SIIONISSA

Ei ole ihmekään, että vanha koulumestari toisinaan käy hieman

itsetietoiseksi. Onhan hän kokonaisen miespolven ajan jaellut

lähimmäisillensä tietoa ja oppia. Hän tietää, että kaikki talonpojat

elävät juuri hänen antamansa opin nojalla ja ettei yksikään tiedä

enempää kuin mitä hän lapsina heidän päähänsä pänttäsi. Onko sitten

kumma, jos hänestä pitäjäläiset vanhempinakin yhä vielä ovat

koululapsen kannalla ja jos hän pitääkin itseään muita viisaampana?

Tuskin sellainen oikein piintynyt kouluttaja edes tottuu kohtelemaan

muita aikaihmisinä; hänen silmissään he yhä pysyvät samoina

pyöreäposkisina, vakaasilmäisinä, hartaasti kuuntelevina lapsina kuin

kouluaikanaan.

Eräänä talvipyhänä kirkkoherra ja koulumestari olivat

jumalanpalveluksen loputtua jääneet pieneen holvikattoiseen sakastiin

varta vasten puhellakseen pelastusarmeijasta. -- "On sekin kummallinen

laitos", sanoi kirkkoherra, "enpä olisi uskonut saavani vielä

sellaistakin nähdä." Koulumestari rypisti äkäisesti kulmiaan, sillä

hänen mielestään kirkkoherra laski sopimatonta leikkiä. Kuinka

sellaista saattoi ajatellakaan, että tuo hullutus pääsisi heidän

pitäjäänsä! -- "Enpä ota uskoakseni, että sitä saattekaan nähdä,

kirkkoherra", sanoi hän hiukan ärtyneenä.

Kirkkoherra, joka itsekin tunsi olevansa heikko, murtunut mies, antoi

useimmiten koulumestarin sanoa viimeisen sanan, mutta ei silti voinut

olla häntä kiusoittelematta. -- "Mistä te, Storm, niin varmaan

tiedätte, ettei pelastusarmeija tännekin tunkeudu?" hän sanoi. --

"Siitä", Storm vastasi, "että missä pappi ja koulumestari ovat yksissä

neuvoin, sieltä tuollainen lemmon laitos pysyttelee loitolla." --

"Ettepä te, Storm, juuri näytä minun neuvoistani huolivan", sanoi

kirkkoherra hiukan tylysti. "Ominpäinnehän te vain siellä Siionissanne

saarnaatte." Siihen koulumestari ei ensiksi vastannut, mutta sanoi

sitten hyvin tyynesti: -- "Mutta ettehän te, kirkkoherra, ole koskaan

kuullut, miten minä saarnaan."

Tuo rukoushuone oli oikea loukkauskivi. Kirkkoherra ei ollut kertaakaan

sen ovea avannut. Kun se nyt tuli puheeksi, pelästyivät he kumpikin,

että olivat loukanneet toisiaan. Taitaa se Storm sittenkin olla

oikeassa, kirkkoherra ajatteli, sillä näinä neljänä vuotena, jolloin

hän on joka pyhäilta pitänyt selityksiä rukoushuoneessaan, on

aamujumalanpalveluksissa kirkossa käynyt väkeä entistä enemmän, enkä

minä ole huomannut mitään hajaannusta. Hän ei ole särkenyt seurakuntaa,

niinkuin odotin. Hän on uskollinen ystävä ja palvelija. Minä koetan

osoittaa, että ymmärrän hänen työnsä arvon.

Ja tästä aamupuolen kahahduksesta oli seurauksena, että kirkkoherra

tuli illalla lähteneeksi kuulemaan Stormin selitystä. Ilahdutanpa nyt

kerran Stormia oikein tuntuvasti, hän ajatteli. Menen kuuntelemaan,

miten hän siellä Siionissaan saarnaa.

Sinne kävellessään kirkkoherra muisteli niitä aikoja, jolloin

rukoushuonetta rakennettiin. Kuinka monenlaisia ennustuksia silloin

lausuttiinkaan ja kuinka varmasti hänkin silloin uskoi, että Jumala

valmisteli jotakin suurta! Mutta sillensä oli kaikki rauennut. Herra on

tainnut unohtaa, mitä silloin aikoi, hän ajatteli, mutta samalla häntä

naurattivat omat lapsekkaat tuumailunsa Herran aikeista.

Koulumestarin Siion oli suuri, sisältä valkoiseksi maalattu sali.

