, ettei minun

rupea tekemään mieleni kostaa hänelle!" hän nyyhkytti.

Mutta heti tyynnyttyään ja nukuttuaan uudelleen hän alkoi taas nähdä

samaa unta.

Hän oli nytkin menossa kapeata polkua pitkin lehmähakaan. Lehmät olivat

taaskin päässeet karkuun, ja hän lähti etsimään niitä metsästä. Sitten

hän joutui tuolle kauniille tielle, missä taaskin näki päivänpaisteen

vilahtelevan sammalilla. Hän muisti, mitä oli äskeisessä unessaan

nähnyt. Pelotti että tuleeko tuo lappalaiseukko vielä vastaan, ja oli

hyvillään kun ei sitä näkynytkään.

Mutta sitten aivan kuin maanpinta olisi auennut kahden mättään välistä

keskellä tietä. Ensin siitä pisti esiin pää, ja sitten ihan pikkuruinen

mieskin kömpi ylös maan sisästä. Hän hyristi ja pöristi huulillaan

lakkaamatta, ja siitä Gertrud hänet heti tunsi. Sehän oli puolihöperö

Hyry-Pekka. Aika-ajoin hän maleksi talosta taloon, mutta kesäkaudet hän

lojui metsässä jossakin maakuopassa.

Gertrud muisti heti, että Hyry-Pekan sanottiin toisinaan auttelevan

niitä, jotka tahtoivat muiden tietämättä tehdä vahinkoa vihamiehilleen.

Hänen epäiltiin monesti tehneen murhapolttoja toisten yllytyksestä.

Nyt Gertrud meni miehen luokse ja kysyi häneltä ikään kuin piloillaan,

eikö hän haluaisi sytyttää tuleen Ingmarilaa. "Tahtoisin sitä", Gertrud

sanoi, "sen vuoksi, että Ingmar Ingmarinpoika pitää enemmän talostaan

kuin minusta."

Mutta hänen kauhukseen tuo mielipuoli oli heti suostuvinaan

ehdotukseen. Hän nyökytti innokkaasti päätään ja alkoi juosta kylään

päin. Gertrud kiiruhti jäljestä, muttei tavoittanut häntä. Hän takertui

kuusenoksiin, vajosi suohon ja kompasteli kiviin. Ehdittyään vihdoin

viimein metsänreunaan hän jo näki puiden välistä liekkien loimun. Se on

jo tehty, talo on tulessa, hän ajatteli ja havahtui uudelleen

kammottavasta unenhoureestaan.

Gertrud nousi vuoteessa istualleen. Kyyneleitä vieri virtanaan hänen

poskilleen. Hän ei enää uskaltanut ruveta nukkumaan, peläten näkevänsä

samanlaisia unia.

"Varjele, hyvä Jumala, varjele, hyvä Jumala!" hän sanoi. "En ole

tiennytkään, kuinka paljon pahuutta minussa on. Mutta Jumala sen

tietää, etten minä ainoatakaan kertaa koko tänä aikana ole ajatellut

kostoa Ingmarille. Älä hyvä Jumala anna minun joutua siihen syntiin!"

"Suru on vaarallista", hän puhkesi sanomaan, pusertaen sormiansa

ristiin. "Suru on vaarallista. Suru on vaarallista."

Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä sillä tarkoitti, mutta hän tunsi

sydänraukkansa olevan kuin hävitetyn yrttitarhan. Yrttitarhanhoitajana

oli nyt suru ja se kylvi sinne ohdakkeitaan ja myrkkykukkiaan.

Koko aamupäivän Gertrudista tuntui siltä kuin hän vielä olisi

uneksinut. Tuskinpa hän oli oikein valveilla. Hänen unensa oli ollut

niin todellinen ja elävä, ettei hän voinut unohtaa sitä.

Muistaessaan, millaisella riemulla hän oli pistänyt neulan Ingmarin

silmään, hän ajatteli: Oi hirveätä, miten kostonhimoiseksi ja huonoksi

minä olen tullut. En tiedä mitä tekisin noista ajatuksista päästäkseni.

Ilkeä, kadotettu ihminenhän minusta näin tulee.

