Eräänä sumuisena kesäyönä vuonna 1880, siis pari vuotta ennen kuin
koulumestari rakensi rukoushuoneensa ja Hellgum palasi Amerikasta,
kulki suuri ranskalainen valtamerilaiva L'Univers Atlantin yli,
matkalla New Yorkista Havre'iin.
Kello oli noin neljä aamulla, ja kaikki matkustajat sekä useimmat
laivamiehet nukkuivat kojuissaan. Laivan tilavilla kansilla ei vielä
ollut ketään.
Aamun sarastaessa muuan vanha ranskalainen merimies käänteli ja
kieritteli itseään riippumatossaan saamatta unta silmiinsä. Meri
lainehti hiukkasen, ja laivan puuosat natisivat ja ruskivat myötäänsä,
mutta se ainakaan ei voinut estää häntä nukahtamasta.
Hänen ja hänen toveriensa makuusuojana oli laaja, mutta hyvin matala
katos välikannella. Sitä valaisi pari lyhtyä, joiden tuikkeessa näkyi
pitkät rivit harmaita makuuverkkoja nukkujineen heilahtelevan laivan
käännähdysten mukaan. Jokin tuulenhenkäys osui toisinaan ilmaluukusta
sisään niin raikkaan kosteana, että merimiesvanhuksen mieleen selvästi
kuvautui koko meri, joka siellä ulkona sumun kattamana keinui vihrein
aalloin.
Ei ole mitään meren vertaista, hän ajatteli.
Samassa kaikki äänet yht'äkkiä vaikenivat kuin ihmeen johdosta. Ei
kuulunut koneiden jyskettä eikä touvien natinaa, ei laineiden
läikkymistä, ei tuulen huminaa, ei kerrassaan mitään.
Oli aivan kuin laiva olisi uponnut. Merimiehen mieleen juolahti, että
nyt siis häntä ei koskaan kääritä vainajan liinoihin eikä panna
ruumisarkkuun, vaan he kaikki jäävät sellaisinaan ikuisiksi ajoiksi
heilumaan harmaissa makuuverkoissaan syvällä meren sisässä.
Ennen oli mereen hautaaminen häntä aina pelottanut. Nyt se tuntui
oikein hyvältä. Lainehtiva, läpikuultava vesi tuntui paljon
mieluisammalta peitteeltä kuin musta, raskas, tukehduttava hautausmaan
multa.
Ei ole mitään meren vertaista, hän uudelleen ajatteli.
Mutta sitten hänen mielensä taas alkoi käydä rauhattomaksi. Kuinkahan
hänen sielunsa käy, kun hän jää makaamaan meren syvyyteen saamatta
viimeistä voitelua? Hän pelkäsi, että osaakohan se sieltä milloinkaan
ylös taivaaseen.
Samassa näkyi kynttilän valo pilkottavan kokan puolelta, jonnepäin
makuusuoja kapeni, ja hän painautui riippumattojen alitse katsomaan
mistä se näkyi. Sieltä lähestyikin kaksi ihmistä palavat kynttilät
käsissään. Hän kurottautui yhä alemmas katsoakseen tarkemmin keitä ne
olivat.
Makuuverkot olivat niin lähetysten ja niin matalalla, että jos joku
tahtoi nukkujia tuuppimatta päästä huoneen lävitse, oli parasta kulkea
nelinryömin. Merimiesvanhus ihmetteli kovin, keitä ne olivat, jotka
kykenivät sitä tietä kulkemaan.
Kohta ne tulivatkin näkyviin. Ne olivat kaksi pientä messupoikaa, jotka
kumpikin kantoivat vahakynttilää. Hän näki selvästi poikain pitkät,
mustat kauhtanat ja lyhyeksikerityt päät.
Se ei merimiestä ensinkään kummastuttanut. Hän ajatteli vain, että
tietystihän noin pienet mahtuivat kulkemaan makuusijojen alitse,
vieläpä kynttilöitä kantaen.
Lieneeköhän siellä pappikin mukana, hän ajatteli. Samassa hän kuuli
heleän tiu'un kilinää ja näki jonkun tulevan jäljestäpäin. Mutta se ei
ollut pappi, vaan vanha eukko, joka ei ollut paljon messupoikia
pitempi.