Sivuseinällä oli kaksi puupiirrosta, Lutherista ja Melanktonista, jotka

oli kuvattu turkkitakit yllään. Katonrajaan oli kauniilla punaisilla

kirjaimilla maalattu raamatunlauseita, ja niiden kehys oli sommiteltu

kukista sekä enkelien pasuunoista. Huoneen perällä oli puhujalava ja

sen kohdalla seinässä pieni öljypainotaulu Hyvästä paimenesta.

Sali olisi muuten näyttänyt paljaalta ja kolkolta, mutta se oli väkeä

täynnä, eikä se sen juhlallisempaa koristusta tarvinnutkaan. Useimmat

olivat näet pukeutuneina pitäjän vanhaan kauniiseen kuosiin, ja naisten

kovitetut, sykerön yli kohollaan leijuvat valkoiset päähineet näyttivät

melkein siltä kuin sali olisi ollut täynnä suuria valkosiipisiä

lintuja.

Storm oli jo alkanut esitelmänsä, kun hän näki kirkkoherran tulevan

sisään ja istuvan etupenkille. "Sinäpä, Storm, olet ihmeellinen mies",

hän sanoi silloin itsekseen, "kaikki sinulta luonnistuu. Tuossa nyt

kirkkoherrakin vihdoin viimein tulee kunnioittamaan sinua käynnillään."

Näissä selityksissään koulumestari oli jo ennättänyt Raamatun ensi

sivulta viimeiselle. Tänä iltana hänen oli puhuttava Ilmestyskirjan

taivaallisesta Jerusalemista ja iankaikkisesta autuudesta. Ja hän oli

niin riemastunut kirkkoherran tulosta, että hän itsekseen ajatteli:

Omasta puolestani en sen parempaa iankaikkisen elämän onnea haluaisi

kuin saada ikuisesti seisoa oppituolissani ja ohjata viisaita ja

taipuvaisia lapsia. Ja jos sitten itse Herra Jumala kerran tulisi minua

kuuntelemaan, niinkuin nyt kirkkoherra tuli, olisi minun onneni suurin

koko taivaassa.

Mutta kirkkoherran mieltä kosketti enimmän se, että nyt oli puhe juuri

Jerusalemista, ja hänen ihmeelliset aavistuksensa heräsivät taas

henkiin.

Kesken selitystä ovi aukeni ja sisään tuli yhdessä joukossa

parikymmentä henkeä, jotka seisahtuivat ovensuuhun, etteivät tekisi

häiriötä. Kas sitä, enkös arvannut, ettei tämä maineitta mene, ajatteli

kirkkoherra.

Ja heti kun Storm oli päässyt aameneen, rupesi yksi niistä

vastatulleista puhumaan: "Minä tahtoisin niin mielelläni saada

sanotuksi muutamia sanoja."

Ääni oli hyvin hento ja hyvin ystävällinen. Eiköhän liene Höökin Matti

Erkinpoika, ajattelivat kirkkoherra ja monet muut kääntyessään

katsomaan sinnepäin. Ei kenelläkään muulla koko pitäjässä ole niin

vienoa lapsenääntä.

Samalla jo pujotteleikse ihmisten välitse puhujalavaa kohti pieni,

hyvänsävyisen näköinen mies, jota saatteli joukko muita miehiä ja

naisia, nähtävästi häntä rohkaistakseen.

Kirkkoherra, koulumestari ja muut läsnäolijat istuivat liikahtamatta.

Höökin Matti on tullut puhumaan jostakin kovasta kohtalon iskusta, he

ajattelivat. On joko kuningas kuollut tai sota syttynyt, taikka on

joitakuita ihmispoloisia tapaturmassa hukkunut jokeen.

Höökin Matti ei kuitenkaan näyttänyt pahan sanoman tuojalta. Hän oli

juhlallisen totinen ja kasvoissa huolekas kalpeus, mutta kuitenkin niin

iloissaan, että suupielet väkisin vetäytyivät hymyyn. -- "Tahtoisin

kertoa koulumestarille ja muille läsnäoleville", hän sanoi, "että minä

toissapyhänä yht'äkkiä sain saarnaamishengen. Emme olleet iljanteen

vuoksi päässeet tulemaan tänne Stormin selityksille ja istuimme

palvelusväen kanssa tuvassa haluten kuulla jumalansanaa, ja silloin

minä tunsin itsessäni, että olin saanut saarnanlahjan. Nyt minä jo olen

pitänyt selityksiä kahtena pyhänä, ja nyt sanovat kotiväet ja naapurit,

että minun pitäisi tulla tänne puhumaan kaikelle kansalle."

