Sinä yönä, jolloin nuoriso oli tansseissa Vahvan-Ingmarin mökissä, oli
Halvor poissa kotoa ja Katri Ingmarintytär makasi yksin tuvan
peräkamarissa. Sydänyön aikaan hän näki pahaa unta. Hän uneksi, että
Eljas oli elossa ja piti suuria juominkeja. Hän kuuli hänen väentuvassa
kilistelevän laseja ja nauraa hohottavan ja laulelevan juomalauluja.
Katrin mielestä Eljas tovereineen alkoi elämöidä yhä pahemmin, ja
lopulta tuntui siltä kuin he olisivat lyöneet rahit ja pöydät
pirstaleiksi. Tästä hän kauhistui niin että heräsi.
Mutta vaikka Katri oli valveilla, jatkui meteliä yhä. Maa vapisi,
ikkunat ritisivät, kattotiilet putosivat kolisten maahan, vanhat
päärynäpuut rakennuksen päässä pieksivät kankeilla oksillaan seinää.
Tuntui kuin olisi tuomiopäivän aamu.
Juuri kun mellakka oli hurjimmillaan, murtui ikkunasta ruutu ja
lasinsirpaleet lensivät helisten lattialle. Vinha tuulenpuuska
syöksähti suhisten sisään, ja Katri kuuli ihan korvansa juuresta naurun
rähähdyksen, ihan samanlaisen kuin äsken unissaan.
Katri säikähti melkein kuoliaaksi. Niin hirveätä kauhua hän ei ollut
koskaan kokenut. Sydän seisahtui ja koko ruumis kangistui kylmäksi kuin
jää.
Pauhina lakkasi pian, ja Katri virkosi jälleen tuntoihinsa. Kylmää
yöilmaa leyhyi huoneessa, ja hetkisen siinä väristyään Katri päätti
nousta tukkimaan rikkinäistä ruutua. Mutta kun hän laski lattiaan
jalkansa, eivät ne kannattaneet häntä. Hän huomasi, ettei voinutkaan
kävellä.
Katri ei huutanut apua, vaan laskeutui aivan hiljaa pitkäkseen. Jaksan
kyllä kävellä, kunhan tästä ensin oikein rauhoitun, hän ajatteli.
Hetken päästä hän yritti uudestaan. Mutta molemmat jalat olivat ihan
veltot ja tunnottomat. Hän ei voinut nojata niihin, vaan vaipui
lattialle vuoteen viereen.
Heti kun väet nousivat aamulla ylös, lähdettiin lääkäriä hakemaan. Tämä
saapui pian, mutta ei saanut taudin laatua ollenkaan selville. Katri ei
ollut kipeä eikä hervoton. Lääkäri luuli, että syynä oli vain
säikähdys. "Katri paranee kyllä pian", hän sanoi.
Katri kuunteli äänetönnä lääkärin arveluita. Hän tiesi, että Eljas oli
yöllä ollut huoneessa ja että tämä oli hänen tekoaan. Hän tiesi
myöskin, ettei hän siitä koskaan parane.
Koko aamupäivän Katri istui yhdessä kohden mietiskellen. Hän koetti
saada selville, mistä Jumala häntä näin kuritti. Hän tutkisteli
säälimättä itseään, mutta ei huomannut tehneensä sellaista syntiä,
josta olisi ansainnut näin kovan rangaistuksen. Jumala ei ole tehnyt
minulle oikein, hän ajatteli.
Illemmällä Katri lähti Stormin rukoushuoneelle, jossa maallikko Dagson
siihen aikaan saarnasi. Hän toivoi saavansa Dagsonilta selon, mistä
syystä häntä oli niin kovasti rangaistu.
Dagson oli suosittu puhuja, mutta tänä iltana hänellä oli entistäkin
enemmän kuulijoita. Voi ihmettä, kuinka suuri väkijoukko oli
rukoushuoneen edessä! Eikä kukaan puhunut muusta kuin siitä mitä yöllä
tanssituvassa tapahtui.
Koko pitäjä oli peloissaan, ja nyt oli kokoonnuttu kuulemaan niin
voimakasta jumalansanansaarnaa, että se karkottaisi mielistä yleisen
kammon.
Sisään ei mahtunut neljättä osaakaan pyrkijöistä, mutta ovet ja ikkunat
olivat selkiselällään, ja Dagsonilla oli niin kova ääni, että hänen
puheensa kuului hyvin uloskin.
Saarnaaja tiesi, mitä oli tapahtunut ja mitä ihmiset kaipasivat.
Saarnansa alussa hän kuvasi hirvein sanoin helvettiä ja pimeyden
ruhtinasta. Hän puhui siitä, joka pimeässä ympäri hiiviskelee
saadakseen sieluja kahleisiinsa, joka virittelee paheen ansoja ja
synnin syöttejä.
Kuulijoita vapisutti, he näkivät maailman täynnänsä mustia perkeleitä,
jotka viettelevät ihmisiä kiusaukseen. Kaikki on syntiä ja kaikessa on
vaaraa. He tunsivat olevansa kuin metsänpetoja, joita härnäämällä
ahdistetaan salakuoppiin.
Kun Dagson tästä puhui, kaikui hänen äänensä salin läpi kuin hurja
tuulen viuhke ja hänen sanansa leimahtelivat kuin tulenliekit.
