Seuraava päivä oli lauantai. Kirkkoherra oli silloin myöhään illalla
hevosmatkalla kovassa lumipyryssä. Hän oli käynyt sairaan luona kaukana
pohjoisessa keskellä salomaata ja pyrki nyt vaivalloisesti kotiinpäin.
Syvä hanki upotti hevosta, reki oli vähän väliä keikahtamaisillaan
kumoon, ja sekä papin että kyytimiehen piti usein nousta tallaamaan
tietä auki. Ei ollut ihan pilkkoisen pimeä, sillä suuri täysikuu
kuumotti välistä vaaleanharmaiden lumipilvien takaa. Katsoessaan
ylöspäin pappi näki valkoisia lumihiuteita tupruavan ja kieppuvan niin
tiheään, että koko ilma näytti pieniltä valkoisilta täpliltä.
Eteenpäin pääsy ei sentään kaikkialla ollut yhtä tukalaa. Toisin
paikoin oli vihuri lakaissut pitkät matkat aivan paljaiksi lumesta.
Siinä reki kyllä liukui keveästi sileätä iljannetta pitkin. Toisin
paikoin, tuulen suojassa taas oli tasaista, pehmeätä vitilunta, jota
oli helppo ajaa. Mutta missä tuisku oli nietostanut lumen
miehenkorkuisiin kinoksiin, siinä oli nousta tie pystyyn. Silloin ei
muu auttanut kuin kääntyä tiepuoleen ja koettaa pitkin peltoja ja
aidanselkiä päästä eteenpäin, vaikka pelottikin, että reki miehineen
milloin tahansa voi vierähtää ojaan tai hevonen puhkaista kylkensä
aidan seipääseen.
Kirkkoherraa ja kyytimiestä huoletti kuitenkin kaikkein enimmän se
kinos, jonka suuret tuiskut aina kasasivat Ingmarilan lähellä olevaa
korkeata kiviaitaa vasten. "Kun vain siitä pääsisi, tuntisi olevansa
kuin kotona", he sanoivat.
Kirkkoherra muisteli, kuinka monen monta kertaa hän oli pyytänyt
Suur-Ingmaria purkamaan tuon aitansa, jonka kinokset olivat ainaisena
vastuksena. Mutta sitä ei koskaan tullut tehdyksi. Ja sellaisenaan se
oli vielä nytkin. Muuttuipa Ingmarila muuten miten tahansa, niin aita
ainakin saa jäädä paikalleen, se nyt on varma.
Kohta jo talo näkyikin, mutta sinne mennessä oli läpäistävä
yhtämittainen, seinänkorkuinen kinos, jyrkkäsärmäinen kuin tunturi.
Sitä ei voinut kiertää, ei kaartaa, vaan suoraan hirviön päällitse oli
uskallettava. Niin ylettömältä se näytti, että kyytimies esitti
parhaaksi lähteä taloon pyytämään apua.
Mutta kirkkoherra ei sitä sallinut. Hän ei ollut viiteen vuoteen
vaihtanut sanaakaan Katrin eikä Halvorin kanssa. Eikä hänen, enempää
kuin muidenkaan ihmisten, tehnyt mieli tavata entisiä ystäviä, joiden
kanssa oli joutunut epäsopuun.
Hevonen pantiin kiipeämään kinokselle. Se pääsikin aina laelle asti.
Mutta siinä se humahti upoksiin, vajosi kuin sudenkuoppaan, ja miehet
jäivät hangelle tuijottamaan sen jälkeen.
Hevosen lumeen vajotessa katkesi vielä toinen aisa, joten matkan
jatkamisesta ei voinut tulla mitään.
Muutaman minuutin perästä pappi astui sisään Ingmarilan ovesta.
Pystyvalkea loimusi väentuvan takassa. Emäntä istui lieden toisella
puolella kehräten hienoksi kartattuja villoja, ja hänen takanaan pitkä
piikajono kehräili rohtimia ja pellavia. Toisella puolen takkaa olivat
vast'ikään halkometsästä tulleet miehet, toiset jo levolla, toiset
ajankuluksi mikä halkoen päreitä, mikä haravanpiikkejä teroittaen, mikä
vuoleskellen kirvesvartta.