Höökin Matti sanoi vielä ihmettelevänsä, että saarnanlahja oli annettu

niin halpasäätyiselle kuin hänelle. "Mutta eihän koulumestarikaan ole

muuta kuin talonpoika", hän sanoi luottavasti.

Tämän johdannon jälkeen Höökin Matti pani kätensä ristiin ja aikoi heti

käydä saarnaamaan. Mutta nyt koulumestarin ensi hämmästys oli ehtinyt

tasaantua. -- "Odottakaas, Höökin Matti, aiotteko saarnata tässä nyt

heti?" hän keskeytti. -- "Kyllä se oli aikomukseni", mies sanoi. Hän

hätääntyi kuin lapsi nähdessään Stormin noin tuimana. "Niin, nimittäin

jos koulumestari ja muut ensin antavat luvan", hän sanoi nöyrästi. --

"Tänä iltana ei enää sovi", sanoi Storm päättävästi. Mies pahainen

alkoi oikein pyytämällä pyytää. -- "Kun saisin puhua edes muutaman

sanan. Se on kaikki sellaista, joka on tullut mieleeni kyntöpellolla

tai sysimiilua katsoessa, ja nyt se pyrkii pääsemään kuuluville." Mutta

koulumestari, joka tänään oli omaksi osakseen saanut niin paljon

kunniaa, pysyi säälimättömänä. -- "Luuletteko, Matti Erkinpoika, että

teidän päänne pälkähdykset olisivat Jumalan sanaa?" sanoi hän

nuhdellen.

Höökin Matti ei tohtinut kinailla, ja koulumestari selaili

virsikirjaansa. -- "Veisataan virsi 187", hän sanoi. Hän luki ensin

ääneen koko virren ja alkoi sitten laulaa: "Jerusalemia kohti avaa

ikkunasi!"

Laulaessaan hän ajatteli: Sattuipa kirkkoherra tulemaan sopivaan

aikaan; nyt hän näkee, että minä saan pidetyksi järjestyksen

Siionissani.

Mutta jo viimeistä värssyä veisattaessa nousi muuan mies kuulijajoukon

keskeltä odottamaan puheenvuoroa. Se oli Ljungo Björn Olavinpoika,

uljasryhtinen mies, Ingmarien vävyjä ja ison talon omistaja.

"Me täällä ajattelemme", sanoi Ljungo Björn hyvin sävyisästi, "että

ehkä koulumestarin olisi pitänyt kysyä meidänkin mieltämme, ennen kuin

hylkäsi Matti Erkinpojan pyynnön."

"Vai teidänkin mieltänne, poikaseni!" sanoi koulumestari aivan samalla

äänellä kuin pienelle pojannallikalle, "vai et sinä vielä tiedä, ettei

tässä huoneessa ole sananvaltaa kenelläkään muulla kuin minulla?"

Veret sävähtivät Ljungo Björnin kasvoihin. Eihän hän ollut puhunut

riitaa hakien, vaan ainoastaan lohduttaakseen hellämielistä Höökin

Mattia. Mutta tuollaisesta vastauksesta hän tietysti ärtyi. Ennen kuin

hän kuitenkaan ennätti vastata, puuttui puheeseen muuan Höökin Matin

saattajista:

"Minä olen kuullut Höökin Matin puhetta jo kahdesti, ja ihan

ihmeellistä se on. Kyllä kaikkien täällä olijainkin taitaisi olla hyvä

häntä kuulla."

Koulumestari vastasi heti samalla puolittain ystävällisellä, puolittain

moittivalla äänellä, jota hän käytti nuhdellessaan koulupoikia:

"Mutta etkö nyt ymmärrä, Kristo Laurinpoika, ettei se sellainen

mitenkään sovi? Jos minä tänään annan Höökin Matin puhua, tahdot sinä

päästä saarnaamaan ensi pyhänä ja Ljungo Björn sitä seuraavana." Tämä

koulumestarin sukkeluus nauratti joitakuita, mutta silloin kuului

Ljungo Björnin totinen ja luja vastaus: "Mikä sitten estäisi Kristo

Laurinpoikaa ja minua olemasta ehkä yhtä sopivia saarnaajiksi kuin te

itse, koulumestari?"

