Vanha vaimo astuu ulos metsämökkinsä ovesta. Vaikka on arkipäivä, on
hän parhaassa puvussaan aivan kuin kirkkoon mennessä. Hän ottaa avaimen
lukosta ja pistää sen tavalliseen paikkaansa kuistinportaan alle.
Pari askelta käytyään eukko kääntyy taaksepäin katsomaan lumiharteisten
kuusien keskellä könöttävää harmaata pikku mökkiään.
Hän katselee pikku pirttiään hellin silmin. "Monta onnellista päivää
olen täällä elänyt", hän lausuu juhlallisesti itsekseen. "Niin, niin,
Herra antoi, Herra otti."
Sitten hän lähtee astelemaan metsäpolkua. Hän on jo vanha ja raihnas,
mutta kävelee vielä suorana, pää pystyssä, vaikka ikä kuinka koettaisi
niskaa nujertaa.
Hänellä on kauniit kasvot ja hienohapsinen, valkoinen tukka. Hän on
niin lempeän näköinen, että ihan ihmetyttää kuulla hänen puhuvan
karhealla äänellä, juhlallisesti ja verkalleen kuin vanha profeetta.
Hänellä on pitkä matka, sillä hän on menossa hellgumilaisten kokoukseen
Ingmarilaan. Vanha Eeva Gunnarintytär on näet kaikkein hartaimpia
Hellgumin opin kannattajia.
Oi niitä ihania innostuksen aikoja, ajattelee hän siinä polkua
astuessaan, kun enemmän kuin puolet pitäjää tunnusti Hellgumin oppia.
Kuka silloin olisi aavistanut niin monen meistä luopuvan, että tuskin
viiden vuoden päästä meitä on jäljellä vain parikymmentä henkeä, lapsia
lukuunottamatta.
Hänen ajatuksiinsa palautuu se aika, jolloin hän, synkän metsän
yksinäinen ja unohdettu asukas, yht'äkkiä oli saanut koko parven veljiä
ja sisaria, jotka kävivät häntä katsomassa, jotka aina suurten
lumipyryjen jälkeen muistivat avata tien hänen mökilleen ja pyytämättä
täyttivät hänen halkovajansa kuivilla, pilkotuilla puilla. Hän
ajattelee sitä aikaa, jolloin Ingmarilan Katri emäntä sisarineen ja
paljon muutakin pitäjän vallasväkeä piti rakkaudenaterioita hänen
sammaltuneessa mökissään.
Voi voi, että niin moni on lyönyt laimin oikean autuuden päivän, hän
ajattelee. Nyt on rangaistus tulossa. Ensi kesänä meidän kaikkien
täytyy hukkua sen tähden, että niin harvat ovat kuulleet kutsua ja
etteivät nekään kutsutut ole pysyneet lujina.
Vanhuksen ajatukset kääntyvät sitten tutkistelemaan muuatta Hellgumin
kirjettä, yhtä noista kirjeistä, joita hellgumilaiset kunnioittavat
kuin apostolin sanoja ja lukevat kokouksissaan niinkuin muut Raamattua.
"Oli aika, jolloin hänen puheensa oli silkkaa maitoa ja hunajaa", hän
sanoi. "Hän kehoitti meitä suvaitsemaan kääntymättömiä ja lempeästi
kohtelemaan luopuneita. Hän opetti rikkaita olemaan yhtä armeliaita
jumalattomille kuin vanhurskaillekin. Mutta viime aikoina hän on ollut
sappea ja iisoppia. Hän ei kirjoita muusta kuin rangaistuksista ja
koettelemusten ajoista."
Eukko oli jo ehtinyt metsänreunaan, josta näkyi koko tienoo.
Päivä oli hyvin kaunis. Helmikuun puhtaan valkoinen lumi peitti koko
seudun, kaikki puut torkkuivat talviuntaan, eikä tuulikaan hievahtanut.
Mutta vanhus ajatteli vain, että koko tämä tyynessä talvihorroksessa
lepäävä seutu oli heräävä kiehuvan rikkitulvan poltettavaksi, ja hän
näki liekkien hulmuavan pitkin tuota pintaa, jolla nyt lumi hohti.