Eukko näytti hänestä tutulta. "Eiköhän vain liene äitini", hän sanoi.
"Äitiä pikkuisempaa ihmistä en ole koskaan nähnyt. Ja kukapa muu voisi
hiipiä noin äänettömin askelin, ketään herättämättä."
Hän huomasi, että äidillä oli mustan pyhähameensa päällä polviin asti
ulottuva, pitsireunainen messupaita, samanlainen kuin papeilla. Hän
kantoi kädessään sitä suurta messukirjaa, jonka kannessa oli kultainen
risti ja jonka hän oli monet tuhannet kerrat nähnyt kotipitäjän kirkon
alttarilla.
Messupojat panivat kynttilänsä lattialle ja laskeutuivat polvilleen
hänen riippumattonsa viereen, heilutellen kumpikin suitsutusastiaansa.
Merimies tunsi pyhänsavun hienon tuoksun, näki sen sinisinä kierteinä
kohoilevan ilmaan ja kuuli suitsutusastiain ketjujen helinän.
Sillä aikaa äiti aukaisi messukirjan, ja merimies kuuli hänen lukevan
siitä, luultavasti kuoleman sakramenttia.
Nyt hän mielellään tahtoi levätä kuoltuaan meren syvyydessä. Siellä oli
paljon parempi olla kuin hautausmaan mullassa.
Hän oikaisihe pitkäkseen riippumatossaan, ja vielä kotvan aikaa hän
kuuli äitinsä hymisten lukevan latinalaisia sanoja. Pyhäsavu kiemurteli
hänen yllään, ja hän kuunteli edelleen suitsutusastiain ketjujen
helinää.
Sitten se lakkasi. Messupojat nostivat lattialta kynttilänsä ja
lähtivät käymään edellä, äiti paukautti kirjan kiinni ja seurasi heitä.
Merimies näki heidän etenevän näkymättömiin harmaiden makuuverkkojen
alitse.
Heidän mentyään äänettömyyskin heti loppui. Hän kuuli toveriensa
henkäykset. Laivan puuosat natisivat, tuuli suhisi, ja aallot lotisivat
keulassa. Hän oli siis vielä elossa meren pinnalla.
"Jeesus Maria, auta, mitä tämä näky merkitsee!" hän itsekseen kyseli.
Kymmenen minuutin kuluttua kuului laivan keskeltä kova jysäys. Tuntui
aivan siltä kuin L'Univers olisi katkennut kahtia.
Tuota minä odotinkin, ajatteli merimiesvanhus.
Nousi hirveä hälinä, toiset merimiehet syöksyivät unenpöpperössä
kannelle, mutta hän pukeutui huolellisesti parhaisiin vaatteisiinsa.
Hänen kielellään tuntui kuoleman suloinen esimaku. Hän alkoi jo tuntea
kotinsa olevan aaltojen alla.
* * * * *
Pieni tarjoilijapoika nukkui tuon kovan rysäyksen aikana kojussaan
yläkannen ruokasalongin vieressä.
Hän nousi istualleen hieroen unta silmistään ja ihmetellen mikä
räsähdys se oli. Kurkistaessaan ulos kohdallaan seinässä olevasta
hytinikkunasta hän alussa näki vain sumua, mutta sitten hän alkoi
erottaa ylhäältä sumupilvestä jotakin harmaata, muodotonta. Hän oli
näkevinään suuret, harmaat siivet, niin että varmaankin jokin
mahdottoman suuri harmaa lintu oli iskenyt kyntensä höyrylaivaan. Nyt
tämä vaappui ja mutkitteli hädissään, kun suuri hirviö raastoi sitä
kynsillään ja nokallaan ja pieksi siivillään.
Tarjoilijapoikanen kauhistui niin, että luuli kuolevansa.
Mutta hetkisen perästä hänen silmänsä selkenivät ja hän huomasi suuren
purjelaivan töykkivän höyryaluksen kylkeen. Hän näki sen suuret purjeet
ja kallistuneen kannen, jota pitkin outoja nahkatakkisia miehiä
juoksenteli hirveässä hädässä. Tuuli painoi takaapäin, ja laivan
lukemattomat purjeet olivat pingollaan kuin rummunnahka. Mastot
notkistuivat, raakapuita ja touveja katkeili paukahdellen kuin
pyssynlaukaukset.
