Monen mielestä Eljas Olli Erkinpojan menettely Ingmarilan Katria ja
nuorta Ingmaria kohtaan oli niin ilkeä, ettei hän olisi ansainnut saada
haudankaan rauhaa.
Hän näytti varsin uhallaan tuhlanneen omansa ja Katrin rahat, jotta
Katri hänen kuoltuaan jäisi puille paljaille. Tila oli jäänyt niin
velkaiseksi, että Katrin olisi täytynyt luovuttaa se saamamiehille,
jollei Halvorilla olisi ollut varoja ostaa talo ja maksaa velat, Ingmar
Ingmarinpojan perintörahat, kaksikymmentätuhatta kruunua, jotka olivat
olleet Eljaksen hoidettavina, olivat aivan kadoksissa. Mikä luuli hänen
kätkeneen ne maahan, mikä antaneen lahjaksi; mistään niitä vain ei
löytynyt. Tästä kaikesta saatiin selko vasta perunkirjoituksessa.
Toimitusmiehet haeskelivat monta päivää Eljaksen kätköjä, mutta
turhaan.
Kuultuaan nyt olevansa köyhä Ingmar neuvotteli Katrin kanssa,
mihin nyt ryhtyisi. Ingmar sanoi mieluimmin rupeavansa opettajaksi. Hän
pyysi, että Katri antaisi hänen asua Stormilla, kunnes hän tulisi
seminaari-ikään. Siellä kirkonkylässä hän sanoi saavansa lainaksi
kirjoja sekä koulumestarilta että papilta, ja sitä paitsi hän voisi
koulussa olla Stormin apuna luettamassa pienempiä lapsia. Siinä hän
harjaantuisi toimeen.
Katri sanoi, pitkän aikaa mietittyään:
"Ehkei sinun tee mielesi jäädä kotiin, kun et nyt enää voi päästä
isännäksi."
Koulumestarin Gertrud kävi nyrpeän näköiseksi kuullessaan, että Ingmar
aikoi palata heille. Hänen mieleensä juolahti, että jos kerran jonkun
pojan piti heillä asua, saisi se mieluummin olla herastuomarin sievä
Bertil tai Höökin Matti Erkinpojan vilkas Gabriel.
Gertrud piti sekä Gabrielista että Bertilistä, mutta tunteistaan
Ingmaria kohtaan hän ei koskaan päässyt oikein selville. Olihan Ingmar
kiltti poika, kun opetti hänelle läksyt ja palveli häntä kuin orja,
mutta häneen saattoi ihan perin pohjin kyllästyä, sillä kömpelö hän oli
ja hidas eikä yhtään välittänyt leikistä. Oikein ihaillakin häntä
toisinaan piti, sillä Ingmar oli uuttera ja hyväpäinen, mutta
oikeastaan Gertrud häntä sydämensä pohjasta halveksi, sillä
tavallisissa oloissa Ingmar vain olla nuhjotti, tekemättä koskaan
mitään erikoista.
Gertrudin päässä pyöri aina hupaisia haaveita ja unelmia, ja Ingmar oli
se uskottu, jolle hän niitä kertoi. Jos Ingmar sattui olemaan poissa
kaksi päivää perätysten, alkoi Gertrud jo toisena häntä kaipailla;
tuntui niin ikävältä olla ilman kuuntelijaa. Mutta Ingmarin palattua
Gertrud kummasteli edellisen päivän ikäväänsä.
Hän ei välittänyt vähääkään siitä, että Ingmar oli rikas ja pitäjän
parasta sukua, vaan kohteli häntä pikemminkin niin kuin itse olisi
ollut häntä hiukan ylempänä. Mutta kuullessaan, että Ingmar oli
menettänyt omaisuutensa, häneltä pääsi itku, ja kun Ingmar hänelle
sanoi, ettei hän rupea talolliseksi, vaan aikoo lukea koulumestariksi,
niin Gertrud suuttui melkein silmittömästi.
Ties mihin korkeuksiin hän oli uneksinutkaan Ingmarin kohoavan.
Koulumestarin luona lapset saivat hyvin vakavan kasvatuksen. Työtä oli
kovasti, mutta huvia harvoin. Vähän vapaammaksi kävi elämä sentään
siitä keväästä lähtien, kun Storm lakkasi saarnaamasta rukoushuoneessa.
Silloin Stiina emäntä aina sopivana hetkenä huomautteli hänelle:
"Kuulehan, Storm, nyt jo olisi aika antaa nuorten olla nuoria.
Muistelepa meitä itseämme! Minkälaisia tanssimestareita me olimmekaan
seitsemäntoistavuotiaina?"
Kun sitten Höökin Gabriel Matinpoika ja lautamiehen Gunhild eräänä
lauantai-iltana tulivat vieraisille, saatiin koulussa aikaan oikeat
tanssit.
Gertrud aivan riemastui päästessään tanssimaan, mutta Ingmaria ei
haluttanut. Hän otti kirjan käteensä ja meni istumaan vaarnasohvaan
ikkunan alle. Gertrud tuli vähän väliä houkuttelemaan häntä kirjan
äärestä, mutta Ingmar istua jurotti arkana, paikaltaan hievahtamatta.
Stiina äiti huokaili häntä katsellessaan. Kyllä näkee, että poika on
vanhaa sukua, hän ajatteli. Nehän eivät kuulu voivan koskaan olla
oikein nuoria.
Kolmella tanssijalla oli niin hauskaa, että heidän teki mieli päästä
ensi lauantai-iltana oikein kyläntansseihin. Viimein he kysyivät
koulumestarin ja Stiina äidin mieltä tässä asiassa.
"Menkää vain minun puolestani, kunhan menette Vahvan-Ingmarin
tanssitupaan, sillä siellä ette voi joutua muiden kuin siivojen ja
kelpo ihmisten pariin."