Dagsonin puhetta kuunnellessa oli kuin olisi joutunut keskelle
metsäpaloa. Tuo perkelelauma ja tuo savu ja tuli vaikutti kuulijain
mieliin ihan kuin metsässä raivoava kulo, kun tuli hehkuu sammalissa
askeleiden alla ja ilmassa vyöryvä synkeä savu tukehduttaa hengityksen,
kun kuumuus kärventää tukkaa ja palon jylinä humisee korvissa ja
kipinät ovat sytyttää vaatteet tuleen.
Sillä tavalla Dagson hätyytti ihmisiä edellään, tulen ja savun läpi ja
toivottomina. Tulta oli edessä ja takana, joka puolella, eikä siitä
hädästä näyttänyt pääsevän mihinkään suojapaikkaan.
Mutta tämän kauhun kautta hän vei heidät metsäaukeamalle, missä oli
suojaista ja rauhallista olla. Jeesus istui siellä keskellä kukkivaa
metsäniittyä ja ojensi käsivartensa pakenevien ja ahdistettujen
ihmisten puoleen, ja he laskeutuivat hänen jalkainsa juureen. Silloin
kaikki vaarat olivat lopussa eikä enää ollut vainoa eikä tappioita.
Dagson puhui siitä, mitä itse tunsi. Saadessaan vain levätä Jeesuksen
jalkain juuressa hän tunsi rauhaa eikä pelännyt mitään elämän vaaroja.
Kun hän lopetti puheensa, syntyi vilkas liike. Monet menivät
kiittelemään häntä, kasvot kyynelissä. He sanoivat, että tämä saarna
oli herättänyt heidät totiseen uskoon.
Mutta Katri Ingmarintytär istui liikahtamatta, ja kun Dagson oli
päässyt aameneen, kohotti Katri raukeat silmäluomensa ja katsoi häneen
ikään kuin moittien siitä, ettei hänelle ollut mitään annettu.
Samassa huusi voimakas ääni rukoushuoneen ulkopuolelta niin kovasti,
että kaikki kuulivat:
"Voi, voi niitä, jotka antavat kiviä leivän asemesta! Voi, voi niitä,
jotka antavat kiviä leivän asemesta!"
Sitten hän oman talonsa väeltä kuuli, että se huutaja oli ollut pitkä,
tumma mies, jota ei kukaan tuntenut.
Hän oli saarnan aikana ajanut kauniin, vaaleaverisen naisen kanssa
kyytirattailla pitkin maantietä. He olivat pysähtyneet kuuntelemaan, ja
juuri lähtöä tehdessään oli mies noussut pystyyn ja huutanut nuo
sanansa.
Muutamat luulivat tunteneensa naisen. He arvelivat häntä yhdeksi
Vahvan-Ingmarin tyttäreksi, joka oli ollut Amerikassa ja siellä
joutunut naimisiin, ja siinä tapauksessa tuo puhuja varmaan oli hänen
miehensä. Mutta kukapa sitä niin tarkasti tuntee, joka on lähtenyt
keskenkasvuisena tyttönä ja puku pitäjänkuosisena, mutta sitten palaa
aikaihmisenä ja kaupunkilaispuvussa.
Katri ajatteli Dagsonista samaa kuin vieraskin, sen huomasi siitä,
ettei hän sen koommin käynyt rukoushuoneella.
Kun sitten kesän loppupuolella muuan baptistisaarnaaja tuli pitäjään
saarnaamaan ja kastamaan, kävi Katri häntä kuulemassa, ja kerran hän
kuljetutti itsensä pelastusarmeijaankin, kun se alkoi kirkonkylässä
pitää kokouksia.
Voimakas, hengellinen liike oli pitäjässä vallalla. Joka kokouksessa
tapahtui herätyksiä ja kääntymisiä. Kaikki ihmiset tuntuivat saaneen
kaipauksensa tyydytetyksi.
Mutta Katria ei kukaan näistä saarnamiehistä saanut vakuuttumaan siitä,
että Jumala oli häntä syystä rangaissut.
* * * * *
Birger Laurinpoika oli seppä, ja hänellä oli paja maantien varrella.
Paja oli pieni ja pimeä, seinässä oli vain työntöluukku ikkunana, ja
ovi oli matala. Birger Laurinpoika teki karkeatekoisia puukkoja,
korjaili lukkoja, kiinnitti vannerautoja kärrynpyöriin ja raudoitti
rekiä. Toisinaan työnpuutteessa hän taoskeli nauloja.
Eräänä kesäiltana oli pajassa kiire. Birger Laurinpoika itse seisoi
alasimen ääressä takomassa kantoja nauloihin. Hänen vanhin poikansa
tasoitteli toisella alasimella rautapuikkoja nelikulmaisiksi ja katkoi
ne. Eräs pojista lietsoi, toinen työnsi sysiä ahjoon, käänteli
pihdeillä rautoja, jotka olivat ahjossa kuumenemassa, ja vei ne
takojille. Neljäs, vasta seitsenvuotias poika poimi valmiit naulat
lattialta, kastoi niitä vesialtaassa ja sitoi ne kimppuihin.
Heidän työskennellessään tuli pajalle vieras henkilö ja asettui ovelle
seisomaan. Hän oli pitkä, tumma mies, ja hänen täytyi kumartua hyvin
syvään nähdäkseen sisään.