Suuri kolmimastolaiva oli paksussa sumussa törmännyt L'Universin päälle
ja iskenyt terävän kokkansa niin syvälle tämän kylkeen, ettei päässyt
irti. Höyrylaiva kallisteli pahasti, mutta sen potkurit veivät sitä
eteenpäin, raahaten purjealusta muassaan.
"Herra Jumala", huudahti tarjoilijapoika rientäessään kannelle, "se
poloinen on tarttunut meihin kiinni ja nyt sen täytyy hukkua!"
Sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan, että heidän oma suuri ja luja
laivansa voisi olla vaarassa.
Höyrylaivan upseerit riensivät nyt kannelle, mutta nähtyään että vain
tavallinen purjealus oli heidän laivaansa takertunut, he tyyntyivät
kokonaan ja ryhtyivät huoletta tarpeellisiin toimiin saadakseen alukset
toisistaan irtautumaan.
Pikku tarjoilijapoika seisoi kannella aamutuulessa, Paljain jaloin ja
paitasillaan ja viittoi noita purjelaivan miespoloisia tulemaan
höyrylaivaan pelastaakseen henkensä.
Alussa ei kukaan ollut häntä huomaavinaan, mutta sitten hän näki ison,
punapartaisen miehen viittovan hänelle.
"Hyppää tänne, poika!" huusi mies nousten laivanpartaalle ottaakseen
vastaan. "Höyrylaiva uppoaa."
Pojasta oli aivan luonnotonta mennä hukkuvaan purjelaivaan. Hän huusi
kaikin voimin, että haaksirikkoisten piti pelastautua L'Universiin.
Toiset purjelaivan miehet koettivat tangoilla ja kekseillä työntää
höyrylaivaa irti, mutta se punapartainen näytti ennen kaikkea säälivän
tuota poikapahaista ja tahtovan saada hänet pelastetuksi. Hän pani
kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi: "Hyppää tänne, hyppää tänne!"
Poika seisoi kurjan näköisenä ja ohuessa paidassaan väristen
laivankannella. Hän polki paljasta jalkaansa ja heristi nyrkkiä
merimiehille, kun ne eivät totelleet häntä ja kiivenneet höyrylaivaan.
Kuinka sellainen suuri valtamerilaiva kuin L'Univers, jossa oli
kuusisataa matkustajaa ja kaksisataa laivamiestä, voisi hukkua? Ja
olivathan laivamiehet ja kapteenikin sitä paitsi yhtä huolettomia kuin
hän itse.
Äkkiä tuo punapartainen mies tempasi keksin käteensä. Hän kurotti sitä
poikaa kohti, kaappasi häntä paidasta kiinni ja yritti nostaa omaan
alukseensa. Laivanreunalle asti hän saikin hänet raahatuksi, mutta
siinä poika pääsi irti. Ei hän antanut väkisin vetää itseään
ventovieraaseen, uppoavaan laivaan.
Kohta sen jälkeen kuului uusi kauhea räsähdys. Purjelaivan kokka oli
murtunut, ja samalla laivat pääsivät toisistaan irti. Höyrylaivan
rynnätessä eteenpäin poika näki tuon jykevän kokkapuun laahaavan vettä,
repien mukaansa mastosta etupurjeet, jotka pilvenä pudota tupsahtivat
laivaväen päälle.
Mutta höyrylaiva eteni täyttä vauhtia, ja vieras laiva peittyi usvaan.
Muuta poika ei sitten nähnytkään kuin sen, että merimiehet alkoivat
nousta esille purjekasojen alta.
Sitten purjealus hävisi niin täydellisesti kuin olisi seinä noussut
väliin. Se on jo uponnut, ajatteli poika ja koetti kuunnella
hätähuutoja.
Silloin kuului höyrylaivaan kova, karkeaääninen huuto: "Pelastakaa
matkustajat! Laskekaa veneet vesille!"
Taas kului vähän aikaa ääneti. Poika odotti yhä, kuuluisiko
hätähuutoja.