Storm asetti vielä toisen ehdon. "Gertrud ei pääse tansseihin, jollei
Ingmar mene mukaan pitämään hänestä huolta."
Kaikki kolme riensivät Ingmarin luokse. Tämä kieltäytyi jyrkästi,
katseli vain kirjaansa ja oli lukevinaan. -- "Mitä me häntä suotta
kärtämme!" sanoi silloin Gertrud niin vieraalla äänellä, että Ingmarin
silmät irtausivat kirjasta ja hän kääntyi katsomaan. Ihme, kuinka
kaunis Gertrud oli nyt tanssin jälkeen! Mutta suu oli ivahymyssä ja
silmät säihkyivät, kun hän kääntyi pois Ingmarin luota. Selvästi näkyi,
kuinka syvästi Gertrud halveksi häntä, kun hän tuolla lailla rumana ja
kömpelönä istui nurkassaan, osaamatta nuorena iloita. Ingmarin täytyi
kiireimmän kautta myöntyä, eihän siinä mikään muu auttanut.
Pari iltaa myöhemmin Gertrud istui äitinsä kanssa keittiössä tekemässä
käsitöitä. Silloin hän huomasi äitinsä yht'äkkiä käyvän levottomaksi.
Hän seisahdutti rukkinsa ja pysähtyi joka sanansa välillä kuuntelemaan.
-- "Mitä ihmettä se tuo on?" hän sanoi. "Etkö sinä, Gertrud, kuule
mitään?" -- "Kuulen", sanoi Gertrud, "joku tuntuu liikkuvan yläkerran
kouluhuoneessa." -- "Kukapa sinne olisi mennyt näin iltamyöhällä? Mutta
kuulehan, miten se siellä sipsuttelee yhdestä nurkasta toiseen."
Tyhjästä koulusalista kuului rasahteluja ja narinaa ja pyörähdyksiä ja
palkkien kopinaa, niin että Gertrudista ja Stiina äidistä tuntui
kammottavalta. -- "Kyllä siellä sittenkin joku on", sanoi Gertrud. --
"Ei siellä ketään voi olla, ja muuten tuota peliään se on pitänyt joka
ilta siitä lähtien kun te tanssitte."
Gertrud huomasi, että äiti luuli sen tanssin jälkeen kummittelevan. Ja
jos Stiina äiti jäisi siihen uskoon, saisi Gertrud heittää mielestään
kaikki toiveet tansseihin pääsystä.
"Minä käyn sitten katsomassa, mitä se on", sanoi Gertrud, mutta Stiina
äiti tarttui hänen helmoihinsa. -- "Tokko minä uskallan sinua päästää!"
-- "Miks'ei, äiti, parasta on ottaa asiasta selko." -- "Mennään sitten
ainakin yhdessä."
He hiipivät hiljaa yläkertaan. Ovea he eivät rohjenneet avata, mutta
Stiina äiti kumartui tirkistämään avaimenreiästä.
Stiina äiti katsoi kauan aikaa, kerran tuntui ihan kuin hän olisi
naurahtanut. -- "Mitä näette, äiti?" Gertrud kysyi. -- "Katso itse,
mutta ole aivan hiljaa."
Gertrud kyykistyi katsomaan. Pöydät ja penkit, jotka muulloin täyttivät
koko huoneen, oli siirretty seinävierille, ja sakeassa pölypilvessä
pyöri siellä Ingmar Ingmarinpoika tuoli käsivarsillaan.
"Onko Ingmar tullut päästään vialle?" huudahti Gertrud. -- "Hiljaa!"
kielsi äiti ja vei hänet mukanaan portaita alas. "Etkö huomaa, että
tanssimaanhan hän opettelee? Hän tahtoo nyt oppia, osatakseen sitten
lauantai-iltana", hän hymysuin jatkoi.
Äiti nauroi aivan katketakseen. "Vähällä olin säikähtää kuoliaaksi
hänen tähtensä", hän sanoi. "Jumalan kiitos, että hänkin kerran
nuortuu." Ja naurettuaan sydämensä kevyeksi hän sanoi totisena: "Mutta
sinä, Gertrud, et saa sanallakaan hiiskahtaa tästä muille."
Lauantai-ilta joutui, ja nuoret seisoivat koulutalon portailla
lähtövalmiina. Stiina äiti tarkasteli heidän pukujaan, ja kyllä he
olivatkin niin koreita että silmää häikäisi. Pojilla oli keltaiset
säämiskähousut ja punahihaiset vihreät sarkaliivit. Gertrudilla ja
Gunhildilla oli väljät, valkoiset hihat, suuret, ruusunpunaiset
kaulaliinat, jotka ulottuivat melkein vyötäisille asti, raidalliset,
punaisella veralla reunustetut hameet ja leveät esiliinat, jotka olivat
samaa ruusunpunaista kangasta kuin kaulaliinatkin.
Kävellessään pitkin maantietä kauniin kevätillan valossa eivät nuoret
ollenkaan olleet puhetuulella. Gertrud katseli välistä salaa Ingmaria
ajatellen, miten paljon vaivaa hän oli nähnyt opetellessaan tanssimaan.
Miten olikaan, lieneekö sen vaikuttanut tuo muisto vai se, että hän oli
tanssitupaan menossa: hänen ajatuksensa kävivät keveiksi ja
kaunoisiksi, ja hän jättäytyi vähän toisista jälkeen saadakseen kulkea
rauhassa mielihaaveineen. Hän sepitti pikku tarinan siitä, miten lehdet
olivat puhjenneet puihin.
Hän kuvitteli käyneen niin, että lehtipuut, koko talven nukuttuaan
tyyntä unta, äkkiä olivat alkaneet uneksia. Ja ne näkivät sellaista
unta, että oli jo olevinaan täysi kesä. Ne näkivät laihojen lainehtivan
ja ruohon peittävän niittyjä, näkivät ruusupensaissa kukkain helottavan
ja lumpeenkilpien kattavan lampien ja jokien rantoja, näkivät kivien
piiloutuneen suikertelevien vanamojen alle ja metsän aukeamain
verhoutuvan metsätähtien peittoon. Mutta keskellä noita kaikkia, joilla
jo oli verho yllään, puut näkivät itse olevansa paljaina ja häpesivät
alastomuuttaan, niinkuin unessa usein tapahtuu.
