On kaunis kevätpäivä. Muuan talollinen on poikansa kanssa matkalla
suurelle ruukille pitäjän eteläpäähän.
He asuvat kaukana pohjoisessa ja heidän on siis kuljettava melkein koko
pitäjän halki. He kävelevät vastakylvettyjen peltojen ohi, joihin oras
parhaillaan nousee. He näkevät kaikkialla mehevän vihantia
ruisvainioita ja kauniita apilanurmikkoja, jotka pian alkavat punertaa
ja tuoksua.
Tien varrella maalataan monia taloja ja niihin laitetaan uusia
ikkunoita tai lasiseinäisiä kuisteja. Monessa puutarhassa he näkevät
muokattavan maata ja istutettavan taimia. Kaikkien vastaantulijain
kengät ovat savessa ja kädet mullassa, sillä he tulevat pelloiltaan ja
kaalitarhoistaan, istuttamasta perunoita ja kaalia tai kylvämästä
naurista ja porkkanaa.
Talonpoika ei voi olla kyselemättä, mitä perunalajia he istuttavat tai
joko heillä kuinka kauan on ollut kaura kylvettynä. Nähdessään
tiepuolessa vasikan tai varsan hän koettaa arvailla niiden ikää.
Sellaista hän ajattelee, että kuinkahan monta lypsävää aikonee pitää
tuokin talo, jonka ohi mentiin, ja minkähän arvoinen tuostakin varsasta
opetettuna tulee.
Poika koettaa vähän väliä kääntää hänen ajatuksiaan toisiin asioihin.
"Ajatelkaa, että me pian saamme vaeltaa Saaronin laaksossa ja
Juudanmaan korvessa!" hän sanoo.
Isä hymyilee hiukan, ja hänen silmänsä loistavat hetkisen. "Kyllä tulee
olemaan suloista kulkea samoja polkuja, joita rakas Herra Jeesus
muinoin vaelsi."
Mutta heti sen jälkeen hän unohtuu katsomaan kahta vastaantulevaa
kalkkikuormaa. "Katsopa, Gabriel", hän sanoo, "kukahan tuossa kalkkia
vie? Sammuttamaton kalkki kuuluu olevan mainiota viljan kasvattajaa.
Hauska on sitä peltoa syksyllä nähdä."
"Syksylläkö?" sanoo poika varoittaen.
"Ei, ei, kyllä tiedän", isä vastaa, "että syksyllä minä jo asun
Jaakopin majoissa ja teen työtä kuninkaanmiehen viinamäessä."
"Totisesti", poika sanoo, "niin on tapahtuva, amen, amen."
He astuvat hetkisen ääneti, katsellen jo voittopuolella olevaa kevättä.
Vesi solisee ojissa, ja tietenkin ovat kevätsateet repineet syviä
vakoja. Minne tahansa katsoo, näkee työn odottavan tekijäänsä. Joka
ihmisen tekee mieli käydä käsiksi, olla mukana, vaikkapa olisi
vieraankin maita kulkemassa.
"Olisinpa tosiaan paremmalla mielellä myynyt tilan vasta syksyllä,
maatöiden loputtua", puhelee talonpoika ajatuksissaan. "Vaikeata siitä
on luopua näin keväällä, juuri kun koko ruumis tuntuu työtä kaipaavan."
Poika vain kohauttaa olkapäitään ajatellen, ettei maksa vaivaa ehkäistä
äijän juttuja.
"Siitä on nyt yksineljättä vuotta, kun nuorena poikana ostin
talonpaikan pitäjän takamailta", jatkaa isä. "Ei siihen ollut sitä
ennen kuokalla kajottu. Puolet maata oli rahkasuota ja toiset puolet
kivirauniota, niin että kolkko sitä oli katsella. Niistä raunioista
minä sitten vääntelin kiviä, niin että olisi luullut selän katkeavan.
Mutta vielä kovempi urakka oli saada rahkasuo ojitetuksi ja
kuivatuksi."
"Niin, olette te, isä, raatanut miehen lailla", poika sanoo. "Siksi
Jumala teitä muistaakin ja kutsuu teidät pyhään maahansa."
