Seuraavana keväänä heti lumien lähdettyä Ingmar ja Vahva-Ingmar
palasivat kylään panemaan sahaa käyntiin. He olivat olleet koko talven
salolla tukinhakkuussa ja sydenpoltossa, ja nyt tasangolle tultuaan
Ingmarista tuntui ikään kuin hän olisi ollut karhu, joka äsken on
noussut pesästään. Hän ei sietänyt kirkasta päivänvaloa, vaan kulki
silmiään siristellen. Häntä vaivasi kosken pauhu ja ihmisäänetkin, ja
talosta kuuluva melu oikein kiusasi hänen metsien äänettömyyteen
tottuneita korviaan. Mutta kuitenkin hän siitä kaikesta sanomattomasti
iloitsi. Sinä keväänä hän tunsi itsensä nuoreksi kuin äsken puhjennut
koivun vesa, vaikk'ei hän nyt enempää kuin ennenkään tunteitaan muille
näyttänyt.
Hänestä oli sanomattoman mieluista maata oikealla vuoteella ja syödä
kelvollisesti valmistettua ruokaa.
Ja entä sitten kotona, jossa Katri hoiteli häntä hellemmin kuin äiti
konsanaan! Hän oli teettänyt uuden puvun Ingmarille, ja joskus hän
kesken kaiken pistäytyi keittiöstä tuomaan hänelle makupalan käteen
kuin pikkupojalle.
Ja mitä ihmeitä täällä olikaan tapahtunut hänen metsässä möyriessään!
Ingmar oli kuullut vain hämäriä huhuja Hellgumin opista. Mutta nyt oli
oikein mieltä ylentävää kuulla Katrin ja Halvorin puheita onnestaan ja
miten he tovereineen koettivat tukea toisiaan Herran tietä
vaeltaessaan.
"Varmaan sinäkin vielä liityt meihin", virkkoi Katri. Ingmar sanoi
olevansa melkein halukas, mutta tahtoi kuitenkin ensin miettiä asiaa
tarkemmin. -- "Minä ikävöin kaiken talvea, että sinäkin pääsisit meidän
autuutemme osallisuuteen", sanoi sisar, "sillä me emme elä enää tässä
maailmassa, vaan uudessa, taivaasta tulleessa Jerusalemissa."
Siitäkin Ingmar iloitsi, että Hellgum vielä oli paikkakunnalla. Viime
kesänä Hellgum kävi usein sahalla juttelemassa Ingmarin kanssa, ja
heistä oli tullut hyvät ystävät. Ingmar ihaili Hellgumia miesten
parhaana. Hän oli niin miehekäs ja puheissaan varma ja luotti lujasti
itseensä.
Väliin kiireen aikana Hellgum oli heittänyt takin yltään ja auttanut
heitä sahatöissä. Ingmaria se ihan hämmästytti, sillä niin rivakkaa
työmiestä hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
Hellgum oli juuri parin päivän matkalla, mutta hänen sanottiin pian
palaavan.
"Kunhan vain joudut puheisiin Hellgumin kanssa, yhdyt sinä varmasti
meihin", Katri toisteli tavan takaa. Ingmar ei sitä epäillytkään, mutta
hän pelkäsi kuitenkin siinä tekevänsä sellaisen uskon muutoksen, jota
isä ei ehkä olisi hyväksynyt. "Isähän meitä juuri opetti käymään Herran
teitä", Katri sanoi. Kaikki tämä teki mielelle niin hyvää. Ingmar ei
ollut aavistanutkaan, että ihmisten ilmoille palaaminen voisi tuntua
niin suloiselta. Se vain teki joskus mielen apeaksi, ettei koskaan
sattunut tulemaan puhetta koulumestarin väestä eikä Gertrudista. Se oli
kovin ikävää, sillä Ingmar ei ollut tavannut Gertrudia kokonaiseen
vuoteen. Viime kesänä hänestä sentään kuuli ehtimiseen, sillä aina oli
jollakin joitakin uutisia Stormeista.
Epäilemättä tuo vaitiolo oli vain huomaamattomuutta. Mutta kovin
saattaa mieltä painostaa, kun ei itse rohkene kysellä eikä kukaan
itsestään ota puheeksi sitä, mistä mieluimmin tahtoisi kuulla.
Mutta Vahva-Ingmar ei ollut yhtä tyytyväinen ja onnellinen kuin Ingmar.
Ukko olla jurotteli äänetönnä, eikä mikään ollut oikein hänen mielensä
mukaista. -- "Sinulla taitaa olla ikävä metsään takaisin", sanoi Ingmar
hänelle kerran, heidän istuessaan kumpikin tukillaan välipalaa
syömässä. -- "Sepä se, sinne minä ikävöin", sanoi ukko. "Kunpa en
sieltä olisi kotiin lähtenytkään."
"Onko sinulla kotonasi joitakin ikävyyksiä?" Ingmar kysyi. -- "Vieläkö
sitä kysyt!" Vahva-Ingmar vastasi. "Luulin sinun itsesikin tienneen,
miten Hellgum on täällä reistaillut." Ingmar vastasi päinvastoin
kuulleensa, että Hellgumista oli tullut oikea suurmies. -- "Juuri niin,
sellainen suurmies, joka kääntää koko pitäjän nurin."
Ingmarista alkoi tuntua kummalta tuo, että Vahva-Ingmar pysytteli
omalle suvulleen kylmänä kuin vennon vieraille. Mutta Ingmarilan ja
Ingmarien puolta hän piti kaikessa. Ihanhan nyt Ingmarin täytyi ottaa
vävypoika turviinsa.
"Minusta hänen oppinsa on hyvä", Ingmar sanoi. -- "Vai niin, vai hyvä",
ukko ärähti, katsoen häneen tuimasti. "Entä mitähän Suur-Ingmar olisi
siitä sanonut?" -- Ingmar vastasi, että hänen isänsä kyllä olisi
suostunut muiden uskonveljien kanssa viettämään hurskasta elämää. --
"Ettäkö siis Suur-Ingmar myös olisi haukkunut perkeleiksi ja
antikristuksiksi kaikkia, jotka eivät heidän lahkoonsa kuulu, ja
käskenyt eroamaan vanhoista ystävistä, jotka eivät ole uskostaan
luopuneet?" -- "Eiväthän toki sellaiset kuin Hellgum ja Halvor ja Katri
käyttäydy niin huonosti", Ingmar sanoi. -- "Koetahan kerran asettua
heitä vastaan, niin kyllä kuulet kunniasi."
Ingmar viileskeli suuria viipaleita voileivästään ja ajoi niitä suunsa
täyteen. Häntä harmitti Vahvan-Ingmarin paha tuuli.
"Niin maailma muuttuu", huokasi ukko hetken kuluttua. "Siinä sinäkin,
Suur-Ingmarin poika istut, ja mierolle on joutunut sinun mahtisi. Mutta
meidän Anna-Liisa ja hänen miehensä ne nyt ovat pitäjän isoisia.
Parhaissakaan taloissa ei tiedetä, miten heitä kyllin hyvänä
pidettäisiin ja he kiertelevät pidoista pitoihin."
Ingmar vain hienonsi leipäänsä, sillä tuohon hän ei osannut vastata.