Siinä häpeissään seisoessaan lehtipuut tunsivat olevansa kaikkien
pilkkana. Kimalaiset surisivat ilkkuvasti, harakat nauraa räkättivät,
ja muut linnut piipittivät mikä mitäkin kompalaulua. Mistä saisimme
edes jonkin näköistä verhoa? ajattelivat puut epätoivoissaan. Mutta
niillä ei ollut oksissaan eikä varvuissaan yhtään ainoata lehteä, ja
tuska ahdisti niitä lopulta niin, että ne heräsivät.
Kun ne heti herättyään vielä aivan unenhorteessa katselivat
ympärilleen, ne ajattelivat: Olipa onni, että se oli vain unta. Ei nyt
vielä näy kesä olevankaan. Mutta vähällä olimme nukkua kevään ohi.
Tarkemmin katsoessaan ne kuitenkin huomasivat jäiden lähteneen
järvistä. Vuokot ja ruoho nousivat parhaillaan maasta, ja mahla sirisi
ja kuohuili niiden oman kuoren alla. "Kevät ainakin on, vaikk'ei vielä
kesä", sanoivat lehtipuut, "heräsimmepä parhaaseen aikaan. Tämä uni
riittäköön täksi vuodeksi, nyt meidän on pantava vaatteet päällemme."
Ja silloin äkkiä puhkesi koivuihin hiirenkorvan kokoista kellanvihreätä
tahmeata lehteä, mutta vaahterilla oli vasta vihertävät silmut. Lepät
työnsivät lehtensä esille kurttuisina ja rujon näköisinä, mutta
pajunlehdet olivat jo ummuista soluessaan sileäpintaiset ja
kaunismuotoiset.
Gertrud käveli tätä ajatellessaan hymyhuulin edelleen ja olisi vain
toivonut olevansa kahden kesken Ingmarin kanssa, kertoakseen hänelle
kaikki tyynni.
Kirkonkylästä Ingmarilaan oli hyvinkin tunnin matka. Nuoret kulkivat
jokiviertä, ja Gertrud pysytteli koko ajan hiukan jäljempänä. Nyt hänen
aatoksensa leijailivat iltaruskon mukana, joka kajasti hehkuvan
punaisena milloin jokeen, milloin rantatöyriin. Harmaat lepät ja
vaaleanvihreät koivut näyttivät sen hohteessa leimahtavan hetkiseksi
ilmiliekkiin, kunnes taas saivat luonnollisen värinsä.
Yht'äkkiä Ingmar seisahtui. Hän oli juuri jotakin sanomaisillaan, mutta
lause katkesi kuin poikki leikaten eikä hän saanut sanaa suustaan.
"Mikä sinulle tuli?" kysyi Gunhild. Ingmar katsoi eteenpäin aivan
kalpeana. Toiset eivät nähneet sieltä muuta kuin avaran,
peltosarakkeisiin jaetun tasangon, jota kukkulat ympäröivät. Keskellä
tasankoa oli iso talonpoikaistalo. Juuri samassa joutui koko talo
iltaruskon hohteeseen, kaikista ikkunoista heijastui valo, ja vanhat
katot ja seinät helottivat punaisina kuin tuli.
Gertrud riensi heidän luokseen, vilkaisi nopeasti Ingmariin ja veti
toiset mukaansa. "Ei kysellä häneltä", hän kuiskasi. "Tuo talo on
Ingmarila, ja sen näkeminen varmaan hänen mieltään kirvelee. Hän ei ole
kahteen vuoteen tahtonut käydä kotonaan, sen jälkeen kun tuli
köyhäksi."
Maantie kulki tasangon poikki, Ingmarilan nurkitse suoraan
Vahvan-Ingmarin mökille metsänreunaan.
Ingmar tuli kohta toisten jäljestä ja huusi: "Kuulkaa, minä tiedän
paremman tien." Hän kuljetti heidät polulle, joka vei torpalle pitkin
metsänrintaa, lähenemättä itse taloa.
"Tunnetko sinä, Ingmar, Vahvaa-Ingmaria?" kysyi Höökin Gabriel
Matinpoika. -- "Tunnen, ennen aikaan me olimme hyvät ystävät." -- "No,
onko se sitten totta, kun hänen sanotaan osaavan loihtia?" kysyi nyt
lautamiehen Gunhild. -- "Eikä ole", Ingmar sanoi, mutta tuntui hieman
epäröivän, ikään kuin olisi itsekin puolittain uskonut. -- "Puhu vain
meille kaikki mitä tiedät", kehoitti Gunhild. -- "Koulumestari on
kieltänyt sellaisia uskomasta." -- "Ei koulumestari voi kieltää ketään
ihmistä näkemästä mitä näkee eikä uskomasta mitä tietää."
Ingmarin valtasi halu puhua kodistaan. Kaikki lapsuusmuistot heräsivät
yht'aikaa hänen mielessään, kun hän näki tuon vanhan talon.
"Kerron teille tapauksen, jossa itse olin mukana", hän sanoi.
"Eräänä talvena olivat isä ja Vahva-Ingmar polttamassa sysiä kaukana
salolla. Joulun lähestyessä Vahva-Ingmar tarjoutui jäämään yksin
palamista vartioimaan, että isä pääsisi pyhiksi kotiin. Niin
päätettiinkin, ja jouluaattona äiti lähetti minut metsään viemään
jouluevästä Vahvalle-Ingmarille.