Silloin huuto kuului uudelleen, nyt hyvin kaukaa. "Rukoilkaa! Olette
hukassa!"
Samassa muuan vanha merimies riensi kapteenin luo.
"Keskilaivassa on suuri vuoto, me alamme vajota", hän sanoi hiljaa ja
juhlallisesti.
* * * * *
Melkein samalla hetkellä kun höyrylaivassa saatiin selville vaaran
suuruus, ilmestyi pieni naisihminen kannelle.
Hän oli noussut ensiluokan hyteistä portaita myöten reippaasti ja
varmoin askelin, huolellisesti pukeutuneena, hatunnauhakin leuan alla
sievästi solmussa.
Hän oli pieni eukonkäppyrä, jolla oli harmaa pörrötukka, pyöreät
huuhkajansilmät ja punatäpläinen iho.
Niinä muutamina päivinä, joina matkalla oli oltu, hän oli ehtinyt
tutustua kaikkiin laivassa olijoihin; kaikki tiesivät, että hänen
nimensä oli Miss Hoggs, ja jok'ikiselle, sekä merimiehille että
matkustajille, hän oli selittänyt, ettei hän pelkää koskaan. Ei sanonut
ymmärtävänsä mitä syytä hänen olisi pelätä. Kerranhan hänen kumminkin
on kuoltava. Mitä sillä on väliä, tapahtuiko se ennemmin vai myöhemmin.
Nytkään hän ei pelännyt, oli vain kiiruhtanut kannelle, ettei jäisi
näkemättä mitä hirveätä tai muuten katsomisen arvoista siellä tapahtui.
Ensinnä hän näki ohitsensa ryntäävän kaksi merimiestä, kasvot kauhusta
väännyksissä. Puoleksi pukeutuneita tarjoilijoita juoksi portaita
myöten hytteihin käskemään matkustajia kannelle. Vanha laivamies kantoi
hartioillaan suurta pinkkaa pelastusvöitä ja viskasi ne yhteen kasaan.
Nurkassa istui pikku tarjoilijapoika paitasillaan ja itki täyttä
kurkkua, että hänen täytyi kuolla.
Hän näki kapteenin ylhäällä komentosillalla ja kuuli hänen käskevän:
"Seisauttakaa kone! Laskekaa veneet vesille!"
Lämmittäjät ja koneenkäyttäjät törmäsivät konehuoneiden nokisista
portaista huutaen, että vesi jo alkoi tunkeutua tulipesiin.
Melkein heti Miss Hoggsin noustua kannelle se yht'äkkiä tuli
täpötäyteen väkeä. Kolmannen ja neljännen luokan matkustajat ne nyt
miehissä ryntäsivät sinne etukannelta huutaen, että heidän täytyi ehtiä
veneisiin, sillä muuten ensimmäinen ja toinen luokka yksinään
pääsisivät pelastumaan.
Mutta hälinän kasvamistaan kasvaessa Miss Hoggs alkoi käsittää, että
nyt oli tosiaankin hätä käsissä, ja hän pujahti muiden huomaamatta
ruokasalongin päällä olevalle kävelykannelle, missä pari venettä
riippui laivanpartaan ulkopuolella.
Täällä ylhäällä Miss Hoggs oli yksinään, ja kenenkään huomaamatta hän
kiipesi toiseen veneeseen, joka köysiensä varassa riippui huimaavan
korkealla merenpinnasta. Siihen päästyään hän itsekseen kehahteli omaa
älyään ja pelottomuuttaan. Pitää siihen sellaiseen ollakin selvä pää ja
malttava mieli.
Kun veneet kerran vesille lasketaan, käy hyvinkin vaikeaksi saada
niissä paikkaa. Silloin tietysti kaikki törmäävät niihin yht'aikaa, ja
silloin on kylkiluukussa ja laskuportailla kamala tungos. Hän ihasteli
vähän väliä itsekseen sitä, että oli älynnyt mennä veneeseen jo
ennakolta.
Miss Hoggsin vene oli kaukana laivan perällä, mutta kurottamalla siitä
kuitenkin näki laskuportaille asti.
Yksi vene soutumiehineen näkyi nyt saapuvan laskusillan viereen, ja
ihmisiä alkoi asettua siihen. Mutta yht'äkkiä kuului kova kirkaisu.