Mutta Vahva-Ingmar ei jättänyt asiaa siihen. "Onhan se kaunis oppi, ja
siksipä kai puolet pitäjää onkin liittynyt Hellgumiin. Ei kellään ole
ennen ollut niin suurta valtaa tässä pitäjässä kuin Hellgumilla, ei
edes Suur-Ingmarilla. Lapset jättävät vanhempansa, kun hän saarnaa,
etteivät hänen uskolaisensa saa olla syntisten seurassa. Hellgumin
viittauksesta veli eroaa veljestään, ystävä ystävästään ja ylkä
morsiamestaan. Hänen toimestaan on joka talossa ollut riitaa ja
eripuraisuutta koko talven. Mutta Suur-Ingmarhan kuulemma olisi tämän
kaiken hyväksynyt. Tietysti hän olisi kaikessa patikoinut Hellgumin
tahtiin. Niin, kuinkas muuten!"
Ingmar vilhuili vuoroin ylös-, vuoroin alaspäin, ja hänen olisi tehnyt
mieli mennä tiehensä. Hän ymmärsi tosin, että Vahva-Ingmar liioitteli,
mutta kiusallista sitä oli kumminkin kuulla.
"Vaikka enhän minä sitä kiellä", ukko jatkoi, "että Hellgum on saanut
paljon eriskummallista aikaan: lahkonsa hän pitää hyvästi koossa, ja
monista entisistä vihamiehistä hän on tehnyt ystävykset. Hän ottaa
rikkaalta antaakseen köyhälle, ja uskonveljet hän saa valvomaan toinen
toisensa elämää. Niitä minun vain tulee sääli, jotka hän julistaa
perkeleen lapsiksi ja jotka jäävät noita toisten miekkosten iloja
vaille. Mutta mitäs sinä heistä välittäisit!"
Ingmar piti Vahvan-Ingmarin puhetta Hellgumin parjaamisena, ja se
tympäisi häntä.
"Niistä tämän pitäjän entisistä rauhanajoista", sanoi Vahva-Ingmar, "ei
nyt ole merkkiäkään jäljellä. Suur-Ingmarin aikana ei koko Taalaissa
ollut toista niin sopuisaa ja samanhenkistä pitäjää kuin tämä meidän.
Mutta nyt tänne on rustattu raja-aita erottamaan enkeleitä perkeleistä
ja lampaita vuohista."
Kun päästäisiin tästä panemaan saha käyntiin, ettei tuota tarvitsisi
kauempaa kuunnella, ajatteli Ingmar.
"Kuinkahan kauan näitä meidänkään välejämme enää kestänee?"
Vahva-Ingmar jatkoi. "Ei suinkaan minun maailmallinen seurani ole
sinulle otollista, jos kerran noihin uskovaisiin yhdyt."
Silloin Ingmar kirosi ja ponnahti seisaalleen.
"Totisesti, niin voikin käydä, jollet lakkaa tuota tuollaista alati
hokemasta", hän sanoi. "Mokomillakin tässä koetat yllyttää minua
omaisiani ja Hellgumia vastaan, jonka veroista miestä saat hakemalla
hakea."
Siihen ukolla ei enää ollut mitään sanomista. Vähän ajan kuluttua hän
lähti kesken työstä. Hän sanoi menevänsä kirkonkylään ystävänsä
Fält-korpraalin pakeille. Ei sanonut pitkiin aikoihin puhelleensa
viisaitten ihmisten kanssa.
Ingmar oli iloinen päästessään ukosta. Kyllähän siinä on perää, että
pitkän ajan jälkeen kotiin palattua ei tee mieli ensi työkseen
kuunnella ikäviä uutisia, vaan pitäisi kaiken olla mieluista, kevyttä
ja ilahduttavaa.
Seuraavana aamuna Ingmar tuli kello viiden aikaan sahalle. Vahva-Ingmar
oli siellä jo ennen häntä.
"Tänään saat tavata Hellgumin", ukko sanoi. "Hän saapui Anna-Liisan
kanssa myöhään eilen illalla kotiin. Varmaankin lähtivät kesken pitkiä
pitoja joutuakseen sinua käännyttämään."
"No, joko sinä taas alat", Ingmar sanoi. Ukon sanat olivat kaikuneet
koko yön hänen korvissaan. Hän ei voinut olla miettimättä, kuka oli
oikeassa. Mutta nyt hän ei enää tahtonut kuulla pahaa omaisistaan.
Hetken vaiti oltuaan Vahva-Ingmar alkoi naureskella. "Mikä sinua
naurattaa?" kysyi Ingmar. Hän oli juuri aukaisemaisillaan vesitokeen
luukkua pannakseen sahan käyntiin. -- "Koulumestarin Gertrudia tässä
vain tulin ajatelleeksi." -- "Mitäs hänestä tiedät?" -- "Kerrottiin
vain eilen kirkonkylässä, että häntä yksin Hellgum on totellut." --
"Mitä Gertrudilla on tekemistä Hellgumin kanssa?"
Ingmar jätti tokeen aukaisematta, sillä sahan päristessä hän ei olisi
kuullut mitään. Ukko katsoa tiirotti tutkivasti häneen. -- "Äskenhän
kielsit minua niistä asioista haastamasta." -- Ingmar hymähti. --
"Milläpä sinua estää, kun oikein tahdot tehdä oman pääsi mukaan", hän
sanoi.
"Kylläpä oli hupsu tuo Gunhild, lautamies Lauri Klemetinpojan tytär."
-- "Ei hän mikään hupsu ole", väitti Ingmar vastaan. -- "Oli hän
sinusta mikä tahansa, mutta hän oli täällä Ingmarilassa silloin tuota
lahkoa perustettaessa. Heti kotiin tultuaan hän kertoi vanhemmilleen
kääntyneensä nyt ainoaan oikeaan oppiin ja aikovansa muuttaa heidän
luotaan Ingmarilaan. Vanhemmat tietenkin tahtoivat kuulla syyn siihen.
Ka, mitäs muuta kuin voidakseen viettää hurskasta elämää, tytär
vastasi.
"Vanhemmat tuosta ihmettelemään, etteihän häntä siitä kotonaankaan
estetä. -- Ei se kuulunut käyvän muuten kuin yhdessä toisten
samanuskoisten kanssa. -- Muuttavatko he kaikki sitten Ingmarilaan?
kysyi lautamies. -- Eivät muut, hän vain yksin. Niiden toisten kotona
kuului olevan totisia kristityitä.
"Lautamies on niitä, jotka eivät vähästä tiuskahtele, ja sekä hän että
hänen vaimonsa koettivat alussa hyvällä saada Gunhildia järkiinsä.
Mutta tytön itsepäisyydestä hän viimein kiivastui niin, että sulki
Gunhildin lukon taakse tuvan peräkamariin ja uhkasi pitää siellä,
kunnes äly palaisi päähän."
"Mutta Gertrudistahan sinun piti puhua", Ingmar tokaisi väliin. -- "Jos
maltat odottaa, niin vielä häneenkin ennätetään. Sanonpahan sitten,
miten jupakka päättyi. Seuraavana päivänä istuivat Gertrud ja Stormin
Stiina-muori keittiössään kehräämässä, kun lautamiehen emäntä astui
sisään. He ihan pelästyivät hänet nähdessään. Lautamiehen aina niin
iloinen emäntä oli nyt itkusta aivan näännyksissä. Mikä teidän on, mitä
on tapahtunut, mistä olette niin suruissanne? Silloin lautamiehen
emäntä vastasi: 'Eipä siinä juuri ilonkaan sijaa ole, kun kalleimpansa
menettää'.
