HUUTOKAUPPA

Toukokuussa pidettiin Ingmarilassa huutokauppa. Se päivä oli ihan

ihmeellisen kaunis, oikein suven lämmin. Miehet olivat heittäneet

pitkät, valkoiset turkit yltään ja saapuivat lyhyissä takeissa, ja

naiset liikkuivat jo väljissä, valkohihaisissa kesäpuvuissaan.

Koulumestarin Stiina laittautui huutokauppaan. Gertrudia ei haluttanut

mukaan, ja Storm ei kerjennyt töiltään. Lähtiessään Stiina äiti raotti

kouluhuoneen ovea ja nyökäytti miehelleen päätänsä jäähyväisiksi. Ukko

puhui juuri lapsille suuren Niiniven kaupungin häviöstä, ja kertoessaan

hän oli niin ankaran näköinen, että lapsipahat olivat pelosta ihan

kalmankalpeita.

Ingmarilaan kulkiessaan Stiina äiti pysähtyi joka kerta, kun hänen

silmänsä sattuivat kukkivaan tuomipensaaseen tai valkoisten, tuoksuvain

kielojen peittämään kumpuun. "Tokkopa tämän kauniimpaa löytänee", hän

sanoi, "vaikka Jerusalemiin asti kulkisi?"

Koulumestarin emännälle samoin kuin useille muillekin oli tämä pitäjä

käynyt monin verroin rakkaammaksi sen vuoksi, että hellgumilaiset

sanoivat sitä Sodomaksi ja tahtoivat jättää sen.

Hän poimi tiepuolesta pari kukkaa ja katseli niitä melkein hellästi.

Jos me todellakin olisimme niin kelvottomia kuin he sanovat, hän

ajatteli, niin helppohan Jumalan olisi hukuttaa meidät. Hänen

tarvitsisi vain antaa kylmien jatkua ja lumen jäädä maahan. Mutta kun

Herra meille jälleen suo kevään ja kukkaset, niin tottapa me hänestä

sentään olemme kelvolliset elämään.

Ingmarilan likelle ehdittyään Stiina äiti pysähtyi, ja hänestä alkoi

tuntua tuskalliselta. Melkein parasta olisi palata saman tien takaisin,

sillä en minä voi katsella tämän vanhan kodin häviötä.

Mutta hän oli todella siksi utelias näkemään, miten talon kävisi, ettei

malttanut takaisinkaan kääntyä.

Heti kun tuli tiedoksi, että talo myytäisiin, oli Ingmar koettanut

saada sitä ostetuksi. Mutta hänellä ei ollut enempää kuin noin

kuusituhatta kruunua, ja suuri sahayhtiö, jonka oma Bergsån ruukkikin

oli, oli tarjonnut Halvorille siitä jo viisikolmatta tuhatta. Ingmarin

oli onnistunut saada lainaksi niin paljon, että kykeni tarjoamaan

saman hinnan, mutta silloin yhtiö oli kohottanut tarjouksensa

kolmeenkymmeneen tuhanteen, ja niin suurta velkaa Ingmar ei uskaltanut

tehdä.

Huolestuttavinta tässä ei ollut vain se, että talo täten ikipäiviksi

joutuisi suvulta pois, sillä tuo suuri yhtiö ei milloinkaan myynyt

sitä, minkä kerran haltuunsa sai, mutta tuskinpa se edes vuokraisi

Långforsin sahaakaan, joten Ingmar jäisi leivättömäksi.

Gertrudin ja hänen häistään ei voinut tulla mitään vielä syksyksi,

niinkuin ensin oli aiottu. Ehkäpä Ingmarin päälle päätteeksi täytyisi

lähteä muualle työn hakuun.

Tätä miettiessään Stiina äiti ei ollut varsin suopea Katria ja Halvoria

kohtaan. Älköön Katri Ingmarintytär tulko puhelemaan kanssani, hän

ajatteli, sillä silloin en voi olla hänelle sanomatta, miten väärin hän

Ingmaria kohtelee. En voisi olla suoraan sanomatta, että juuri hänen

tähtensä talo ei nyt vieläkään ole Ingmarin hallussa.

Kuuluvat he tosin tarvitsevan matkaansa varten summattomasti rahaa,

mutta sittenkin minua ihmetyttää, miten Katri raskii myydä tämän

ikivanhan tilan yhtiölle, joka vain hakkaa metsät ja päästää maan

hunningolle.

Paitsi yhtiötä tavoittelee vielä rikas herastuomari Birger Sven

Petterinpoika tätä taloa, sen on Stiina emäntä kuullut, ja se olisikin

Ingmarin onni, sillä Sven Petterinpoika on jalomielinen mies;

luultavasti hän suostuisi vuokraamaan Ingmarille sahan.

