Pitkä jono rattaita ja vankkureita lähti eräänä kauniina heinäkuun
aamuna Ingmarilasta. Se oli Jerusalemiin lähtijäin matkue, joka nyt oli
menossa kaukaiselle rautatieasemalle, saatuaan viimeinkin varustuksensa
valmiiksi.
Kylän läpi ajaessaan matkalaiset joutuivat kulkemaan myöskin
Myckelsmyran mökkirähjän ohi.
Siinä asui sellaista kylänheittiöväkeä, jota Jumalan mieliharmiksi
luodaan hänen katsahtaessaan muuanne tai jotakin muuta toimiessaan.
Talossa oli suuri joukko likaisia, repaleisia lapsia, jotka päivät
päästään haukkua räkyttivät ohikulkijoita; oli siellä myöskin vanhan
vanha akka, joka tavallisesti nuokkui humalaisena tien vieressä, ja
mies ja vaimo, jotka riitelivät ja tappelivat alituiseen.
Työssä heitä ei koskaan nähty, eikä osattu sanoa kumpi heidän
pääelinkeinonsa oli, kerjuuko vai varkaus.
Mutta nyt, matkueen kulkiessa tuon hökkelin ohi, joka oli sellaisen
näköinen, miksi sen ties kuinka monen vuotiset tuulet ja säät olivat
turmelleet, seisoi tuo vanha akka suorana ja horjumatta samalla
paikalla tien vieressä, missä hän ennen oli nuokkunut ja löperrellyt
humalaisen puheita. Hänen ympärillään seisoi neljä lasta, jotka samoin
kuin eukkokin olivat puhtaiksi pestyt ja kammatut ja niin siisteissä
puvuissa kuin mahdollista.
Heidät nähdessään ensi rattailla ajajat hiljensivät vauhtia ja antoivat
hevosen käydä hyvin hitaasti, ja samoin toisetkin ajoivat sillä
kohdalla niin hiljaa, että hevoset tuskin liikuttivat jalkojaan.
Ja kaikki poislähtijät puhkesivat yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun,
täysikasvuiset hiljaa nyyhkyttäen, mutta lapset parkuen ja valittaen
kovasti.
Jäljestäpäin tätä lähtöään muistellessaan Jerusalemiin menijät eivät
voineet ymmärtää, miksi he olivat enimmän itkeneet juuri Kerjuu-Leenaa,
joka viheliäisenä ja raihnaana oli seisonut tiepuolessa. Ja he
saattavat itkeä vielä tänäkin päivänä, kun sattuu tulemaan puheeksi se,
että hän oli sinä päivänä jättänyt ryyppynsä ottamatta ja tullut lasten
kanssa kammattuna ja pestynä ulos kunnioittamaan heidän lähtöänsä.
Heidän mentyään ohi Kerjuu-Leenakin herahti itkuun. "Nuo ovat menossa
taivaaseen tapaamaan Jeesusta", hän sanoi lapsille. "Ne kaikki menivät
taivaaseen, mutta meidän on jäätävä istumaan tiepuoleen."
Kun tuo pitkä rattaitten ja vankkurien jono oli ajanut läpi puolen
pitäjää, tuli se pitkälle lauttasillalle, joka keinuu joen laineilla.
Siitä on hevosella vaikea kulkea. Ensin laskeudutaan jyrkkää mäkeä alas
vedenpinnan tasalle, sitten on kohottava pari kertaa korkealle
kaarelle, jonka alitse veneet ja tukkilautat pääsevät kulkemaan, ja
toisella rannalla on taas noustava sellainen äkkitörmä, että hevosia ja
ihmisiä hirvittää ajatellessa miten siitä selviää.
Tuosta sillasta on usein paljon vastusta. Sen palkit lahoilevat ja
niitä täytyy alinomaa korjailla. Jäänlähdön aikaan on yötä päivää
vartioitava, ettei se menisi pirstaleiksi, ja kun sattuu olemaan kovat
kevättulvat, tempaavat ne sillasta usein suuria kappaleita mukaansa,
kuljettaen niitä Bergsån ruukin koskille saakka.
Mutta mistään eivät pitäjäläiset ole niin mielissään kuin sillastaan.