Joku oli hädissään astunut harhaan ja pudonnut veteen. Varmaan se
säikähdytti muitakin, koska laivasta kuului hätähuutoja ja matkustajat
alkoivat maltittomasti tunkeutua sivuluukusta ulos ja laskuportaissa
tyrkkiä toisiaan ja väkisin pyrkiä edelle. Siinä mellastuksessa moni
putosi mereen, ja monet, jotka eivät luulleet portaita myöten
ennättävänsä, heittäytyivät kädet ojona veteen päästäkseen uimalla
veneeseen. Mutta sitten vene souti pois. Se oli jo partaitaan myöten
väkeä täynnä, ja siihen päässeet uhkasivat puukoilla katkoa sormet
niiltä, jotka siihen vielä tarrautuivat.
Miss Hoggs katseli kuinka vene toisensa jälkeen saapui portaitten
ääreen. Hän näki myöskin, kuinka vähän väliä vettä hulahti veneiden
laidasta sisään ihmisten varomattomasti heittäytyessä niihin, vaikka ne
jo olivat täpötäynnä.
Hänen likellään olevat veneet laskettiin nekin alas. Mutta sitten ei
kukaan enää muistanutkaan sitä, johon hän oli asettunut istumaan.
Jumalan kiitos, ettei minun venettäni viedäkään pahimpaan ahdinkoon,
hän ajatteli.
Miss Hoggs kuuli ja näki pöyristyttäviä kohtauksia. Hänestä tuntui kuin
olisi riippunut helvetin kuilun päällä.
Alakannelle hän ei nähnyt, mutta tunsi laivan tärisevän tappelun
jyskeestä. Hän kuuli revolverien paukahduksia ja näki keveitä sinisiä
savupilviä tuprahtavan ilmaan.
Vihdoin ja viimein tuntui kaikki hälinä tauonneen. Nyt olisi miss
Hoggsin mielestä ollut sopiva aika laskea hänen veneensä vesille.
Hän ei ensinkään pelännyt, istui vain ihan tyynenä paikallaan siihen
asti, kunnes laiva alkoi painua kyljelleen. Vasta silloin miss Hoggs
älysi, että L'Univers oli uppoamaisillaan ja että hänen veneensä oli
unohdettu.
* * * * *
Laivassa oli muuan nuori amerikkalainen rouva, mrs Gordon, joka oli
matkalla Eurooppaan käydäkseen Pariisissa asuvien vanhempiensa luona,
joita hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen.
Hänellä oli lapsensa, kaksi pikku poikaa, muassaan. Yhteentörmäyksen
aikana he nukkuivat kaikki kolme samassa hytissä.
Hän heräsi heti, koetti edes vähän pukea lapsia ja itseänsä ja tuli
sitten hyttien väliseen kapeaan käytävään.
Käytävässä oli kova väentungos, sillä kaikista hyteistä tulvi ihmisiä
rientääkseen kannelle. Ihmisvirrassa pääsi kuitenkin askel askelelta
eteenpäin. Mutta kapeissa portaissa oli kauhea tungos, kun toista sataa
ihmistä koetti yht'aikaa rynnistää niitä ylös.
Nuori amerikkalaisrouva jäi siihen seisomaan lapsineen, pitäen
kumpaakin kädestä. Hän katseli haluisin silmin portaita ja aprikoi,
kuinka niistä ollenkaan pääsisi pienten lasten kanssa. Ihmiset näkyivät
hartiavoimin tyrkkivän toisia edellään ajatellen vain omaa itseään.
Kukaan ei edes päätään kääntänyt häneen päin.
Mrs Gordonin täytyi pitää silmällä muita, sillä hän oli avun tarpeessa.
Hän toivoi, että edes joku suostuisi ottamaan toisen pojan
käsivarrelleen ja kantamaan portaista, itse hän kantaisi toista.
Mutta hän ei rohjennut pyytää ketään. Miehiä syöksyi hänen ohitseen,
mikä missäkin pukimissa, toisilla vain makuuvaippa, toisilla
päällystakki alusvaatteiden yllä. Useilla oli kepit käsissä, ja heidän
kankeasti tuijottavista silmistään hän sai sen käsityksen, että he
kaikki olivat vaarallisia.