Sven Petterinpoika ei unohtane, että hän ennen oli köyhänä

paimenpoikana tässä talossa ja että Suur-Ingmar hänestä huolen piti ja

hänet alkuun auttoi.

Useimmat huutokauppaan tulleet eivät käyneet sisälle, vaan jäivät

pihalle odottamaan alkamista. Koulumestarin emäntä teki samoin. Hän

istuutui lautakasalle katsellen tarkasti ympärilleen, ikään kuin

arvellen viimeisen kerran näkevänsä tätä rakasta paikkaa.

Huonerivit ympäröivät pihaa kolmelta taholta, ja keskellä oli pylvästen

päällä pieni aittahäkki. Mitään erityisen vanhanaikaista ei ollut

muuta, paitsi asuinrakennuksen vanha kuisti, jonka räystäspuut olivat

veistoksilla kirjaillut, ja kodan edessä toinen vielä vanhempi kuisti,

jossa oli kierrepylväät.

Stiina äiti ajatteli kaikkia entisiä Ingmarinpoikia, joiden tallaamia

pihamaan polut olivat. Hän oli näkevinään miten nuo pitkät, kumarat

olennot iltaisin palasivat kotiin työstä ja tunkeilematta hiipivät

uuninsoppeen, karttaen asettumasta parempansa paikalle.

Hänen ajatuksissaan tämä talo oli ikiajoista asti ollut ikään kuin

uutteruuden ja rehellisyyden tyyssija. "Jollakin tavalla se olisi

estettävä", hän aprikoi ajatellen huutokauppaa, "vaikka sitten olisi

mentävä kuninkaaseen asti."

Näin katkeralta ei Stiina äidistä olisi tuntunut, vaikka sama vaara

olisi uhannut hänen omaa kotiaan.

Väkeä oli jo koolla suuret joukot, vaikk'ei myynti ollut vielä alkanut.

Toiset kävivät navetoissa tarkastelemassa karjaa, toiset pysyttelivät

pihalla silmäillen sinne kerättyjä työkaluja, rattaita ja kirveitä,

sahoja ja auroja.

Mutta joka kerta kun Stiina emäntä näki talonemäntien kaksittain

tulevan navetasta, hän äkeissään ajatteli: Kas nyt Inka ja Staava

emäntiä, kun ovat päässeet valikoimaan lehmiä itselleen! Kyllä nyt

kannattaa kerskailla, että heilläkin on kerran Ingmarilan vanhoja

rotuelukoita.

Hän hymyili hieman pilkallisesti nähdessään mäkituvan Niilon

valikoimassa talon auroja.

Mäkituvan Niilo kyllä iät kaiket röyhistelee rintaansa saatuaan

haltuunsa auran, jolla itse Suur-Ingmar on kyntänyt.

Yhä enemmän väkeä kerääntyi katselemaan huutokauppatavaroita. Miehet

kopeloivat kummastellen joitakin iänikuisia työaseita, joista ei kukaan

enää tiennyt, mihin niitä oli käytetty. Olipa joukossa sellaisiakin,

jotka eivät älynneet olla nauramatta talon vanhoja rekiä. Niistä olivat

jotkut todella ikivanhoja, loistavan punaisiksi ja vihreiksi

maalattuja, ja niihin kuuluvissa siloissa oli kirjavia tupsuja ja

valkoisia näkinkenkähelyjä.

Stiina emäntä oli näkevinään vanhojen Ingmarien noissa vanhoissa

reissään ajavan maantiellä tasaista hölkkäjuoksua. He olivat menossa

vieraisille tai paluumatkalla häistä, morsian rinnallaan. Paljon kelpo

väkeä nyt muuttaa pitäjästä pois, hän ajatteli. Sillä hänestä tuntui

kuin kaikki nuo vanhukset olisivat asuneet talossaan tähän päivään

asti, jona heidän työaseensa ja ajokalunsa sieltä hajotettiin.

Missähän Ingmar nyt mahtaa oleksia ja mitä hän ajattelee tästä,

mietiskeli Stiina emäntä. Kun minunkin on näin vaikea olla, kuinka

sitten hänen?

Päivä oli niin erinomaisen kaunis, että vasaramies esitti

siirrettäväksi ulos pihalle kaikki myytävät esineet, ettei tulisi

tungosta. Piiat ja rengit alkoivat kantaa keskelle pihaa arkkuja ja

kaappeja, joihin oli maalattu tulppaani- ja ruusukoristeita. Muutamia

niistä ei ollut vuosisatoihin liikutettu paikaltaan vaatehuoneesta.