Mitenkä voitaisiin tulla ilman sitä toimeen, kun jok'ikinen kerta joen
yli mentäessä olisi käytettävä venettä tai lauttaa?
Silta natisi ja notkui Jerusalemin matkueen ajaessa sen yli, ja vesi
purskui palkkien välistä hevosten jaloille.
Lähtijöistä oli haikeata erota rakkaasta sillastaan. Heistä se oli
aivan kuin kaikkien yhteistä omaisuutta.
Taloilla, pelloilla ja metsillä oli kullakin eri omistajansa, mutta
silta oli heidän kaikkien oma, ja sen jättäminen tuntui jokaisesta
ikävältä.
Mutta eikö heillä sitten enää ollut muuta yhteistä? Eikö kirkko, joka
kohosi tuolla sillan toisella puolen koivujen siimeksessä, ja eikö
kaunis, valkoiseksi maalattu koulutalo ja pappila olleet heidän?
Ja kuinka paljon muuta yhteistä heillä vielä olikaan! Tuo ihana
maisemakin, joka näkyi sillalta. Ja tuo kaunis näköala yli leveän,
mahtavan joen, jonka he puunlatvojen välitse näkivät hiljakseen ja
kesäisen kirkkaana virtailevan, tuo näköala koko laakson halki kaukana
sinertäville kukkuloille saakka.
Se oli heidän, se oli kuin syöpynyt heidän silmiinsä. Ja sitä he eivät
enää koskaan pääse näkemään!
Ehdittyään puoliväliin siltaa matkalaiset alkoivat laulaa erästä
Sankeyn laulua.
"Kerran toisemme kohdatahan", he lauloivat, "loistoss' armahan Eedenin
maan."
Sillalla ei ollut ainoatakaan ihmistä heitä kuulemassa. Kotimaan
sinerville kukkuloille, joen harmaalle vedelle, huojuville rannan
puille he lauloivat.
He tiesivät nyt näkevänsä ne viimeistä kertaa, ja heidän
jäähyväislaulunsa värähteli kurkkua pusertavasta itkusta.
Kuule meitä, kaunis kotiseutu, sinä jonka lehvikköjen varjossa piilevät
punavalkoiset talot, jonka hyvät pellot, haat ja laidunmaat ja pitkä,
solean joen kahtia jakama laakso ovat olleet mieluisana seuranamme!
Suokoon Jumala, että kerran vielä kohtaisimme toisemme, että vielä
taivaassa saisimme sinut nähdä!
* * * * *
Sillan toisella puolella tuo pitkä matkue ajoi hautausmaan ohitse.
Hautausmaalla oli suuri, laakea paasi, jota ajan hammas oli jo hyvin
kuluttanut. Siinä ei ollut mitään vuosilukua eikä nimeä, mutta kansa
muisti, että sen alla lepäsi eräs Ljungosukuun kuuluva talonpoika.
Ljungo Björn Olavinpoika, joka nyt matkusti Jerusalemiin, ja hänen
veljensä Pekka olivat kerran lapsina ollessaan istuneet tuolla paadella
juttelemassa.
Alussa he olivat istuneet hyvinä ystävinä, mutta lopuksi oli jostakin
syystä syttynyt riita ja he olivat kiivastuneet ja alkaneet huutaa
toinen toistansa kovemmin.
Kiistan aihe oli heiltä sittemmin unohtunut, mutta sen he muistivat
vielä ikämiehinäkin, että he tulisimmin riidellessään olivat kuulleet
alapuolelta selvästi ja harvakseen koputettavan heidän kiveensä.
He olivat heti vaienneet, tarttuneet toinen toisensa käteen ja
hiipineet sieltä pois. Ja sen jälkeen tuo tapaus johtui heidän
mieleensä jok'ainoa kerta kun he tuon kiven näkivät.
Ajaessaan nyt hautausmaan ohi Ljungo Björn näki Pekka veljensä istuvan
tuolla paadella pää käsien varassa.
Ljungo Björn seisautti hevosensa ja antoi merkin toisille, että he
pysähtyisivät odottamaan häntä. Hän astui alas rattailta, kiipesi
hautausmaan aidan yli ja meni istumaan kivelle veljensä viereen.