Birger Laurinpoika keskeytti työnsä kysyäkseen mitä vieras halusi.
"Älkää pahastuko, vaikka ilman aikojani katselen sisälle", mies sanoi.
"Olen ollut itse nuorena seppä, ja siksi en voi käydä pajan ohi
pysähtymättä työtä katselemaan."
Birger Laurinpoika huomasi vieraalla olevan suuret, jäntevät kädet,
oikeat sepänkourat.
Seppä alkoi kysellä vieraan nimeä ja mistä hän oli tulossa. Mies
vastaili ystävällisesti, mutta vältellen. Birger alkoi pitää hänen
älykkäästä puheestaan. Hän lähti vieraan mukana ulos mustalle
pajamäelle ja alkoi kehua poikiaan. Monta kovaa päivää hän sanoi
kokeneensa, ennen kuin pojat alkoivat kyetä hänen avukseen. Mutta nyt
ei ollut hätää, kun kaikki työskentelivät yhdessä. "Saat vielä nähdä
minut muutaman vuoden päästä rikkaana miehenä", hän sanoi.
Vieras veti suutansa hymyyn ja sanoi olevansa iloinen siitä, että
Birgerillä oli niin paljon apua pojistaan. - "Mutta yhtä seikkaa sinulta
kysyisin", hän sanoi laskien raskaan kätensä Birgerin olalle ja katsoen
häntä silmästä silmään. "Sinä puuhailet poikiesi kanssa maallisissa
askareissa, mutta elättekö te myöskin yhteistä hengellistä elämää?" --
Birger tuijotti tylsästi häneen. -- "Et ole tainnut tulla sitä koskaan
ajatelleeksi", sanoi vieras, "mietipä sitä nyt siksi, kunnes ensi kerralla
tavataan."
Hän lähti hymyillen jatkamaan matkaansa. Birger palasi pajaan, raapi
hetkisen karheata, messinginkarvaista tukkaansa ja ryhtyi jälleen
työhön.
Mutta vieraan kysymys ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Mitä
kummaa hän sillä lienee tarkoittanut? Siinä on jotakin minulle
käsittämätöntä, hän ajatteli.
* * * * *
Sen jälkeisenä päivänä, jona vieras oli puhellut Birger Laurinpojan
kanssa, seisoi Kolåsin Gunnarin vaimo Briitta Ingmarintytär myymälässä
hoitamassa kauppaa miehensä poissa ollessa.
Gunnar oli saanut kaupan langoltaan Timmin Halvorilta silloin, kun tämä
meni Katrin kanssa naimisiin.
Briitta seisoi tiskin takana. Hän oli saman niminen ja saman näköinen
kuin kaunis äitivainajansa, Suur-Ingmarin vaimo. Niin kaunista tyttöä
kuin Briitta ei Ingmarilassa ollut ennen kasvanut.
Vaikk'ei Briitta ollutkaan vanhan sukunsa näköinen, oli hän yhtä
vakaamielinen ja tunnontarkka kuin Ingmarit konsanaan.
Gunnarin poissaollessa Briitta aina hoiti kauppaa omalla tavallaan. Hän
ei antanut vanhalle korpraali Fältille olutpulloa, kun tämä humalaisena
ja vapisevin käsin tuli sitä ostamaan, ja kun köyhän Kolbjörnin Leenan
teki mieli koreaa rintasolkea, pisti Briitta hänen käteensä pari kiloa
ruisjauhoja ja käski hänen mennä kotiinsa.
Kun Briitta emännöi myymälässä, eivät lapset koskaan uskaltaneet tulla
sinne tuhlaamaan ainoita rahojaan rusinoihin ja makeisiin.
Talonpoikaisvaimot, jotka kävivät sieltä katsomassa heikkoa ja ohutta
tehtaankangasta, hän ajoi kangaspuiden ääreen laittamaan kestävää ja
kunnollista kotikutoista.
Tänään ei myymälässä käynyt monta ostajaa. Briitta istui pitkät tovit
yksin. Siinä istuessaan hän kokonaan lannistui, katsoa tuijotti vain
eteensä, silmissä toivottomuuden loiste.
Viimein hän nousi seisoalleen, otti käsivarrelleen köydenpätkän, kantoi
tikapuut vieruskamariin ja teki paulan katossa olevaan koukkuun.
Briitta puuhasi kiihkeästi ja sai pian kaikki valmiiksi. Mutta juuri
kun hän oli pistämäisillään päänsä köyden silmukkaan, sattui hän
katsahtamaan alas.
Samassa ovi aukeni ja sisään astui pitkä, tumma mies. Hän oli Briitan
kuulematta tullut myymälään, mutta kun se oli tyhjä, oli hän käynyt
tiskin taakse ja avannut kamarin oven.
Briitta laskeutui hiljakseen tikapuilta. Mies ei virkkanut hänelle
sanaakaan, vaan kääntyi takaisin myymälään. Briitta tuli hitaasti
jäljessä. Hän ei ollut tätä vierasta ennen nähnyt. Miehellä oli musta,
kihara tukka, tuuhea poskiparta, terävät silmät ja suuret, jäntevät
kädet. Hän oli hyvissä vaatteissa, mutta käytöksestä ja liikkeistä
näki, että hän oli työmies. Hän istuutui ovensuuhun rikkinäiselle
tuolille ja tuijotti Briittaan.