Hellgum ei ole sitä suoraan sanonut, eukko ajatteli, mutta hän
kirjoittaa alituiseen suuresta koettelemuksesta. Niin niin, kuka sitä
ihmettelisi, vaikka tämä pitäjä saisi kärsiä Sodoman rangaistuksen ja
hävitettäisiin kuin Babylon!
Kävellessään nyt seudun halki ei Eeva Gunnarintytär voinut
katsella yhtään rakennusta kuvittelematta, kuinka sekin on vielä
maanjäristyksessä pirstoutuva mureniksi kuin hiekka, ja ihmisiä
tavatessaan hän ajatteli, kuinka helvetin pedot niitä vielä hätyyttävät
ja kitaansa ahmivat.
Kas, tuossa on koulumestarin Gertrud, hän ajatteli, tavatessaan tiellä
kauniin tytön. Hänen silmänsä loistavat ja välkkyvät kuin auringon
kimmellys lumella. Siitä kai hän on niin iloissaan, kun aikoo syksyllä
viettää häitään Ingmar Ingmarinpojan kanssa. Näkyypä hänellä olevan
lankavyyhti kainalossa. Varmaankin nyt pannaan kuteille liinakangas
oman kodin uutimiksi. Mutta kyllä tuho keskeyttää sen kankaan
kutomisen.
Eukko katsoi synkin silmin puolelle ja toiselle ehdittyään
kirkonkylään, joka oli kasvanut ihan uskomattoman komeaksi. Niin,
nämäkin keltaisiksi ja valkoisiksi maalatut, laudoitetut ja
isoruutuiset talot tulevat vielä rojahtamaan murskaksi samoin kuin
hänen mökkirähjänsä, jossa ikkunat ovat pikku luukkuja ja sammal
rehottaa seinänraoissa.
Keskellä kylää hän seisahtui ja survaisi kepillään maahan. Hänessä
kuohahti ilmi suuttumus. "Niin niin", hän huusi kovalla äänellä, niin
että kaikki ulkona kulkijat kääntyivät katsomaan, "niin niin, näissäkin
taloissa on sellaisia, jotka ovat hylänneet Kristuksen evankeliumin ja
pysyvät perkeleen evankeliumissa. Miks'eivät noudattaneet kutsua,
miks'eivät kääntyneet synnin tieltä! Heidän tähtensä nyt tuho tulee.
Jumala lyö kovin käsin. Jumalan käsi kurittaa samalla tavalla
vanhurskasta kuin väärintekijää."
Sillan toisella puolen eukko joutui yhteen matkaan muutamien toisten
hellgumilaisten kanssa. Ne olivat vanha Fält korpraali ja Kolåsin
Gunnar sekä hänen vaimonsa Briitta Ingmarintytär. Kohta sen jälkeen
myöskin Höökin Matti Erkinpoika ja hänen poikansa Gabriel sekä
lautamiehen Gunhild tapasivat heidät.
He olivat kaikki pitäjän kuosin mukaisissa monivärisissä vaatteissa,
jotka näyttivät hyvin kauniilta ja hauskoilta valkoisella lumitiellä.
Mutta Eeva Gunnarintytär ajatteli vain, että he olivat kuin
mestauslavalle vietäviä vankeja, kuin teurastuspenkkiin ajettavaa
karjaa.
Kaikki hellgumilaiset olivat alakuloisen näköisiä. He kävelivät niska
kyyryssä, ikään kuin mielensä apeuden sortamina. He kaikki olivat
odottaneet, että autuuden valtakunta tulisi maan päälle jo hyvinkin
pian ja että hekin saisivat nähdä sen päivän, jolloin uusi Jerusalem
taivaan pilvistä maahan laskeutuu. Mutta ollessaan nyt jo näin vähissä
ja kun heidän pakostakin täytyi uskoa toiveensa turhaksi, tuntui heidän
rintaansa pakahduttavan. He kävelivät laahustaen hiljakseen,
huokailivat usein eivätkä osanneet puhella mistään. Sillä tähän asiaan
he olivat, ainoan kerran iässään, täydestä sydämestään antautuneet.
Siihen he olivat uskaltaneet koko elämänsä, ja nyt se oli menetetty.