Silloin Pekka Olavinpoika sanoi heti: "Sinä, Björn, myit talon." --
"Niin myin", Björn vastasi, "olen antanut kaiken omaisuuteni
Jumalalle." -- "Niin, mutta se ei ollut sinun", veli sävyisästi
huomautti. -- "Eikö se ollut minun?" -- "Ei, vaan suvun."
Ljungo Björn ei vastannut, odotti vain äänetönnä. Hän tiesi, että veli
oli asettunut tälle kivelle sanoakseen rauhassa sanottavansa. Hän
odotteli tyynesti, mitä Pekka hänelle sanoisi.
"Minä ostin talon takaisin", veli sitten sanoi.
Ljungo Björn vavahti. "Etkö voinut sietää, että se olisi joutunut
vieraille?"
"En ole niin rikas, että vain sen vuoksi olisin näin tehnyt", veli
vastasi.
Björn katsoi kysyvästi häneen. "Tein sen siksi, että sinulla olisi
jotakin takaisin palataksesi." Björnin kohosi itku kurkkuun ja hän
alkoi nyyhkiä. "Ja että sinun lapsillasi olisi jotakin palataksensa
takaisin." Björn laski käsivartensa veljensä kaulalle ja hyväili häntä.
"Ja rakkaan kälyni tähden", Pekka sanoi, "sillä hyvä hänen on tietää,
että häntä on koti ja kontu odottamassa. Tuo vanha koti on avoinna
kenelle tahansa teistä, joka palaa takaisin."
"Pekka", sanoi Björn, "käy sinä noille rattaille ja lähde Jerusalemiin,
niin minä jään kotiin. Sinä ansaitset paremmin päästä luvattuun maahan
kuin minä." -- "Enpä niinkään", veli sanoi hymyillen, "käsitän kyllä
tarkoituksesi, mutta minä soveltunen sentään paremmin tänne." --
"Taivaaseen sinä soveltuisit", Björn sanoi. Hän nojasi päätään veljensä
olkapäätä vasten. "Anna nyt minulle kaikki anteeksi", hän sanoi.
He nousivat ja puristivat toinen toisensa käsiä jäähyväisiksi. "Tällä
kertaa ei meille sentään koputettu", Pekka sanoi. -- "Kovin merkillistä
oli, että sinä tulit istumaan tänne", Björn sanoi. -- "Viime aikoina
kohdatessamme me veljekset emme ole aina olleet oikein sovussa." --
"Luulitko että minä tänään olisin ollut riitainen?" -- "En, minä itse
vain olen kiukutellut ajatellessani että menetän sinut."
He astuivat alas maantielle, ja Ljungo Pekka puristi lämpimästi Björnin
vaimon kättä. "Minä olen ostanut Ljungolan", hän sanoi. "Sanon sen nyt
sinulle, jotta tietäisit saavasi palata sinne milloin tahansa."
Samoin hän puristi myöskin vanhimman lapsen kättä. "Muistahan se, että
sinulla on koti ja kontu asuaksesi, jos tahdot vast'edes palata
kotimaahan."
Hän sanoi samat sanat vuorotellen kaikille lapsille, kunnes vihdoin
tuli kaksivuotiaan Pikku-Erkin kohdalle, joka ei vielä voinut
ymmärtää hänen tarkoitustaan. "Muistakaahan te kaikki lapset kertoa
Pikku-Erkille, että hänellä on koti ja kontu asuaksensa, milloin
tahansa tahtoo palata tänne."
Ja tuo pitkä jono jatkoi matkaansa edelleen.
* * * * *
Hautausmaa takana oli tätä pitkää matkuetta vastassa suuri joukko
poislähtijöiden sukulaisia ja ystäviä, jotka olivat tulleet
jäähyväisille.
Matkalaisten täytyi pitkäksi ajaksi pysähtyä, sillä kaikki tahtoivat
puristaa heidän käsiään ja lausua pari sanaa jäähyväisiksi.
Kun he sitten ajoivat kirkonkylän läpi, olivat tienvieret täynnä väkeä,
joka tahtoi nähdä heidän lähtönsä. Joka kuistilla seisoi ihmisiä,
muutamat kurottelivat ulos ikkunoista, toiset olivat kiivenneet
aidoille istumaan, ja kauempana asuvat olivat nousseet kummuille ja
mäille ja viittoivat hyvästiä heille.