"Ensi aluksi", ukko jatkaa, "kyhäsin itselleni kuorimattomista hirsistä
pirtin, joka ei ollut juuri sysisaunaa parempi. Katon peittona oli vain
kovaksi tallattu multa, enkä sitä mitenkään saanut niin tiiviiksi,
ettei sadevesi olisi valunut sisään. Hankalaa oli olo vallankin öisin.
Ja lehmän ja hevosen tila oli yhtä huono. Koko ensi talvi niitä oli
pidettävä maakuopassa, joka oli pimeä kuin kellari."
"Isä", kysyy poika, "kuinka te sitten olette niin kiintynyt mokomaan
karuun maahan?"
"Mutta ajattele sitten sitä iloa myös", isä vastaa, "kun sain rakentaa
elukoille suuret navetat ja kun karja vuosi vuodelta lisääntyi, niin
että ulkohuoneita oli alati laajennettava. Jollen nyt olisi päättänyt
myydä tilaa, olisi navettaan ollut pantava uusi katto. Se työ olisi
soveltunut parhaiten juuri tähän aikaan, heti touoilta päästyä."
"Isä", varoittaa poika taas, "te pääsette touolle siihen maahan, missä
muutamat siemenet lankesivat orjantappuroihin ja muutamat kivistöön ja
muutamat tien oheen ja muutamat hyvään maahan."
"Ja vanhan asuintupamme", jatkaa isä, "sen jonka ensi pirttini sijalle
rakensin, olin juuri tänä vuonna aikonut purkaa rakentaakseni sijaan
kaksikerroksisen. Mitä nyt tehdään niillä hirsillä, jotka talvikelillä
jo pihalle vedätimme? Se oli raskasta työtä sekin. Hevoset siinä
rääkkääntyivät, ja me myös."
Poikaa rupeaa huolettamaan. Tuntuu siltä kuin isä luisuisi hänestä
erilleen. Hän pelkää, ettei vanhus ole oikealla mielellä menossa
uhraamaan omaisuuttaan Herralle.
"Mutta kuitenkin", poika lausuu, "mitä ne uudet asuinhuoneet ja navetat
ovat verrattuina puhtaaseen elämään uskonveljien seurassa?"
"Halleluja", vastaa isä, "tiedän, että meille on ihana osa annettu. Ja
nythän minä olenkin menossa myymään tilaani sahayhtiölle. Ensi kerralla
tätä tietä käydessäni kaikki on mennyttä, silloin minulla ei ole
mitään."
Poika ei vastaa, hän on tyytyväinen kuullessaan, että isä vielä pysyy
päätöksessään. Vähän matkaa kuljettuaan he näkevät pienellä kummulla
tienvarressa hyvin somapaikkaisen talon. Valkoiseksi maalatussa
asuinrakennuksessa on lasiseinäinen kuisti ja parveke, ja talon
ympärillä kasvaa korkeita balsamihaapoja, joiden kauniita
vaaleanharmaita runkoja kevätmahlat näyttävät paisuttavan.
"Kas tuollainen se minunkin olisi pitänyt olla", sanoo talonpoika.
"Juuri tuommoinen kuisti ja parveke sen yläpuolella ja hyvin paljon
veistokirjailuja. Ja sitten ikkunain alla samanlainen vihreä, tasainen
nurmikko. Eikös olisi sinustakin, Gabriel, ollut kaunista?"
Poika ei vastaa, ja isä huomaa siitä, että hän on väsynyt tähän
puheenaiheeseen. Hän on sitten myös ääneti, mutta hänen ajatuksensa
kumminkin yhä pyörivät kodissa. Minkähänlaisille haltijoille hänen
hevosensa joutunevat, kuinkahan koko tilan käynee? Voi minun
hupsuuttani, hän ajattelee, kun myyn yhtiölle taloni! Se tietysti
hakkauttaa vain metsän ja jättää sitten talon rappiolle. Suo saa
sammaltua uudelleen, ja pelloille kasvaa hakametsä.
He saapuvat ruukille, ja siellä hän taas innostuu uudesta näkemästään.
Siellä on uusimallisia auroja ja haravia, ja niistä hän heti muistaa
vanhan mielitekonsa: niittokoneen. Hän katsahtaa Gabrieliin, joka on
kaunis poika, ja kuvittelee hänet ohjaamassa koreata, punaista
niittokonetta, hätistellen ruoskanläjähdyksillä hevosia ja kaataen
pitkää heinää ihan kuin väkevä sankari vihollisiaan.
