Oli aamupäivä syystalvella. Koulu oli käynnissä, mutta lapsilla oli
aamuloma. Koulumestari tuli Gertrudin kanssa keittiöön, he istuivat
pöytään ja Stiina emäntä kaatoi kahvia.
Ennen kuin he olivat juoneet kuppinsa pohjaan, tuli heille vieras.
Tulija oli Halvor Halvorinpoika, nuori talollinen, joka oli ruvennut
kauppamieheksi kirkonkylään. Talonsa mukaan häntä yleensä sanottiin
Timmin Halvoriksi. Hän oli pitkä, pulska mies, mutta alakuloisen
näköinen. Stiina emäntä käski hänetkin kahville, ja hän istui pöytään
ja alkoi jutella kuulumisia koulumestarin kanssa.
Emäntä istui sukkaa kutoen vaarnasohvassa ikkunan alla. Siitä
paikaltaan hän näki keitä ulkona maantiellä liikkui. Yht'äkkiä nousi
puna hänen kasvoilleen ja hän painautui lähemmä ruutua nähdäkseen
tarkemmin. Mutta hän koetti heti peittää hämminkiänsä ja sanoi aivan
tyynellä äänellä: "Näyttääpä tänään olevan isontalonväkeä liikkeellä."
Kauppamies kuuli äänestä, että hän oli nähnyt jotakin oudompaa, ja
nousi hänkin katsomaan. Siellä näkyi pitkä, vähän kumarassa käyvä
nainen keskenkasvuisen pojan kanssa nousevan koulutörmää ylös.
"Jolleivät silmäni petä, on se Ingmarilan Katri", sanoi Stiina emäntä.
"Katrihan tuo näkyy olevan", vakuutti kauppamies. Enempää hän ei
sanonutkaan, vaan kääntyi ikkunasta poispäin silmäten ympäri huoneen,
aivan kuin piilopaikkaa etsien. Mutta sitten hän heti tyyntyi ja istui
äskeiselle paikalleen.
Tämä Halvor oli viime kesänä, Suur-Ingmarin vielä eläessä, kosiskellut
Ingmarilan Katria. Sitä kosintaa oli kestänyt kauan ja monta mutkaa
siinä oli ollut. Vanhukset eivät olleet päässeet oikein selville, oliko
hän kyllin hyvä. Ei varallisuuden puolesta, sillä olihan Halvor rikas,
mutta kun hänen isänsä oli ollut viinaan menevä. Voihan sattua, että se
menisi perintönä. Lopulta kuitenkin oli päätetty antaa Katri hänelle.
Hääpäivä oli jo määrätty ja kuulutuksilla käyty, mutta ensimmäisenä
kuulutussunnuntaina matkustivat Katri ja Halvor kaupunkiin
vihkisormuksen ja virsikirjan ostoksille. He olivat matkalla kolme
päivää, ja kotiin palattuaan Katri sanoi isälleen, ettei hän huoli
Halvorista. Hänellä ei kuitenkaan ollut muuta moitteen syytä kuin että
Halvor oli matkalla kerran juonut itsensä humalaan. Katri pelkäsi nyt,
että hänestä tulisi isänsä kaltainen. Suur-Ingmar ei sanonut tahtovansa
pakottaa häntä, ja niin Katrista ja Halvorista tuli ero.
Halvor pani sen kovin pahakseen. "Sinä teet minulle sellaisen häpeän",
hän sanoi Katrille, "etten jaksa sitä kestää. Mitä minusta nyt
sanotaankaan, kun sinä tuolla lailla minut hylkäät? Ei miehen kunniaa
saa niin kevyesti käsitellä."
Mutta Katri ei taipunut, ja siitä lähtien oli Halvorin mieli ollut
onneton ja synkkä. Hän ei voinut unohtaa Ingmareilta kärsimäänsä
loukkausta.
Ja siellä nyt oli Katri tulossa, ja miten käy, kun hän ja Halvor täällä
sattuvat yksiin?