Hiljakseen tuo pitkä matkue ajoi eteenpäin ohi ihmisjoukkojen, kunnes
se saapui lautamies Lauri Klemetinpojan talolle. Sen kohdalla se
pysähtyi, ja Gunhild meni sisälle jäähyväisiä sanomaan.
Gunhild oli asunut Ingmarilassa siitä lähtien, kun hän päätti lähteä
Jerusalemiin toisten kanssa. Hän piti parempana asua poissa
vanhempiensa luota kuin aina riidellä heidän kanssaan, sillä he eivät
voineet leppyä ajatellessaan, että Gunhild jättäisi heidät.
Rattaille noustuaan Gunhild näki kotinsa olevan ihan autiona. Pihalla
ei näkynyt ketään, eikä kukaan katsonut ikkunoistakaan.
Veräjälle tullessaan Gunhild huomasi sen suljetuksi, mutta hän astui
porraspuuta myöten aidan yli. Eteisenkin ovi oli lukossa. Gunhild
kiersi talon keittiönovelle, mutta se oli sisäpuolelta pantu säppiin.
Gunhild kolkutti pari kertaa, mutta kun ketään ei kuulunut avaamaan,
hän veti ovea puoleensa, pisti tikun sen raosta sisään ja nosti säpin
paikoiltaan. Siten hän pääsi sisälle huoneisiin.
Keittiössä ei ollut yhtään ihmistä, väentupakin oli tyhjänä, eikä
peräkamarissakaan ollut ketään.
Gunhild ei tahtonut lähteä antamatta vanhemmilleen merkkiä, että hän
oli poikennut kotiin jäähyväisiä sanomaan. Hän meni nurkkakaapille ja
aukaisi sen. Hän tiesi, että isä piti mustetta ja kynäänsä siellä.
Hän ei löytänyt mustetta heti, vaan haki sitä joka laatikosta. Silloin
hänen silmänsä sattuivat vanhaan tuttuun lippaaseen. Se oli äidin, hän
oli saanut sen morsiuslahjaksi mieheltään, ja Gunhildin lapsena ollessa
äiti oli usein näytellyt lipasta hänelle.
Lipas oli valkoiseksi kiilloitettu, sen ulkoreunaan oli maalattu
koristeeksi kukkasköynnös, ja kannen sisäpuolelle oli kuvattu paimen
soittelemassa valkoiselle karitsalaumalle. Gunhild aukaisi kannen
katsoakseen paimenen kuvaa vielä kerran.
Ennen aikaan äiti oli säilyttänyt lippaassa kaikki kalleutensa. Siellä
oli ollut kätkössä hänen äitivainajansa ohut vihkimäsormus, isävainajan
vanha kello ja hänen omat kultaiset korvarenkaansa.
Mutta nyt Gunhild näki, että lippaasta oli kaikki kalleudet otettu
pois, ja niiden sijalla oli yksi ainoa kirje.
Se kirje oli hänen oma kirjoittamansa. Pari vuotta sitten hän oli
tehnyt matkan Mooraan, ja hänen kulkiessaan Siljanjärven yli oli vene
mennyt kumoon. Useat hänen matkatovereistaan olivat menettäneet
henkensä, ja vanhemmille oli kerrottu, että Gunhildkin muka oli
hukkunut.
Gunhild ymmärsi, että äiti oli niin ilostunut saadessaan kirjeestä
nähdä tyttärensä vielä olevan hengissä, että hän oli tyhjentänyt
morsiuslippaansa ja asettanut kirjeen siihen kalleimpana aarteenaan.
"Nyt tiedän, että minä murhaan äidin", hän sanoi.
Hän ei enää ajatellutkaan kirjoittaa mitään, vaan riensi ulos. Hän
nousi istumaan rattaille eikä vastannut mitään toisten kyselyihin,
oliko hän tavannut vanhempansa. Koko matkan hän istui liikkumattomana,
kädet helmassa ja tuijotti eteensä. Minä murhaan äidin, hän ajatteli.
Minä tiedän, että äiti kuolee.
Tästä lähtien minulla ei ole onnen päivää, hän ajatteli. Vaikka kohta
pääsenkin tuonne pyhään maahan, niin minä kuitenkin murhaan oman
äitini.