Ulos vietiin myöskin hopeakannuja ja vanhanaikasia kuparikattiloita,

rukkeja ja värttinöitä, makuuvaatteita ja kaikenlaisia omituisia

kangaspuita.

Naisväki keräytyi niitä nostelemaan ja katselemaan puolelta ja

toiselta.

Stiina emäntä ei ollut aikonut huutaa mitään, mutta nyt hän muisti,

että täällä oli kangaspuut, joilla kudottiin hienon hienoa palttinaa,

ja hän meni lähemmäs katselemaan niitä. Juuri hänen ehdittyään paikalle

tuli sisältä piikatyttö kantaen sylissään kahta vanhaa Raamattua.

Niissä oli niin raskaat, paksut nahkakannet ja messinkihelat, että

tyttö tuskin jaksoi nostaa niitä yht'aikaa.

Stiina emäntä säpsähti ihan kuin korvapuustin saanut ja kääntyi

takaisin äskeiselle paikalleen. Hän ei tosin luullut kenenkään enää

lukevan noita Raamattuja, joiden vanhentuneesta kielestä nykyajan

ihmiset tuskin saisivat selkoakaan, mutta ihmeellistä kumminkin oli,

että Katri tahtoi ne myydä.

Ehkäpä muinoinen emäntä oli ollut juuri sitä Raamattua lukemassa, kun

tultiin kertomaan, että isännän oli karhu surmannut, hän ajatteli.

Stiina emännän mieleen muistuivat ne tarinat, joita hän oli

Ingmarinpojista kuullut. Jokaisella esineellä, minkä hän näki, tuntui

olevan oma kerrottavansa.

Nuo pöydällä olevat vanhat hopeasoljet oli muuan Ingmar Ingmarinpoika

ryöstänyt Klack-vuoren peikolta.

Noissa vanhoissa kääseissä oli hänen lapsuutensa aikainen Ingmar

Ingmarinpoika pyhäpäivinä ajanut kirkolle. Ja joka kerta kun he äidin

kanssa tulivat häntä vastaan kirkkotiellä, oli äiti laskenut kätensä

tyttösen olkapäälle ja sanonut: "Niiaa nyt, Stiina, kun Ingmar

Ingmarinpoika tulee!"

Hän oli ihmetellyt, miksi äiti jok'ainoan kerran muisti kehoittaa

niiaamaan Ingmar Ingmarinpojalle. Ruununvoudista tai tuomarista hän ei

ollut niin suuresti välittänyt.

Viimein hän oli ymmärtänyt, että äitikin oli ollut aikanaan pikku tyttö

ja että hänenkin äitinsä oli aina kirkkotiellä laskenut kätensä hänen

olkapäälleen ja sanonut: "Niiaa nyt, kun Ingmar Ingmarinpoika tulee!"

"Jumala sen tietää", Stiina äiti huudahti, "etten minä Gertrudin vuoksi

sure tämän talon hajoittamista, jossa kerran toivoin näkeväni hänet

emäntänä. Minusta vain tuntuu kuin koko pitäjän kunnia nyt olisi

mennyttä."

Samassa kirkkoherra ajoi pihaan. Hän oli hyvin vakava ja alakuloisen

näköinen. Hän meni heti sisälle asuinrakennukseen, ja Stiina äiti

arvasi hänen tulleen puhumaan Katrille ja Halvorille Ingmarin puolesta.

Vähän myöhemmin tulivat Bergsån ruukinhoitaja, joka oli sahayhtiön

asiamies, ja herastuomari Birger Sven Petterinpoika. Ruukinhoitaja meni

heti sisälle, mutta Sven Petterinpoika käveli pihalla katselemassa

hajalleen levitettyjä tavaroita. Hän tapasi silloin pienen, parrakkaan

ukon, joka istui samalla lautakasalla kuin Stiina emäntä.

"Tiedättekö, Vahva-Ingmar", sanoi Sven Petterinpoika seisahtuen ukon

eteen, "onko Ingmar Ingmarinpoika suostunut ostamaan ne tukit, joita

hänelle tarjosin?"

"Ei hän sano suostuvansa", ukko vastasi, "mutta luulisinpä hänen

sentään pian muuttavan mieltään."

Sitä sanoessaan ukko siristeli silmiään ja viittoi päällään Stiina

emäntään päin, ikään kuin osoittaakseen Sven Petterinpojalle, ettei

pidä tuon kuullen puhua näistä asioista.

"Parasta hänen olisi suostua", sanoi herastuomari. "Minä en milloin

tahansa tarjoa sellaista tavaraa, enkä nytkään muuten kuin

Suur-Ingmarin vuoksi."