"Minä lähdin aikaisin aamulla ja saavuin sysihaudoille puolipäivän
aikaan. Sinne tullessani olivat isä ja Vahva-Ingmar juuri saaneet yhden
haudan poltetuksi ja purkaneet hiilet hajalleen maahan jäähtymään.
Hiilikasasta nousi paksu savu, ja missä hiiliä oli lähekkäin, oli
tarkasti varottava, etteivät ne päässeet syttymään. Se oli vaarallisin
hetki koko sydenpoltossa. Isä sanoikin heti minut nähtyään: -- 'Kun et
vain saisi palata ilman minua kotiin, Ingmar. Täällä jäisi yhdelle
miehelle liian paljon työtä.' Vahva-Ingmar meni sysikasan toiselle
puolelle pahimman savun läpi. -- 'Lähde vain, älä minusta huolehdi,
Suur-Ingmar; olen minä suoriutunut pahemmistakin paikoista.'
"Hetkisen kuluttua savu kuitenkin alkoi vähetä. 'Käydäänpä nyt
katsomaan Briitta emännän joulueväitä', sanoi Vahva-Ingmar ottaen
minulta eväskontin. 'Tule nyt katsomaan, kuinka siisti asunto meillä
isäsi kanssa on', hän sanoi. Hän näytti minulle kojun, missä he
asuivat. Sen takaseinänä oli suuri paasi, mutta muut seinät oli kyhätty
puunrangoista ja tiivistetty kuusenhavuilla. 'Katsopa tätä, poikaseni',
sanoi Vahva-Ingmar, 'tokko lienet odottanut isälläsi olevan tällaista
linnaa keskellä saloa. Tässä on sellaiset seinätkin, jotka tukkivat
tien pakkasilta ja pyryiltä', sanoi ukko pistäessään käsivartensa
suoraan havujen läpi ulos.
"Isä tuli jäljestä ja nauroi. Kummankin kasvot olivat nokimustat ja he
haisivat kitkerältä miilusavulta, mutta isä oli niin iloinen ja
leikkisä, etten koskaan muista nähneeni häntä sellaisena. Kumpikaan ei
mahtunut kojussa suorana seisomaan, eikä siellä ollut muuta kuin kaksi
havuvuodetta ja kivistä tehty tulisija, mutta he olivat ylen
tyytyväisiä. He istuutuivat rinnakkain havuvuoteelle ja aukaisivat
eväskorin. 'Tokkohan sinua oikeastaan päästetään osalliseksi', sanoi
Vahva-Ingmar isälle, 'minullehan nämä jouluherkut lähetettiin.' -- 'Ole
armelias, koska kerran on jouluaatto', isä sanoi. -- 'No, olkoon
menneeksi, eihän sitä raski antaa sysiukko-raukankaan nälkää nähdä',
sanoi Vahva-Ingmar.
"Siihen tapaan puhe jatkui, välistä otettiin ryyppykin ruoan väliin, ja
minusta oli kummaa nähdä, miten hyvälle tuulelle ruoka ja juoma voi
ihmiset saada. -- 'Kantele äidillesi', sanoi Vahva-Ingmar minulle,
'että Suur-Ingmar söi kaikki minun evääni. Lähettäköön huomenna lisää.'
-- 'Totta se näkyy olevankin', minä sanoin.
"Samassa minä säpsähdin kuullessani tulisijasta hienoa ritinää, melkein
kuin joku olisi viskannut pieniä kiviä takkaan. Isä ei sitä huomannut,
mutta Vahva-Ingmar sanoi heti: 'Vai niin, niinkö asiat ovat.' Hän
jatkoi kumminkin syöntiään. Silloin kuului rätinää uudelleen, paljon
kovemmin. En minä mitään nähnyt, mutta siltä se kuului kuin olisi
heitetty kourallinen kiviä tuleen.
"'Vai niin, vai jo hätää näyttää', sanoi Vahva-Ingmar ja meni ulos.
'Niin, kyllä sydet näkyvät syttyneen', hän huusi, 'mutta istu sinä,
Suur-Ingmar, vain paikallasi, voin minä nämä yksinkin hoitaa.' Me isän
kanssa istuimme ääneti, ei kummankaan tehnyt mieli puhella.
"Sitten Vahva-Ingmar tuli sisään ja alkoi uudelleen laskea leikkiä.
"'Enpä ole viettänyt näin hauskaa joulua vuosikausiin', hän sanoi.
Juuri kun hän sitä sanoi, kuului rätinää uudelleen. 'Vai niin, vai
alkaa se taas', hän sanoi. Hän lähti ulos ja näki taas sydet
ilmitulessa. Hänen palattuaan takaisin isä sanoi: 'Sinulla näkyy olevan
niin hyviä auttajia, että tulet täällä yksinkin toimeen hautojen
kanssa.' -- 'Niin, mene sinä, Suur-Ingmar, vain rauhassa kotiisi
viettämään joulunpyhiä, minulla on kyllä täällä omat auttajani.' Ja
niin me isän kanssa menimme kotiin, ja kaikki kävi hyvin, eikä
Vahvalta-Ingmarilta ole koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen päässyt
yhtään sysihautaa palamaan."
Gunhild kiitti Ingmaria kertomuksesta, mutta Gertrud kulki äänettömänä,
ikään kuin häntä olisi ruvennut pelottamaan. Alkoi jo hämärtää. Kaikki,
mikä äsken oli ollut punaista, oli muuttunut siniseksi ja harmaaksi,
ainoastaan metsästä välkkyi sieltä täältä jokin kirkasvärinen lehti,
joka loisti kuin hiidenakan punainen silmä.
Gertrudia kovin hämmästytti, että Ingmar oli puhunut niin pitkältä yhtä
mittaa. Hän huomasi selvästi, että Ingmar nyt kävi pää vähän pystympänä
ja varmemmin askelin. Hän on muuttunut ihan toisenlaiseksi päästyään
kotitalonsa maille, Gertrud ajatteli. Hän ei tiennyt, miksi se teki
hänet levottomaksi, miksi hän suorastaan vieroi sitä. Hän riuhtaisihe
kuitenkin irti näistä mietteistään ja alkoi kujeillen kysellä
Ingmarilta, aikoiko tämä tanssia.