Briitta istui yhtä äänetönnä tiskin takana, odottaen vain vieraan
lähtöä. Mutta tämä katsoi katsomistaan, päästämättä häntä hetkeksikään
silmistään. Briitta tunsi olevansa ihan kuin noiden katseitten
kahleissa.
Briitta kävi kärsimättömäksi ja ajatteli itsekseen: "Mitä sinä luulet
siitä hyötyväsi, että minua vartioit? Etkö sen vertaa ymmärrä, että
sinusta päästyäni minä kuitenkin teen tahtoni mukaan?"
Briitta katseli yhä tiukasti miestä ja oli puhelevinaan hänelle. "Jos
tämä kaikki voisi kerran loppua tai muuksi muuttua, saisit kyllä minua
estellä, mutta sehän on aivan parantumatonta."
Yhä vain mies istui paikallaan ja katsoi hellittämättä häneen.
"Tiedä siis, ettei meitä ingmarilaisia ole luotu kauppiaiksi",
jatkuivat Briitan ajatukset. "Olimme, Gunnar ja minä, niin erinomaisen
onnelliset, ennen kuin hän rupesi kauppamieheksi. Minua kyllä
varotettiin menemästä hänelle. Ihmiset vieroivat hänen mustaa tukkaansa
ja teräviä silmiään ja pisteleviä puheitansa. Mutta vähät minä siitä,
sillä näetkös, me pidimme toisistamme, emmekä olisi ikipäivinä sanoneet
toisillemme pahaa sanaa, jollei tätä myymälää olisi tullut."
"Siitä päivin", Briitta jatkoi itsekseen, "välimme ovat olleet rikki.
Minä tahdon, että hän hoitaisi kauppaa minun mieleni mukaan. En
suvaitse, että hän myy viiniä ja olutta juomareille, ja minusta hänen
pitäisi myydä ihmisille hyödyllisiä ja välttämättömiä tarvikkeita,
mutta Gunnar sanoo sitä ämmäin puheeksi. Emmekä me kumpikaan nyt enää
voi väistyä. Nyt me riitelemme alinomaa, eikä hän enää pidä minusta."
Hän katsoi mieheen säihkyvin silmin, ikään kuin ihmetellen, ettei
rukouksillaan saanut häntä lähtemään.
"Ymmärrättehän toki, etten minä voi kestää sitä häpeätä, että hän
ryöstättää nimismiehellä köyhiltä ihmisiltä heidän ainoan lehmänsä tai
pari lammaspahaistaan!
"Etkö jo, hyvä mies, ymmärrä, että se on parantumatonta? Lähde jo pois
ja anna minun tehdä loppu siitä kaikesta."
Mutta miehen häntä katsellessa Briitan sydän sulamistaan suli, ja
viimein hän alkoi itkeä tyynnyttäviä kyyneliä. Häntä oli alkanut
liikuttaa tuon miehen vartioiminen. Se tuntui niin kummalta, sillä
vennon vieraitahan he olivat toisilleen.
Heti nähdessään Briitan silmissä kyyneliä vieras nousi ja meni ovelle.
Kynnykseltä hän vielä kääntyi katsomaan Briittaa suoraan silmiin,
rykäisi ja sanoi syvällä äänellä: "Älä vahingoita itseäsi, sillä pian
tulee aika, jolloin saat kulkea vanhurskauden teitä."
Näin sanoen hän lähti, astui portaita alas, ja yhä kauemmas eteni tietä
pitkin hänen raskaan astuntansa kapse.
Briitta kiirehti kamariin, irroitti köyden ja toi tikapuut takaisin
myymälään. Sitten hän istuutui arkun kannelle eikä liikahtanut siitä
pariin tuntiin.
Briitan mielessä tuntui siltä kuin hän olisi kauan kulkenut pilkkoisen
pimeässä yössä, jossa ei edes omaa kättään erottanut. Hän oli joutunut
eksyksiin, tietämättä missä olikaan ja joka askelella peläten
vajoavansa suohon tai pohjattomaan kuiluun. Mutta nyt hän oli kuullut
varotushuudon, hänen oli käsketty sillä paikallaan odottaa päivän
valkenemista. Hän iloitsi siitä, että hänet vapautettiin kiiruhtamasta
vaarallista tietään, ja istahti kevein sydämin odottamaan aamun
koittoa.
* * * * *
Vahvalla-Ingmarilla oli Anna-Liisa niminen tytär. Tämä oli asunut
useita vuosia Chicagossa ja joutunut naimisiin Hellgum nimisen
ruotsalaisen miehen kanssa, joka johti pientä eriuskolaisseurakuntaa.
Tuon kuuluisan tanssiyön jälkeisenä päivänä Anna-Liisa tuli miehensä
kanssa kotiin tervehtimään isävanhustaan.
Hellgum kuljeskeli näinä päivinä ympäri paikkakuntaa. Hän seisahtui
puhelemaan kaikkien kanssa, joita tapasi, aluksi vallan jokapäiväisistä
asioista, mutta erotessaan hän laski suuren, raskaan kätensä toisen
olkapäälle lausuen jonkin lohduttavan tai herättävän sanan.