"Tekisi oikein mieleni lyödä heitä", ukko sanoi. -- "Keitä niin?"
Ingmar kysyi. -- "Hellgumia ja Anna-Liisaa", sanoi Vahva-Ingmar, "he
olivat yöllä käyneet lautamiehen talossa ja ryöstäneet Gunhildin."
Ingmar huudahti hämmästyksestä. "Ihan totisesti, rosvon kanssa
Anna-Liisa on joutunut naimisiin", ukko sanoi.
"Yösydännä he tulivat koputtamaan Gunhildin ikkunaan ja kysyivät,
miks'ei hän ollut muuttanutkaan Ingmarilaan. Tyttö kertoi, että
vanhemmat olivat panneet hänet telkien taakse. -- Siihen on perkele
heidät riivannut, sanoi Hellgum silloin.
"Ja yövuoteilleen vanhemmat kuulivat tämän kaiken." -- "Kuulivatko?" --
"Kuulivat niinkin; he makasivat viereisessä huoneessa, ja ovi oli
raollaan, niin että he kuulivat Hellgumin joka sanan." -- "Mutta
olisivat sitten antaneet viekoittelijalle kyytiä." -- "Eivät tahtoneet,
he näes antoivat tyttärelleen valintavallan; kuinka he saattoivat
aavistaa, että hän jättäisi kotinsa, jossa häntä aina oli kohdeltu kuin
silmäterää. He antoivat toisen puhua ja odottivat vain tyttärensä
vastaavan, ettei hän ikipäivinä jätä iäkkäitä vanhempiaan." -- "Mutta
lähtikö hän sitten?" -- "Lähti, sillä Hellgum ei muuten hellittänyt. Ja
kuullessaan, ettei tytär itse osannut vastustaa häntä, lautamiehen
vanhukset päästivät hänet menemään. Joillakuilla näes on sellainen
luonto.
"Mutta aamulla äiti katui ja pyysi miestänsä noutamaan Gunhildin
takaisin Ingmarilasta. -- 'En lähde', lautamies sanoi, 'en hae enkä
silmieni eteen halua, jollei omin päinsä kotiin palaa.'
"Silloin lautamiehen emäntä kiirehti koululle ja pyysi Gertrudia
lähtemään Gunhildin puheille." -- "Menikös Gertrud?" -- "Meni, mutta
Gunhild ei ottanut hänen puheitaan kuuleviin korviinsa."
"Ei Gunhildia ole minun aikanani meillä näkynyt", sanoi Ingmar
miettien. -- "Ei olekaan, sillä hän muutti sitten taas takaisin
vanhempiensa luokse.
"Gertrud sattui nimittäin Gunhildin luota tullessaan tapaamaan
Hellgumin. Tuossa se on koko pahennuksen aikaansaaja, hän ajatteli. Hän
meni suoraa päätä Hellgumin luokse ja alkoi torua. Ei hän olisi
arkaillut, vaikka olisi pitänyt käsiksi käydä." -- "Sillä Gertrudilla
se on puhelahja!" sanoi Ingmar ihaillen.
"Hän sanoi Hellgumille, että ne ovat pakanallisten sotamiesten eikä
kristinuskon opettajien tapoja tuommoiset. Mennä yösydännä ryöstämään
nuori neito vanhempainsa kotoa!" -- "Mitäs Hellgum siihen sanoi?" --
"Ei hän ensin sanonut mitään, kuunteli vain vähän aikaa ja myönsi
sitten sävyisästi, että Gertrud oli oikeassa ja että hän oli ollut
liian innokas. Ja iltapäivällä hän vei Gunhildin takaisin vanhempien
luokse ja sovitti kaikki."
Vahvan Ingmarin lopetettua Ingmar katsahti hymyillen häneen. "Onpa
Gertrud oiva tyttö", hän sanoi, "ja Hellgum on suurmies hänkin, vaikka
vähän liian kiivas." -- "Senkös käsityksen sinä siitä sait!" sanoi
ukko. "Luulin sinun edes sitä ihmettelevän, miks'ei Hellgum sen enempää
Gertrudia vastustellut." Ingmarilta loppuivat sanat suusta.
Vahva-Ingmarkin oli hetkisen ääneti, ennen kuin jatkoi. -- "Useat
kirkonkyläläiset tiedustelivat sinua. He tahtoivat tietää, mille
puolelle sinä aiot asettua." -- "Eihän se heihin koske, kuulunko minä
puolelle vai toiselle."
"Kuule nyt sitten vielä yksi seikka", sanoi ukko. "Tämänpitäjäläiset
ovat ammoisista ajoista tottuneet noudattamaan jonkun johtomiehen
ohjausta ja esimerkkiä. Mutta Suur-Ingmaria ei nyt enää ole, ja
koulumestarin valta on mennyttä, eikä kirkkoherrasta ole milloinkaan
ollut ohjaksien pitelijäksi. Sen tähden niin moni seuraa Hellgumia, kun
sinä pysyttelet syrjässä." Ingmarin kädet vaipuivat alas, hän näytti
hervottomalta kuin uuvuksiin ajettu otus. -- "Mutta enhän minä tiedä,
kuka on oikeassa!" -- "Sitä kai useimmat toivovat, että vapauttaisit
heidät Hellgumista.
"Usko pois, että me ollessamme talvella poissa ihmisten ilmoilta
pääsimme monesta ikävyydestä. Pahinta oli tietysti alussa, kun
ihmisistä vielä oli outoa tuo niiden käännytyskiihko ja niiden
nimittelyt perkeleiksi ja helvetinkoiriksi. Eikä sekään vielä mitään
ollut verrattuna siihen, kun kääntyneet lapsetkin alkoivat saarnata."
"Vai saarnasivat lapsetkin", sanoi Ingmar uskomatta oikein, mitä kuuli.
-- "Niin tekivät; Hellgum niitä oli kehoittanut heittämään leikkinsä ja
palvelemaan Jumalaa, ja silloin näille tuli into käännyttää
aikaihmisiä. Ne väijyivät maantiellä kulkijoita ja karkasivat kimppuun
kuin kimalaisparvi. Ja sitten ladeltiin niin, että sai korviaan
pidellä: 'Etkö jo sinäkin ala taistella perkelettä vastaan? Vieläkö
jatkat syntistä elämääsi?'" Ingmar väitti vastaan aina kun vain taisi.
Hän ei ottanut uskoakseen Vahvan-Ingmarin puhetta. -- "Fält varmaankin
on syöttänyt tuon kaiken sinulle täytenä totena", hän sanoi.
"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa", sanoi Vahva-Ingmar.
"Hullusti ovat Fältinkin asiat. Kun ajattelen, että kaikki tämä on
saanut alkunsa Ingmarilasta, niin enpä toden totta tahdo iljetä katsoa
ihmisiä silmiin!"
"Ovatko he tehneet Fältille vääryyttä?" Ingmar kysyi. -- "Nuo lapsethan
ne; eräänä iltana niiden päähän pälkähti paremman puutteessa mennä
Fältiä käännyttämään. Niille oli tietenkin selitetty, että Fält on
maailman suurimpia syntisiä." -- "Mutta ennen aikaanhan lapset
pelkäsivät Fältiä kuin peikkoa", Ingmar sanoi. -- "Niin nämäkin
pelkäsivät, mutta varmaankin he olivat päättäneet tehdä oikein urotyön.