Puolen päivän aikaan Gertrud otti kiulun käsivarrelleen mennäkseen

lehmiä lypsämään. Tapansa mukaan hän veti huivin hyvin silmilleen ja

kulki katse maahan luotuna. Hän käveli samoja pikku polkuja, joita oli

unissaankin kulkenut, ja muisti jo ennen nähneensä niiden vierellä

kasvavat kukat. Ja niin ihmeellisessä horrostilassa hän oli, että

tuskin taisi erottaa todellisuutta mielikuvituksesta.

Hakaan tullessaan Gertrud huomasi sen kohdan toteutuvan, ettei hän

löytänyt lehmiä. Hän haeskeli niitä, samoin kuin oli unissaankin

tehnyt, puron rannalta, koivikosta ja näreikön takaa. Hän ei löytänyt

niitä mistään, mutta hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat siellä ja

kuin hän ne kyllä näkisi, jos vain olisi oikein valveillaan.

Pian hän huomasi aidan olevan yhdestä kohden rikki ja arvasi karjan

murtautuneen siitä ulos.

Gertrud lähti nyt karkulaisia etsimään. Hän seurasi niiden pehmeään

metsämaahan sotkemaa uraa ja joutui sitä pitkin kulkiessaan eräälle

tielle, joka vei kaukaiselle karjamökille.

"Nyt tiedän", hän huudahti, "missä ne ovat. Tänä aamunahan Lyykyläisten

piti ajaa elukkansa karjamökille. Kun meidän lehmät ovat kuulleet

kellon kalkatusta, ovat ne murtautuneet aitauksesta ja seuranneet

toisia metsään."

Äskeinen levottomuus oli havahduttanut tytön kokonaan. Hän päätti

lähteä hakemaan lehmiä karjamökiltä takaisin. Muuten ne voisivat jäädä

sinne kuka tiesi kuinka kauaksi. Ja nopeasti, kiveltä kivelle hypellen

hän riensi jyrkkää metsätietä ylöspäin.

Mutta hetken aikaa miltei pystysuorana kohottuaan tie teki äkkinäisen

käänteen, ja nyt se avautui hänen eteensä sileänä ja tasaisena,

havuneulasien peitossa.

Hän tunsi tien samaksi, jonka oli unissaan nähnyt. Päivänpaiste

leikitteli sammalpeitteisessä, keltaisessa metsässä, ja korkeat kuuset

hänen ympärillään humisivat aivan samoin kuin unessakin.

Tuntiessaan tien samaksi hän vaipui jälleen tuohon horrostilaan, jossa

oli koko päivän ollut. Hän miltei odotti jotakin yliluonnollista

tapahtuvaksi. Hän tuijotti kuusten juurille nähdäkseen, eikö sieltä

ilmautuisi joku niitä ihmeolentoja, jotka metsäin pimennoissa häärivät.

Hän ei nähnyt ketään, mutta hänen sielussaan heräsi kummallisia

aatoksia. Mitähän jos minä kostaisin Ingmarille? Ehkäpä minä siten

pääsisin tuskastani. Ehkä en sitten tulisikaan mielipuoleksi. Tuntuisi

ehkä suloiselta, kun Ingmar saisi kärsiä samoin kuin minäkin.

Kaunis havupolku oli hänestä loppumattoman pitkä. Hän kulki sitä

kokonaisen tunnin ihmetellen, kun ei mitään outoa tapahtunut. Viimein

hän joutui tasaiselle metsäniitylle.

Se oli pieni, mutta hyvin soma, pehmoista ruohoa kasvava, kukkainen

kenttä. Sen takana kohosi äkkijyrkkä vuorenseinä. Muilta puolilta sitä

taas ympäröi korkea lehtimetsä, enimmäkseen valkoterttuisia pihlajia,

mutta koivuja ja leppiä myöskin. Leveähkö runsasvetinen puro laski

solisten vuorenrinnettä alas, virtasi mustina häränsilminä niityn

poikki ja syöksyi sitten jyrkkään putoukseen, jonka niska oli kokonaan

rehevästi versoavien puiden ja pensaiden peitossa.

Gertrud pysähtyi äkkiä. Hän tunsi heti tuon paikan. Sehän oli

Mustaveden puro, josta kansa tiesi ihmeellisiä tarinoita. Monet ihmiset

olivat sen yli kulkiessaan nähneet kummallisia näkyjä. Eräällekin

pojalle se oli kuvastanut morsiussaaton, joka samaan aikaan kaukana

kylässä juuri kulki kirkkoon, ja eräälle sydenpolttajalle oli näyttänyt

kuninkaan kruunu päässä ja valtikka kädessä kruunajaisiinsa

ratsastamassa.