Vahva-Ingmar näki vävyään hyvin harvoin. Hän työskenteli tänä vuonna
yhdessä Ingmar Ingmarinpojan kanssa, siitä lähtien kun tämä oli
muuttanut kotiinsa Ingmarilaan. He rakensivat sahan Långforsin koskeen.
Se oli Vahvan-Ingmarin riemupäivä, kun saha valmistui ja sahanterä
päristen halkoi ensimmäistä tukkia valkoisiksi laudoiksi.
Eräänä iltana ukko palasi kotiin työstään. Tiellä tuli Anna-Liisa häntä
vastaan niin säikähtyneen näköisenä kuin olisi mieluimmin puikahtanut
pakoon.
Vahva-Ingmar kiirehti kulkuaan, ehti tuvan luo ja jäi otsa kurtussa
katsomaan eteensä. Veräjän pielessä oli koko hänen elinaikansa kasvanut
iso ruusupensas. Se oli ollut hänen silmäteränsä, siitä ei kukaan
saanut kukkaa ottaa eikä lehteä taittaa eikä sitä mitenkään
vahingoittaa.
Vahva-Ingmar oli suojellut sitä siksi, että hän tiesi maahisia asuvan
sen alla.
Mutta nyt oli pensas kaadettu. Tämä saarnaajavävy se tietenkään ei
ollut sitä suvainnut.
Vahvalla-Ingmarilla oli kirves kainalossaan, ja nyt tupaan astuessaan
hän pusersi sormensa lujasti sen varren ympäri.
Hellgum istui pöydän päässä lukien Raamattua. Hän nosti päätänsä ja
katsoi vakavasti Vahvaa-Ingmaria silmiin. Sitten hän luki ääneen
edelleen:
"Ja mikä teidän mieleenne nousee, ei ole ollenkaan tapahtuva, josta te
sanotte: me tahdomme olla kuin pakanat, kuin maakuntain sukukunnat,
että palvelemme kantoja ja kiviä.
"Niin totta kuin minä elän, kuuluu Herran, Herran sana, väkevällä
kädellä ja ojetulla käsivarrella ja vuodatetulla vihalla olen minä
teitä hallitseva."
Vahva-Ingmar lähti sanaa sanomatta huoneesta.
Yönsä hän vietti ladossa. Pari päivää myöhemmin hän lähti Ingmarin
kanssa salolle sydenpolttoon ja tukinhakkuuseen. He aikoivat jäädä
sinne koko talveksi.
* * * * *
Hellgum oli pari kertaa saarnannut rukoushuoneessa esittäen oppiansa,
jota hän sanoi ainoaksi oikeaksi kristinopiksi. Mutta hänellä ei ollut
niin hyviä puhelahjoja kuin Dagsonilla, eikä hän ollut saanut ketään
puolelleen.
Ne, joille Hellgum sattumalta tavatessaan oli lausunut pari mieleen
käypää sanaa, olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin suurenmoista.
Mutta pitemmälti puhuessaan hän ei saanut esitykseensä eloa eikä
henkevyyttä, vaan väsytti kuulijansa.
Ingmarilan Katri kävi loppukesästä yhä alakuloisemmaksi. Harvoin hän
puhui sanaakaan. Hän ei kyennyt vieläkään kävelemään, istui vain päivät
päästään liikahtamatta tuolillaan. Hän ei käynyt enää selityksissä,
vaan mietiskeli yksinään onnettomuuttaan. Toisinaan hän puheli Halvorin
kanssa isänsä lauseesta, ettei Ingmarien tarvitse pelätä mitään, jos he
vain pysyvät Herran tiellä. Mutta nyt hän oli huomannut, ettei sekään
pitänyt paikkaansa.
Neuvottomana Halvor kerran esitti, että hän lähtisi uuden saarnaajan
puheille, mutta Katria ei haluttanut enää käydä papeilta apua
etsimässä.
Eräänä sunnuntaina elokuun loppupuolella Katri istui yksin eteisen
ikkunan ääressä. Hiljaisuus vallitsi talossa, ja Katria nukutti kovin.
Pää painui yhä syvemmälle rintaa vasten, ja hetken kuluttua hän nukkui.
Hän heräsi kuullessaan puhetta ihan ikkunan alta. Hän ei nähnyt
puhujaa, mutta tämän ääni oli vahva ja syvä. Kauniimpaa ääntä hän ei
ollut koskaan kuullut.
"Sinä, Halvor, siis pidät mahdottomana sitä, että köyhä koulunkäymätön
seppä olisi löytänyt totuuden, jota etsiessään monet oppineetkin ovat
aluksensa karille laskeneet", sanoi ääni.
"Niin pidän", Halvor sanoi, "enkä ymmärrä, miten sinä voit olla niin
varma."
Katri arvasi, että Halvor puhui Hellgumin kanssa. Hän koetti vetää
ikkunaa kiinni, mutta ei ylettynyt.
"Mutta onhan sanottu", Hellgum jatkoi, "että jos joku lyö sinua
toiselle korvalle, on sinun käännettävä lyötäväksi toinenkin, ja ettei
meidän pidä vastustaa pahaa, ja muuta samanlaista. Mutta kuka sen
mukaan voisi elää? Ihmiset veisivät sinulta sekä pellot että metsät,
anastaisivat perunamaasi ja viljasi, jollet omaasi puolustaisi, ehkäpä
riistäisivät sinulta koko Ingmarilankin."