"Niin, kyllä se tosiaan on hyvä tarjous", ukko sanoi, "mutta hän sanoo

ennättäneensä jo tehdä kaupat muualla."

"Lieneekö hän vielä perin pohjin tuuminut, mitä tulisi menettämään",

sanoi herastuomari lähtiessään hitaasti kävelemään edelleen.

Talonväkeä ei tähän asti ollut nähty pihalla, mutta nyt ihmiset

yht'äkkiä huomasivat Ingmar Ingmarinpojan. Hän seisoi syrjässä

seinustalla, liikahtamatta paikaltaan ja silmät puoliummessa.

Monetkin aikoivat mennä häntä tervehtimään, mutta lähemmäs tultuaan he

luopuivat aikeestaan ja palasivat paikoilleen.

Ingmar oli kalmankalpea, ja nähdessään hänen mielensä tuskallisen

pinnistyksen ei kukaan uskaltanut häntä puhutella.

Ingmar seisoi niin hiljaa, että useat eivät ollenkaan huomanneet häntä.

Mutta ken hänet kerran näki, ei sen koommin voinut muuta ajatella.

Tavallinen huutokauppapila ei nyt ottanut luistaakseen. Lannistui siinä

jokainen nähdessään Ingmarin seisovan tuolla seinään nojaten, viimeisiä

kertoja vanhassa kodissaan, eikä kukaan rohjennut naurahtaa eikä sanoa

leikillistä sanaa.

Sitten alkoi huutokauppatoimitus. Vasaramies nousi tuolille ja alkoi

tarjota kaupaksi vanhaa auraa. Ingmar ei räpäyttänyt silmäänsäkään, hän

näytti pikemmin kuvalta kuin elävältä ihmiseltä.

"Mutta miks'ei hän, hyvä ihminen, mene pois täältä?" kysyivät ihmiset.

"Eihän häntä ole tuomittu tätä surkeutta katsomaan. Mutta niillä

Ingmareilla on aina oma päänsä."

Ensimmäinen vasaranisku kumahti pöytään. Silloin Ingmar vavahti, aivan

kuin se olisi sattunut häneen. Sitten hän taas jäykkeni, mutta säpsähti

vieläkin jokaista iskua.

Kaksi talonpoikaisvaimoa käveli juuri silloin Stiina emännän ohi

puhellen Ingmarista.

"Mikä hänen olisi ollut hätänä, jos olisi kosinut jotakin rikasta

talontytärtä, silloin olisi saanut kyllä varoja ostaakseen talon. Mutta

hänhän kuuluu olevan väleissä koulumestarin Gertrudin kanssa", toinen

sanoi.

"Joku suurisäntä on kuulemma luvannutkin hänelle Ingmarilan

myötäjäisiksi, jos hän ottaa tyttären", vastasi toinen. "Eiväthän he

välitä hänen köyhyydestään, kun hän on niin hyvää sukua."

"Onhan siitä hyötyä, että on Suur-Ingmarin poika."

Stiina äiti ajatteli, että olisi ollut mainiota, kun Gertrud olisi

kyennyt edes vähäisen auttamaan.

Vähitellen työkalut saatiin myydyiksi, ja vasaramies siirtyi toiselle

puolelle pihaa. Hän alkoi myydä kotikutoisia ryijyjä, pöytävaatteita ja

uutimia ja nosti niitä näytteille ilmaan, niin että niihin ommellut

tulppaanit ja moniväriset kutomakirjaukset loistivat yli pihan.

Ingmar lienee huomannut kangaskappaleiden hulmahtelevat värit, koska

hän vasten tahtoansa kohotti silmäluomiaan. Hetkisen hän laimein,

verestävin silmin vilkaisi tuohon hävitystyöhön, mutta sulki ne heti

uudelleen.

"Voi, kuinka hän on oudon näköinen", sanoi muuan nuori

talonpoikaistyttö. "Kun ei vain ihan kuolisi. Kyllä hänen pitäisi mennä

pois täältä kiusaantumasta."

Stiina muori nousi seisoalleen ikään kuin huutaakseen, että lopettakaa

jo tuo kaupustelu, mutta istahti jälleen. "Parasta on, että

minunlaiseni halpasäätyinen muistaa voimattomuutensa", hän huoahti.

Samassa pihalla vallitseva hälinä hiljeni niin äkkiä, että Stiina

emännän täytyi vilkaista sinnepäin. Väki oli jäänyt katsomaan Katri

Ingmarintytärtä, joka juuri tuli asuinrakennuksesta. Nyt näkyi selvästi

ihmisten ajatus Katrista ja hänen menettelystään, sillä hänen

käydessään pihan poikki väki väistyi hänen tieltään, ei kukaan

ojentanut kättään tervehdykseksi, vaan kaikki katsoivat häneen ääneti,

moittivin silmin.