Viimein he saapuivat perille pienen harmaan mökin luokse. Siellä
sisällä oli jo tulet, sillä pienestä ikkunasta varmaankin pääsi liian
vähän päivänvaloa sisään. Sieltä kuului kyllä viulunsoittoa ja
tanssinjytyä, mutta he seisahtuivat silti ihmeissään. -- "Tämäkö se on
tanssitupa? Kuka sinne mahtuu tanssimaan?"
Heistä tuntui, ettei siellä voisi yksikään pari pyörähtää.
"No, menkää sisään vain!" sanoi Gabriel. "Ei tupa ole niin pikkuruinen
kuin miltä se näyttää."
Ovi oli auki, ja sen edessä seisoi hiestynyttä nuorta väkeä
vilvoittelemassa. Tytöt löyhyttelivät huiveillaan, pojat heittivät
päältään lyhyet mustat nuttunsa tanssiakseen vain vihreissä,
punahihaisissa liiveissään.
Vastatulleet pujottelivat ovea tukkivan väkijoukon lomitse tupaan.
Ensimmäiseksi he siellä näkivät Vahvan-Ingmarin. Hän oli
lyhytkasvuinen, suuripäinen ja pitkäpartainen, jäntterä ukko. Hän on
aivan kuin tonttujen ja hiidenukon sukua, juolahti Gertrudin mieleen.
Ukko seisoi uuninpankolla soittamassa, varmaankin sitä varten, ettei
olisi tanssijoiden tiellä.
Tupa oli todella suurempi kuin ulkoa näytti. Mutta se oli vanhuuttaan
rappeutunut, paljaat hirsiseinät olivat toukansyömät ja kattoparrut
kiilsivät noesta. Ikkunassa ei ollut uutimia eikä pöydällä liinaa.
Selvästi näki, että Vahva-Ingmar oli yksinäinen mies. Hänen lapsensa
olivat jättäneet hänet ja muuttaneet Amerikkaan. Ukon ainoana huvina
yksinäisyydessään oli nyt enää se, että sai lauantai-iltoina viulullaan
houkutelluksi nuorisoa ympärilleen.
Tuvassa oli hämärä ja tukehduttavan kuuma, siellä pyöri pari parin
kyljessä. Gertrudin nousi alussa henki kurkkuun ja hän oli kääntyä
takaisin, mutta huomasi heti, ettei tuon ihmisseinän läpi päässyt
väkisinkään.
Vahva-Ingmar pysyi tahdissa ja soitti varmasti, mutta samassa kun
Ingmar Ingmarinpoika astui ovesta sisään, viilsi hän jousellaan niin
vihlaisevan äänen, että kaikki tanssijat seisahtuivat. "Ei, ei", hän
silloin huusi, "älkää keskeyttäkö, se tuli vain vahingossa."
Ingmar kietoi käsivartensa Gertrudin vyötäisille viedäkseen hänet
tanssiin, ja Gertrud oli kovin kummastelevinaan, että hän halusi
tanssia. Mutta heidän täytyi jäädä paikalleen, sillä parit pyörivät
niin lähekkäin, ettei niiden väliin mahtunut muuten kuin alusta
alkamalla.
Vahva-Ingmar keskeytti soittonsa uudelleen, naputti jousellaan
uuninreunukseen ja sanoi isännän äänellä: "Minun tuvassani täytyy
Suur-Ingmarin pojan saada tilaa tanssiakseen." Kaikkien silmät
kääntyivät nyt Ingmariin, hän ujostui eikä päässyt paikaltaan
liikahtamaan. Silloin Gertrudin täytyi rivakasti tarttua häneen ja
vetää esiin lattialle.
Heti tanssin tauottua torppari tuli tervehtimään. Kun Ingmar ojensi
kätensä hänen kouraansa, oli ukko hätääntyvinään ja päästi sen heti. --
"Voi, voi", hän sanoi, "varo noita hienoja opettajankäsiäsi!
Minunlaiseni varomaton mies voisi pian pusertaa ne rikki."
Hän vei Ingmarin ja hänen seurueensa pöydän ääreen ja ajoi
nurkkapenkiltä pois muutamia vaimoja, jotka olivat istuneet siinä
huvikseen tanssia katselemassa. Sitten hän meni kaapille ja toi leipää,
voita ja kaljaa. "En muulloin koskaan tarjoa", hän sanoi, "tyytykööt
muut tanssiin ja soittoon, mutta Ingmar Ingmarinpoika haukannee
kuitenkin palasen kattoni alla."
Nuorten syödessä hän veti pöydän alta kolmijalkaisen tuolin, asettui
istumaan Ingmaria vastapäätä ja tuijotti häneen. -- "Niin, sinustahan
kuulemma tulee opettaja", hän sanoi. Ingmar istui hetkisen katse alas
luotuna. Hänen huulensa värähtivät hiukan, ikään kuin häntä olisi
pyrkinyt naurattamaan, mutta hän vastasi hyvin surullisesti: "Minulla
ei ole siellä kotona mitään tekemistä." -- "Eikö mitään tekemistä?"
sanoi ukko. "Mistä tiedät, milloin talo sinua tarvitsee? Eljas eli
kaksi vuotta. Kuka sen tietää, kauanko Halvor saa elää?" -- "Halvor on
terve ja vahva mies", sanoi Ingmar. -- "Mutta tiedäthän, että Halvor
muuttaa talosta ja luovuttaa sen sinulle heti, kun kykenet sen
ostamaan." -- "Olisipa hän hullu, jos jättäisi Ingmarilan, saatuaan sen
käsiinsä."