Timmin Halvor nousi ehkäisemään riidan puhkeamista. -- "Niillä, jotka

ovat keränneet tämän huoneen rakennusrahat, on tietysti päätösvalta,

ketkä täällä saavat saarnata." -- Mutta nyt Kristo Laurinpoikakin antoi

heti äkäisen vastauksen: "Muistanpa, että tätä huonetta rakennettaessa

nimenomaan päätettiin, että siitä tulee rukoushuone eikä mikään kirkko,

jossa yksi ainoa saa saarnata paukuttaa."

Kriston tätä sanoessa tuntui kuin kaikki läsnäolijat olisivat syvään

huoahtaneet. Vielä tunti sitten ei heidän päähänsä olisi pälkähtänyt

sellaista toivetta, että koskaan saisivat kuulla muiden kuin

koulumestarin selityksiä, mutta nyt he ajattelivat: Olisi hauskaa saada

tänne kerran jotakin uutta, kuulla uusia sanoja ja nähdä toiset kasvot

tuolta lavalta pöydän takaa.

Tuskin kiistaa kumminkaan olisi jatkunut ilman Kolåsin Gunnaria.

Tämäkin oli Timmin Halvorin lankomiehiä, kasvultaan pitkä ja laiha,

tummaverinen ja tuikeasilmäinen. Hän piti koulumestarista yhtä paljon

kuin muutkin, mutta vielä enemmän räiskyvästä riidasta. -- "Niin, kyllä

silloin tätä huonetta rakennettaessa puhuttiin suuria vapaudesta", hän

sanoi, "mutta siitä lähtien ei täällä ole kuulunut vapauden sanaa."

Koulumestari punastui otsaa myöten. Vasta noissa sanoissa hän huomasi

oikein tahallista niskoittelua. -- "Jos et ennen ole tiennyt, niin nyt

saat tietää, Kolåsin Gunnar, että täällä on saarnattu oikeata vapautta,

sitä, jota Luther julisti, mutta täällä ei ole annettu vapaata valtaa

saarnata sellaisia uutuuksia, jotka eivät kukoista päivää kauempaa."

"Koulumestari uskottelee meille, että kaikki uutuus 'opin asioissa' on

pahasta", sanoi mies tyynemmin ja ikään kuin peräytyen. "Hän kyllä

tyrkyttää meille uusia maanviljelyskoneita ja kehuu uusia

karjanhoitotapoja, mutta uusista Jumalan pellon kyntöaseista hän ei

anna tietoa ensinkään." Koulumestari alkoi uskoa, ettei Kolåsin Gunnar

niin pahaa tarkoittanut kuin miltä hänen puheensa kuulosti. -- "Sitäkös

sinä, Gunnar, tahtoisit", hän sanoi, yrittäen kääntää leikiksi, "ettei

täällä yhä saarnattaisi tuota yhtä ja samaa Lutherin oppia?" -- Gunnar

sydäntyi yht'äkkiä ja sanoi pistävästi: "Ei tässä ole puhetta uusista

opeista, vaan saarnaajista, ja minkä tiedän ei Matti Erkinpoika ole sen

huonompi luterilainen kuin koulumestari tai kirkkoherrakaan."

Koulumestari ei vähään aikaan ollut muistanut kirkkoherraa, mutta nyt

hän kääntyi sinnepäin. Kirkkoherra istui hiljakseen etukumarassa, leuka

kepin varassa, ja hänen silmissään oli outo loiste. Ja Storm tapasi

lakkaamatta tuon tuijottavan katseen, joka ei hänestä hetkeksikään

väistynyt.

Taisi sentään olla paha, että hän juuri tänään tuli, ajatteli

koulumestari.

Hänen mieleensä johtui entinen kuva, joka oli ihan tämän kaltainen.

Sattui jonkin kerran kouluaikana olemaan oikein kaunis kevätpäivä, ja

pikku lintunen tuli istumaan koulun ikkunalle ja lauloi siinä

laulamistaan. Ja samassa kaikki lapset alkavat pyytää lupaa, heittävät

lukemisen, telmivät ja tuiskivat eikä heitä saa asettumaan. Samalla

tavalla oli Höökin Matin tulo vaikuttanut näihin kuulijoihin. Mutta

koulumestari tahtoi näyttää papille ja muille, että kyllä hän jaksaa

tuollaisen metelin hillitä.

Olkoot nyt valloillaan vähän aikaa, viimeinpähän väsynevät, hän

ajatteli ja istahti aivan tyynesti tuolille puhujanpöydän taakse.

Samassa vastarinta puhkesi ilmoille kuin rajuilma, sillä nyt levisi

mielestä mieleen ajatus: Kaikkihan me olemme koulumestarin vertaisia.