Naisia hän ei pelännyt, mutta ei liioin nähnyt heidän joukossaan
ketään, jonka haltuun olisi voinut lapsensa jättää. He olivat kaikki
kuin tolkuttomia, tuskin heillä oli edes sen verran älyä tallella, että
olisivat ymmärtäneet hänen pyyntöään.
Hän katseli heitä toista toisensa jälkeen voimatta oikein uskoa, että
kaikki olisivat yhtä mielettömiä. Mutta nähdessään jokaisen
samanlaisena, toiset koettaen kaikin mokomin pelastaa New Yorkissa
saamiaan lähtökukkia, toiset kirkuen ja käsiään väännellen, ei hän
uskaltanut pyytää ketään heistä avukseen.
Viimein hän kosketti hiukan käsipuolesta erästä nuorta miestä, joka oli
pöydässä ollut hänen vierustoverinaan ja käyttäytynyt hyvin
kohteliaasti.
"Ah, mr Martens..."
Tämä käännähti katsomaan häneen samoin äkäisin, jäykästi tuijottavin
silmin kuin muutkin miehet eteensä tähtäsivät. Hän kohotti hiukan
keppiään ja olisi varmasti lyönyt, jos mrs Gordon olisi yrittänyt
pidättää häntä.
Samassa hän kuuli portaista ulvonnan tapaista ääntä, tai paremminkin
samanlaista kiukkuista sähähtelyä kuin voimakkaan tuulen puristuessa
ahtaaseen kujansuuhun. Se pääsi portaissa olevilta, joiden tielle oli
sattunut jokin este.
Heidän edellään oli kannettu raajarikkoista miestä. Hän oli niin rujo,
että palvelijan oli täytynyt aina kantaa häntä pöytäänkin ja siitä
pois. Mutta hän oli iso, painava mies, joten palvelija vaivoin sai
hänet retuutetuksi puoliväliin portaita. Siihen hän oli hetkiseksi
seisahtunut hengähtääkseen, mutta väkijoukon takaapäin tunkeillessa
kompastunut sen jalkoihin. Nyt hän isäntineen täytti koko portaiden
leveyden, tukkien kaikilta tien.
Silloin mrs Gordon näki pitkän, harteikkaan miehen kumartuvan nostamaan
rampaa ja paiskaavan hänet kaiteen ylitse lattialle. Mutta hän näki
myöskin, ettei kukaan kauhistunut tuollaista hirmutekoa. Ei kukaan
näyttänyt siitä välittävän, kunhan itse vain pääsisivät ryntäämään
eteenpäin. Joku oli vain vieräyttänyt kiven keskeltä tietä ojaan, mitä
siitä sen enempää!
Nuori amerikkalaisrouva käsitti, ettei noista ihmisistä kukaan häntä
pelastaisi. Hän oli pienine lapsineen nähtävästi jäävä kuoleman omaksi.
* * * * *
Nuori pariskunta, mies vaimoineen, oli häämatkallaan. Heidän hyttinsä
oli aivan perällä, ja he olivat nukkuneet niin syvää unta, etteivät
ensinkään kuulleet itse yhteentörmäystä. Heidän puolellaan oli
muutenkin hiljaista, eikä kukaan muistanut käydä heitä herättämässä,
joten he nukkuivat vielä silloin, kun kaikki muut jo olivat kannella
taistelemassa veneisiin pääsystä.
Mutta he heräsivät siihen, että laivan potkurit, jotka olivat yöt
päivät pyöriä jytyyttäneet ihan heidän kohdallaan, yht'äkkiä
pysähtyivät. Mies pukeutui päällimmiten ja riensi ulos ottamaan selkoa,
mikä oli hätänä.
Hän palasi hetkisen päästä, sulki ensin hytin oven huolellisesti
jäljestään ja sitten vasta sanoi:
"Laiva uppoaa."
Samassa hän istahti vaimonsa viereen, ja tämän yrittäessä syöksyä ulos
mies pyysi häntä jäämään luokseen.