Gertrudin kohosi sydän kurkkuun. "Jumala varjelkoon, mitähän minä siinä

näen!" hän huokasi.

Hänen melkein teki mieli kääntyä takaisin. "Mutta täytyyhän minun

poloisen siitä yli mennä", hän sanoi valittaen. "Enhän voi olla siitä

kulkematta, jos tahdon saada lehmäni takaisin."

"Hyvä Jumala", hän rukoili liittäen hädissään kätensä ristiin. "Älä

anna minun nähdä mitään ilkeitä ruman elkiä. Älä saata minua mihinkään

suureen kiusaukseen."

Hän tiesi niin varmasti näkevänsä jotakin, että hän tuskin uskalsi

astua puron yli vieville litteille kiville.

Keskellä puroa seisoessaan hän näki jonkun liikkuvan niityn takana

metsän pimennossa. Mutta ei se ollut mikään morsiussaatto, vaan

yksinäinen kulkija, joka hitaasti astui niitylle.

Hän oli kookas, nuori mies, yllään pitkä musta puku. Hänellä oli

soikeat, hyvin kauniit kasvot, hän oli avopäin, ja pitkät, tummat

hiukset valuivat hänen hartioilleen asti.

Vieras tuli Gertrudia kohti. Hänen silmänsä olivat loistavat ja

kirkkaat, niistä virtaili ikään kuin valoa, ja kun hän loi katseensa

Gertrudiin, ymmärsi tämä, että vieras tiesi hänen surunsa ja hänen

hätänsä vähäisistä maallisista asioista. Ja Gertrud näki vieraan

surkuttelevan sitä, että hänen sydämensä oli kostonhimon saastuttama ja

että surun ohdakkeet ja myrkkykukkaset olivat päässeet siihen

juurtumaan.

Hänen yhä lähemmäs saapuessaan Gertrud tunsi sielunsa täyttyvän

autuaallisella tyyneydellä ja päivänpaisteisella rauhalla. Ja kun mies

oli kulkenut hänen ohitsensa, ei hänen sydämessään enää ollut surua

eikä katkeruutta, vaan kaikki paha katosi hänestä kuin parannettu

sairaus, jättäen jälkeensä terveyttä ja voimaa.

Gertrud ei liikahtanut pitkään aikaan. Näky häipyi hiljakseen, mutta

hän seisoi yhä vielä paikallaan uneksivan onnellisena. Kun hän viimein

silmäili ympärilleen, oli näky kokonaan kadonnut, mutta sen vaikutus

pysyi hänessä yhä. Hän kohotti hurmaantuneena kätensä päänsä päälle

ristiin. "Olen nähnyt Jeesuksen!" hän huudahti riemuissaan. "Olen

nähnyt Jeesuksen, hän otti pois minun suruni, ja minä rakastan häntä.

Nyt en voi rakastaa ketään toista tässä maailmassa."

Elämän huolet katosivat ja kävivät mitättömän pieniksi. Ja pitkät

elinvuodet tuntuivat lyhyeltä hetkeltä. Ja koko maallinen onni näytti

läpikuultavan matalalta, voimattomalta mukaansa tempaamaan.

Samassa Gertrudille selvisi miten hänen oli vastedes elettävä.

Vapautuakseen pimeästä tuskastaan ja pahuuden ja kostonhimon

houkutteluista hän päätti muuttaa pois tältä seudulta. Hän päätti

seurata hellgumilaisia Jerusalemiin. Tämä ajatus heräsi hänessä

silloin, kun Jeesus kävi hänen ohitsensa. Gertrud luuli saaneensa sen

häneltä.

Hänen silmistään hän oli sen lukenut.

* * * * *

Kauniina heinäkuun päivänä, jolloin Birger Sven Petterinpoika piti

tyttärensä ja Ingmar Ingmarinpojan häitä, tuli eräs nuori nainen

aikaisin aamulla häätaloon ja pyysi saada puhua sulhasen kanssa. Hän

oli pitkä ja solakka, mutta piti huivia niin silmillään, ettei

kasvoista näkynyt muuta kuin untuvanvalkoinen poski ja punaiset huulet.