Kim pappi astui sisään ja kertoi, mikä vahinko hänelle oli sattunut,
nousivat kaikki paikoiltaan. Rengit lähtivät ulos kaivamaan hevosta
kinoksesta. Halvor vei kirkkoherran pöydän ääreen ja pyysi häntä
istumaan rahille. Katri käski piiat keittiöön kahvia keittämään ja
valmistamaan vieraalle illallista. Itse hän nosti papin turkit tulen
hohteeseen sulamaan, sytytti sitten kattolampun ja siirsi rukkinsa
pöydän ääreen voidakseen ottaa osaa miesten keskusteluun.
Halvor alkoi puheen kelistä, ja kun siitä oli tarpeeksi puhuttu,
siirtyi papin viljasaataviin ja sitten kyselemään, oliko jo saatu
aikaan ne korjaukset, joita pappi kauan oli halunnut. Katri kyseli
miten ruustinna voi, eikö hän viime aikoinakaan ollut parantunut
ankarasta taudistaan.
Papin kyytimies tuli ilmoittamaan, että hevonen oli jo kaivettu
kinoksesta, silat korjattu ja kaikki jälleen matkakunnossa. Katri ja
Halvor pyysivät oikein houkuttelemalla pappia jäämään illalliselle. He
eivät lakanneet, ennen kuin hän myöntyi.
Tuotiin kahvia, tarjottimella suurin hopeakannu ja se vanha hopeinen
sokeriastia, jota tuskin häissä ja hautajaisissakaan raskittiin
käyttää, ja pikkuleipiä kolme kukkuraista koria.
Kirkkoherran pienet pyöreät silmät ihan laajenivat ihmetyksestä ja
tavan takaa hän pyyhkäisi otsaansa kädellään. Kaikki tämä tuntui
hänestä unelta, ja hän pelkäsi heräävänsä.
Halvor haki kirkkoherran nähtäväksi hirvennahan, jonka kantaja oli
viime syksynä ammuttu Ingmarilan metsästä. Talja levitettiin lattialle,
ja kirkkoherra kehui sitä komeimmaksi, mitä oli koskaan nähnyt. Katri
meni Halvorin luokse ja kuiskasi pari sanaa hänen korvaansa. Halvor
silloin heti tarjosi taljaa kirkkoherralle lahjaksi.
Katri kulki kaapilta kaapille valikoiden kauneimpia vanhoja
hopea-astioita. Pöydälle hän levitti kirjoreunaisen liinan ja toi
esille niin paljon hopealusikoita, kuin olisi ollut vieraspitoja varten
pöytä katettava. Maitoa ja kaljaa oli uhkeissa hopeahaarikoissa.
Aterialta päästyään kirkkoherra sanoi lähtevänsä. Halvor Halvorinpoika
itse kahden rengin kanssa lähti saattamaan, he loivat hänelle tietä
kinoksien läpi, kannattivat rekeä kohollaan, kun se yritti kaatua,
eivätkä jättäneet pappia ennen kuin hänen kotipihallaan.
Kirkkoherra seisoi hyvinvoivana pappilan portailla. Hän ajatteli,
kuinka hyvää ihmisen on jälleen tavata vanhoja ystäviään, ja otti
Halvorilta lämpimät jäähyväiset. Mutta tällä oli vielä jotakin asiaa,
koska hän alkoi kopeloida taskujaan.
Viimein hän veti povestaan esille neljään osaan taitetun paperin, mutta
näytti hiukan epäröivän, sopiko sitä nyt jättää. Se oli kuulutus, jonka
he olivat aikoneet luetuttaa huomenna kirkossa. Ehkä kirkkoherra nyt
kumminkin ottaisi sen, ettei tarvitsisi lähettää erityistä tuojaa sitä
varten.
Päästyään huoneeseensa ja sytytettyään kynttilät kirkkoherra aukaisi
paperin ja luki:
"Omistajan Jerusalemiin muuton tähden tarjotaan Ingmarilan perintötila
myytäväksi."
Kirkkoherra ei päässyt pitemmälle. Hän sai syviä ja ihmeellisiä
ajatuksia. "Vai jo se meidätkin yllätti", hän sanoi puoliääneen, ikään
kuin ukkosvaarusta puhuen. "Tätä minä olenkin jo monta monituista
vuotta odotellut."