Katri oli etsimässä Stiina emäntää kutsuakseen häntä tupaan. "Vasta nyt

juuri huomasin, että Stormin emäntä on täällä", hän sanoi.

Koulumestarin vaimo kursaili hiukan, mutta Katri lopetti hänen

estelynsä sanomalla: "Me tahtoisimme saada nyt poislähtiessämme kaikki

vanhat riidat unohtumaan."

Heidän astuessaan pihamaan yli Stiina emäntä koetteeksi lausui: "Tämä

on varmaan teille, Katri, vaikea päivä."

Katri huoahti, mutta ei vastannut.

"Kuinka te, Katri, oikein raskitte myydä kaikki nämä vanhat esineet?"

"Mikä meille on rakkainta, se on ensimmäiseksi Herralle uhrattava",

Katri sanoi.

"Ihmisten mielestä se kumminkin on omituista", alkoi Stiina emäntä,

mutta Katri ehätti väliin: "Herra varmaankin myös pitäisi omituisena,

jos me ensin lupaisimme hänelle kaikki, mutta sitten ottaisimme päältä

jotakin takaisin."

Stiina emäntä puraisi hämillään huultaan eikä osannut sanoa mitään.

Hänen Katrille aikomansa moitteet näyttivät jäävän sanomatta. Katrin

koko olento oli niin arvokas, ettei häntä rohjennut ruveta nuhtelemaan.

Heidän juuri noustessaan kuistin leveitä rappuja Stiina emäntä laski

kätensä Katrin olalle. "Oletteko, Katri, nähnyt, kuka tuolla seisoo?"

hän sanoi viitaten sormellaan Ingmariin.

Katrin polvet näyttivät hieman vavahtavan. Hän tahtoi kaikin mokomin

olla katsomatta Ingmariin päin. "Herra kyllä jonkin keinon keksinee."

Väentupa ei ollut huutokaupan tähden paljoa muuttunut, sillä siinä ei

juuri muuta ollutkaan kuin kiintonaiset rahit ja makuulavitsat, joita

ei voitu siirtää. Mutta välkkyvän kirkkaat kupariastiat olivat poissa

hyllyiltä, vuoteet olivat ammottavan tyhjinä, uutimitta ja

makuuvaatteitta, ja seinäkaappien siniset ovet, joita ennen aikaan

pidettiin raollaan, että niiden hyllyjä täyttävät hopeahaarikat ja

pikarit olisivat vierasten nähtävissä, ne olivat nyt kiinni

osoitukseksi siitä, ettei siellä enää mitään näytettävää ollut.

Ainoana seinäkoristeena oli Jerusalemtaulu, jonka kehyksenä taaskin oli

vihanta seppele.

Suuri pirtti oli täynnä Katrin ja Halvorin sukulaisia ja uskonveljiä.

Monin pyynnöin saatiin yksi toisensa jälkeen ottamaan suuresta

kestipöydästä vieraanvaraa.

Peräkamarin ovi oli suljettuna. Siellä neuvoteltiin parhaillaan itse

talon kaupasta. Oltiin hyvin äänekkäitä ja varsinkin kirkkoherra otti

puheeseen innokkaasti osaa.

Mutta väentuvassa ihmiset olivat hyvin hiljaa eivätkä puhelleet muuten

kuin joskus kuiskaamalla. Kaikkien ajatukset ja mielet seurasivat

peräkamarin neuvotteluja, joissa talon kohtalo ratkaistiin.

Stiina emäntä kääntyi kysymään Gabriel Matinpojalta: "Tokkohan käy niin

hyvin, että Ingmar saa jäädä taloon?"

"Hänen huutonsa ohi mentiin jo kauan sitten", Gabriel vastasi.

"Karmsundin kestikievari on kuulemma huutanut kolmeenkymmeneen kahteen

tuhanteen, ja yhtiö on korottanut kolmeenkymmeneen viiteen. Kirkkoherra

nyt kehoittelee heitä ennen myymään kestikievarille kuin yhtiölle."

"No, entä Birger Sven Petterinpoika?" Stiina emäntä kysyi.

"Hän taitaa jättää tänään ihan huutamatta."

Kirkkoherra kuului puhuvan pitkän aikaa vakuuttavalla äänellä. Sanoja

ei erottanut, mutta hänen puheensa aikana ei ainakaan mitään päätöstä

voitu tehdä.

