Saman kauniin helmikuun päivän iltahämärissä seisoo kaksi nuorta
ihmistä jutellen kylän raitilla.
Nuori mies on vedättänyt metsästä suunnattoman suurta hirttä, jota
hevonen tuskin saa kulkemaan. Siitä huolimatta hevosen on täytynyt
tehdä pitkä kierros, että hirsikuorma kulkisi kirkonkylän kautta ja
suuren, valkoiseksi maalatun koulutalon ohitse.
Koulun kohdalla hevonen sitten seisahdutettiin, ja muuan nuori tyttö
riensi melkein heti veräjän ulkopuolelle hirttä katselemaan.
Ja väsymättä hän sitä ihailee. Sepä on vasta pitkä ja paksu ja suora,
ja siinäpä on kaunis, vaaleanruskea kaarna, ja entä kuinka tiivistä ja
tervettä puuta se on!
Nuori mies kertoo hyvin asiallisena, että se on kasvanut
hiekkakankaalla kaukana Olofshättan pohjoispuolella; hän kertoo
milloinka hän sen kaasi ja kuinka kauan se on maannut metsässä
kuivumassa. Hän teroittaa tytön mieleen, kuinka monta tuumaa se on
ympärimitaltaan ja montako läpimitaltaan.
Tyttö on nähnyt tuhannen tuhansia tukkeja uitettavan jokea alas ja
vedettävän pitkin maantietä, mutta nyt hän kumminkin ihastuu ikihyväksi
tuota hirttä katsellessaan.
"Voi kuitenkin, Ingmar", hän sanoo, "tämähän on vasta ensimmäinen!"
Kesken iloansa häntä on huolettanut ajatus, että tarvittiin koko viiden
vuoden vaivannäöt, ennen kuin Ingmar pääsi vedättämään ensimmäistä
hirttä heidän yhteisen kotinsa rakennukseen. Kuinka kauan kuluneekaan
toisten vedättämiseen ja itse rakennustyöhön?
Mutta Ingmar uskoo, että vaikeuksista on jo päästy.
"Odotahan, Gertrud", hän sanoo, "jos vain ehdin ajaa hirret kelin
aikana metsästä, ovat huoneet pian katto päällä."
Pakkanen kiristyy yöksi, aurinko on jo aikoja sitten laskenut. Hevonen
värisee viluissaan, ravistelee päätänsä ja kuopii lunta jalallaan.
Otsatukka ja harja ovat kuurassa.
Mutta noita nuoria ei tunnu paleltavan. He saavat lämpimänsä siitä,
että rakentavat kotinsa valmiiksi kellarista ullakkoon asti.
Ja rakennettuaan huoneet he alkavat sijoitella huonekaluja.
"Sohvan paikka on tuossa sivuseinällä", sanoo Ingmar.
"Mutta eihän meillä minun tietääkseni sohvaa ole", tyttö vastaa.
Silloin nuori mies puraisee huultaan. Hän ei ollut aikonut vielä isoon
aikaan mainita, että nikkarilla on jo sohva heitä varten valmiina,
mutta nyt se salaisuus tuli ilmi.
Silloin Gertrudinkin täytyy ilmaista viisivuotinen salaisuutensa. Hän
kertoo palmikoineensa hiuslaitteita ja kutoneensa nauhoja ja niillä
ansioillaan hankkineensa kaikenlaisia taloustarpeita, patoja ja
pannuja, lautasia ja kulhoja, raiteja ja päänalaisia, pyyhkeitä ja
lattiamattoja.
Ingmar tulee kovin hyvilleen tällaisesta rikkaudesta ja ylistelee häntä
kauneimmin sanoin mitä keksii. Mutta kesken kiitoksensa hän vaikenee.
Hän on melkein arasti vilkaissut Gertrudiin ja hämmästyy nyt niinkuin
ainakin puhumattomaksi ajatellessaan, että tuo suloinen olento on
tuleva hänen omakseen.
"Mikä sinun on, Ingmar?" tyttö kysyy.
"Sitä ajattelen, että kaikkein parasta on kuitenkin saada sinut."
Gertrud ei vastaa, vaan hivelee kädellään tuota hirttä, joka on tuleva
hänen ja Ingmarin yhteisen kodin seinään. Hän tietää, että hänen on
siellä turvallista ja hauskaa elää, sillä hänen tuleva miehensä on
älykäs ja hyväsydäminen, jalo ja uskollinen.
Samassa muuan vanha eukko mennä leuhkaisee heidän ohitsensa. Hän
näyttää olevan äkeissään ja puhua sopottaa itsekseen kiivaita sanoja.
"Niin, niin, niin", eukko sanoo, "ei heidän onnensa kestä kauempaa kuin
aamunkoitosta päivännousuun. Ensi koettelemuksessa heidän uskonsa
murtuu kuin sammalista punottu köysi. Ja heidän elämänsä on oleva
pitkää pimeyttä."
"Eihän hän vain meitä tarkoittane?" sanoo nuori tyttö.
"Kuinka tuo tuollainen voisi meihin soveltua?" vastaa nuori mies.