Mitä he niin kovin murehtinevat, eukko ajatteli. Eiväthän he edes usko
pahinta, eivät tahdo käsittää Hellgumin sanoja. Olen kyllä selittänyt
heille hänen tarkoituksensa, mutta he eivät ota sitä kuuleviin
korviinsa. Voi näitä tasangon asujaimia, joilla aina on yllään avara
taivaanlaki, sillä täällä he eivät koskaan opi pelkäämään! Heidän
ymmärryksensä ei ylety niin pitkälle kuin sen, joka yksinään istuu
metsien syvyydessä.
Hän huomasi hellgumilaisten olevan sen vuoksi peloissaan, kun Halvor
oli arkipäivänä kutsunut heidät kokoukseen. Olikohan taas joku heistä
luopunut? He vilkuivat arasti toisiinsa, tutkien toisiaan sairaalloisen
epäilevästi, ikään kuin kysyen: kuinka kauan sinä pysynet lujana, ja
entä sinä?
He ajattelivat että melkein parasta olisi lopettaa jo nyt, hajottaa
yhdellä kertaa heidän eriseuransa, samoin kuin äkillinen kuolema on
hidasta riutumista parempi.
Voi kuitenkin, oliko siis häviöön joutuva tämäkin uskonliitto, tämä
rauhanoppi, tämä ihana veljeys- ja yhteiselämä, johon heidän koko
sydämensä oli ollut niin kiintynyt!
Näiden alakuloisten ihmisten astellessa tietä kohosi hohtava
talviaurinko iloisesti kimmeltäen yhä ylemmäs siniselle taivaanlaelle.
Lumesta kohosi raitista viileyttä, joka rohkaisi ja virkisti mieltä.
Näytti siltä kuin pitäjän joka puolella kohoavat havupuiset harjut
olisivat imeneet itseensä ihmisten huolet.
Vihdoin he ehtivät Ingmarilaan ja nousivat lumikattoisen kuistin
portaita sisään.
Ingmarilan väentuvan seinällä katonrajassa oli aina riippunut taulu,
jonka varmaankin joku maalaistaiteilija sata vuotta sitten oli kyhännyt.
Se kuvasi korkeiden muurien ympäröimää kaupunkia, josta joitakuita
talojen päätyjä ja katonharjoja näkyi muurien ylitse. Jotkut olivat
punaisiksi maalattuja talonpoikaispirttejä vihreine turvekattoineen,
toisissa oli valkoiset seinät ja samanlaiset taitekatot kuin
herraskartanoissa ja toisissa raskaat kuparipäällyksiset tornit niinkuin
Falunin Kristiinan kirkossa.
Kaupungin ulkopuolella käveli herroja jalassaan polvihousut ja
solkikengät ja heilutellen ruokokeppejään, ja tulliportista ajoivat
vanhanaikaiset vaunut, joissa istui naisia, jauhetta hiuksissa ja
leveälieriset hatut päässä. Muurin vieressä kasvoi tiheälehtisiä,
tummanvihreitä puita, ja pieniä puroja välkkyili siellä täällä korkean
ruohikon keskellä, jota tuuli huojutti.
Taulun alle oli isoilla, monien korukiemurain ympäröiminä kirjaimilla
piirretty: _Tämä on Jumalan pyhä kaupunki Jerusalem_.
Sieltä ylhäältä katonrajasta, missä vanhan taulun paikka oli, ei sitä
monikaan huomannut. Harva Ingmarilassa käynyt lienee tiennyt sitä
olevankaan.
Mutta tänään oli taulun ympärillä vihreistä puolanvarsista kiedottu
seppele, joten se oitis pisti vieraan silmään. Eeva Gunnarintytär
huomasi sen heti, ja hän ajatteli: Kas niin, nyt Ingmarilassakin
tiedetään, että loppu on tulossa; sen vuoksi he tahtovat antaa meidän
katsella taivaan kaupunkia.
Hänestä näyttivät Katri ja Halvor vastaan tullessaan vielä synkemmiltä
ja apeammilta kuin muut. Niin niin, he tietävät että tuho on lähellä,
hän ajatteli.
Eeva Gunnarintytär pantiin istumaan vanhimman paikalle pöydänpäähän, ja
hänen edessään oli avattuna Amerikasta tullut kirje.