Käsivarrellaan hänellä oli kori, missä oli kotikutoista nauhaa pienissä

kimpuissa sekä muutamia hiuksista tehtyjä kellonperiä ja rannerenkaita.

Hän puhui asiansa vanhalle palvelijattarelle, jonka pihalla tapasi, ja

tämä meni sisälle kertomaan sen emännälle. Emäntä vastasi heti: "Mene

sanomaan hänelle, että Ingmar Ingmarinpoika on juuri kirkkoon lähdössä,

tuskinpa hän joutaa muiden kanssa puhelemaan."

Heti tämän vastauksen saatuaan vieras lähti talosta. Kukaan ei nähnyt

häntä koko aamupäivään. Mutta nuodeväen palattua kirkosta hän tuli

takaisin ja pyysi saada puhutella Ingmar Ingmarinpoikaa.

Tällä kertaa hän puhui asiansa nuorelle rengille, joka seisoi

toimetonna tallin ovella, ja tämä meni kertomaan sen isännälle. --

"Sano hänelle", isäntä vastasi, "että Ingmar Ingmarinpoika on juuri

käymässä hääaterialle eikä jouda vierasten kanssa puhelemaan."

Tämän vastauksen saatuaan tyttö huokaisi ja lähti pois eikä palannut

ennen kuin myöhään illalla, päivän laskiessa.

Tällä kertaa hän puhui asiansa lapselle, joka hajasäärin ratsasti

aidalla, ja lapsi meni suoraan sisälle tupaan puhumaan sen morsiamelle.

-- "Sano hänelle", morsian vastasi, "että Ingmar Ingmarinpoika tanssii

morsiustanssia; hän ei jouda puhelemaan kenenkään muun kanssa."

Kun lapsi toi tämän sanoman, hymyili vieras ja sanoi: "Nyt sinä et puhu

totta, Ingmar Ingmarinpoika ei tanssi morsiamensa kanssa."

Hän ei lähtenyt pois, vaan jäi veräjälle seisomaan.

Hetken kuluttua morsian ajatteli itsekseen: Nyt minä valehtelin

hääpäivänäni! Hän katui sitä, meni Ingmarin luokse ja sanoi hänelle,

että kartanolla oli vieras, joka tahtoi puhutella häntä.

Ingmar meni ulos ja näki Gertrudin odottavan veräjällä.

Gertrud käveli sitten edellä tietä pitkin ja Ingmar seurasi häntä. He

kulkivat äänettöminä, kunnes olivat päässeet hyvän matkaa häätalosta.

Ingmar oli miltei silmissä vanhentunut kahtena viime viikkona. Ainakin

hänen kasvojensa ilme oli muuttunut entistä älykkäämmäksi ja

varovammaksi. Nyt rikkaaksi tultuaan hän myöskin kulki kumarammassa ja

näytti nöyremmältä kuin ennen, köyhänä ollessaan.

Hän ei varmaankaan ollut iloinen nähdessään Gertrudin. Hän oli päivät

päästään koettanut mielessään vakuutella olevansa vaihtoon tyytyväinen.

"Nähkääs, meistä Ingmareista on kaikkein tärkeintä päästä kyntämään ja

kylvämään täällä Ingmarilassamme", hän oli mietiskellyt.

Mutta kiusallisemmalta kuin Gertrudin menettäminen oli hänestä tuntunut

se, että nyt häntä saatettiin syyttää lupauksensa rikkomisesta.

Käydessään nyt Gertrudin jäljessä hän ajatteli ainoastaan niitä

halveksivia sanoja, joita Gertrud syystä kyllä saattoi hänelle lausua.

Gertrud istuutui kivelle tien viereen ja laski korinsa maahan. Huivinsa

hän veti entistä enemmän silmilleen.

"Istuuduhan", hän sanoi Ingmarille osoittaen toista kiveä. "Minulla on

paljon puhuttavaa kanssasi."

Ingmar istuutui ja oli iloinen tuntiessaan itsensä niin levolliseksi.

Pahemmaksi minä tätä olisin luullut, hän ajatteli. Paljon vaikeammalta

luulin tuntuvan nähdä Gertrudia ja kuulla hänen puhuvan. Luulin, että

rakkaus kokonaan lannistaisi minut.