Sisälläkin ruukin konttorissa niittokoneen sätkytys vielä tuntuu
helisevän hänen korvissaan. Hän kuulee heinän kahisten kaatuvan ja
konetta säikkyneiden lintujen ja hyönteisten tiiskuttaen ja suristen
parveilevan ilmassa.
Kauppakirja on jo tehty, hinnasta sovittu, välikirja vain on vielä
allekirjoitusta vailla.
Välikirja luetaan hänelle, ja hän istuu tuolille sitä kuuntelemaan.
Siinä luetellaan niin ja niin monta tynnyrinalaa metsää ja niin ja niin
paljon peltoa ja niittyä, ne ja ne työaseet ja kotieläimet, jotka hän
luovuttaa. Hänen otsansa käy ryppyihin. "Totisesti", hän sanoo
itsekseen, "tekemättä se jää." Kun kauppakirja on luettu, on hän juuri
sanomaisillaan, ettei voikaan siihen suostua. Silloin poika kumartuu
kuiskaamaan hänelle: "Isä, pidättekö ennen talon kuin minut? Minä
lähden kyllä, vaikka te jäisittekin."
Talonpojan ajatukset ovat niin yksinomaan olleet tilaan kiintyneinä,
ettei hänen mieleensä ole juolahtanutkaan, että poika voisi hänet
jättää. Ettäkö poika siis lähtee joka tapauksessa? Hän ei oikein käsitä
sitä, sillä hän puolestaan ei olisi lähtenyt, jos poika olisi jäänyt
kotiin.
Mutta tietysti hänen on seurattava, koska hänen poikansa kerran lähtee.
Hän astuu konttoripöydän ääreen kirjoittamaan nimeään kauppakirjan
alle. Ruukinhoitaja itse pistää kynän hänen käteensä ja osoittaa
paperia. "Tähän näin", hän sanoo, "olisi kirjoitettava, Höökin Matti
Erkinpoika."
Hän puristaa kynää sormiensa väliin saadakseen sen oikeaan asentoon, ja
samalla hänen mieleensä muistuu, kuinka yksineljättä vuotta sitten
kirjoitti nimensä siihen kauppakirjaan, jolla osti kappaleen
raivaamatonta korpea.
Hän muistaa sen alle kirjoitettuaan menneensä katsomaan tilaansa.
Silloin hän oli itsekseen lausunut: "Kas, tämän Jumala on sinulle
antanut. Täällä sinä saat elinkaudeksi työtä."
Ruukinhoitaja luulee hänen epäröivän, mihin nimi oli piirrettävä, ja
osoittaa uudelleen sormellaan: "Tuossa noin on nimen paikka.
Kirjoittakaa siihen: Höökin Matti Erkinpoika."
Hän alkaa kirjoittaa. "Tämän näin", hän ajattelee, "minä kirjoitan
uskoni ja autuuteni, rakkaiden veljieni hellgumilaisten ja kalliin
yhteiselämämme tähden ja etten jäisi yksikseni jäljelle kaikkien muiden
lähdettyä." Ja niin hän piirtää ensimmäisen nimen paperiin.
"Ja tämän", hän jatkaa mietteitään, "minä kirjoitan Gabriel poikani
vuoksi, etten menettäisi niin hyvää ja rakasta poikaa, ja siksi, että
hän aina on ollut hyvä vanhalle isälleen, ja osoittaakseni, että hän
kuitenkin on minulle kaikkein läheisin." Ja siten toinenkin nimi
ilmestyy paperille.
"Mutta tämä", hän ajattelee alkaessaan uudelleen kirjoittaa. "Niin,
minkä vuoksi minä tämän kirjoitan?" Ja sitä ajatellessaan hänen kätensä
itsestään tekee paksuja koukeroita ristiin rastiin tuolle vihatulle
paperille.
"Tämän minä teen sen vuoksi, että olen vanha mies, jonka on mentävä
viljelemään maatansa ja kyntämään ja kylvämään sinne, missä aina olen
raatanut ja rehkinyt."
Kääntyessään ruukinhoitajan puoleen ja näyttäessään hänelle paperia
Höökin Matti Erkinpoika on hyvin hämillään.
"Suokaa anteeksi, isännöitsijä, aioin kyllä myydä taloni, mutta en
voinutkaan sitä tehdä."