"Niin, olemme nyt saaneet kirjeen rakkaalta Hellgum veljeltämme",
Halvor sanoi. "Siitä syystä minä olen kutsunut veljet ja sisaret
kokoon."
"Arvatenkin se sitten on Halvorin mielestä tärkeä sanoma", sanoi
Kolåsin Gunnar miettiväisenä. -- "Niin on", Halvor sanoi, "tässä
Hellgum nyt selittää ne viimekertaiset sanansa, että me joudumme kovaan
koettelemukseen." -- "Tokkopa meistä kukaan mahtaa arastella
kärsimyksiä Herran puolesta", sanoi Gunnar.
Useita hellgumilaisia piti vielä kauan odottaa. Eeva
Gunnarintytär-vanhus istui paikallaan kädet helmassa ja katseli
kaukonäköisin silmin Hellgumin kirjettä. Se muistutti hänelle
Ilmestyskirjan monilla sineteillä suljettua kirjettä. Hän aavisti, että
samassa silmänräpäyksessä, kun joku ihmiskäsi kajoaisi kirjeeseen, oli
hävityksen enkeli lentävä taivaasta alas.
Hän kohotti silmänsä ylöspäin katsellakseen Jerusalemtaulua. "Niin
niin", hän itsekseen hymisi, "varmasti minä tahdon päästä siihen
kaupunkiin, jonka portit ovat kultaa ja muurit poltettua lasia." Ja hän
alkoi itsekseen lukea: "Ja sen kaupungin muurin perustukset olivat
kaikkinaisilla kalleilla kivillä kaunistetut: ensimmäinen perustus oli
jaspis, toinen saphirus, kolmas calcedonius, neljäs smaragdus, viides
sardoniks, kuudes sardius, seitsemäs chrysolitus, kahdeksas berillus,
yhdeksäs topazius, kymmenes chrysoprasus, yhdestoistakymmenes
hyacinthus, kahdestoistakymmenes ametystu."
Eukko mietiskeli niin hartaasti rakasta Ilmestyskirjaa, että hän
kavahti kuin nukuksista Halvorin astuessa siihen pöydän päähän, missä
kirje oli. -- "Lauletaan nyt aluksi jokin virsi", sanoi Halvor.
"Otettaisiin vaikka numero 244."
Ja hellgumilaiset veisasivat:
Oi Jerusalem armahain,
sä kultakaupunki,
oot kotoni sä lämmin ain'
ja suurin iloni.
Eeva Gunnarintyttäreltä pääsi helpotuksen huokaus, kun tuo vaikea hetki
vielä vähäksi aikaa lykkäytyi.
"Voi voi, kuinka minäkin eukkorähjä vielä pelkään kuolemaa!" hän
ajatteli melkein häpeissään.
Veisuun loputtua Halvor otti kirjeen käteensä ja alkoi vetää sitä
esille kuoresta.
Samassa Eeva Gunnarintytär joutui haltioihinsa ja nousi seisoalleen
rukoilemaan otollista mieltä sen sanoman vastaanottamiseksi, joka siitä
kirjeestä kuultaisiin. Hän rukoili kauan, ja Halvor odotti sillä aikaa
kirje kädessään.
Sitten hän alkoi lukea laulavalla saarnaäänellä:
"Rakkaat veljet ja sisaret. Jumalan rauhaa!
Aina tähän asti minä olen luullut, ettei meidän uskomme
tunnustajia olisi muita kuin minä ja te minun oppiini kääntyneet.
Mutta, Jumalan kiitos, nyt olen täällä Chicagossa tavannut
uskonveljiä, jotka ajattelevat ja elävät samojen sääntöjen mukaan.
Sillä tietäkää, että täällä Chicagossa asui 80-luvulla
mies nimeltä Edward Gordon. Hän ja hänen vaimonsa olivat
jumalaapelkääviä ihmisiä. He surivat katkerasti maan päällä
vallitsevaa kurjuutta ja rukoilivat Jumalalta armoa saadakseen
sitä ainakin hiukan poistetuksi.
Silloin tapahtui, että Edward Gordonin vaimo lähti pitkälle
merimatkalle, jolloin laiva joutui haaksirikkoon ja hän jäi
turvattomana veden varaan. Ja tässä kovimmassa hädässään hän
kuuli Jumalan äänen. Ja Jumalan ääni käski ihmisiä elämään
yhteishengessä.