* * * * *
Kirkonkylän ja laakson halki ajettuaan tuo pitkä matkue viimein tuli
pieneen metsikköön.
Täällä Jerusalemin matkalaiset ensi kerran huomasivat, että kaksi
tuntematonta henkilöä ajoi heidän jäljessään.
Poislähtijöillä oli tähän asti pitkin matkaa ollut hyvästejä
heitettävänä ja terveisiä lähetettävänä, niin etteivät he joutaneet
huomaamaan noita vieraita rattaita ennen kuin nyt vasta lehdossa.
Ne ajoivat milloin koko matkueen ohi ja kulkivat sen etunenässä,
milloin taas hiljensivät vauhtiaan ja päästivät kaikki muut ajamaan
ohitsensa.
Ne olivat vain tavalliset työrattaat, joita käytettiin jokapäiväisissä
ajoissa. Mutta juuri siksi olikin mahdotonta tietää kenen ne olivat.
Eikä kukaan tuntenut hevostakaan.
Ajajana oli vanha ryppykäsinen ja valkopartainen äijä, joka istui hyvin
kyyryssä paikallaan. Varmaa oli, ettei kukaan tuntenut häntä.
Hänen vieressään istui nainen, joka ei näyttänyt ihan oudolta. Mutta
kukaan ei erottanut hänen kasvojaan, sillä hän oli kietonut päänsä
ympärille mustan saalin ja piti sitä niin tiukasti käsillään kiinni,
ettei edes hänen silmiään sen alta vilahtanut.
Useat koettivat hänen ryhdistään ja koostaan arvata, kuka hän oli,
mutta kukaan ei osannut arvata niin, että toiset olisivat olleet samaa
mieltä.
Lautamiehen Gunhild sanoi heti: "Se on minun äitini", mutta Israel
Tuomaanpojan vaimo vakuutti sitä sisarekseen.
Tuskin kukaan piti häntä tavallisena matkalaisena, vaan jokainen oli
hänessä näkevinään jonkun tuttavan. Timmin Halvor luuli häntä vanhaksi
Eeva Gunnarintyttäreksi, joka ei ollut saanut lähteä heidän mukanaan
Jerusalemiin.
Rattaat seurasivat heitä koko matkan, mutta nainen ei kertaakaan
ottanut saalia kasvoiltaan.
Toisten kuvitteluissa hän muodostui joksikuksi, jota he rakastivat,
toisten joksikuksi, jota he pelkäsivät, useimmat sentään aavistivat
häntä joksikuksi ennen hylkäämäkseen.
Missä tie sattui olemaan kylliksi leveä, nuo oudot vieläkin useita
kertoja ajoivat koko matkueen ohi ja pysähtyivät sitten antaakseen
toisten ajaa ohitse.
Tuo vieras nainen istui silloin aina matkalaisia kohden kääntyneenä,
katsellen heitä herkeämättä, mutta ei millään tavalla osoittanut ketään
erittäin tuntevansa, eikä kukaan arvannut entistä varmemmin kuka hän
oli.
Hän seurasi heitä rautatieasemalle saakka, missä he odottivat saavansa
nähdä hänen kasvonsa. Mutta kun he siellä rattailta noustuaan etsivät
katseillaan häntä, oli hän kadonnut.
* * * * *
Kun tuo pitkä ajoneuvojen jono ujui halki pitäjän, ei näkynyt ketään
ihmistä vainioilla heinää niittämässä, eikä kukaan ollut tarttunut
haravaansa mennäkseen kasaamaan heiniä laisteilta rukoihin.
Työt saivat sinä aamuna jäädä tekemättä ja kaikki ihmiset joko
kerääntyivät tienvarsille seisomaan tai lähtivät pyhävaatteissaan
saattamaan poislähteviä matkalle. Toiset ajoivat peninkulman, toiset
kaksi, muutamat rautatieasemalle saakka.
Yksi ainoa mies nähtiin työssä koko aikana, minkä matkue pitäjän kautta
ajoi, ja se mies oli Höökin Matti Erkinpoika.
Hän ei ollut lähtenyt heinää niittämään, sillä se työ oli hänestä
paljasta leikin tekoa, vaan raivaamaan kiviä maasta, niinkuin hän ennen
nuoruutensa päivinä oli tehnyt alkaessaan uutisviljelystään raataa.