"Ne astuivat sitten miehissä hänen tölliinsä, Fältin parhaillaan
keittäessä itselleen puuroa. Kun ne ovea raottaessaan näkivät
takkuviiksisen, halkinenäisen Fältin istuvan sisällä ja tuijottavan
ainoalla silmällään tuleen, pelästyivät ne kaikki tyynni, ja pari
pienintä lähti käpälämäkeen. Mutta kymmenkunta vanhempaa astui sisään ja
polvistui lattialle ukon ympärille alkaen laulaa ja rukoilla."
"Mutta eikö hän ajanut heitä ulos?" Ingmar kysyi. -- "Se niille olisi
ollut parasta", sanoi Vahva-Ingmar, "mutta mikä kumma lie häntä siitä
estänyt. Oli tainnut ukkoraiska parhaillaan mietiskellä vanhuutensa
ilotonta yksinäisyyttä. Ehkä sekin vaikutti, että tulijat olivat
lapsia. Saattoihan se käydä hänen sydämelleen, kun ne aina olivat
kammonneet häntä. Ja nähdessään nuo kaikki kyynelistä kiiltävät silmät
itseään kohti kohotettuina hän masentui kokonaan.
"Lapset odottivat vain, että hän olisi karannut pystyyn ja siepannut
aseen käteensä. Ne lauloivat ja rukoilivat, mutta olivat valmiina
pakoon heti, kun hän vain liikahtaisi.
"Silloin jotkut heistä huomasivat nykäyksiä Fältin kasvoissa. Nyt on
parempi väistää kuin odottaa, ne ajattelivat ja nousivat paetakseen.
Mutta ukko räpytti silmäänsä, ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
Silloin lapset huusivat hallelujaa, ja niinkuin sanottu, nyt Fält on
ihan kuin höperönä. Hän ei tee muuta kuin juoksee kokouksissa ja
paastoaa ja rukoilee ja kuuntelee Jumalan ääntä."
"No, ei tuo minusta ollut mikään onnettomuus", Ingmar sanoi. "Fält
olisi muuten pian juonut itsensä kuoliaaksi." -- "Mitä se sinusta
olisi, sinullahan on ystäviä menettääkin. Olisi tainnut sekin olla
mieleesi, jos lapset olisivat saaneet koulumestarinkin käännytetyksi."
-- "No, mutta kaikkea sitä kuuleekin; ovatko ne lapsipahaiset
uskaltaneet koulumestarinkin kimppuun?" huudahti Ingmar aivan
kummissaan. Nyt hänen silmänsä alkoivat aueta näkemään, mitä
Vahva-Ingmar oli sanonut, että koko pitäjä oli ylösalaisin. -- "Mitä ne
eivät uskaltaisi; eräänä iltana niitä tuli kouluhuoneeseen parikymmentä
kappaletta, koulumestarin korjatessa kirjoitusvihkoja, ja alkoivat
saarnata hänelle." -- "Mitä Storm silloin teki?" kysyi Ingmar, ja häntä
nauratti vasten tahtoaankin. -- "Hän typertyi ensi aluksi niin, ettei
tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Mutta Hellgum sattui silloin parast'aikaa
olemaan keittiössä puhelemassa Gertrudin kanssa." -- "Oliko Hellgum
Gertrudin luona?" -- "Oli, he ovatkin olleet hyviä ystäviä siitä asti
kun Hellgum myöntyi Gertrudin tahtoon silloin Gunhildista väiteltäessä.
"Kuullessaan meteliä kouluhuoneesta Gertrud sanoi Hellgumille: 'Tulette
juuri parhaiksi, Hellgum, kuulemaan jotakin uutta. Tästä lähtien
taitaakin tulla lasten vuoro olla koulumestarin opettajina.' Hellgum
naurahti sen kuullessaan, sillä hän arvasi asian. Hän ajoi heti lapset
ulos, ja niin se vallattomuus loppui."
Ingmar huomasi Vahvan-Ingmarin tätä kertoessaan katsovan häneen
vaanivin silmin. Hänen katseensa oli samanlainen kuin metsästäjän, joka
karhun kaadettuaan tarkastelee sitä pyssy vireessä, valmiina antamaan
vielä lisälaukauksen.
"Mitä sinä oikein odottanet minulta?" kysyi Ingmar. -- "Mitä sinulta
sitten odottaisin, ethän vielä ole aikamieskään. Eikä sinulla mitään
muuta olekaan kuin kaksi tyhjää kättä." -- "Näyttää ihan siltä kuin
yllyttäisit minua tappamaan Hellgumin!" -- "Kirkonkylässä arveltiin,
ettei muuta tarvittaisi kuin että saisit Hellgumin lähtemään tiehensä."
-- "Ainahan niistä uusista opeista riitaa ja eripuraisuutta syntyy",
Ingmar sanoi. -- Mutta Vahva-Ingmar ei hellittänyt. "Sillä tavoin
voisit ainakin näyttää ihmisille, että sinussakin on miestä", hän
sanoi.
Ingmar kääntyi toisaalle päin ja pani sahan käyntiin. Hän ei olisi
välittänyt mistään muusta kuin siitä, miten Gertrudin laita nyt oli ja
oliko hänestäkin tullut hellgumilainen, mutta hän puri luontonsa
kovaksi eikä kysynyt.
Kahdeksan aikaan Ingmar lähti taloon aamiaiselle. Nyt niinkuin ennenkin
oli pöydässä talon parasta, ja Halvor sekä Katri olivat kovin
ystävällisiä. Heti heidät nähdessään Ingmarista tuntui, että
Vahva-Ingmar oli pannut puolet omiaan. Hänen sydämensä suli uudelleen,
eikä hän enää uskonut sanaakaan ukon rupatuksista.
Mutta se Gertrudin asia palasi sitten hänen mieleensä ja teki hänet
niin rauhattomaksi, ettei ruoka maistunut. "Oletko sinä, Katri, nyt
hiljan käynyt koululla?" hän yht'äkkiä kysyi. -- "En ole", vastasi
Katri reippaasti, "minä pysyttelen erilläni jumalattomista ihmisistä."
Ingmar ei virkkanut mitään pitkään aikaan, sillä siinä vastauksessa oli
miettimistä. Pitikö hänen puhua vai pysyä vaiti? Jos hän puhui,
syttyisi riita kotiväen kanssa, mutta hän ei tahtonut sitäkään, että
näyttäisi vääryyttä suosivan. -- "En minä koulumestarin luona mitään
jumalattomuutta huomannut", hän sanoi, "vaikka asuin siellä neljä
vuotta."
Katri ajatteli nyt samaa kuin Ingmar äsken: ollako vaiti vai puhua.
Mutta hänen oli pysyttävä totuudessa, vaikka se Ingmarin sydämeen
koskikin, ja sen vuoksi hän sanoi, että tottahan niitä ihmisiä on
pidettävä jumalattomina, jotka eivät tottele Jumalan kutsumusta.
Halvor puuttui nyt puheeseen. -- "Onhan äärettömän tärkeätä, että
lapsia kasvatetaan oikeassa hengessä." -- "Storm on kasvattanut koko
pitäjän ja sinut, Halvor, myöskin." -- "Mutta hän ei opettanut meille
oikeata elämää", Katri sanoi. -- "Sitä sinä, Katri, minun mielestäni
kumminkin aina olet koettanut." -- "Tiedätkös, Ingmar, mitä se vanhan
opin mukainen elämä on? Se on kuin käymistä pyöreän tukin päällä;
vaaput sillä hetkisen, mutta ykskaks olet kumossa. Mutta kun
kristitoverini minua käsistä tukevat, voin minä lankeamatta käydä
vanhurskauden kapeata tietä." -- "Kyllä voitkin", Ingmar sanoi, "mutta
ei siitä ole mitään ansiotakaan." -- "Vaikeata se sittenkin on,
vaikk'ei enää mahdotonta."