Ja vaimo pelastui merihädästä ja palasi miehensä luokse ja
ilmoitti hänelle Jumalan sanoman. Silloin mies sanoi: 'Se
on totisesti suuri Jumalan käsky, että meidän pitää elää
yhteishengessä, ja me tahdomme noudattaa sitä. Se on niin suuri
sanoma, ettei koko maanpiirissä ole kuin yksi ainoa kyllin
arvokas paikka sen julistamiseksi. Kootkaamme siis ystävämme ja
muuttakaamme Jerusalemiin julistamaan Jumalan viimeistä pyhää
käskyä Siionin vuorelta.'
Sitten Edward Gordon muutti Jerusalemiin vaimonsa ja
kolmenkymmenen muun kanssa, jotka tahtoivat noudattaa Jumalan
viimeistä pyhää käskyä.
Siellä he kaikki elivät yksimielisesti samassa talossa. He
jakoivat tasan omaisuutensa, palvelivat toisiaan ja valvoivat
toistensa elämää.
Ja he ottivat huostaansa köyhäin lapsia ja hoitivat heidän
sairaitaan. He olivat iäkkäiden tukena ja auttoivat kaikkia
puutteenalaisia, vaatimatta koskaan palkkiota tai vastalahjaa.
Mutta he eivät saarnanneet kirkoissa eivätkä toreilla, vaan
sanoivat: Meidän elämämme puhukoon meidän puolestamme.
Mutta kuullessaan sellaisesta elämästä puhuttavan ihmiset
sanoivat: Nuo eivät voi olla täysijärkisiä.
Ja heidän pahimpia vastustajiaan olivat ne kristityt, jotka olivat
tulleet Palestiinaan käännyttämään juutalaisia ja muhamettilaisia
opettamalla ja saarnaamalla. He sanoivat: Mitä nuo ovat, jotka
eivät saarnaa? Varmaan he ovat tulleet tänne viettämään huonoa
elämää ja tyydyttämään aistillisia himojaan pakanain kanssa.
Ja he melusivat ja kirkuivat niin kovasti, että heidän äänensä
kuului meren yli kotimaahan saakka.
Jerusalemiin muuttaneiden joukossa oli muuan leskivaimo. Hänellä
oli muassaan kaksi alaikäistä lastansa, ja hän oli hyvin rikas.
Hänen veljensä oli jäänyt kotimaahan, ja tälle nyt ihmiset
alkoivat sanoa: 'Kuinka sallit sisaresi lapsineen elää noiden
syntisten ihmisten kanssa? He ovat pelkkiä laiskureita, jotka
jouten tuhlaavat hänen omaisuuttaan!' Ja veli nosti oikeusjutun
sisartaan vastaan pakottaakseen hänet ainakin lähettämään lapsensa
Amerikkaan kasvatettaviksi.
Tätä oikeusjuttua varten leski matkusti lastensa sekä Edward
Gordonin ja hänen vaimonsa kanssa vähäksi aikaa Chicagoon. He
olivat silloin asuneet Jerusalemissa neljätoista vuotta.
Heidän palatessaan vieraalta maalta heistä kirjoitettiin kaikkiin
sanomalehtiin, ja toiset sanoivat heitä hulluiksi ja toiset
pettureiksi."
Tässä kohden Halvor keskeytti lukemisensa ja kertoi uudelleen omin
sanoin kirjeen alkuosan, että kaikki sen ymmärtäisivät.
Sitten hän jatkoi:
"Mutta Chicagossa on muuan talo, jonka te tiedätte. Ja siinä
talossa asuu ihmisiä, jotka koettavat vanhurskaudessa palvella
Jumalaa ja jakavat kaikki keskenään tasan ja valvovat toistensa
elämää.
Me tämän talon asukkaat näimme lehdissä kerrottavan noista
'hulluista' ja aloimme sanoa toisillemme: Noilla ihmisillä on
sama usko kuin meillä. He ovat liittyneet yhteen viettääksensä
hurskasta elämää. Meidän pitäisi nähdä noita uskon veljiämme.