"Kyllä kai niin kävisi", Halvor myönsi.
"No niin, silloinhan on selvää, ettei Kristus ole sitä sanoessaan totta
tarkoittanut. On vain suottapäiten sellaista pakissut."
"En ymmärrä, mihin sinä tähtäät."
"Katsohan, on siinä toinenkin ajateltava puoli", Hellgum sanoi. "Se
että me kristinoppeinemme muka olemme päässeet niin äärettömän
korkealle. Ei kukaan enää varasta, ei kukaan murhaa eikä tee vääryyttä
leskille ja orvoille. Ei kukaan vihaa eikä vainoa toista. Ei yksikään
meistä käyttäydy huonosti, sillä meillähän on niin hyvä uskonto."
"Paljonhan tässä maailmassa on toisin kuin pitäisi", Halvor myönteli
sävyisästi. Hän näytti uniselta ja haluttomalta.
"Mutta jos esimerkiksi sinun puimakoneesi on joutunut epäkuntoon, niin
sinä varmaankin katsot, mikä siihen on syynä etkä rauhoitu, ennen kuin
saat selville, missä vika on. Samaten kun näet, että on mahdotonta
saada ihmisiä elämään kristinopin mukaan, sinun pitäisi tutkia, onko
kenties itse opissa vikaa."
"En minä voi pitää Jeesuksen oppia puutteellisena", Halvor sanoi.
"En minäkään sitä tarkoita, sillä alussa se kyllä oli hyvä, mutta ehkä
sitä sittemmin on vääristelty. On vain sattunut pieni ratas särkymään,
tuommoinen pikkuruinen ratas vain, ja heti on koko kone seisahtunut."
Hän vaikeni hetkeksi, ikään kuin kootakseen sanoja ja todistuksia.
"Kerronpa sinulle miten pari vuotta sitten minulle itselleni kävi.
Silloin koetin ensi kerran ojentaa elämääni kristinopin mukaan, ja
tiedätkö mitä seurasi? Olin siihen aikaan tehtaan työmiehenä, ja kun
toverini huomasivat millainen olin, teettivät he ensinnäkin suurimman
osan työstään minulla, sitten he riistivät minulta paikkani ja lopuksi
toimittivat minut vankeuteen muka syyllisenä erääseen varkauteen, jonka
eräs heistä oli tehnyt."
"Eihän toki aina joudu niin kelvottomien ihmisten pariin", Halvor sanoi
yhtä välinpitämättömästi.
"Silloin ajattelin itsekseni: Ei olisi vaikeata olla kristitty, jos
saisi olla yksin maailmassa, ilman lähimmäisiä. Pidin paljon vankilassa
olostani, sillä siellä sain rauhassa harjoittaa hurskautta. Mutta
sitten rupesin ajattelemaan, ettei hurskas elämä yksinäisyydessä ole
suuremman arvoinen kuin tyhjänä jauhava mylly. Koska kerran Jumala on
luonut ihmisiä maailmaan, ajattelin, niin tottapa hän ne on luonut
toinen toisilleen tueksi ja avuksi eikä toisiaan sortamaan. Silloin
minulle viimeinkin selvisi, että perkele varmaan on poistanut jotakin
Raamatusta saadakseen kristinopin kelvottomaksi."
"Tokkopa hänellä lienee niin suurta valtaa", Halvor sanoi.
"Onpa niinkin, ja tämän lauseen hän on poistanut: Te, jotka
kristillisesti tahdotte elää, etsikää apua lähimmäisiltänne."
Halvor ei sanonut sanaakaan, mutta Katri nyökäytti myöntävästi päätään.
Hän oli kuunnellut tarkasti ja painanut joka sanan mieleensä.
"Heti vankeudesta päästyäni", Hellgum jatkoi, "menin erään toverini
luokse ja pyysin häntä viettämään kanssani hurskasta elämää, ja katso,
yhdessä se tuntui paljon helpommalta. Pian yhtyi meihin kolmas ja
neljäskin, ja me kävimme yhä varmemmiksi. Nyt meitä asuu Chicagossa
kolmekymmentä samanmielistä yhden katon alla. Kaikki on meillä
yhteistä, ja me valvomme toinen toisemme elämää, vaeltaen vaikeuksitta
vanhurskauden tietä. Me kohtelemme kristillisesti toisiamme, sillä
toinen veli ei käytä väärin toisen hyvyyttä eikä polje häntä hänen
nöyryydessään."
Kun ei Halvorilta kuulunut vastausta, jatkoi Hellgum todisteluaan. --
"Tiedäthän, Halvor, että jos jollakulla on suuret aikeet, hän liittyy
toisiin ihmisiin tehdäkseen työnsä yhteisvoimin. Ethän sinäkään voisi
yksinäsi hoitaa tätä taloa. Jos tahtoisit perustaa tehtaan, silloin
ensi töiksesi hankkisit joukon yhtiömiehiä, ja entä kuinka paljon apua
tarvitsisitkaan, jos rupeaisit rakentamaan rautatietä!
"Mutta vaikeinta juuri on elää kristillisesti, ja siihen sinä luulet
pystyväsi ilman toisten apua. Tai ehkä et sinä yritäkään, kun jo
edeltäpäin tiedät sen mahdottomaksi.