"Mutta mitä sinä aioit sanoa koulumestarista?" Ingmar kysyi. -- "Niin,
meidän uskolaisemme ottivat lapsensa pois koulusta. Me emme tahdo antaa
lastemme kuulla vanhaa oppia." -- "Mutta mitä koulumestari siitä
sanoi?" -- "Hän sanoi, että laki käskee lasten käydä koulua." -- "Sitä
mieltä minäkin olen." -- "Sitten hän haetutti lautamiehellä Israel
Tuomaanpojan ja Kristo Laurinpojan lapset takaisin." -- "Ja siitä
lähtien te olette vihoissa Stormin kanssa." -- "Onpa meillä omat
seuramme." -- "Ettekö liene vihoissa kaikkien ihmisten kanssa?" -- "Me
väistymme niiden tieltä, jotka viettelisivät meitä syntiin."
Kuta pitemmälle he puhelivat, sitä enemmän he alensivat ääntään.
Jokainen arasteli sanojensa vaikutusta. Heitä pelotti, miten tämä
keskustelu päättyisi.
"Mutta Gertrud käski sanomaan terveisiä", sanoi Katri, koettaen puhua
iloisemmalla äänellä. "Hellgum on tänä talvena monesti puhellut hänen
kanssaan, ja häneltä kuulin, että Gertrud tänä iltana liittyy meihin."
Ingmarin huuli alkoi vavahdella. Hänellä oli koko päivän ollut
sellainen tunne, kuin olisi tiennyt pyssymiehen häntä vaanivan, ja nyt
laukaus pamahti. Nyt se lävisti hänen ruumiinsa. -- "Vai teidän
seuraanne hän nyt pyrkii", hän sanoi melkein kuulumattomalla äänellä.
"Kun sinne saloille yhdeksikin talveksi upottautuu, saattaa täällä
tapahtua mitä tahansa."
Ingmar melkein uskoi, että Hellgum oli kaiken aikaa vain tavoitellutkin
Gertrudin käännyttämistä.
"Mutta mitenkä minun nyt käy?" pääsi Ingmarilta. Hänen äänensä
soinnahti ihmeellisen avuttomalta. -- "Yhdy sinäkin meidän seuraamme",
vastasi Halvor oitis. "Hellgum on nyt täällä, ja pian hän sinutkin
käännyttää, kun vain puhut hänen kanssaan." -- "Mutta jospa en
suostukaan käännytettäväksi", Ingmar sanoi. Halvor ja Katri tulivat
aivan sanattomiksi.
"Jospa minä en huolikaan muusta opista kuin mitä isäni uskoi", Ingmar
sanoi toistamiseen. -- "Älä sano, ennen kuin puhut Hellgumin kanssa",
sanoi Katri. -- "Mutta entäpä jos en liity teihin? Kai te silloin
tahdotte päästä erillenne minusta", sanoi Ingmar nousten seisaalleen.
Kun vastausta ei kuulunut, tuntui Ingmarista kuin maa olisi pettänyt,
mutta samalla hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi rohkeasti ympärilleen.
Parasta on saada nyt yhdellä kertaa kaikki selväksi, hän ajatteli.
"Mitenkä sitten olette ajatelleet sahalle tehdä?" Ingmar kysyi
edelleen. Halvor ja Katri katsoivat toisiinsa, mutta kumpikaan ei
rohjennut vastata. -- "Muista nyt sentään, Ingmar, että sinähän meille
olet läheisin koko maailmassa", sanoi Halvor. -- "Niin niin, mutta
miten te sitten teette sahalle?" kysyi Ingmar hellittämättä. --
"Sahaahan nyt sinä, Ingmar, ensin tukkisi loppuun."
Halvorin välttelevistä vastauksista Ingmar alkoi arvata asianlaidan. --
"Taidatte sen jälkeen vuokrata sahan Hellgumille?" Ingmarin kiihkeys
hämmensi kokonaan Halvorin ja Katrin ajatukset. Siitä lähtien kun hän
sai kuulla Gertrudin kääntymyksen, oli mahdotonta saada häntä
tyyntymään. -- "Anna nyt Hellgumin puhua kanssasi", sanoi Katri häntä
lepyttääkseen. -- "En minä häntä estä puhumasta, mutta pitäähän minun
kuitenkin saada tietää, minkä mukaan minun on meneteltävä." -- "Sinun
parastasihan me aina olemme katsoneet." -- "Mutta sahan te vuokraatte
Hellgumille", Ingmar sanoi. -- "Meidän on hankittava Hellgumille
jotakin sopivaa tointa, että hän voisi jäädä kotimaahan. Ajateltiin,
että te kahden rupeaisitte yhtiömiehiksi, jos nimittäin sinä käännyt
oikeaan uskoon. Hellgum on hyvä työntekijä."
"Mistähän asti sinä, Halvor, lienet ruvennut karttelemaan suoraa
puhetta?" sanoi Ingmar. "Enhän minä kysy muuta kuin saako Hellgum
sahan." -- "Hän saa sen, jollet sinä taivu Jumalan tahtoon", sanoi
Halvor. -- "No, kiitokset siitä, Halvor, nyt minä tiedän mitä etuja
teidän uskoonne kääntymisestä olisi." -- "Älä sinä nyt tahallasi käännä
meidän ajatustamme väärin", sanoi Katri. -- "Kyllä minä tarkoituksen
ymmärrän", Ingmar sanoi, "jollen yhdy teidän uskoonne, menetän minä
sekä Gertrudin että sahan ja vanhan kotini."
Ingmar lähti kiireesti huoneesta. Hän ei uskaltanut jäädä sinne
kauemmaksi.
Pihalle tultuaan hän ajatteli uudelleen: parasta on saada kaikesta
selko yhdellä kertaa. Parasta on saada tietää, minkä mukaan minun nyt
on meneteltävä.
Hän lähti pitkin askelin kävelemään kirkonkylän koululle.
Kun Ingmar saapui koulun puutarhan veräjälle, sataa ripotteli
parhaillaan haaleita, hienoja pisaroita. Jokainen pensas tuossa
kauniissa puutarhassa oli puhkeamaisillaan lehteen ja parhaassa
kasvussa. Maa oli käynyt niin äkkiä vihannaksi, että ruohon nousemisen
melkein näki silmillään. Gertrud seisoi ovella katselemassa
kevätsadetta, ja rappusten molemmin puolin kasvavat tuomet ojensivat
juuri lehtiin puhkeavat oksansa hänelle katokseksi.
Ingmarista oli tuo sulous ja rauha niin outoa, että hän hetkiseksi
seisahtui sitä katselemaan. Hänen kiihkoinen mielensä rauhoittui vielä
kerran. Hän sulki veräjän hyvin hiljaa ja astui Gertrudia kohti, joka
ei vielä ollut huomannut häntä.