Sitten oltiin taas hetki ääneti, ja sen jälkeen kuului kestikievari

sanovan, tosin verraten hiljaa, mutta niin pontevalla äänellä, että oli

mahdotonta olla käsittämättä joka sanaa.

"Minä tarjoan kolmekymmentä kuusi tuhatta, en sen vuoksi, että talo

olisi sen arvoinen, vaan kun en tahdo, että se joutuu yhtiön haltuun."

Heti sen jälkeen kuului lyötävän nyrkkiä pöytään, ja ruukinhoitaja

huusi jyrähtävällä äänellä:

"Minä huudan neljäänkymmeneen tuhanteen, ja sen parempaa tarjousta en

usko Katrin ja Halvorin voivan odottaa."

Stiina emäntä nousi hyvin kalpeana istualtaan. Hän meni takaisin

pihalle. Ulkonaolo oli raskasta ja ikävää, mutta vallan kamalaahan oli

istua sisälläkin ummehtuneessa tuvassa ja kuunnella tuota kaupantekoa.

Kankaat oli nyt myyty, ja vasaramies siirtyi taas toiseen paikkaan. Hän

meni huudattamaan vanhoja hopeaesineitä, suuria hopeakannuja, joiden

kylkiin oli juotettu kultarahoja, ja kuusitoistasataluvun

kirjoituksilla varustettuja pikareita.

Vasaramiehen nostaessa näytteille ensimmäistä hopeakannua Ingmar

hypähti pari askelta eteenpäin ikään kuin kieltääkseen niiden myynnin.

Mutta samassa hän malttoi mieltään ja palasi äskeiselle paikalleen.

Parin minuutin päästä muuan vanha talollinen tuli Ingmarin luo

hopeakannu kädessään. Hän laski sen hyvin häveliäästi hänen jalkojensa

eteen ja sanoi: "Tästä saat tämän, pitääksesi sen muistona kaikesta

siitä, minkä olisi pitänyt olla omaasi."

Taaskin Ingmarin koko ruumis vavahti. Hänen huulensa tutisivat

avuttomasti, kun hän koetti saada sanotuksi pari sanaa.

"Niin, jätä vain tällä kertaa sanomatta, puhutaan sitten toisen

kerran", sanoi talonpoika. Hän käveli pari askelta poispäin, mutta

palasi kiireesti takaisin. "Ihmiset kuuluvat täällä haastelevan, että

sinä voisit saada talon haltuusi, jos tahtoisit. Ja se olisikin suurin

hyvä, mitä voit tälle pitäjälle tehdä."

Ingmarilassa oli joukko vanhuksia, jotka siellä koko aikansa

palveltuaan olivat jääneet sinne viettämään viimeisiä elinvuosiaan. He

olivat kaikkein enimmän huolissaan. He pelkäsivät, että talon joutuessa

uudelle omistajalle heidät ajettaisiin pois vanhasta kodistaan, jolloin

heille ei jäisi muuta kuin tie eteen, keppi käteen. Mutta vaikka

paremminkin kävisi, ei vieraan valta kumminkaan ole samaa kuin vanhan

isäntäväen.

Nämä vanhukset harhailivat huolissaan koko päivän pitkin pihaa,

paikasta toiseen. Sääli oli nähdä heidän hiiviskelevän väkijoukossa,

kumaraharteisina, rinnat röhisten ja verestävät huononäköiset silmät

arasti vilhuen.

Viimeinen muuan satavuotias äijä huomasi mennä Ingmarin luokse ja

istahtaa maahan hänen viereensä. Siinä hän vihdoinkin tuntui voivan

rauhoittua, sillä hän jäi siihen istualleen, pusertaen vanhoja,

vapisevia käsiään ryhmysauvaansa.

Heti nähtyään mihin Korppi-Pentti asettui, myöskin Vanha-Liisa ja

Navetta-Martta kävellä köpittivät istumaan Ingmarin viereen. He eivät

sanoneet hänelle mitään, mutta varmaankin he aavistivat saavansa apua

häneltä, tältä nykyiseltä Ingmar Ingmarinpojalta.

Siitä asti kun vanhukset tulivat siihen, ei Ingmar enää seisonut

ummessa silmin, vaan katseli heitä. Hän näytti arvioivan, montako

vuotta he olivat nähneet vaivaa hänen sukunsa palveluksessa, ja hän

tunsi ensi velvollisuudekseen toimittaa heille vapaan olon kuolemaan

asti heidän vanhassa kodissaan.

Hän etsi silmillään väkijoukosta Vahvan-Ingmarin ja nyökäytti hänelle

merkitsevästi päätään.

Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar lähti asuinrakennukseen, astui väentuvan

poikki ja meni peräkamariin. Siellä hän seisahtui ovipieleen

odottamaan, milloin sopisi asiansa toimittaa.

Vahvan-Ingmarin astuessa sisään kirkkoherra seisoi juuri keskellä

lattiaa ja puhui Katrille ja Halvorille, jotka istuivat liikahtamatta

ja jäykkinä kuin kuolleet. Ruukinhoitaja istui pöydän päässä

mahtipontisen näköisenä, sillä hän tiesi kykenevänsä huutamaan

korkeammalle kuin kukaan muu. Karmsundin kestikievari nojasi

ikkunalautaa vasten niin kiihdyksissä, että hiki tippui hänen otsaltaan

ja kädet vapisivat. Birger Sven Petterinpoika istui huoneen peräseinän

sohvalla aivan tyyrenä, suuripiirteisten kasvojen vähääkään

värähtämättä. Hänen suuret kätensä olivat ristissä vatsan päällä, ja

hän pyöritteli hartaasti peukaloitaan.

Nyt kirkkoherran puhe loppui. Halvor silmäsi Katriin päin, ikään kuin

hänen mieltänsä kysyäkseen, mutta Katri istui äänettömänä, katse

lattiassa.

"Katrin ja minun on huomattava, että olemme lähdössä vieraalle maalle",

sanoi Halvor, "ja että meidän ja veljiemme on elettävä niillä rahoilla,

jotka voimme talosta saada. Matka Jerusalemiin kuuluu jo maksavan

viisitoista tuhatta kruunua. Ja sitten on vielä vuokrattava talo ja

ostettava ruokaa ja vaatetta. Ei minusta meidän kannata antaa lahjaksi

mitään."

"Mitä järkeä siinä on, että Katrin ja Halvorin pitäisi antaa talonsa

vaikka ilmaiseksi sitä varten vain, ettei sitä yhtiö saisi!" sanoi

ruukinhoitaja. "Parasta heidän olisi suostua minun huutooni heti

paikalla, jollei muunkaan vuoksi, niin ainakin noista houkutteluista

päästäkseen."

"Kyllä se niin on", myönsi Katrikin, "ettemme me voi suostua muuhun

kuin korkeimpaan tarjoukseen."

Mutta kirkkoherra ei niin vähällä alistunut. Tällaisissa asioissa hän

kyllä osasi sovittaa sanansa. Nyt hän oli ihan eri mies kuin

saarnastuolissa seisoessaan.

"Kyllä kai te, Katri ja Halvor, olette siksi kiintyneet tähän vanhaan

taloon, että mieluummin myytte sen miehelle, joka tulee hoitamaan sitä

hyvin, vaikka häneltä saisittekin pari tuhatta kruunua vähemmän", hän

sanoi.

Ja erittäinkin sen vuoksi, että Katrikin oli kuulemassa, hän sitten

kertoi, kuinka monen moni talo oli yhtiön haltuun jouduttuaan jäänyt

rappeutumaan.

Katri katsahti häneen pari kertaa, ja kirkkoherra alkoi uskoa puheensa

nyt viimeinkin tehoavan häneen. Ei suinkaan talonemännän luonto vielä

ole hänestä tyyten hävinnyt, hän ajatteli kertoessaan hävinneistä

talouksista ja sukupuuttoon kuolleista karjoista.

Viimein hän lopetti näin: "Sen minä kyllä tiedän, että yhtiö kykenee,

jos oikein tahtoo, huutamaan talon hinnan niin korkealle, etteivät

talonpojat jaksa sen kanssa kilpailla. Mutta jos Katri ja Halvor

tahtovat estää Ingmarilaa joutumasta yhtiön raastettavaksi, on heidän

määrättävä, mihin asti hinta saa nousta, että talonpojat osaavat

menetellä sen mukaan."

Kirkkoherran tätä esittäessä Halvor silmäili levottomasti Katriin. Tämä

kohotti hitaasti silmäluomensa ja vastasi:

"Kyllä Halvor ja minä tosiaan mieluimmin myisimme talon jollekin

vertaisellemme, että se varmaan pysyisi samassa kunnossa kuin tähänkin

asti."

"Niin, jos kukaan muu kuin yhtiö suostuu maksamaan neljäkymmentä

tuhatta, tyydymme me siihen summaan", sanoi Halvor, käsitettyään nyt

vaimonsa tarkoituksen.

Samassa Vahva-Ingmar meni pitkin askelin huoneen poikki ja kuiskasi

pari sanaa Birger Sven Petterinpojan korvaan.