Ainakin oli varmaa, ettei mitään sovintoa voinut syntyä. Katri oli
syksystä alkaen ollut naimisissa Eljas Erkinpojan kanssa. Tämä oli
muuttanut Ingmarilaan kotivävyksi ja oli isännöinyt siellä siitä saakka
kun Suur-Ingmar keväällä oli kuollut. Suur-Ingmarilta oli jäänyt viisi
tytärtä ja yksi poika, mutta pojasta ei vielä ollut isännäksi, hän kun
oli alaikäinen.
Katri tuli sisään keittiöön. Hän oli vasta vähän yli kahdenkymmenen,
mutta tuskinpa hän koskaan oli ollut oikein nuoren näköinen. Monet muut
olisivat pitäneet häntä rumana, sillä hänessä oli sukunsa tuntomerkit,
raskaat silmäluomet, punertava tukka ja suunpiirteissä hiukan tyly
vivahdus. Mutta koulumestarin ja hänen vaimonsa mielestä se juuri oli
hyvä, että hän oli vanhojen Ingmarien näköinen.
Katrin kasvot eivät vähääkään värähtäneet, kun hän täällä tapasi
Halvorin, ja hän tervehti hitaasti ja tyynesti vuoron perään kutakin.
Kun hän tarjosi kättä Halvorille, ojensi tämäkin omaansa sen verran,
että juuri ja juuri sormenpäät koskivat toisiinsa.
Katri kävi aina hiukan kumarassa. Halvorin edessä seisoessaan hän
näytti painuvan tavallistakin syvempään, mutta Halvor puolestaan
oikaisihe vielä suoremmaksi kuin muulloin.
"Vai on Katrikin lähtenyt tänään kävelemään", sanoi Stiina emäntä
työntäessään rovastintuolia hänen istuakseen. -- "Niin lähdin", Katri
sanoi, "ja keveästi nyt jalka nouseekin, kun on routa maassa." --
"Niin, viime yönä pakasti", huomautti koulumestari.
Mutta siihen puhelu keskeytyi, sillä kellään ei ollut enempää
sanomista. Parin minuutin ajan kukin tuijotti eteensä. Silloin Halvor
nousi paikaltaan ja toiset kavahtivat ihan kuin syvästä unesta.
"Jos minä nyt lähtisin katsomaan puotiani", hän sanoi. -- "Mikäs kiire
teillä, Halvor, vielä pois on?" puheli emäntä. -- "Ettehän vain lähtene
kylästä minun tuloni takia?" sanoi Katri, ja sitä sanoessaan hän katsoi
Halvoriin hyvin nöyrästi.
Heti Halvorin mentyä pääsivät toiset kuin jostakin lumeesta ja
koulumestarilla oli heti puheenaihe valmiina. Hän katseli tuota poikaa,
jonka Katri oli tuonut mukanaan ja josta ei siihen asti kukaan ollut
välittänyt. Poika oli vielä keskenkasvuinen, tuskin Gertrudia vanhempi,
hentoihoinen ja kirkassilmäinen kuten muutkin lapset, mutta näytti jo
varhain vanhentuneelta, ja hänessä saattoi nyt jo selvästi huomata
suvun kasvonpiirteet.
"Taidatte, Katri, tuoda minulle koululaista", sanoi Storm. -- "Se on
veljeni", Katri vastasi, "hän nyt on vuoroonsa Ingmar Ingmarinpoika."
-- "Onpa vielä vähäinen sennimiseksi", huomautti koulumestari
leikillään. -- "Niin, kun isälle tuli hengenlähtö liian aikaisin." --
"Se on tosi se", sanoivat koulumestari ja hänen vaimonsa yhteen ääneen.
"Hän on käynyt Falunissa isoakoulua", sanoi Katri. "Sen vuoksi ei ole
tullut ennen lähetetyksi häntä tänne koulumestarin eteen." -- "No eikö
sovi panna häntä sinne täksikin vuodeksi?" Katrin silmät painuivat
maahan ja hän huokasi väsyneesti, mutta tuohon kysymykseen hän ei
vastannut. -- "Koulussa häntä kyllä kiitettiin hyväpäiseksi", hän
sanoi. -- "Minä vain pelkään, ettei hän minulta enää voi mitään oppia.
Eikö hän liene jo yhtä oppinut kuin olen itsekin." -- "Mitä vielä,
onhan toki koulumestarilla enemmän tietoja kuin tuollaisella pikku
pojalla."