Me kirjoitimme heille, että tulisivat käymään luonamme. Ja
nämä Jerusalemista tulleet vieraat noudattivat kutsua, ja me
vertailimme heidän kanssaan uskoamme ja sanoimme: 'Kas, me
ajattelemme ja uskomme samalla tavalla. Jumalan armosta me olemme
toisemme löytäneet.'
He kertoivat meille Jumalan kaupungista, joka ihanana helottaa
valkoisella vuorellaan, ja me ylistimme heidän onneansa, kun he
saivat kulkea niitä teitä, joita Jeesus muinoin vaelsi.
Silloin joku meistä sanoi: 'Mutta miks'emme mekin voisi seurata
heitä Jerusalemiin?'
He vastasivat: 'Älkää seuratko meitä sinne, sillä Jumalan pyhässä
kaupungissa vallitsee riita ja taistelu, hätä ja kulkutaudit,
köyhyys ja ihmisten ilkeys.'
Silloin muuan meistä heti huusi: 'Ehkäpä Jumala juuri sen vuoksi
toi teidät luoksemme, että me lähtisimme sinne teidän kanssanne
taistelemaan kaikkea sitä vastaan.'
Ja samalla me kaikki tunsimme sydämiemme kuohahtavan ja kuulimme
Jumalan äänen sanovan: 'Niin on, se on minun tahtoni.'
Kysyimme, tahtoivatko he ottaa meidät mukaansa, vaikka me olemme
köyhiä ja oppimattomia, ja he vastasivat tahtovansa.
Silloin me päätimme siitä lähtien olla veljiä ja sisaria ja
jakaa keskenämme kaikki, ja he omistivat meidän uskomme ja me
heidän, ja kaiken aikaa me olimme kuin haltioissamme ja tunsimme
suurta iloa. Ja me sanoimme: 'Nyt me näemme, että Jumala rakastaa
meitä, koska hän lähettää meidät samaan maahan, minne hän muinoin
lähetti oman poikansa. Ja nyt me tiedämme oppimme oikeaksi, koska
Jumala tahtoo, että sitä on julistettava hänen pyhältä Siionin
vuoreltaan.'
Mutta silloin joku meistä sanoi: 'Entä meidän ruotsalaiset
veljemme!' Ja me sanoimme Jerusalemista tulleille: 'Meitä on
enemmän kuin te tässä näette. Meillä on veljiä ja sisaria
Ruotsissa. Heillä on ollut kovia koettelemuksia, sillä moni on
heistä luopunut, ja heidän on täytynyt ankarasti kilvoitella
vanhurskauden puolesta eläessään syntisten keskellä.'
Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Kutsukaa ruotsalaiset veljenne
ja sisarenne myös meidän mukaamme Jerusalemiin ottamaan osaa
pyhään työhön.'
Ensin me miellyimme siihen ajatukseen, että te seuraisitte meitä
ja että saisimme riemuiten viettää yhteiselämää Jerusalemissa,
mutta heti sen jälkeen me kävimme murheellisiksi ja sanoimme:
'Eivät he kuitenkaan henno luopua suurista taloistaan ja
viljavista pelloistaan ja totutuista töistään.'
Mutta Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Meidän luonamme he eivät
voi saada peltoja eivätkä isoja taloja, mutta he saavat kulkea
niitä teitä, joita Jeesuksen jalat ovat kuluttaneet!'
Meitä epäilytti yhä vielä ja me sanoimme: 'Eivät he kumminkaan
tahdo lähteä vieraaseen maahan, jossa ei kukaan, ymmärrä heidän
kieltään.'
Jerusalemista tulleet vastasivat: 'He ymmärtävät kyllä mitä
Palestiinan kivet kertovat heidän Vapahtajastaan.'
Me sanoimme: 'Eivät he tahdo jakaa omaisuuttaan vierasten kanssa
ja jäädä rahattomiksi kuin kerjäläiset. Eivätkä he tahdo luopua
vallastaan, sillä he ovat kotiseutunsa johtoväkeä.'
Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Meidän luonamme ei heillä
ole tarjona valtaa eikä omaisuutta, mutta he saavat ottaa osaa
Vapahtajamme Jeesuksen kärsimykseen.'
Heidän näin sanottuaan me iloitsimme taas suuresti ja uskoimme
teidän tulevan.