"Oikealle tielle ei ole osannut kukaan muu kuin minä ja seuralaiseni
Chicagossa. Meidän seurakuntamme on totinen ja pyhä taivaallinen
Jerusalem. Todisteeksi siitä olemme saaneet samoja Hengen lahjoja,
joita ensimmäisillä kristityillä oli. Toisille meistä Jumala on
puhunut, toiset ennustavat, ja toiset parantavat sairaita --."
"Parannatko sinä sairaita?" Halvor äkkiä keskeytti.
"Parannan niitä, jotka uskovat minuun", Hellgum sanoi.
"Vaikeata on luopua lapsuutensa uskosta", Halvor sanoi mietteissään.
"Varmasti kuitenkin tiedän, että sinä, Halvor, pian kuulut uuden
Jerusalemin rakentajien joukkoon", sanoi Hellgum.
Sitten he vaikenivat. Heti tämän jälkeen Katri kuuli Hellgumin sanovan
hyvästi.
Hetken kuluttua Halvor tuli sisään Katrin luokse. Nähdessään hänet
avoimen ikkunan ääressä hän sanoi: "Kuulit varmaankin mitä Hellgum
puhui." -- "Kuulin", vaimo vastasi. -- "Kuulitko, että hän sanoi
voivansa parantaa niitä, jotka häneen uskovat?"
Katri punehtui hieman, sillä hän piti Hellgumin oppia parempana kuin
kaikkia kesällä kuulemiaan. Hän tunsi siinä olevan tervettä, todellista
järkeä. Siinä oli työtä ja toimintaa eikä hänelle käsittämätöntä tyhjää
tunteellisuutta. Mutta sitä hän ei tunnustanut. Hän ei tahtonut enää
joutua mihinkään tekemisiin pappien kanssa. -- "En luovu isäni
uskosta", hän sanoi.
Paria viikkoa myöhemmin Katri istui väentuvassa. Oli syksy, tuuli
vinkui ulkona ja tuli räiskyi takassa. Huoneessa ei ollut muita kuin
hänen vuoden vanha tyttärensä, joka oli hiljan oppinut kävelemään.
Lapsi istui lattialla äidin jalkain juuressa leikkien.
Silloin ovi avautui, ja pitkä tumma mies astui sisään. Hänen tukkansa
oli aaltoileva, silmänsä terävät ja kätensä jäntevät sepänkädet. Ennen
kuin vieras oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Katri arvasi hänet
Hellgumiksi.
Mies tervehti ja kysyi Halvoria. Emäntä sanoi miehensä menneen
kunnankokoukseen, mutta lisäsi, ettei hän siellä enää kauan viivy.
Hellgum istuutui odottamaan. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain
silloin tällöin Katriin.
"Tehän kuulutte olevan sairas", sanoi hän hetken päästä. -- "Niin
olen", Katri vastasi, "puoleen vuoteen en ole päässyt kävelemään." --
"Olen ajatellut tulla rukoilemaan puolestanne", sanoi saarnamies. Katri
vaikeni, ummisti silmänsä ja näytti sulkeutuvan erilleen muusta
maailmasta. "Olette tainnut kuulla, Katri emäntä, että Jumala on
antanut minulle lahjan parantaa sairaita."
Katri katsahti häneen epäilevin silmin. "Kiitoksia huolenpidostanne,
mutta ei siitä taida olla mitään hyötyä, sillä uskoani minä en niin
helposti muuta", hän sanoi. -- "Jumala voi kyllä auttaa teitä
sittenkin", sanoi mies, "koska olette aina koettanut elää hurskaasti."
-- "En ole päässyt niin Jumalan armoihin, että hän minua auttaisi."
Sitten oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Hellgum kysyi: "Oletteko,
Katri emäntä, koskaan ajatellut, mistä syystä tämä koettelemus on teitä
kohdannut?" -- "En ole", Katri vastasi, näyttäen taas sulkeutuvan
itseensä. -- "Minä aavistelen, että Jumala on tehnyt sen sitä varten,
että hänen nimensä tulisi vielä enemmän kunnioitetuksi", sanoi Hellgum.
Tämän kuullessaan Katri suuttui niin, että hänen poskilleen leimahti
punaisia laikkoja. Hänestä oli julkeata Jumalan pilkkaa, että Hellgum
luuli tämän taudin tulleen sen vuoksi, että hän pääsisi tekemään
ihmetyön.
Saarnaaja nousi, meni Katrin luokse ja laski kätensä hänen päänsä
päälle. "Tahdotko, että rukoilen puolestasi?" hän sanoi. Heti hänen
lähestyessään tuntui Katrista kuin olisi terveyttä ja elämää
pulpahtanut koko hänen ruumiinsa läpi, mutta hän oli niin loukkaantunut
Hellgumin julkeudesta, että hän pudisti Hellgumin käden pois
päälaeltaan ja ojensi kätensä ikään kuin lyödäkseen häntä. Mutta sanoja
hän ei siinä hetkessä keksinyt.
Hellgum peräytyi hitaasti ovelle päin. "Jumalan lähettämää ei saa
luotaan ajaa", hän sanoi. -- "Ei saakaan", Katri vastasi; "mikä
Jumalasta on, se on kyllä otettava vastaan."
"Ja minä, minäpä sanon sinulle, että tänä päivänä on tälle huoneelle
autuus tapahtuva", sanoi mies.