Tällä aikaa Ingmar yritti peukalolihaksellaan lohkoa pöydän reunaa.
Yht'äkkiä kuului rusahdus, kun hän sai murretuksi kappaleen sen
kulmasta. Vahva-Ingmar puhui par'aikaa, käsi koholla. -- "Mutta jos
opettajaksi rupeat, ei hän ikipäivinä jätä taloa haltuusi." -- "Niinkö
luulet?" -- "Niin, niin", ukko sanoi, "eikähän sinua ole talonpojaksi
kasvatettukaan. Oletko koskaan astellut auran jäljessä?" -- "En",
Ingmar vastasi. -- "Oletko ollut miilua polttamassa, oletko kaatanut
jättiläishonkaa?" -- Ingmar istui yhä tyynen näköisenä, mutta
pöydänreuna ruski hänen käsissään. Vihdoin ukkokin huomasi sen ja
vaikeni yht'äkkiä. -- "Vai niin, vai niin", hän sanoi nähdessään kuinka
pöytälauta lohkeili, "taidanpa vastakerralla uskaltaa pusertaa kättäsi
lujemminkin." Hän nosti maasta muutamia sälöjä ja sovitti ne
paikoilleen. "Kas mokomaa, sinähän voit vaikka näytellä itseäsi
markkinoilla rahan edestä. Senkin veijari", hän sanoi lyöden Ingmaria
olalle, "tulisipa sinusta karhu koulumestariksi."
Samassa hän jo hypähti uuninpankolle ja alkoi soittaa. Soitto kävi nyt
aivan uudella innolla. Hän polki tahtia ja kiihdytti tanssijat ylen
huimaan pyörintään. "Tämä nyt on Nuor-Ingmarin polskaa!" hän huusi.
"Heleijaa, koko tupa tanssimaan Nuor-Ingmarin kunniaksi."
Gertrud ja Gunhild olivat kumpikin kauniita tyttöjä, ja heitä
tanssitettiin lakkaamatta. Ingmar ei paljon tanssinut. Hän enimmäkseen
seisoi puhelemassa muutamien isäntämiesten kanssa huoneen perällä.
Tanssien välillä kokoontui väkeä piiriin Ingmarin ympärille, aivan kuin
heistä olisi ollut hauskaa häntä katsellakin.
Gertrud luuli Ingmarin kokonaan unohtaneen hänet, ja hän tuli siitä
pahoilleen. Nyt hän kyllä huomaa, että hän on Suur-Ingmarin poika ja
minä vain koulumestarin Gertrud, hän ajatteli.
Hän itsekin ihmetteli, että se tuntui hänestä niin katkeralta.
Tanssien välillä nuoriso aina meni ulos vilvoittelemaan purevan kylmään
kevätyöhön. Oli jo pilkkoisen pimeä, ja kun kenenkään ei tehnyt mieli
lähteä kotiinsa, sanoivat kaikki: "Jäädään vielä tänne vähäksi aikaa.
Kuu nousee kyllä pian, nyt on niin pimeä, ettei näe kulkea."
Kerran, kun Ingmar seisoi Gertrudin kanssa oven edustalla, tuli
torppari ja vei hänet pois. "Tule mukaan, niin näytän sinulle jotakin",
hän sanoi.
Hän talutti Ingmarin tuvan takana olevan pensaikon läpi. -- "Seiso nyt
tässä ja katsele alas", hän sanoi. Ingmar huomasi seisovansa korkealla
töyräällä ja näki jyrkänteen pohjalta hämärässä välkkyvän jotakin
valkoista. -- "Se on kaiketi Långforsin koski", hän sanoi. -- "Niin,
usko pois, Långfors se on", sanoi torppari, "mutta mihin sinä luulisit
sellaisen kosken kelpaavan?" .-- "Voisihan siihen laittaa sahan tai
myllyn", Ingmar sanoi. Ukko nauraa hykersi, taputteli ja tuuppi
Ingmaria, niin että oli lykätä hänet koskeen. -- "Mutta kenenkä se saha
olisi rakennettava, kenen sillä olisi rikastuttava, kenen sitten olisi
ostettava Ingmarila?" -- "Niin, kenen, sitä minäkin kysyn", sanoi
Ingmar. Torppari otti silloin selittääkseen suurta hanketta, jonka hän
oli suunnitellut. Ingmarin pitäisi houkutella Timmin Halvor rakentamaan
koskeen saha ja sitten vuokrata se häneltä. Hän itse, Vahva-Ingmar, ei
ollut moneen vuoteen ajatellut muuta kuin jotakin keinoa, miten
Suur-Ingmarin poika uudelleen pääsisi rikkaaksi.
Ingmar seisoi äänetönnä katsellen alas koskeen. -- "Eikö jo lähdetä
pois, mennään sisälle jatkamaan tanssia", sanoi Vahva-Ingmar. -- Ingmar
ei liikahtanut, ja ukko odotti kärsivällisesti. Jos hän on oikea
sukunsa jälkeläinen, ei häneltä saa vastausta tänään eikä huomenna.
Vanhan kansan ihmiset tarvitsevat aikaa aprikoidakseen.
Kun he siinä seisoivat, alkoi kaukaa metsänrinteeltä kuulua kiihkeätä,
vihaista haukuntaa, ihan kuin siellä olisi koira päässyt otuksen
jäljille. -- "Kuuletko sinä Ingmar mitään?" kysyi torppari. -- "Kuulen
minä ajokoiran haukkua", Ingmar sanoi. Haukku kuului lähenevän heitä
kohti, yhä lähemmäs ja lähemmäs, aivan kuin otus pian törmäisi tuvan
seinään. Ukko tempasi Ingmaria ranteesta. -- "Tule nyt", hän sanoi,
"kiiruhda sisään, sanon minä!" -- "Mitä se on?" kysyi Ingmar. -- "Tule
sisään!" torppari vastasi. "Ole vaiti ja tule sisään!"