Mutta nyt minä sanon teille, rakkaat veljet ja sisaret, älkää
tämän luettuanne keskustelko siitä, vaan istukaa hiljaa ja
kuunnelkaa! Ja mitä Jumalan ääni käskee teidän tehdä, se tehkää!"
Halvor sovitti kirjeen takaisin kuoreen ja sanoi: "Tehkäämme nyt kuten
Hellgum kirjoittaa. Istukaamme ääneti ja kuunnelkaamme."
Äänettömyyttä kesti sitten pitkän aikaa Ingmarilan väentuvassa.
Vanha Eeva Gunnarintytär istui samoin kuin muutkin äänettömänä,
odottaen Jumalan äänen kutsuntaa. Hän käsitti tämän kaiken omalla
tavallaan. Niin niin, hän ajatteli, sitä Hellgum tarkoittaa, että
meidän on mentävä Jerusalemiin pelastuaksemme suuresta hävityksestä.
Herra tahtoo pelastaa meidät rikkitulvasta ja varjella meitä
tulisateelta. Ja ne meistä, jotka ovat vanhurskaita, saavat kuulla
Jumalan äänen, ja heidän on lupa paeta.
Eukon päähän ei hetkeksikään juolahtanut, että tällaisessa tapauksessa
jonkun mielestä saattoi tuntua raskaalta luopua kodistaan ja
synnyinmaastaan. Hän ei voinut edes kuvitella, että kukaan epäröisi,
pitikö jättää kotiseudun vihreät metsät, somasti soluva virta ja uhkeat
pellot. Moni muu ajatteli pelko sydämessä elintapojensa muutosta,
synnyinkodin, vanhempain ja sukulaisten hylkäämistä, mutta hän ei.
Tällä tavallahan Jumala tahtoi pelastaa heidät, samoin kuin muinoin
Nooan ja Lootin. Kutsuttiinhan heitä ylen ihanaan elämään Jumalan
pyhässä kaupungissa. Hänestä tuntui aivan samalta kuin jos Hellgum
olisi kirjoittanut, että he tulevat elävinä nousemaan ylös taivaaseen.
Kaikki istuivat silmät ummessa, vaipuneina sisäiseen tutkisteluun.
Monet olivat sellaisissa tuskissa, että kylmä hiki kihosi otsaan. Nyt
se varmaan on tullut se koettelemus, josta Hellgum meille ennusti, niin
he huokailivat.
Aurinko oli vaipunut taivaanrantaan ja loi häikäiseviä säteitään
huoneeseen. Sen ruskossa nuo kaikki kalpeat kasvot hohtivat
veripunaisina.
Viimein Ljungo Björnin vaimo, Martta Ingmarintytär, siirsihe alas
penkiltä ja polvistui lattialle. Ja hänen jäljestään toisetkin
hiljakseen painautuivat polvilleen.
Sitten yhdellä kertaa useat heistä huoahtivat syvään, ja hymy kirkasti
heidän kasvojaan.
Katri Ingmarintytär sanoi vihdoin ihmettelevin äänin: "Nyt minä kuulen
Jumalan kutsun."
Lautamiehen Gunhild kohotti hurmaantuneena kätensä, ja kyynelet
vierivät virtana hänen poskilleen. -- "Minä myöskin lähden", hän sanoi.
"Jumalan ääni kutsuu minua."
Sitten Kristo Laurinpoika ja hänen vaimonsa sanoivat melkein yht'aikaa:
"Korvaani huutaa, että minun pitää lähteä. Minä kuulen Jumalan kutsun."
Toinen toisensa jälkeen he saivat kutsun, ja samassa heidän tuskansa ja
ikävänsä hävisi. Suuren suuri ilo valtasi heidät. Nyt he eivät enää
huolehtineet taloistaan eikä sukulaisistaan. He ajattelivat vain
uskokuntansa virkoamista uuteen eloon, ja kuinka ihanaa on olla
kutsuttuna Jumalan pyhään kaupunkiin.
Mutta Halvor Halvorinpoika ei vielä ollut kutsua kuullut. Hänen
rukouksensa kiihtyi yhä voimakkaammaksi, hän oli tuskissaan ja
ajatteli: Jumala ei tahdo kutsua minua, kutsuttuaan toiset. Hän näkee,
että minä rakastan peltojani ja niittyjäni enemmän kuin hänen sanaansa.