"Kaikki veneet ovat jo poissa", hän sanoi, "enin osa ihmisiä on
hukkunut ja jäljelläolevat tappelevat kannella henkeen ja vereen asti
lankunpätkistä ja pelastusvöistä."
Eräissä rapuissa hänen oli täytynyt astua kuoliaaksi tallatun naisen
ylitse. Kaikkialta oli kuulunut kuolinhädän parkua.
"Pelastua emme voi", hän sanoi. "Älä mene ulos! Kuolkaamme me kahden!"
Vaimo uskoi häntä ja istui nöyrästi hänen rinnalleen.
Vaimo ymmärsi, että helppohan hänen oli jäädä miehensä luokse näiksi
muutamiksi hetkiksi, jotka heillä vielä oli jäljellä. Olihan hän ollut
valmis antamaan hänelle koko elämänsä aikaisesta nuoruudesta vanhuuteen
saakka.
"Ennen minä kuvittelin", sanoi mies, "että monen monta vuotta yhdessä
elettyämme sinä kerran näin istuisit kuolinvuoteeni reunalla ja minä
sinua kiittäisin pitkästä, onnellisesta elämästä."
Samassa vaimo näki hiukan vettä tihkuvan sisään suljetun oven alitse.
Silloin hän menetti malttinsa.
Hän ojensi epätoivoisena käsiään.
"Minä en voi", hän huusi. "Päästä minut menemään! En voi istua täällä
loukossa odottamassa kuolemaa. Rakkaani, minä en voi."
Hän riensi ulos, laivan parhaillaan alkaessa kallistella laidalta
laidalle ennen uppoamistaan.
* * * * *
Nuori mrs Gordon oli uimasillaan veden pinnalla; höyrylaiva oli
vajonnut ja hänen lapsensa hukkuneet sen mukana, ja hän oli itsekin
ollut syvällä meren sisässä.
Sitten hän oli nousemistaan noussut ja viimein päässyt pinnalle, mutta
nyt hän tiesi heti kohta uppoavansa uudelleen sitten enää kohoamatta.
Silloin hän ei enää ajatellut miestään eikä lapsiaan eikä mitään
maallista. Hän ei ajatellut muuta kuin sielunsa ylentämistä Jumalan
tykö.
Ja hänen sielunsa kohosi kuin vapaaksi päässyt lintu. Hän tunsi
henkensä iloiten heittävän ihmiselämän painavat kahleet ja
riemuitsevan, ollessaan niin lähellä todellista kotiaan.
"Onko kuolema näin helppoa?" hän ajatteli.
Sitä ajatellessaan hänestä tuntui, että kaikki sekavat äänet hänen
ympärillään: aaltojen loiske, tuulen humina, hukkuvien parahdukset ja
vedenpinnalla kelluvien esineiden ruske laineiden niitä jyskyttäessä
toisiaan vasten, kaikki ne yht'äkkiä selvenivät tajuttavaksi ääneksi,
samoin kuin pilvimöhkäleistä joskus saattaa muodostua kuva.
Ja se ääni tuntui vastaavan hänelle:
"Totisesti on helppoa kuolla. Mutta vaikeata on elää."
Niin, vaikeata se on, hän ajatteli, koettaen arvella, millä lailla
elämä voisi käydä yhtä helpoksi kuin kuolema.
Hänen ympärillänsä taistelivat haaksirikkoiset hurjasti laudanpätkistä
ja ylösalaisin kelluvista veneistä. Mutta noista hurjista huudoista ja
sadatteluista paisui taas voimakas ääni, josta hän kuuli kajahtavan
sanoja vastaukseksi hänen ajatukseensa.
"Millä tavalla elämä voi käydä yhtä helpoksi kuin kuolema: --
yhteisvoimin, yhteisvoimin."
Hänestä oli kuin koko maailman herra olisi ottanut pauhun ja metelin
puhetorvekseen ja vastannut hänelle.
Nuo sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, kun hänet pelastettiin
pieneen laivaveneeseen. Siinä istui vain kolme henkeä: kookas,
parhaisiin vaatteisiinsa pukeutunut merimies, pörrötukkainen,
pyöreäsilmäinen eukko ja repaleisessa paidassa värjöttävä
poikapahainen, jonka silmät olivat itkusta turvoksissa.