Sitten ei taas virketty mitään, kunnes Katri alkoi uudelleen. -- "Olisi
minulla muutakin asiaa kuin se pojan koulunkäynti. Aioin kysyä, että
ottaisitteko te, koulumestari ja Stiina emäntä, hänet tänne teille
asumaan."
Koulumestari ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa aivan hämillään,
eikä kumpikaan tiennyt mitä vastata. -- "Onhan täällä meillä vähän
ahdasta", sanoi Storm viimein. -- "Ajattelin, että voisimme ehkä
lähettää maksuksi voita ja maitoa ja kananmunia." -- "Ei sen
puolesta..." -- "Kyllä se olisi meille suuri hyvätyö", sanoi tämä rikas
talonemäntä.
Mutta Stiina emäntä ymmärsi, ettei suinkaan Katri olisi niin omituista
pyyntöä esittänyt, jollei hän todella olisi ollut avun tarpeessa. Hän
teki enempää arvelematta päätöksensä.
"Ei teidän, Katri, tarvitse sellaista kauempaa pyytää", hän sanoi.
"Ingmarien puolesta me kyllä teemme kaiken mitä voimme."
"Kiitoksia", sanoi Katri.
Stiina emäntä jäi Katrin kanssa kahden neuvottelemaan Ingmarin olosta
heillä, mutta Storm otti pojan mukaansa kouluhuoneeseen. Siellä hänet
pantiin istumaan Gertrudin viereen. Koko päivänä hän ei puhunut
sanaakaan.
Timmin Halvor ei viikkokauteen käynyt koululla, ikäänkuin olisi
vieläkin vältellyt Katrin tapaamista. Mutta yhtenä aamuna, kun ulkona
sataa ropisi eikä puotiin tarvinnut ketään odottaakaan, valtasi hänet
ikävä aivan sydänpohjia myöten. Ei minusta enää ole mihinkään, ei
kukaan pidä minua missään arvossa; sellaisilla ajatuksilla hän taas
kiusasi itseään, niinkuin oli tehnyt siitä asti, kun Katri hänet
hylkäsi. Viimein hän päätti lähteä käymään Stiina emännän luona,
saadakseen edes puhella ystävällisen ihmisen kanssa.
Hän pani puodin oven lukkoon, nosti päällystakkinsa kauluksen pystyyn
ja käveli koululle kylmässä syyssateessa pitkin rapaista tietä.
Halvorista oli niin mieluista istua hauskassa koulun keittiössä, ettei
tullut lähteneeksi pois vielä silloinkaan, kun soitettiin
aamiaislomalle ja Storm Gertrudin ja Ingmarin kanssa astui keittiöön
saamaan kahvia.
Kaikki kolme tulivat kättelemään. Halvor nousi seisaalleen
koulumestarin edessä, mutta kun Ingmar tarjosi kättään, oli hän jo
istuutunut ja puheli niin hartaasti Stiina emännän kanssa, ettei
näyttänyt poikaa huomaavankaan. Ingmar odotti vähän aikaa mitään
virkkamatta ja meni sitten istumaan pöydän ääreen. Hän huokasi useita
kertoja samalla tavalla kuin Katri oli tehnyt täällä käydessään.
"Halvor on näyttämässä uutta kelloaan", sanoi Stiina emäntä. Halvor
veti liivinsä taskusta esille uuden hopeakellon ja antoi sen
katseltavaksi. Se oli hyvin kaunis, ihan pikkuinen, kuoressa
kullanvärinen kukkakoriste. Koulumestari avasi sen, kävi kouluhuoneesta
hakemassa suurennuslasinsa ja tarkasteli kellon sisustaa. Hän
suorastaan ihastui ja katseli pitkän aikaa mielihyvikseen, kuinka
oivallisesti rattaat sopivat toisiinsa. Hän sanoi, ettei ollut koskaan
ennen nähnyt niin hyvää työtä. Viimein hän antoi kellon takaisin
Halvorille, joka pisti sen taskuunsa näyttämättä kasvoissaan
vähintäkään ylpeyttä tai iloa, niinkuin muut ihmiset kuullessaan
kapineitaan kehuttavan.