Ajaessaan tuossa pitkässä jonossa kotinsa ohi Gabriel Matinpoika näki
isänsä. Höökin Matti puuhaili ulkona haassa, väänteli kangellaan kiviä
maasta ja latoi niistä kiviaitaa. Hän ei nostanut silmiään työstä,
kanneskeli vain sylissään kiviä, joista muutamat olivat niin raskaita,
että Gabriel luuli ukon selän ihan katkeavan. Sitten hän heittää
täräytti ne kiviaidalle niin voimakkaasti, että tulta iski ja kivien
reunat lohkeilivat.
Gabriel käveli kuorman vieressä hevosta ajaen, mutta pitkän aikaa
hevonen sai astella omin neuvoin, sillä Gabriel kulki silmät isään päin
käännettyinä.
Vanha Höökin Matti ei herjennyt työstään. Hän ponnisteli yhtä
hellittämättä kuin pojan pienenä ollessa, jolloin hän koetti raivata
peltoansa laajemmaksi.
Suru yritteli väkivoimin häntä lannistaa, mutta Höökin Matti kiskoi
vain yhä raskaampia kivenmöhkäleitä ja kantoi niitä kiviaitaan.
Kohta matkueen mentyä ohi puhkesi kova ukkosilma ja alkoi rankasti
sataa. Kaikki ihmiset riensivät sisään, ja Höökin Mattikin aikoi etsiä
suojaa, mutta malttoi mielensä ja jäi ulos. Hän ei rohjennut lähteä
pois työstään.
Puolenpäivän aikaan hänen tyttärensä tuli tuvanovelle ja kutsui häntä
aterialle.
Vaikk'ei Höökin Matin ollut varsin nälkä, ajatteli hän kuitenkin, että
saattaisihan tuota syödäkin kirpaleen. Mutta hän ei mennyt sisälle,
sillä hän ei tohtinut jättää työtään.
Höökin Matin vaimo oli saattanut poikaansa asemalle. Myöhään illalla
hän palasi yksinään kotiin. Hän meni miehensä luokse puhelemaan siitä,
että poika nyt oli poissa, mutta ukko väänteli vain rautakangellaan
kiviä louhikosta ja kulki kiviaidan ja työpaikkansa väliä. Hän ei
tahtonut keskeyttää työtään kuunnellakseen vaimonsa puheita.
Naapurit olivat huomanneet, että Höökin Matti sinä päivänä erikoisesti
reuhtoi ja ponnisteli. He menivät aitovierelle katselemaan häntä,
seisoivat hetkisen hiljaa ja kertoivat sitten tupaan palattuaan: "Hän
puuhaa siellä vielä, koko päivän hän on raatanut huokaisematta."
Ilta tuli, mutta ulkona oli vielä valoisaa, ja Höökin Matti raatoi yhä
vain. Hänestä tuntui siltä, että jos hän jättäisi työnsä niin kauan
kuin vain paikaltaankaan pääsi liikahtamaan, niin suru hänet kerrassaan
lannistaisi.
Vaimo tuli taas häntä katsomaan. Haka oli raivattuna, kiviläjä
suurentunut, mutta yhä vain mies puuhaili siellä jättiläiskiviä
kanniskellen.
Muutamia naapureja oli maantiellä kävelemässä vain nähdäkseen, vieläkö
Höökin Matti teki työtä, mutta kukaan ei puhutellut häntä.
Ilta hämärtyi yöksi, ja hän peittyi pimeään. Mutta yhä vain kuului
haasta rautakangen väännähtelyä, ja kun hän paiskasi kiviä aidalle,
lenteli kipinöitä hänen ympärillään.
Mutta kerran kun hän väänsi kiviä, solahti kanki hänen kädestään.
Kumartuessaan sitä ylös ottamaan hän kaatui. Hän jäi maahan pitkäkseen,
ja ennen kuin oli ajatellutkaan nousta hän oli nukahtanut.
Hetkistä myöhemmin hän astui tupaan. Hän ei puhunut mitään, ei
välittänyt vuoteesta, heittäytyi vain puiselle rahille ja nukkui
sikeään uneen.