Kun he juoksivat muutaman askelen päähän mökkiin, kuului haukunnan
luske jo ihan läheltä. -- "Mikä koira se on?" kysyi Ingmar vähän väliä.
-- "Sisälle vain, sisälle vain!" Torppari lykkäsi Ingmarin pieneen
eteiseen, mutta seisahtui itse kynnykselle ja alkoi vetää eteisen ovea
kiinni. -- "Jos siellä ulkona on ketään", huusi hän kovalla äänellä,
"niin tulkoon sisälle!" Hän piti ovea raollaan, ja ihmisiä tuli
juoksujalkaa joka taholta. -- "Sisään, sisään vain!" hän huusi,
"sisään, sisään!" Hän vavahteli kiireissään ja polki jalkaa.
Tuvassa olevia ihmisiä alkoi yhä enemmän pelottaa, ja kaikki utelivat,
mikä oli hätänä. Viho viimein olivat kaikki sisällä ja torppari salpasi
oven. -- "Sitäkö te teette ulkona, kun vuorenhurtta on liikkeellä?" hän
sanoi. Samassa kuului kova, kamala haukunnan luskutus aivan mökin
vierestä ja kiersi moneen kertaan sen ympäri. -- "Eikö se olekin ihan
tavallinen koira?" kysyi muuan renki. -- "Mene katsomaan, jos mielesi
tekee, ehkä tuo tulee siliteltäväksesi."
Kaikki vaikenivat kuunnellakseen haukuntaa, joka yhä kiertämistään
kiersi tupaa. Se alkoi heistä kuulua hirveältä, hampaat löivät loukkua,
ja moni kävi kalman kalpeaksi. Toden totta, se ei ollut tavallinen
koira, kyllä sen kuuli. Varmaan se oli joku helvetistä irralleen
päässyt hornanhenki.
Pieni torppariukko oli ainoa, joka rohkeni liikkua. Hän veti
uuninpellit kiinni, sitten hän kävi sammuttamassa tulet. -- "Älkää,
älkää sammuttako!" pyysi naisväki. -- "Antakaa minun tehdä niin kuin
meille kaikille parasta on", sanoi ukko. Joku tarttui häntä
takinliepeeseen. -- "Onko se vaarallinen tuo vuorenhurtta?" -- "Ei itse
koira", ukko sanoi, "vaan se mikä jäljestä tulee." -- "Mikä sitten
vielä tulee?" Ukko seisahtui kuuntelemaan. -- "Olkaa nyt kaikki ihan
hiljaa", hän sanoi.
Heti vaikenivat kaikki niin ettei kuulunut hengenhievahdusta. Haukunta
kiersi vielä kertaalleen mökin ympäri. Sitten se heikkeni, ja aivan
hyvin kuului, miten koira kiisi Långforsin rämeikköä myöten, syöksyi
laakson toisella puolella olevaa vuorta ylös ja katosi sen taakse.
Sitten kaikki äänet hiljenivät.
Silloin muuan mies ei voinut olla sanomatta: "Nyt koira on poissa."
Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar ojensi kätensä ja läimäytti häntä vasten
suuta. Sitten oltiin ihan vaiti.
Kaukaa, Klack-vuoren kukkulalta asti kajahti kova ääni. Se oli kuin
tuulenpuuskahdus, toisista taas kuin torventoitotus. Sitten kuului
pitkäveteinen sävel toisensa jälkeen ja viimein jyryä ja kapsetta ja
korskuntaa.
Se vyöryi jylisten vuorta alas. He kuulivat sen vuorenrinteeltä,
kuulivat sen metsänlaidasta, kuulivat sen kohdaltaan. Oli kuin ukkonen
olisi jyrännyt maata pitkin, oli kuin koko vuori olisi vierinyt alas
laaksoon. Ja kun se ehti ihan heidän kohdalleen, painoivat kaikki
päänsä alas ja hartiansa kumaraan. Se murskaa meidät, he ajattelivat,
se murskaa meidät.
Mutta enemmän kuin itse kuolema kauhistutti heitä ajatus, että kenties
pimeyden ruhtinas itse oli tänä yönä valloillaan kaikkine joukkoineen.
Heitä hirvitti kuullessaan pauhun keskeltä parkua ja voihkinaa. Kuului
sähinää ja vingahduksia ja ruikutusta. Äskeinen mahtava ukkosenjylinä
kiiri nyt ihan heidän päänsä päällä, ja nyt he kuulivat mitä se oli:
valitushuutoja ja uhkaa, itkua ja kiukkua, torventörähdyksiä, tulen
rätinää, peikkojen ulinaa, saatanain ilkkunaurua ja suurten siipien
suhinaa.
Heistä tuntui kuin hornanhenget olisivat päässeet irralleen ja nyt
syöksyisivät heidän päällensä.
Koko maa vapisi, ja mökki vaappui hetkisen ikään kuin kaatumaisillaan.
Tuntui kuin hevosia olisi laukannut mökin yli, kaviot kopsaen
katonharjaan, tuntui kuin peikkoja olisi ulvoen lennellyt nurkkien ohi
ja yökköjä ja huuhkajia raskain siivenlyönnein syöksynyt savutorvea
vasten.
Tämän jatkuessa joku kiersi käsivartensa Gertrudin vyötäisille ja veti
hänet maahan polvilleen. Ja hän kuuli Ingmarin kuiskaavan: "Langetaan
polvillemme, Gertrud, ja rukoillaan."
Hetkistä ennen Gertrud oli luullut kuolevansa, niin hirveästi hän oli
säikähtänyt. En välitä siitä, että kuolen, hän ajatteli, mutta
kauheinta on, että pimeyden valta meidät peittää.