"En olisi tullut häiritsemään sinua itse hääpäivänäsi", Gertrud sanoi,

"jollei olisi ollut siihen ihan pakko. Lähden nyt pian näiltä seuduilta

enkä palaa enää koskaan. Olin jo aikeissa lähteä viime viikolla, mutta

silloin sattui sellaista, että minun täytyi lykätä matkani

tuonnemmaksi, saadakseni juuri tänään puhella kanssasi."

Ingmar ei sanonut mitään. Hän istui selkä kyyryssä, pää hartiain väliin

painuneena, aivan kuin mies, joka näkee rajuilman nousevan ja odottaa

rankkasadetta.

Siinä istuessaan hän mietti: Sanokoon Gertrud mitä tahansa, niin oikein

minä kuitenkin tein valitessani talon. En olisi voinut tulla toimeen

ilman sitä. Olisin aivan ikävääni menehtynyt, jos se olisi joutunut

vieraan haltuun.

"Ingmar", Gertrud sanoi, punehtuen samassa niin, että hänen poskensa

huivin alla sävähti hehkuvan punaiseksi, "muistathan, Ingmar, että minä

viisi vuotta sitten aioin liittyä hellgumilaisiin. Silloin olin antanut

sydämeni Kristukselle, mutta sitten otin sen häneltä takaisin

antaakseni sen sinulle. Mutta siinä en varmaankaan tehnyt oikein, koska

minä nyt sain tämän rangaistuksen. Samoin kuin minä itse silloin

hylkäsin Kristuksen, hylkäsi minun rakastettuni nyt minut."

Ingmarin koko ruumiissa kävivät vastenmielisyyden väreet, heti kun hän

käsitti, että Gertrud aikoi liittyä hellgumilaisiin. Hän harmistui

vastustamattomasti. Minä en kärsi, että hän noiden Jerusalemiin

vaeltajain kanssa lähtee vieraaseen maahan, hän ajatteli. Hän oli aivan

yhtä vastahakoinen kuin jos olisi vielä ollut Gertrudin sulhanen.

"Älä nyt, Gertrud, ajattele sellaista! Eihän Jumala tätä miksikään

rangaistukseksi aikonut."

"Ei, ei, Ingmar, ei toki rangaistukseksi, vaan ainoastaan

osoittaakseen, ettei minun viimekertainen valintani ollut hyvä. Voi, ei

toki rangaistukseksi! Olenhan niin onnellinen. En tunne mitään

kaipuuta, kaikki suruni ovat poissa. Ymmärräthän sinä, Ingmar, sen

siitä, kun sanon että Jumala itse on minut erityisesti kutsunut."

Ingmar istui ääneti, kasvot malttavasta mietiskelystä jäykistyen.

"Oletpa tyhmä", hän itseään nuhteli, "jos et päästä Gertrudia menemään.

Meriä ja maita välillänne, se teille on parasta. Meriä ja maita, meriä

ja maita."

Mutta se sisällinen tunne, joka ei olisi sallinut Gertrudin lähteä, oli

kuitenkin hänessä voimakkaampi, niin että hän sanoi: "Mutta ethän sinä

mitenkään saa vanhemmiltasi lupaa lähteä heidän luotaan."

"En minä sitä saakaan", Gertrud vastasi, "tiedän sen niin varmasti,

etten edes rohkene sitä pyytää. Isä ei mitenkään suostuisi siihen.

Luulen melkein, että hän vaikka väkisin koettaisi estää lähtöäni. Se

onkin ikävintä, että täytyy lähteä salaa. Nyt he luulevat minun vain

matkustelevan nauhojani myymässä, eivätkä he saa lähdöstäni tietoa

ennen kuin minä Göteborgissa yhdyn Jerusalemin matkalaisiin ja olen

astunut laivaan."

Ingmarin sisua kuohutti uudelleen, kun hän ajatteli minkälaisen surun

Gertrud tuottaisi vanhemmilleen. Tokko hän edes itse ymmärtänee tekonsa

vääryyttä? Hän oli juuri sanomaisillaan hänelle sen, mutta hillitsi

sentään itseänsä. Ei toki sinun, Ingmar, sovi ruveta Gertrudin tekojen

moittijaksi, hän ajatteli.

"Tiedän kyllä, että sääli on jättää isää ja äitiä", Gertrud sanoi.