Mutta lähemmäs tultuaan hän vielä kerran seisahtui ihmettelemään
Gertrudia. Heidän viimeksi tavatessaan Gertrud oli ollut vielä melkein
lapsi, mutta sen jälkeen hänestä oli yhdessä vuodessa tullut
uljaskasvuinen neito. Gertrud oli nyt pitkä ja solakka ja täysin
kehittynyt. Hieno kaula kannatti kaunista päätä, iho oli
untuvanvalkoinen, vain poskilla se somasti punertui heleänvereväksi.
Silmissä oli syvä, ikävöivä loiste, ja nuo ennen leikilliset ja virkeät
kasvot kuvastivat nyt vakavuutta ja kiihkotonta kaihoa.
Nähdessään Gertrudin sellaisena Ingmar tunsi sydämensä täyttyvän
suloisella tunteella, ja hänen mielensä kävi hiljaisen juhlalliseksi,
aivan kuin suurena pyhäpäivänä. Se tunne oli niin kaunista, että hänen
teki mieli langeta polvilleen kiittämään Jumalaa.
Mutta heti Ingmarin nähdessään Gertrud yht'äkkiä jäykkeni, ja hänen
silmäkulmansa kiristyivät niin, että niiden väliin ilmestyi matala
ryppy.
Ingmarin ajatukset kulkivat tänään tavallista nopeammin. Hän huomasi
heti, ettei Gertrud pitänyt hänen tulostaan, ja se viilsi hänen
mieltään kuin veitsellä. Hänet tahdotaan riistää sinulta, hän ajatteli.
Ja he ovat jo riistäneet hänet.
Pyhäinen rauha meni menojansa, ja sen sijaan äskeinen kiihkoinen
rauhattomuus valtasi mielen. Ingmar alkoi heti puheen siitä asiasta,
oliko totta, että hän aikoi liittyä Hellgumin uskolaisiin. Gertrud
myönsi sen todeksi. Ingmar kysyi, oliko hän ajatellut sitä, etteivät
hellgumilaiset salli hänen seurustella muiden kuin samanuskoisten
kanssa. Gertrud vastasi hiljaisesti, että hän kyllä oli ajatellut.
"Oletko saanut isäsi ja äitisi suostumuksen?" Ingmar kysyi. -- "En",
Gertrud vastasi, "he eivät vielä tiedä mitään." -- "Mutta Gertrud..."
-- "Vaiti, Ingmar, minun täytyy se tehdä saadakseni rauhaa. Jumala
minua pakottaa." -- "Kaikkea vielä", Ingmar ehätti sanomaan, "ei sitä
Jumala tee, vaan..." -- Gertrud käännähti kiivastuen häneen päin.
Ingmar käänsi puheensa toisaalle: "Sen vain tahdon sanoa, että minä en
milloinkaan hellgumilaisiin liity. Jos sinä käännyt, tulee meistä
ikuinen ero."
Gertrud katsoi häneen niinkuin olisi sanonut, että mitä se oikeastaan
häneen koskee.
"Älä tee sitä, Gertrud", Ingmar pyysi. -- "Älä usko, että minä sitä
kevytmielisesti teen. Olen sen tarkasti ajatellut." -- "Ajattele
sentään kerran vielä." -- Gertrudin maltti alkoi loppua ja hän kääntyi
poispäin. -- "Ajattele sitä vielä Hellguminkin tähden", sanoi Ingmar
tulistuen ja tarttui Gertrudin käsivarteen ikään kuin pidättääkseen
häntä. Gertrud pudisti pois hänen kätensä. -- "Oletko mieletön,
Ingmar?" -- "Olen, olen", Ingmar vastasi, "mielettömäksihän näistä
Hellgumin vehkeistä tulee, mutta loppu niistä on tehtävä." -- "Mistä on
tehtävä loppu?" -- "Sen saat toiste tietää."
Gertrud nytkäytti olkapäitään. "Hyvästi nyt, Gertrud", Ingmar sanoi,
"ja muista minun sanoneen, ettei sinusta koskaan hellgumilaista tule."
-- "Mitä sinä, Ingmar, oikein aiot tehdä?" tyttö kysyi hiukan
levottomana. -- "Hyvästi, Gertrud, ja paina mieleesi mitä sanoin",
Ingmar huusi mennessään jo puolitiessä veräjälle päin.
Ingmar lähti takaisin kotiinpäin. Jospa olisin yhtä viisas kuin isäni,
hän ajatteli mennessään. Jospa minulla olisi Suur-Ingmarin mahti! Mihin
minä nyt ryhdyn? Menetänhän yhdellä kertaa kaikki, mistä pidän, enkä
mitään neuvoa keksi.
Siitä hän vain oli selvillä, että jollei hän jollakin lailla pelastu
tästä onnettomuudesta, ei Hellgumkaan ehein nahoin pääse.
Ingmar meni Vahvan-Ingmarin mökille Hellgumia tapaamaan. Ovelle
tultuaan hän kuuli sisästä kiihkeätä, kovaäänistä puhetta. Ingmar
kääntyi poispäin huomatessaan että mökissä oli vieraita. Mennessään hän
kuuli oudon miesäänen äkäisesti sanovan: "Me kolme olemme veljeksiä,
olemme tulleet pitkän matkan päästä, ja nyt me vaadimme sinut, Johan
Hellgum, vastaamaan nuorimmasta veljestämme, joka toissa vuonna lähti
Amerikkaan. Siellä hän kuuluu menneen sinun lahkoosi, ja näinä päivinä
sieltä tuli kirje, että hän on tullut hulluksi sinun oppisi
miettimisestä."
Ingmar kiiruhti pois. Hellgumilla oli siis muitakin syyttäjiä kuin hän,
ja kaikki yhtä neuvottomia.
Ingmar laskeutui mäen alla olevalle sahalle, jonka Vahva-Ingmar jo oli
pannut käyntiin. Keskeltä sahan pärinää ja kosken hyrskyvää pauhua
Ingmar luuli kuulevansa hätähuutoa. Ei hän kuitenkaan välittänyt siitä
sen enempää. Hän välitti vähät kaikesta muusta paitsi vihastaan, joka
yhä yltyi. Hän muistutteli mieleensä mitä kaikkea Hellgum oli häneltä
riistänyt: sekä Gertrudin että Katrin ja sahan ja vanhan kodin.
Vielä kerran sattui samanlainen kiljahdus hänen korviinsa. Ingmarin
päähän juolahti, että kenties Hellgum oli joutunut vierasten kanssa
käsikähmään. Eipä haittaisi, vaikka peittoaisivat hänet kuoliaaksi, hän
ajatteli.
Silloin kuului kova avunhuuto, ja Ingmar lähti juoksemaan rinnettä
ylöspäin.
Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin Hellgumin avunhuuto kuului, ja
tuvalle ehtiessään hän tunsi maan järisevän tappelun jyskeestä.
Ingmarin tapana oli aina kulkea ovista hyvin hiljaa, ja tällä kertaa
hän avasi oven kahta varovammin. Hän livahti tupaan melkein ujona.
Hellgum seisoi siellä seinään nojaten ja torjui kirvesnysällä toisten
hyökkäyksiä. Vieraat, jotka kaikki kolme olivat väkeviä, kookkaita
miehiä, iskeä jyhmivät häntä haloilla. Pyssyjä heillä ei ollut
muassaan, ja nähtävästi he siis olivat tulleet vain antamaan
Hellgumille pieksäjäisiä, mutta hänen iskiessään vastaan oli heidän
vereensä tarttunut kiihko, ja nyt he tavoittelivat Hellgumin henkeä.