Miks'eivät sitten muut kuin hän saisi sanoa, mitä meidän on uskottava

ja mitä ei?

Ne ajatukset tuntuivat olevan useimmille uusia, mutta puheista

kuitenkin kuuli, että ne olivat alkaneet heissä itää siitä lähtien, kun

koulumestari rakensi rukoushuoneen ja osoitti, että tavallinen

rahvaanmieskin saattaa pystyä selittämään jumalansanaa.

Hetken kuluttua koulumestari ajatteli: Ovat kai nuoret jo pauhanneet

kyllikseen. Nyt minä heille näytän, kuka tämän talon isäntä on.

Hän nousi seisaalleen, täräytti nyrkillään pöytään ja sanoi kovalla

äänellä: "Ja nyt lopettakaa! Mitä jankuttamista tämä on? Minä lähden

tieheni, ja niin menkää muutkin, että saan sammuttaa tulet ja panna

oven lukkoon."

Jotkut nousivatkin, sillä he olivat Stormin entisiä oppilaita ja

tiesivät, että kun hän kerran iski nyrkkiä pöytään, niin silloin ei

auttanut niskoitella, mutta useimmat jäivät hätääntymättä paikoilleen.

"Koulumestari taitaa pitää meitä vielä poikanulikkoina", he sanoivat.

"Emme me enää siitä säikähdä, vaikka hän iskeekin nyrkkiä pöytään."

He puhelivat edelleen siitä, että he tahtoivat kuulla uusia saarnaajia,

mutta eivät olleet selvillä, keitä kutsuttaisiin. Syntyi jo kaksi

puoluetta, joista toinen tahtoi waldenströmiläisiä, toinen evankelisen

seuran saarnaajia.

Koulumestari tuijotti heihin aivan kuin kammoksuen. Sillä tähän asti

hän oli kaikkien ihmisten kasvoista nähnyt vain lapsenmielen. Mutta nyt

katosivat kaikki nuo pyöreät, hienohipiäiset lapsenposket ja vaaleat

lapsenkiharat ja hartaat lapsensilmät. Ja koulumestari näki vain joukon

karheapiirteisiä, totisia miehiä ja naisia ja tunsi, että nuo olivat jo

hänen vallastaan irtautuneet. Tuskin hän edes tiesi, millä tavalla

heille oli puhuttavakaan.

Hälinää jatkui ja se yltyi yltymistään. Koulumestari oli vaiti,

koettamattakaan sitä hillitä. Kolåsin Gunnar ja Ljungo Björn ja Kristo

Laurinpoika olivat kiihtyneimmät. Höökin Matti, jonka vuoksi tämä

meteli sai alkunsa, nousi ylös vähän väliä ja pyysi toisia vaikenemaan,

mutta hänestä ei välitetty.

Koulumestari katsahti jälleen kirkkoherraan. Siellä hän istui yhä

samassa asennossa ja katsoi häneen yhtä tuijottavin silmin. Hän

muistelee varmaankin sitä iltaa neljä vuotta sitten, jolloin minä

hänelle sanoin aikovani rakentaa rukoushuoneen, ajatteli koulumestari.

Niin, hän se sittenkin oli oikeassa, mietiskeli Storm edelleen, nyt se

villitys, harhaopin ja eripuraisuuden henki on ehtinyt tännekin, ja

tuskin se olisi päässytkään, jollen minä olisi itsepäisesti rakentanut

Siioniani.

Samassa kun tämä koulumestarille selvisi, hän kohotti päänsä pystyyn ja

oikaisi selkänsä suoraksi. Hän otti taskustaan pienen, kiiltävän,

teräksisen avaimen, jolla hän omin käsin aina avasi ja sulki

rukoushuoneen oven. Hän käänsi avainta valoa kohti, jotta se välähteli

ja näkyi yli koko huoneen.

"Panen tämän avaimen tuohon pöydälle", hän sanoi, "enkä siihen tästä

lähtien koske. Sillä nyt näen, että sillä olen päästänyt ovesta sisään

kaiken sen, minkä olin aikonut sulkea ulos."

Näin sanoen koulumestari laski avaimen pöydälle, otti hattunsa ja astui

suoraan kirkkoherran luokse. "Paljon kiitoksia, kirkkoherra, että tänä

iltana tulitte selitystäni kuulemaan", hän sanoi. "Sillä jollette olisi

tullut tänään, niin tuskinpa se olisi tapahtunut enää koskaan."