Ingmar istui ääneti paikallaan ja joi kahvinsa loppuun, mutta sitten
hän kysyi Stormilta, ymmärsikö hän kellon laitoksia. -- "Kyllä",
vastasi koulumestari, "tiedäthän, että minä ymmärrän vähän joka asiaa."
Ingmarkin veti silloin kellonsa liivintaskusta. Se oli iso ja pyöreä
kuin nauris. Nyt varsinkin se näytti rumalta möhkäleeltä, kun oli juuri
katseltu Halvorin kelloa. Ketjut olivat yhtä rumat ja kömpelötekoiset.
Kuoressa ei ollut mitään koristetta, vaan sen sijaan suuri kuhmu. Sillä
kellolla ei ollut paljon virkaa. Taulustakin oli väri hankautunut, ja
lasi oli tiessään.
"Se ei käy", sanoi Storm painaen sitä korvaansa vasten. -- "Niin, se on
viallinen", sanoi poika, "mutta luulisitteko, koulumestari, että sen
saisi korjatuksi?" Storm aukaisi kuorta kynnellään ja kuuli samalla sen
sisästä semmoista ääntä, kuin kaikki rattaat olisivat olleet irrallaan.
-- "Olet tainnut käyttää kelloasi vasarana; se on niin pilalla, etten
minä sille mitään voi." -- "Tokkohan Kello-Erkkikään saisi sitä
ehjäksi?" -- "Ei sen paremmin kuin minäkään. Parasta on, että lähetät
sen Faluniin ja teetät siihen uudet sisustat." -- "Sitä minäkin olen
ajatellut", sanoi Ingmar ottaessaan pois kellonsa.
"Mutta mitä ihmettä sinä sille olet tehnyt?" kysyi koulumestari. Poika
istui hetkisen sen näköisenä kuin olisi niellyt kyyneliä. -- "Se oli
isän kello", hän sanoi, "ja vioittui niin pahaksi silloin, kun tukki
iski häntä rintaan." Nyt olivat kaikki yht'äkkiä pelkkänä korvana, ja
Ingmar kertoi edelleen, vaikka hänen oli vaikea puhua niin pitkältä
yhtä mittaa.
"Meillä oli pääsiäislupa, niin että minä olin kotona, kun se tapahtui,
ja minä ehdin ennen muita isän luokse rantaan. Isä makasi siinä mihin
oli kaatunut, ja hänellä oli kello kädessään. 'Tämä on minun loppuni,
Ingmar', hän sanoi, 'minua pahoittaa, että kello meni rikki, sillä
sinun pitää viedä se eräälle ihmiselle, jolle minä olen tehnyt pahaa,
ja sanoa terveisiä minulta.' Sitten hän sanoi kenelle minun piti se
viedä. Hän pyysi minua korjauttamaan sen Falunin kellosepällä, ennen
kuin antaisin sen sille, jolle se kuuluu. Mutta kun minä en sitten enää
päässytkään Faluniin, en nyt tiedä, mitä sille tekisin."
Koulumestari alkoi heti muistella, kenellä hänen tuttavistaan olisi nyt
piakkoin asiaa Faluniin, mutta Stiina emäntä keskeytti hänet melkein
heti.
"Kenelle, Ingmar, isäsi käski sinun antaa kellon?" -- "En tiedä, onko
sitä lupa sanoa", vastasi poika. -- "Eikö se ollut tämä Timmin Halvor?"
-- "Oli, tämä se oli", sanoi poika melkein kuiskaten. -- "Anna sitten
Halvorille kello sellaisenaan", sanoi Stiina emäntä, "siitä hän on
enimmän hyvillään." Ingmar totteli, nousi, otti kellon taskustaan ja
hankasi sitä takkinsa hihalla, saadakseen sen niin siistiksi kuin
suinkin. Sitten hän kävi pitkin askelin lattian poikki. -- "Terveisiä
isältä, ja hän käski antaa teille tämän", hän sanoi tarjotessaan
kelloa.
Halvor oli koko ajan istua jurottanut äänettömänä, ja nyt kun poika
ojensi hänelle kelloa, peitti hän kädellään silmänsä ollakseen häntä
näkemättä. Ingmar piti kotvan aikaa kelloa hänen edessään tarjolla.