* * * * *
Tuo pitkä matkue oli viimeinkin saapunut rautatieasemalle.
Rata oli hiljan rakennettu, ja asema oli ihan uusi. Keskelle sakeinta
korpea oli sille raivattu suunnattoman suuri ala. Sen ympäristössä ei
ollut kyliä eikä peltoja eikä puutarhoja, mutta asema oli kuitenkin
tehty laajaksi ja komeaksi, sillä sen otaksuttiin tulevan koko
sydänmaiden liikkeen keskukseksi.
Itse asemahuoneen ympäristöt olivat tasaisiksi hiekoitetut, leveä
asemasilta oli kivestä tehty, ja sitä paitsi siellä oli suuria tavaran
purkamispaikkoja ja aavoja, tyhjiä sorakenttiä.
Pari kauppapuotia ja työpajaa, valokuvaamo ja hotelli oli jo rakennettu
noiden sorakenttien laiteille, mutta niiden taustat metsänrajaan asti
olivat perkaamatonta kannokkoa.
Dal-joki virtasi täälläkin. Sydänmaiden rajuna poikana se syöksyi
metsien povesta esiin ja ryöppysi pieninä koskina eteenpäin.
Jerusalemiin lähtijöistä se tuollaisena oli aivan toista kuin se leveä,
mahtava kymi, jonka yli he aamulla olivat kulkeneet.
Täällä ei ollut lempeää laaksomaisemaa silmiä ilahduttamassa, sillä
tummat kuusimetsää kasvavat harjut sulkivat näköalan.
Kun pikku lapset, joiden piti seurata vanhempiaan Jerusalemiin,
nostettiin asemalla rattailta, alkoivat niiden suupielet vetäytyä
väärään ja ne pyrskähtivät itkuun. Lapsista oli aina ennen ollut kovin
hauskaa päästä matkalle, mutta kodista erotessaan ne jo olivat kovin
itkeneet, ja täällä oudossa paikassa niistä tuntui haikeammalta kuin
koskaan ennen.
Aikaihmiset nostelivat matkakapineita rattailta ja veivät niitä
tavaravaunuun. Kaikki olivat siinä puuhassa, eikä kukaan joutanut
pitämään lapsia silmällä.
Mutta lapset kerääntyivät tiheään piiriin jonkun neuvokkaimman
ympärille keskustelemaan.
Kun oli siinä jonkin aikaa tuumittu, vanhemmat lapset tarttuivat
nuorempien käsiin ja poistuivat parittain asemalta, aina suurempi ja
pienempi rinnatusten. He astuivat samaa tietä takaisin, jota olivat
tulleet, hiekkakentän ja raivaamattoman kannokon ja joen yli synkkään
metsään.
Hetkisen päästä muuan matkueen naisista muisti lapset. Hän aukaisi
eväsarkun antaaksensa niille ruokaa.
Hän kutsui niitä, mutta kukaan ei vastannut. Ne olivat teillä
tietämättömillä, piti oikein laittaa pari miestä niitä hakemaan.
He seurasivat pienten jalkojen hiekkaan painamia jälkiä, ja metsään
asti ehdittyään he näkivät lasten tallustelevan kaukana maantiellä.
Ne kulkivat parittain pitkässä jonossa, suurempi ja pienempi aina
rinnan. Miesten huudoista ne eivät välittäneet, vaan astuivat topakasti
edelleen.
Silloin miesten täytyi pistää juoksuksi saadakseen lapset kiinni.
Lapset koettivat myös pistää juoksuksi päästäkseen pakoon, mutta
pienimmät eivät pysyneet rinnalla, vaan kompastelivat.
Silloin lapset jäivät tielle seisomaan, vedet silmissä ja onnettoman
näköisinä.
"No, mutta minne te lapset olette oikein menossa?" eräs mies kysyi.
Silloin pienimmät lapset puhkesivat parkumaan suureen ääneen, mutta
isoin poika vastasi:
"Me emme tahdo tulla Jerusalemiin. Me menemme takaisin kotiin."
Ja metsästä palattuaankin lapset vielä kauan aikaa asemalla ja
vaunuissakin itkivät ja valittelivat:
"Emme tahdo lähteä Jerusalemiin. Me tahdomme takaisin kotiin."