Ingmarin tuloon he eivät kiinnittäneet sen enempää huomiota, kuin että
mikä lienee pitkä pojanjalli vääntäytynyt sisään.
Ingmar seisoi hetken aikaa katselijana. Hänestä tuntui melkein samalta
kuin olisi unessa yht'äkkiä saanut nähdä mitä enimmän toivoi, voimatta
käsittää mistä se tuli. Hellgum huusi vähän väliä apua. Älä luule minua
niin typeräksi, että sinua auttaisin, Ingmar ajatteli.
Muuan miehistä sai isketyksi Hellgumia päähän niin, että hän kaatui ja
kirves hänen kädestään heltisi. Toiset viskasivat silloin halot
nurkkaan, tempaisivat esiin puukkonsa ja heittäytyivät Hellgumin
päälle. Mutta silloin nopea ajatus lensi Ingmarin päähän. Hänen
suvustaan sanottiin ennen aikaan, että jokaisen heistä piti kerran
elämässään tehdä jotakin häpeällistä tai väärää. Oliko nyt hänen
vuoronsa?
Yht'äkkiä muuan ahdistajista tunsi kahden käsivarren takaapäin
tarttuvan vyötäisiinsä, tempaavan hänet ilmaan ja lennättävän ovesta
ulos. Toiselle kävi samalla tavalla ennen kuin edes yritti nousta, ja
kolmas, joka jo ehti seisoalleen, sai sellaisen töytäyksen, että kaatua
rojahti takaperin sinne mihin toisetkin.
Viskattuaan heidät kaikki pois tuvasta Ingmar asettui ovelle seisomaan.
"Eikös tee mielenne koettamaan uudestaan?" hän sanoi naurussa suin. Hän
ei paljoa välittänyt, vaikka olisivatkin käyneet hänen kimppuunsa.
Olisi ollut hauskaa kerran ponnistaa voimainsa takaa.
Veljekset näyttivätkin halukkailta alkamaan tappelun uudestaan. Silloin
yksi heistä huusi, että heidän piti paeta. Hän näki polulla lepikön
takana jonkun tulevan.
Mutta heitä raivostutti se, että Hellgum pääsi heidän käsistään, ja
juuri pois kääntyessään muuan heistä juoksi takaisin, kavahti Ingmaria
kohti ja iski häntä puukolla niskaan. -- "Siitä saat; mitä sekaannut
meidän asioihimme", hän kiljaisi. Ingmar valahti pitkäkseen lattialle,
ja talonpoika juoksi nauraa hohottaen tiehensä.
Parin minuutin päästä Katri saapui mökille. Hän tapasi Ingmarin
istumassa kynnyksellä, painellen niskassaan olevaa haavaa. Sisällä
tuvassa hän näki Hellgumin, joka jo oli seisoallaan seinän varassa.
Hänellä oli vielä kirves kädessä. Kasvot olivat yltäänsä verissä.
Katri ei ollut nähnyt pakolaisia. Hän luuli Ingmarin hyökänneen
Hellgumin kimppuun ja haavoittaneen häntä.
Katri säikähti niin että horjahteli. Ei, mahdotonta se on, hän
ajatteli, kuinka meidän suvussamme voisi olla murhamiehiä! Samassa hän
muisti äitinsä. Sepä se on, hän tulee äitiinsä, hän itsekseen mietti.
Katri kiiruhti Ingmarin ohi Hellgumin luokse. "Ei, ei, auta ensin
Ingmaria", Hellgum huusi. -- "Eihän toki murhaajaa ennen kuin hänen
uhriaan", Katri sanoi. -- "Ingmaria ensin, Ingmaria ensin", huusi
Hellgum. Hän oli niin kiihkoissaan, että heristi kirvestään Katria
vastaan. "Ingmarhan murhaajat löi ja minun henkeni pelasti."
Kun Katri viimein sai asiasta oikean selon ja kääntyi katsomaan
Ingmaria, oli tämä jo noussut ja mennyt ulos. Katri näki hänen käydä
hoipertelevan pihan poikki tielle päin.
Silloin Katri lähti rientämään hänen jälkeensä. "Ingmar, Ingmar!" hän
huusi.
Ingmar astui edelleen kääntymättä edes katsomaan, mitä Katri huusi.
Katri tavoitti hänet pian ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Seisahduhan, Ingmar, että saan sitoa haavasi."
Ingmar pudisti hänet pois ja jatkoi kulkuaan. Hänen silmänsä olivat
selkoselällään, mutta hän kompuroi eteenpäin ihan kuin sokea, tiellä
pysymättä. Haavasta vuotanutta verta oli hänen vaatteidensa alitse
valunut toinen kenkä täyteen. Joka askelella sitä pursui kengästä,
jättäen maahan punaisen läikän.
Katri kulki käsiään väännellen jäljessä. "Seisahdu Ingmar, seisahdu
Ingmar! Minne sinä menet? Seisahdu Ingmar!"
Ingmar painui vain yhä syvemmälle metsään, missä hän ei voinut saada
yhdenkään ihmisen apua.
Katri katseli hänen kenkäänsä, joka oli verta täynnä. Kuta kauemmas hän
eteni, sitä runsaammin tihkui verta askelten sijoihin.
Nyt hän menee ja piiloutuu sinne metsiin ja antaa verensä juosta
kuiviin, Katri ajatteli.
"Jumala sinua siunatkoon, Ingmar, siitä että Hellgumia autoit", sanoi
Katri lempeällä äänellä. "Tarvittiinpa siihen miehen voimia ja
uskallusta."
Ingmar hoiperteli edelleen hänestä huolimatta.
Katri riensi hänen ohitsensa ja asettui seisomaan hänen eteensä. Ingmar
muutti suuntaansa, mutta ei nostanut silmiään maasta eikä muuta sanonut
kuin mutisi: "Mene Hellgumia auttamaan!"
"Kuulehan Ingmar, kun minä sanon. Meitä Halvorin kanssa pahoitti
kovasti se, mitä aamulla tuli sinulle sanotuksi. Olin nyt juuri menossa
sanomaan Hellgumille, että kävi miten kävi, sinä saat pitää sahan."
"No, nyt se kumminkin on annettava Hellgumille", kuului Ingmar sanovan.
Hän astui astumistaan, kompasteli tukkeihin ja kiviin, mutta ei
pysähtynyt.
Katri koetti ehtiä jäljessä ja puheillaan saada häntä taipumaan.
"Annathan anteeksi, että minä ensi näkemällä erehdyin ja luulin sinun
tapelleen Hellgumin kanssa. Enhän voinut juuri muuta luulla."
"Mutta omaa veljeäsi sinä kyllä saatoit luulla murhamieheksi", sanoi
Ingmar, kääntämättä kasvojaan häneen päin.
Hän astui yhä samaa menoa eteenpäin. Kun hänen tallaamansa ruoho
jälleen nousi pystyyn, tippui sen korsista verta.
Vasta kuullessaan sen äänen, jolla Ingmar Hellgumin nimeä mainitsi,
alkoi Katri oikein käsittää hänen vihansa määrättömyyden. Samalla
hänelle selvisi, että Ingmarin teossa olikin jotakin suurenmoista.
"Sinä, Ingmar, saat vielä paljon kiitosta ja mainetta tämänpäiväisestä
teostasi", hän sanoi. "Kuinka sinä nyt tahtoisit kuolla pois ja jättää
kiitoksesi saamatta?"