* * * * *
Seuraavana päivänä iltapuolella läheni muuan norjalainen purjelaiva
Newfoundlandin suuria matalikkoja ja kalastusasemia.
Ilma oli kaunis ja tyyni, merenpinnalla kävi vain hienoja väreitä, ja
laivan vauhti oli perin hiljainen. Kaikki purjeet olivat levällään
kootakseen raukenevan tuulen viimeisiä henkäyksiä.
Meri oli ylt'ympäriinsä hyvin kaunis, aivan kuin vaaleansinistä
läpinäkyvää metallia, ja missä hienoinen tuulenviri siihen sattui,
siinä se välähteli hopealle.
Hetken aikaa katseltuaan tätä illan tyyneyttä merimiehet huomasivat
vedenpinnalla mustan esineen.
Se läheni lähenemistään, ja pian se huomattiin ruumiiksi. Alus kulki
ihan likeltä kuollutta, joka vaatteista päättäen oli merimies. Hän
makasi selällään, kasvot tyyninä ja silmät avoimina. Vedessä hän oli
ollut vasta vähän aikaa, kosk'ei ollut ennättänyt turvota. Näytti
melkein siltä, kuin hän vain huvikseen olisi keinutellut heikosti
värehtivillä laineilla.
Mutta kääntäessään silmänsä hänestä pois merimiehet olivat huudahtaa
kauhusta, sillä heidän huomaamattaan oli toinenkin ruumis ilmaantunut
merenpinnalle ihan kokan eteen. Laiva oli vähällä purjehtia sen
päällitse, mutta viime hetkessä aallot nostattivat sen syrjään. Kaikki
riensivät laivanpartaalle kurkistamaan alas. Se oli sieväpukuinen pikku
tyttö, hattu päässä ja yllään lyhyt sininen takki.
"Voi tuota lapsikultaa!" merimiehet sanoivat pyyhkien kädenselällään
kyyneliään. "Voi sinua pikku kullanmurusta!"
Lapsi eteni heistä keinuen aalloilla ja katsoen heihin suurin totisin
silmin, ikään kuin olisi ollut menossa ylen tärkeille asioille.
Heti sen jälkeen muuan miehistä huusi näkevänsä vielä yhden, ja samoin
kuului näkyvän toiseltakin suunnalta. Yhdellä kertaa niitä jo näkyi
viisi, näkyi kymmenen, ja sitten niitä oli koko lukematon joukko.
Laiva keinui hyvin hiljakseen eteenpäin, ja joka puolelta näyttivät
kuolleet tuijottavan siihen ikään kuin jotakin haluten.
Toisinaan niitä kohosi pinnalle kokonainen rykelmä, joka kauempaa
näytti vesiajolle joutuneelta tukkilautalta, mutta likeltä nähden
huomattiin ruumiskasaksi.
Merimiehet tuijottivat niihin pelokkain silmin, rohkenematta
paikoiltaan liikahtaa. He tuskin voivat uskoa todeksi mitä näkivät.
Viimein he olivat näkevinään kokonaisen saaren kohoavan merestä.
Edempää se näytti maalta, mutta lähempää näkyi selvästi, että siinä oli
joukko toisiinsa takertuneita ruumiita.
Se kiertyi joka puolelta laivan ympärille, näytti tarttuvan siihen
kiinni, ikään kuin sen saatossa päästäkseen meren yli.
Laivanpäällikkö käski kääntämään laitatuuleen, että tuuli kävisi
paremmin purjeisiin, mutta se ei paljoa auttanut. Purjeet lepattivat
löyhinä, ja kuolleet pysyivät yhä mukana.
Laivaväki kalpeni kalpenemistaan ja kävi ihan äänettömäksi. Alus eteni
niin hiljaa, ettei se päässyt kuolleista erilleen. Ja he pelkäsivät
jäävänsä siihen paikoilleen koko yöksi.
Silloin joku ruotsalainen laivamies meni kokkaan ja luki ääneen
isämeidän. Sen jälkeen hän alkoi veisata virttä.
Kesken hänen veisuutaan aurinko laski, ja viriävä iltatuuli kuljetti
laivan pois kuolleiden keskeltä.