"Mutta nyt minun on seurattava Jeesusta." Hän hymyili mainitessaan

Vapahtajan nimeä. "Hänhän minut pelasti pahasta ja mielensairaudesta",

hän sanoi hartaasti, liittäen kätensä ristiin.

Ja ikään kuin nyt vasta saaden siihen rohkeutta hän työnsi huivinsa

päälaelleen ja katsoi Ingmaria suoraan silmiin. Ingmarista tuntui, että

Gertrudin silmissä väikkyi jokin toinen kuva, johon hän häntä vertaili,

ja hän tunsi itsekin olevansa halpa ja mitätön hänen mielestään.

"Isää ja äitiä minun kumminkin käy kovin sääliksi", sanoi Gertrud

uudelleen. "Isä on niin vanha, että hänen jo pian täytyy erota

koulumestarin toimesta, ja siten hänen toimeentulonsa käy entistäkin

niukemmaksi. Ja työttömänä hän aina käy äreäksi. Äidinkin elämä käy

vaikeaksi, kun he lakkaamatta jäävät kahden kesken surujaan miettimään.

Eihän niin olisi tarvinnut käydä, jos minä olisin pysynyt kotona heitä

ilahduttamassa."

Gertrud vaikeni, ikään kuin epäröiden, sanoisiko mitä aikoi, mutta

Ingmarin rinnassa alkoi paisua itkua nyyhkyttävä liikutus. Hän ymmärsi

Gertrudin tarkoituksena olevan pyytää häntä huolehtimaan hänen

vanhemmistaan. Luulin hänen tulleen minua häpäisemään ja pilkkaamaan,

hän ajatteli, ja päinvastoin hän osoittaakin minulle näin suurta

luottamusta.

"Teen sen toki pyytämättäsikin, Gertrud", Ingmar sanoi. "En olisi niin

suurta kunniaa voinut odottaakaan, sinut petettyäni. Ole varma siitä,

etten minä kohtele niin huonosti iäkkäitä vanhempiasi kuin sinua."

Ingmarin ääni värähteli, ja samalla tuo suuri varovaisuuden ja

älykkyyden ilme suli pois hänen kasvoiltaan. Oi, miten hyvä Gertrud on

minulle, hän ajatteli. Hän ei pyydä tätä ainoastaan vanhempainsa

tähden, vaan myös näyttääkseen, että hän antaa minulle anteeksi.

"Niin, arvasinhan, Ingmar, ettet sinä sitä kiellä", Gertrud sanoi. "Ja

nyt minulla on sinulle vielä toinenkin asia." Hänen äänensä helähti

reippaammin ja iloisemmin. "Nyt sinä saat minulta suuren lahjan."

Yht'äkkiä Ingmarin ajatukset kiintyivät siihen, kuinka kauniisti

Gertrud puhui. En koskaan maailmassa, hän ajatteli, muista kuulleeni

niin lempeätä ja iloista ja helkkyvää ääntä.

"Kahdeksan päivää sitten lähdin kotoa", Gertrud kertoi, "ja aioin

kävellä suoraa päätä Göteborgiin, ollakseni siellä jo hellgumilaisia

vastassa. Mutta ensi yötä nukuin Bergsån ruukilla Maria Bouving nimisen

köyhän sotalesken luona. Paina se nimi mieleesi, Ingmar. Ja jos hän

joutuu puutteeseen, auta sinä häntä!"

Ingmar nyökäytti päätään ja lupasi muistaa Maria Bouvingin nimen, mutta

ajatteli vain sitä kuinka Gertrud on kaunis. Oi, kuinka kaunis hän

onkaan! Miten minä voin elää saamatta nähdä häntä? Jumala minua

auttakoon, mutta minä tein väärin hylätessäni hänet vanhan talon

tähden. Eivät pellot eivätkä metsät ole ihmisen arvoisia. Eivät ne voi

hymyillä kanssani, kun olen iloinen, enkä niiltä voi saada suruihini

lohdutusta. Kun menetän ihmisen, joka minua rakastaa, menetän parhaani

tässä maailmassa.