Mutta heti kun hän tunsi Ingmarin käden vyötäisillään, alkoi hänen
sydämensä jälleen sykkiä ja kangistus hävisi hänen ruumiistaan. Hän
painautui yhä lähemmäs Ingmaria. Kun Ingmar vain oli ihan hänen
vierellään, pääsi hän pelostaan. Miten ihmeellistä, eiköhän Ingmar
itsekin pelännyt, mutta kumminkin hänen lähellään tunsi olevansa kuin
turvassa!
Vihdoin viimein he kuulivat pauhinan heikkenemistään heiketen painuvan
kauemmas. Se meni samaa tietä kuin äskeinen koira, laski ensin
Långforsin soille ja sitten kohosi Olofshättan juurella oleville
metsäharjuille.
Mutta sittenkin vallitsi hiljaisuus Vahvan-Ingmarin mökissä. Ei kukaan
liikahtanut eikä lausunut sanaakaan, kukaan ei tuntunut siihen
kykenevän.
Olisi melkein voinut luulla kauhun sammuttaneen kaiken elämän, jollei
silloin tällöin syvä henkäys olisi ilmaissut, että kumminkin joku oli
elossa.
Mutta yksikään ei liikahtanut pitkän pitkään aikaan. Toiset olivat
seisoallaan, nojaten seinää vasten, toiset olivat vaipuneet istualleen
penkille, mutta useimmat olivat polvillaan lattialla, väännellen
käsiään ja rukoillen tuska sydämessä.
Niin kului hetki hetkeltä, ja sinä aikana moni tutkisteli sielunsa
tilaa ja päätti elää uutta elämää, lähempänä Jumalaa ja kauempana hänen
vihollisistaan. Sillä itsekukin heistä ajatteli: Tuo oli varmaan
rangaistukseksi jostakin minun teostani. Minun syntieni tähden se
tapahtui. Kuulinhan, kuinka ne ohikiitäjät minua huutelivat ja kirkuen
matkivat minun nimeäni.
Mutta Gertrud ei ajatellut muuta kuin: Nyt tiedän, etten koskaan voi
elää erilläni Ingmarista, sillä hänen lähellänsä minun on turvallista
olla.
Vähitellen alkoi ulkona sarastaa, päivän heikko koite tunkeutui tupaan
ja valaisi noita kalpeita kasvoja.
Jokin lintunenkin kuului visertävän. Vahvan-Ingmarin lehmä ynisi
ruokaa, ja hänen kissansa, joka ei tanssiöinä koskaan maannut tuvassa,
tuli naukumaan oven taakse.
Mutta kukaan ei liikahtanut ennen kuin aurinko nousi itäisten vuorten
takaa. Silloin yksi toisensa jälkeen pujahti pois tuvasta, sanaakaan
jäähyväisiksi sanomatta.
Mökin ulkopuolella he näkivät täydellisen sekasorron. Oven pielessä
kasvanut suuri kuusi oli juurta myöten taittunut ja kaatuessaan
murskannut oksansa ja veräjäpuut, ja muutamia yölepakkoja ja pöllöjä
makasi kuoliaina seinävierillä.
Klack-vuoren rinteelle oli auennut leveä valtaraja, josta kaikki puut
olivat katkenneet.
Kukaan ei uskaltanut jäädä sitä pitemmäksi aikaa katselemaan, vaan
kaikki kiiruhtivat kylään päin.
Mutta heidän kävellessään aamu valkenemistaan valkeni. Useimmat ihmiset
tosin nukkuivat pitkään, kun oli sunnuntaiaamu, mutta aina sentään joku
jo oli jalkeilla antamassa karjalle ruokaa. Yhdestä tuvasta tuli ukko
portaille tuulettamaan ja harjaamaan kirkkotakkiaan. Toisesta taas
lähtivät isä, äiti ja lapset valmiiksi pukeutuneina liikkeelle,
varmaankin mennäkseen vieraisille naapuripitäjään.
Oli niin rauhoittavaa nähdä ihmiset levollisina ja tietämättöminä
siitä, mitä metsässä oli yöllä tapahtunut.
Viimein he ehtivät sinne, missä tie kulki pitkin jokiviertä ja taloja
oli tiheämmässä, ja siitä oli enää lyhyt matka kirkolle. Oli oikein
iloista nähdä koko kirkonkylä ihan ennallaan. Aamutuuli kituutteli
myymälän kilpeä aivan samoin kuin ennenkin. Torvi postikonttorin
seinässä oli vanhalla paikallaan, ja majatalon koira nukkui tapansa
mukaan koppinsa ovella.
Pappilan puistossa oli pikku tuomi puhjennut kukkaan heidän poissa
ollessaan, ja varmaankin eilen illalla myöhään oli sinne siirretty
vihreät puutarhapenkit. Sen näkeminen teki mielelle oikein hyvää.
Mutta sittenkään ei kukaan rohjennut puhua ennen kuin kotiin päästyään.
Koulutalon portailla Gertrud sanoi Ingmarille:
"Ingmar, tämä oli minun viimeinen tanssini."
"Niin minunkin", Ingmar vastasi.
"Ja sinusta, Ingmar", sanoi Gertrud, "sinusta tulee pappi, eikö niin?
Tai jos et voi päästä papiksi, niin rupeat ainakin koulumestariksi.
Niin paljon pimeyden valtaa on vielä voitettavana."
Ingmar katseli Gertrudia silmästä silmään. "Kuule, Gertrud", hän kysyi,
"mitä sinä noista äänistä kuulit?"
"Minä kuulin, että olin joutunut synnin pauloihin ja että paholaiset
olivat tulleet minua tavoittamaan sen tähden, että minä niin kovasti
pidin tanssista."
"Minäpä sanon sinulle mitä minä kuulin", Ingmar sanoi. "Minusta tuntui
siltä kuin kaikki vanhat Ingmarit olisivat uhkailleet ja sadatelleet
minua siitä, että aioin hylätä metsätyöt ja pellonraatamisen ja pyrkiä
muuksi kuin talonpojaksi."