Katri ei vastannut mitään. "Muista minua parannuttuasi", Hellgum sanoi
lähtiessään.
Katri istui suorana tuolillaan. Punaiset täplät hehkuivat vielä kauan
hänen poskillaan.
Enkö saa enää rauhaa kotonanikaan, hän ajatteli. Ihme, miten monet
pitävät itseään Jumalan lähettäminä.
Mutta äkkiä Katri näki pikku tyttärensä nousevan ja kiireesti juoksevan
takan luo. Liedessä loimuava tuli oli pistänyt pienokaisen silmiin. Hän
kirkui ilosta, ryömi ja juoksi voimainsa takaa sitä kohti.
Katri huusi häntä pois, mutta lapsi ei totellut. Se koetti nousta
liedelle, kierähti alas pari kertaa, mutta pääsi viimein ylös takalle,
missä tuli paloi.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, auta minua", Katri vaikeroi. Hän alkoi
huutaa apua, vaikka tiesi, ettei ketään ollut kuulemassa.
Tyttö ojensi nauraen käsiään tulta kohti, ja yht'äkkiä palava kekäle
vierähti takasta hänen keltaiselle koltilleen.
Samassa Katri kavahti pystyyn, juoksi takan luo ja painoi lapsen
rinnalleen.
Pudistettuaan kipinät ja hiilet pois ja huomattuaan, ettei lapsi ollut
vahingoittunut, hän vasta muisti mitä oli tapahtunut. Hän seisoi omilla
jaloillaan, hän oli kävellyt ja käveli yhä vielä!
Katri ei ollut koskaan ennen tuntenut niin huumaavaa mielenliikutusta
ja onnea yht'aikaa.
Hän tunsi olevansa Jumalan omassa suojeluksessa, tunsi että pyhä
Jumalan mies oli käynyt hänen huoneessaan häntä auttamassa ja
parantamassa.
* * * * *
Näinä päivinä Hellgum usein seisoi Vahvan-Ingmarin mökin pienellä
kuistilla katsellen edessään aukenevaa syysmaisemaa. Tuo jokeen päin
viettävä mäenrinne ja sen takainen tasanko kävi päivä päivältä yhä
värikkäämmäksi. Kedot olivat kellastuneet, ja vaahterain ja haapain
lehdet olivat kirkkaan punaisia ja heleän keltaisia. Siellä täällä
edempänä huojuilivat kokonaiset lehdikköalueet kimmeltäen
päivänpaisteessa kuin kultainen meri. Se meri näytti lainehtivan
havupuukumpujen rantoihin ja lyövän tyrskeitään sinnekin, petäjäin
sekaan.
Samoin kuin harmaantunut tölli tuleen syttyneenä hohtaa ja säteilee,
leimahti tuo köyhä Ruotsin seutukin harvinaiseen loistoon. Eipä olisi
luullut niin kultaista ja ihmeellisen hohtavaa tienoota tapaavansa
muualla kuin auringon pinnalla.
Mutta tätä katsellessaan Hellgum ajatteli sen ajan koittoa, jolloin
Jumala antaa tämän maan säteillä pyhyyden loisteessa ja jolloin hänen
kesällä kylvämänsä sanat tuottavat vanhurskauden ihanan sadon.
Ja niinpä Timmin Halvor eräänä iltana tuli torppaan ja kutsui Hellgumia
vaimoineen Ingmarilaan.
Heidän sinne saapuessaan oli avara pihamaa puhdistettu ja siistitty.
Kuivat lehdet oli lakaistu koivujen alta, kaikki työkalut ja ajoneuvot,
jotka muulloin täyttivät pihan, oli työnnetty syrjään. Täällä on
varmaankin paljon vieraita, ajatteli Anna-Liisa. Samassa Halvor aukaisi
väentuvan oven.
Tupa oli täynnä ihmisiä, kaikki istuivat pitkillä lavitsoilla
juhlallisesti odottaen. Hellgum näki siellä pitäjän arvokkaimmat
perheet.
Ensinnä hän näki Ljungo Björn Olavinpojan ja hänen vaimonsa Märtta
Ingmarintyttären sekä Kolåsin Gunnarin vaimoineen. Sitten hän huomasi
Krister Laurinpojan ja Israel Tuomaanpojan vaimoineen. He kuuluivat
myös Ingmarien sukuun. Sitten Höökin Matti Erkinpojan ja hänen poikansa
Gabrielin, lautamiehen Gunhildin ja joitakuita muita. Kaikkiaan lienee
ollut noin parikymmentä henkeä.
Hellgumin ja Anna-Liisan kierrettyä kättelemässä kaikkia sanoi Timmin
Halvor: "Meitä on kokoontunut tänne muutamia, jotka olemme miettineet,
mitä Hellgum kesällä meille puhui. Useimmat meistä kuuluvat vanhaan
sukuun, joka aina on mielellään tahtonut käydä Herran teitä, ja jos
voitte, Hellgum, meitä tässä vaelluksessa auttaa, niin me seuraamme
teitä."
Seuraavana päivänä huhuiltiin pitäjällä, että Ingmarilassa oli
perustettu seurakunta, jonka jäsenet sanoivat oppiansa ainoaksi
oikeaksi ja totiseksi kristinopiksi.