"Maria Bouving laittoi minulle yösijan pieneen kamariin, keittiönsä

taa", Gertrud jatkoi. "'Saatpa nähdä, että tämän yön nukut oikein

hyvin', hän sanoi minulle, 'makuuvaatteesi ovat Ingmarilan

huutokaupasta'. Heti maata ruvetessani minä tunsin päänalaisessa

omituisen myhkyrän. Eivätpä nämä Marian sänkyvaatteet niin erinomaisia

olleetkaan, ajattelin. Mutta koko päivän kävelystä olin niin

väsyksissä, että nukuin heti, Heräsin kumminkin keskellä yötä ja

käänsin päänalaisen toisinpäin. Silloin huomasin, että sen päällinen

oli leikattu keskeltä halki ja kurottu taas kömpelösti kiinni. Siellä

sisällä oli jotakin kovaa, joka kahisi kuin paperi. Mikä pakko minun on

kivillä maata, ajattelin ja koetin kiskoa sitä irti. Ja niinpä vedinkin

esille huolellisesti sidotun käärön."

Gertrud vaikeni hetkeksi nähdäkseen oliko Ingmar utelias, mutta Ingmar

ei ollut varsin tarkasti kuunnellut. Hän seurasi silmillään vain sitä,

kuinka kauniisti Gertrud puhuessaan liikutteli kättään. Tokkopa kellään

olen nähnyt niin norjia liikkeitä ja niin kevyttä jalannousua kuin

Gertrudilla? Niin vanhat sanovatkin, että ihminen pitää kaikkein

enimmän toisesta ihmisestä. Mutta taisin minä sittenkin tehdä oikein,

sillä eihän minua tarvinnut ainoastaan talo, vaan koko pitäjä myöskin.

Mutta tuskakseen hän huomasi, ettei hän enää ollut yhtä varma kuin

äsken siitä, rakastiko hän taloa todellakin enemmän kuin Gertrudia.

"Laskin käärön vuoteeni viereen", Gertrud jatkoi, "ja päätin aamulla

näyttää sitä Marialle. Mutta päivän valjettua näin sinun nimesi sen

käärepaperissa. Aloin tarkastella sitä lähemmin ja silloin päätin tuoda

sen sinulle, hiiskumatta sanaakaan Marialle tai muille ihmisille. Tässä

sen nyt saat, Ingmar. Se on sinun omaisuuttasi."

Gertrud otti korinsa pohjalta pienehkön käärön ja antoi sen Ingmarille,

katsellen häntä ikään kuin odottaen, että hän sanomattomasti ihastuisi.

Ingmar otti lahjan käteensä, mutta ei siitä sen enempää välittänyt. Hän

oli syvissä mietteissä, koetellen vastustaa sitä katkeraa katumuksen

tunnetta, joka oli vallata hänen mielensä.

Tietäisipä Gertrud, kuinka vaarallista tuo hänen lempeytensä ja

hyvyytensä on minulle. Oi, paljon helpommalta olisi tuntunut, jos hän

olisi tullut minua nuhtelemaan!

Minun tulisi iloita siitä, hän ajatteli, mutta en kuitenkaan iloitse.

Melkeinpä Gertrud tuntuu olevan kiitollinen minulle siitä että petin

hänet. Mutta ei, ei, sitä en siedä ajatella.

"Ingmar", sanoi Gertrud sellaisella äänenpainolla, josta Ingmarin piti

huomata, että hänellä oli tosiaankin tavattoman tärkeätä sanottavaa,

"minä luulen, että varmaankin Eljas käytti sitä päänalaista

Ingmarilassa sairastaessaan."

Samassa hän otti käärön Ingmarin kädestä ja avasi sen. Ingmar kuuli

uusien, käyttämättömien setelien kahinaa. Sitten hän näki Gertrudin

ottavan esille kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä. Hän näytteli

niitä Igmarille. "Kas tässä, Ingmar, tässä on koko perintösi.

Ymmärräthän, että Eljas se oli pistänyt käärön tuohon patjaan."

Ingmar kuuli hänen sanansa ja näki setelit, mutta hänestä tuntui ihan

kuin he olisivat joutuneet usvan sisään. Gertrud ojensi rahat hänelle,

mutta hänen käsissään ei pysynyt mitään, vaan koko tukku putosi maahan.

Gertrud nosti sen ja pisti hänen taskuunsa. Ingmar tunsi hoippuvansa

ikään kuin olisi ollut juovuksissa.

Yht'äkkiä hän kohotti käsivartensa, pusersi kätensä nyrkkiin ja

heilutti sitä ilmassa ihan juopuneen tavoin.