Viimein hän kääntyi emäntään päin ja näytti silmillään pyytävän apua.
-- "Autuaat ovat rauhantekijät", sanoi tämä silloin. Halvor heilautti
toista kättään osoitukseksi, ettei hän huolinut kellosta. Silloin
koulumestarikin tuli apuun. "Minusta se on kaikkein paras hyvitys mitä
voisittekaan saada, Halvor", hän sanoi. "Olen aina sanonutkin, että jos
Ingmar Ingmarinpoika olisi elossa, ei hän jättäisi hyvittämättä
välejään Halvorin kanssa."
He näkivät nyt, kuinka Halvor ojensi toisen kätensä ja pitäen toista
yhä silmiensä päällä melkein vastentahtoisesti otti Ingmarilta kellon.
Sitten hän samaa kyytiä aukaisi sekä takkinsa että liivinsä ja pisti
kellon sen sisätaskuun.
"No, sitä kelloa ei maar häneltä viedä", nauroi koulumestari
nähdessään, kuinka huolellisesti Halvor taas pani takkinsa nappiin.
Halvor naurahti itsekin, nousi, oikaisihe suoraksi ja veti syvään
henkeään. Veri punersi taas hänen poskiaan. Hän silmäili ympärilleen
iloisin ja avoimin katsein. -- "Taitaapa Halvorista tuntua aivan kuin
olisi uusi ihminen", sanoi koulumestarin vaimo.
Halvor veti nyt takkinsa alta esiin oman uuden kellonsa. Hän astui
lattian poikki Ingmarin luo, joka uudestaan oli istuutunut pöydän
ääreen. -- "Kun minä nyt otin sinulta isäsi kellon, saat sinä sen
sijaan minulta tämän", hän sanoi.
Samassa hän pani kellonsa pöydälle ja lähti ulos sanomatta kenellekään
hyvästiä. Koko sen päivän hän kuljeskeli teitä ja kierteli polkuja
ilman mitään määrää. Pari Vestgårdin talonpoikaa olisi tullut hänen
puotiinsa ostoksille. He odottivat häntä puodin ulkopuolella seisten
päivällisiltä iltaan asti, mutta Timmin Halvoria ei vain kuulunut.
* * * * *
Eljas Olli Erkinpoika oli kotoisin Eljaalasta, mutta naituaan Ingmarin
Katrin hän oli muuttanut Ingmarilaan kotivävyksi. Hänellä oli ollut
saita ja ilkeä isä. Poikaa oli pienenä kohdeltu kovasti, ei annettu
edes ruokaakaan riittämään asti, ja samalla lailla isä sorti häntä
vielä täysi-ikäisenäkin. Ukko oli lakkaamatta patistanut häntä työhön,
häntä ei koskaan laskettu nuorten huveihin eikä hänen edes pyhänä
annettu olla jouten. Naituaankaan hän ei päässyt omaksi isännäkseen,
vaan sai muuttaa Ingmarilaan appiukon käskettäväksi. Ja siellä ei sen
paremmin ollut tarjona muuta kuin työntekoa ja säästämistä. Mutta
Ingmar Ingmarinpojan eläessä Eljas näytti olevan aivan tyytyväinen,
tehdä myhki työtä eikä niskoitellut. Kyläläiset sanoivat, että saivatpa
nyt Ingmarit mieleisensä vävyn, sillä Eljas Erkinpoika ei näyttänyt
tietävän maailmassa muuta olevankaan kuin työtä.
Mutta heti kun Suur-Ingmarista aika jätti, alkoi vävy juoda ja
huvitella. Hän kokosi pariinsa kaikki pitäjän joutilaat nuoret miehet,
kutsui heidät kotiinsa Ingmarilaan tai renttuili heidän kanssaan
tanssituvissa ja majataloissa. Hän heitti kerrassaan työnteon ja oli
humalassa jok'ikinen päivä. Parissa kuukaudessa hänestä tuli oikea
juoppolalli.
Kun Katri ensi kerran näki miehensä juovuksissa, säikähti hän
pahanpäiväisesti. "Tämä on Jumalan rangaistus siitä, että minä tein
väärin Halvorille", hän heti ajatteli.