Herastuomari nousi heti ja meni Halvorin luokse. "Koska te, Halvor,

tyydytte neljäänkymmeneentuhanteen, tarjoan minä sen summan", hän

sanoi.

Halvorin kasvot alkoivat värähdellä. Hän ikään kuin nielaisi

kyyneliään, ennen kuin vastasi. "Minä kiitän herastuomaria", hän sanoi.

"Ilomielin minä jätän talon niin hyviin käsiin."

Sven Petterinpoika pudisti Katrinkin kättä. Katri oli hyvin heltynyt ja

pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan.

"Olkaa varma siitä, Katri, että kaikki jää ennalleen", lausui

herastuomari.

Katri kysyi, aikooko hän itse muuttaa tänne.

"En", vastasi Sven Petterinpoika, lisäten vielä hyvin juhlallisesti:

"Minä naitan tänä kesänä nuorimman tyttäreni ja annan tämän talon

hänelle ja hänen miehelleen."

Sitten herastuomari kääntyi kiittämään kirkkoherraa.

"Te, kirkkoherra, saitte sittenkin tahtonne toteutumaan", hän sanoi.

"En minä olisi aavistanut juoksennellessani täällä köyhänä

paimenpoikana, että kerran minun toimestani Ingmar Ingmarinpoika saisi

Ingmarilan haltuunsa."

Kirkkoherra ja muut huoneessa olevat miehet tuijottivat hetken aikaa

häneen, käsittämättä heti hänen tarkoitustaan, mutta Katri lähti

kiireesti ulos.

Väentuvan poikki käydessään hän oikaisi päänsä pystyyn, sitoi huivin

uudestaan oikeille laskoksille ja tasoitteli esiliinansa leveämmäksi.

Sitten Katri astui hyvin arvokkaasti ja juhlallisesti pihan yli. Hän

käveli ruumis jäykkänä, silmät maassa ja niin hitaasti että tuskin

näytti liikkuvan.

Sitten hän saapui Ingmarin luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Nyt minä onnittelen sinua, Ingmar", hän sanoi ilosta vavahtelevin

äänin. "Me kumpikin olemme tässä asiassa olleet kovin jyrkkiä, mutta

kun ei Jumala minulle suo sitä iloa, että sinä liittyisit meihin,

kiitän minä häntä siitä, että hän on sallinut sinun päästä tämän talon

haltijaksi."

Ingmar ei vastannut, eikä hänen kätensä ollenkaan puristanut Katrin

kättä. Kun Katri laski sen irti, seisoi Ingmar paikallaan yhtä

alakuloisena ja hervottomana kuin oli ollut kaiken aikaa.

Kaikki miehet, jotka olivat olleet talonkauppaa tekemässä, tulivat nyt

pudistamaan Ingmarin kättä ja onnittelemaan häntä: "Onnea, Ingmar

Ingmarinpoika, Ingmarilaan!" he sanoivat.

Silloin näkyi onnen välähdys Ingmarin silmissä. Hän mutisi hiljaa

itsekseen: "Ingmar Ingmarinpoika Ingmarilaan", ja näytti aivan

sellaiselta kuin lapsi saadessaan kauan ikävöimänsä lahjan. Mutta

seuraavana hetkenä hänen kasvonsa vääntyivät sen näköisiksi kuin hän

olisi tahtonut kyllästyneenä ja inhoten hylätä saavuttamansa onnen.

Uutinen oli silmänräpäyksessä kaikkien pihalla olijain tietona.

Kerrottiin ja kyseltiin kovalla äänellä ja kiihkeästi. Monet ihastuivat

niin, että kyyneleet nousivat silmiin.

Kukaan ei enää välittänyt vasaramiehen huudoista, vaan kaikki

tunkeutuivat Ingmaria onnittelemaan, sekä talonpojat että säätyläiset,

sekä tutut että oudot.

Seisoessaan kaikkien näiden iloisten ihmisten keskellä Ingmar yht'äkkiä

kohotti katseensa ja huomasi Stiina äidin, joka vähän edempää katseli

häntä. Hän oli hyvin kalpea ja vanhan ja turvattoman näköinen. Ingmarin

katseen kohdattuaan hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kotiinsa

päin.

Ingmar irtautui muista ja kiiruhti hänen jälkeensä. Hän kumartui Stiina

emännän puoleen ja sanoi sortuneella äänellä, jok'ainoa kasvojen juonne

surusta vavisten:

"Menkää nyt Gertrudin luokse, Stiina äiti, ja sanokaa hänelle, että

minä olen hänet pettänyt ja itseni myynyt saadakseni talon. Pyytäkää,

että hän kokonaan jättää mielestään minunlaiseni raukan!"