Edestäpäin kuului Ingmarin pilkkanauru. Hän käänsi Katriin päin
kalpeat, riutuneet kasvonsa. -- "Miks'et mene kotiin, Katri? Kyllä
tiedän, ketä sinun enimmän tekee mielesi auttaa."
Hän alkoi yhä pahemmin horjahdella, ja nyt näkyi maassa hänen
jäljessään katkeamaton veriviiru.
Tuo hillitön verenvuoto käänsi lopultakin kokonaan Katrin mielen. Hän
oli aina kovin pitänyt Ingmarista, ja nyt, kun hän näki Ingmarin
vertavuotavana, virisi rakkaus uuteen liekkiin. Ja nyt hän oli ylpeäkin
veljestään. Ingmar oli osoittanut olevansa terve oksa vanhassa jalossa
puussa.
"Ingmar", Katri sanoi, "minusta sinä teet väärin Jumalan ja ihmisten
edessä, jos tuolla lailla hukkaat henkesi. Ja jos minä voin tehdä
jotakin, mikä sinulle antaisi takaisin elämänhalun, niin sano se vain."
Ingmar seisahtui ja tarttui käsin kiinni puunrunkoon pysyäkseen
pystyssä. Hän nauroi ensin katkeraa epäluulon naurua ja sanoi sitten:
"Lähettäisitköhän Hellgumin takaisin Amerikkaan?"
Katri ei vähään aikaan vastannut, katseli vain Ingmarin vasemman jalan
ympärille kertyvää verilätäkköä. Hän koetti saada itselleen selväksi
mitä veli oikeastaan vaati. Oliko se jotakin sellaista, että hänen
pitäisi luopua siitä kauniista taivaallisesta yrttitarhasta, jossa hän
oli koko talven elänyt, ja uudestaan alkaa viheliäinen ja syntinen
maallinen elämänsä, josta hän kerran jo oli päässyt?
Ingmar kääntyi kokonaan häneen päin. Hänen kasvonsa olivat keltaiset
kuin vaha, iho oli ohimoissa tahmistunut kiinni luuhun, ja nenä oli
kylmän kalpea kuin kuolleella. Mutta iso alahuuli työntyi esille
pontevampana kuin koskaan ennen, ja suupielessä oli jyrkkä piirre.
Tuollaisena hänen ei voinut odottaa hellittävän vaatimuksestaan.
"En usko, että me molemmat, Hellgum ja minä, mahdumme elämään tässä
pitäjässä", Ingmar sanoi, "mutta minun tehtäväni kai silloin on
väistyä."
"Ei", sanoi Katri päättävästi, "jos vain minä saan sinua hoitaa niin,
että jäät eloon, lupaan toimittaa Hellgumin matkustamaan pois."
Jumala voi kyllä lähettää meille toisen auttajan, Katri ajatteli sitä
sanoessaan, mutta minä en nyt keksi parempaa keinoa kuin totella
Ingmaria. -- -- --
Ingmarin haava oli sidottu ja lääkitty. Se ei ollut vaarallinen,
muutamia päiviä vain hänen oli pysyttävä vuoteessa. Hänelle oli tehty
sija talon yläkertaan, ja Katri istui vuoteen vieressä.
Koko sen päivän Ingmar houraili äskeisistä tapahtumista. Katri huomasi
pian, että hänen mieltään rasitti jokin muukin kuin Hellgum ja saha.
Kun hän illalla tuli tuntoihinsa ja rauhoittui, sanoi Katri hänelle:
"Täällä on muuan, joka tahtoisi tulla puheillesi." Ingmar vastasi,
ettei hän jaksa puhella kenenkään kanssa. -- "Mutta minä luulen, että
se tekisi sinulle hyvää", sanoi Katri.
Sitten Gertrud astui Ingmarin huoneeseen. Hän oli hyvin juhlallinen ja
liikuttunut. Ingmar oli pitänyt Gertrudista silloinkin, kun hän
useimmiten vain laski leikkiä ja pientä pilaa, mutta se vierastutti
häntä kuitenkin sen verran, ettei hänessä oikeata rakkautta syttynyt.
Mutta koko viimetalvinen kaipaus ja rauhattomuus oli nyt muuttanut
Gertrudin niin toisenlaiseksi, että Ingmar hänet nähdessään tunsi aivan
hillitöntä ikävää ja halua voittaa hänet itselleen.
Gertrudin tullessa hänen vuoteensa viereen Ingmar peitti kädellään
silmänsä.
"Etkö tahdo nähdä minua?" Gertrud kysyi.
Ingmar pudisti päätään. Nyt hän vuorostaan oli oikullinen kuin lapsi.
"Sanoisin sinulle vain pari sanaa", Gertrud virkkoi.
"Tulet kai puhumaan kääntymyksestäsi hellgumilaiseksi."
Gertrud laskeutui polvilleen vuoteen viereen ja koetti nostaa Ingmarin
kättä pois hänen silmiltään.
"Se on sellaista, jota et vielä tiedä, Ingmar."
Ingmar katsoi häneen kysyvin silmin, mitään sanomatta. Gertrud punastui
ja epäröi hetkisen, mutta sanoi sitten: "Kun sinä viime vuonna muutit
meiltä, olin minä juuri alkanut pitää sinusta oikealla tavalla."
Ingmar lensi aivan punaiseksi ja hymyili hetkisen mielihyvästä, mutta
sitten hän heti jäykistyi ja alkoi epäillä. -- "Minä ikävöin sinua niin
kovasti, Ingmar." Ingmar ei sitä uskonut, mutta hymyili kuitenkin ja
taputteli hieman Gertrudin kättä kiitokseksi hänen hyvyydestään. --
"Etkä sinä sitten enää kertaakaan käynyt minua katsomassa", sanoi
Gertrud nureksien. "Aivan kuin olisit kokonaan unohtanut."
"En tahtonut nähdä sinua, kun en vielä ollut kyllin varakas tullakseni
sinua kosimaan", sanoi Ingmar, aivan kuin sen olisi pitänyt niin
ollakin.
"Mutta minä en luullut sinun enää välittävän minusta!" Kyyneleet
nousivat Gertrudin silmiin. "Et voi käsittää, kuinka sanomattoman ikävä
tämä vuosi on ollut. Hellgum on ollut minulle kovin hyvä ja käynyt
lohduttelemassa. Hän sanoi, että sydämeni saisi rauhan, jos kokonaan
antaisin sen Jumalalle."
Ingmar katsoi nyt häneen hellästi odottavin silmin.
"Tänään tullessasi minä säikähdin. Pelkäsin, etten voisi pysyä lujana
sinua vastaan ja että taistelu alkaisi uudestaan."
Nyt alkoi kirkas hymy kajastaa Ingmarin kasvoissa. Hän oli yhä vaiti.
"Mutta tänä iltana kuulin, että sinä, Ingmar, olit auttanut vihaamaasi
miestä. Ja silloin en enää voinut hillitä itseäni." Gertrudin posket
sävähtivät veripunaisiksi. "Tunsin, etten jaksa tehdä sellaista, joka
erottaisi minut sinusta."
Samassa hän kumartui Ingmarin puoleen ja suuteli hänen kättään.
Ingmarista oli kuin olisivat suuret kellot suurta pyhää soittaen
kumisseet hänen korviinsa. Hiljaa riutui hänen mielensä
sunnuntairauhaan, ja oli kuin kielellä olisi tuntunut rakkauden
simansuloinen maku, siitä mieluisana leviten kautta koko ruumiin.