Minä en ole hänelle kelvollinen.
Katri Ingmarintytär meni Halvorin luokse ja laski kätensä hänen
otsalleen. -- "Ole ihan ääneti, Halvor, ja kuuntele hiljaisuudessa."
Halvor pusersi molempia käsiään ristiin niin kovasti, että nivelet
rusahtelivat. "Ehkei Jumala pidä minua kelvollisena lähtemään", hän
sanoi.
"Kyllä sinä saat lähteä, kun vain nyt olet hiljaa", sanoi Katri. Hän
laskeutui Halvorin viereen polvelleen ja kiersi kätensä hänen
vyötäisilleen. -- "Kuuntele nyt ihan ääneti, Halvor, äläkä pelkää."
Parin silmänräpäyksen päästä Halvorin mielenjännitys lauhtui. -- "Minä
kuulen, kuulen jotakin hyvin etäältä." -- "Ne ovat enkelien kanteleita,
niiden jäljestä sitten Jumalan ääni kuuluu. Nyt sinun pitää olla ihan,
ihan ääneti." Hän painautui vielä enemmän Halvoria vasten. Niin hellä
hän ei ollut koskaan muiden nähden ollut. -- "Ah", Halvor huudahti
lyöden käsiään yhteen, "nyt minä kuulin. Se sanoi minulle niin kovasti,
kuin olisi korviini huutanut: 'Mene minun pyhään kaupunkiini
Jerusalemiin!' Silläkö tavalla te kaikki muutkin kuulitte?" -- "Niin,
niin", kaikki huusivat. "Samalla tavalla me kaikki olemme kuulleet."
Mutta vanha Eeva Gunnarintytär alkoi nyt vaikeroida. -- "Minä en ole
kuullut mitään. Minä en pääse mukaanne. Minä olen Lootin vaimo, en
pääse kanssanne pakoon. Minun täytyy jäädä seisomaan ja muuttua
suolapatsaaksi."
Hän itki tuskissaan ja hellgumilaiset kokoontuivat hänen avukseen
rukoilemaan. Mutta sittenkään hän ei kuullut mitään ja hän aivan
kiemuroi hädissään. "Ei kuulu, ei, ei kerrassaan mitään", hän sanoi,
"mutta teidän täytyy kumminkin ottaa minut mukaanne. Ette saa jättää
minua tänne, ette saa antaa minun hukkua rikkitulvaan."
"Älä hätäile, Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Ehkä kutsu vielä tulee.
Jollei se tule tänä yönä, niin varmaan aamulla."
"Ettepä vastaa", eukko sanoi, "ettepä vastaa siihen mitä kysyn. Ettekö
aiokaan ottaa minua mukaanne, jollei kutsua tule?"
"Se tulee, se tulee", hellgumilaiset huusivat.
"Ettepä vastaa", eukko vaikeroi epätoivoisena.
"Rakas Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Emme voi ottaa sinua mukaamme,
jollei Jumala sinua kutsu. Mutta älä pelkää. Kyllä kutsu tulee."
Silloin eukko kiepsahti pystyyn polviltaan, oikaisi raihnaisen
ruumiinsa suoraksi ja jyskytti kepillään lattiaan.
"Te aiotte lähteä ja jättää minut hukkumaan", hän kiljahti. "Niin,
niin, niin. Te aiotte lähteä ja jättää minut hukkumaan."
Hän oli joutunut vihan vimmaan, ja nyt nähtiin Eeva Gunnarintytär
kerran vielä samana kuin ennen nuoruudessaan, väkevänä ja kiivaana ja
riehakkana.
"Älkää ikipäivinä silmiini tulko", hän huusi. "En huoli teistä
pelastajikseni. Hyi mokomia! Heittääpä vaimonsa ja lapsensa ja isänsä
ja äitinsä puikkiaksensa itse pakoon! Hyi hourupäitä, jotka hyvät
talonsa jättävät. On teillä älliä päässä, kun juoksette väärien
profeettain perään. Mutta teidänpä päällenne se sataakin se tuli ja
tulikivi. Teille se onkin tuho tulossa. Mutta me kotiinjäävät, me
jäämme eloon!"