"Hyvä jumala, hyvä jumala!" hän sanoi.

Hän olisi toivonut voivansa puhua sanasen Herran Jumalan kanssa, kysyä

häneltä, miks'ei näitä ollut löydetty ennen. Miksi hän sai ne nyt, kun

ei enää tarvinnut niitä, kun hän jo oli menettänyt Gertrudin.

Sitten hän laski raskaasti kätensä Gertrudin olkapäille.

"Sinähän olet julma kostaja, Gertrud."

"Kostoksiko sinä, Ingmar, tätä sanot?" kysyi Gertrud hämmästyen.

"Miksikäs minä sitä sanoisin? Miks'et sinä heti ne löydettyäsi tuonut

noita rahoja minulle?" -- "En, minä tahdoin odottaa hääpäivään asti."

-- "Jos olisit tullut ennen kuin minä jouduin naimisiin, olisin varmaan

saanut ostaa talon Sven Petterinpojalta, ja siten olisin saanut sinut."

-- "Sen kyllä tiesin." -- "Mutta kumminkin tulet hääpäivänä, juuri

silloin kun on liian myöhäistä." -- "Myöhäistä minun olisi ollut

ennenkin tulla, Ingmar. Yhtä myöhäistä oli viikko sitten kuin on nyt ja

kuin tulee olemaan vastakin."

Ingmar oli painunut uudelleen kivelle istumaan. Hän peitti kasvonsa

käsiinsä ja valitti tukahtuvalla äänellä.

"Oi, enhän minä luullut enää mitään apua mahdolliseksi. Voi, miksi niin

herkästi luovuin kaikista toiveistani! Nythän näen, että apu sittenkin

olisi tullut! Nyt näen, että olemme ennen aikojaan hylänneet onnemme."

"Ingmar, sinä et vielä kaikkea ymmärrä", Gertrud sanoi. "Minä kyllä

heti rahat löydettyäni huomasin saman kuin sanoit, että niillä me

olisimme olleet autetut, mutta minä en joutunut siihen kiusaukseen, en

hetkeksikään, sillä minä olen toisen oma."

"Olisit pitänyt ne itse", Ingmar huudahti. "Nyt minun on aivan kuin

susi raatelisi rintaani. Niin raskaalta ei olo tuntunut silloin, kun

tiesin sen mahdottomaksi. Mutta voi minua nyt, kun tiedän, että olisin

voinut saada sinut!"

"Toivoin tännetuloni ilahduttavan sinua, Ingmar."

Tällä välin oli häätalossa käyty kärsimättömiksi. Kuistille tuli väkeä

huutelemaan: "Ingmar, Ingmar!"

"Niin, morsiamenikin on siellä minua odottamassa", hän sanoi

tuskissaan. "Ja sinä, Gertrud, sinä olet tähän syypää! Pakosta minä

sinut hylkäsin, mutta sinä tahdoit vain tehdä minut kurjaksi ja

turmelit kaikki. Voi, nyt minä ymmärrän isäni tunteet, kun äiti surmasi

lapsen", hän huusi.

Hän hyrskähti itkuun. "Tänä iltana vasta minä opin sinut oikein

tuntemaan", hän nyyhki. "Ennen en ole pitänyt sinusta puoleksikaan niin

paljon kuin nyt. Voi, en olisi luullut rakkautta näin hirmuisen

katkeraksi."

Gertrud laski lempeästi kätensä hänen päänsä päälle. "En koskaan,

koskaan, Ingmar, ajatellut sinulle kostoa. Mutta niin kauan kuin

sydämesi on tähän maailmaan sidottuna, ei se pääse suruista

vapautumaan."

Ingmar itkeä nyyhki niin kauan, että hänen viimein noustessaan Gertrud

jo oli poissa. Talosta tuli väkeä juoksujalkaa hakemaan häntä.

Hän iski lujasti kätensä kiveen, jolla istui, ja sitkeän

itsepintaisuuden ilme levisi hänen kasvoihinsa. "Tavannemme me

Gertrudin kanssa toki kerran vielä", hän ääneensä sanoi, "ja silloin

taitaa puheemme päättyä toisin kuin nyt. Sillä, kuten kansa sanoo, kun

Ingmarit jotakin hartaasti ikävöivät, ei se toteutumatta jää."