Miehelleen hän ei sanonut monta varoituksen sanaa. Hän näki heti, että
Eljas oli kuin sisästä lahoava puu, joka kohta ei enää kelpaisi hänelle
varaksi eikä varjoksi.
Mutta Katrin sisaret eivät olleet yhtä viisaita kuin hän. Heitä hävetti
tuo hurja elämä ja juopuneiden remu ja hoilotus, kun se kuului
Ingmarilasta maantielle asti. He vuoroin pilkkasivat, vuoroin
uhkailivat, ja vaikka vävy olikin luonnostaan hyvänsävyinen mies,
kiukustui hän sentään toisinaan. Ja usein vallitsi talossa riita ja
tora.
Katrin ainoana ajatuksena oli sitten saada sisarensa pois kotoa
näkemästä sitä surkeutta, mihin hän itse oli sidottu. Samana kesänä hän
jo toimitti heistä kaksi vanhinta naimisiin ja lähetti molemmat
nuoremmat Amerikkaan, missä heillä oli toimeentulevia sukulaisia.
Kaikille näille sisarille maksettiin perintöosat, kaksikymmentätuhatta
kruunua kullekin. Katri sai pitää talon siihen asti, kunnes Ingmar
tulisi täysi-ikäiseksi, jolloin hänen oli lunastettava se itselleen ja
Katrin ja Eljaksen muutettava muualle.
Kummallista oli, mistä tuo hitaan ja toimettoman näköinen Katri sai
voiman varustaa niin monta linnunpoikaa lentokuntoon, hankkia heille
miehet ja talouden alkutarvikkeet ja matkaliput. Sen kaiken hän puuhasi
omin voimin. Mieheltään hän ei saanut pienintäkään apua.
Mutta enemmän huolta tuotti Katrille hänen veljensä, tuo nykyinen
Ingmar Ingmarinpoika. Tämä riiteli hänen miestänsä vastaan pahemmin
kuin muut sisarukset. Hän ei osoittanut ynseyttään sanoissa, vaan
teoissa. Kerran hän kaatoi pellolle Eljaksen viinat, ja toisen kerran
Eljas yllätti hänet vedellä miedontamassa hänen väkeviään.
Kun syksy tuli, tahtoi Katri että poika saisi tänä vuonna niinkuin
edellisinäkin lähteä suurtenkouluun, mutta mies, joka oli pojan
holhooja, ei suvainnut siitä puhuttavankaan.
"Ingmarista tehdään talonpoika, samanlainen kuin minä ja hänen isänsä
ja minun isäni. Ensi talveksi me kahden rakennamme salolle sysimiiluja.
Sen parempaa opinkäyntiä hän ei tarvitse. Hänen ikäisenään minäkin sain
viettää koko talvet miilusaunassa."
Katri koetti sekä hyvällä että pahalla saada häntä taipumaan, mutta
lopulta hänen täytyi jättää Ingmar kotosalle.
Tästä lähtien Eljas koetti kaikin mokomin voittaa Ingmaria puolelleen.
Varsinkin hän mielellään otti hänet mukaansa ajeluretkilleen. Poika
itse ei olisi tahtonut lähteä. Hän ei halunnut olla mukana vävyn
juomakemuissa. Silloin tämä vannomalla vakuutti ajavansa vain kirkolle
tai kauppiaalle, mutta saatuaan Ingmarin rattailleen hän ajoikin
kauemmas, Bergsån rautaruukille tai Karmsundin majataloon.
Se oli Katrin mieleen, että Eljas piti poikaa mukanaan. Olihan edes
jonkin verran takeita, ettei mies jäisi makaamaan maantienojaan eikä
ajaisi hevosta kuoliaaksi.
Kerran, kun Eljas tuli kotiin kahdeksan aikaan aamulla, istui Ingmar
nukuksissa hänen vieressään rattailla.
"Tule auttamaan häntä rattailta ja kantamaan sisään!" huusi Eljas
Katrille. "Poikapaha on saanut päänsä täyteen. Ei hänestä ole omin
jaloin kulkijaksi."
Katri säikähti niin, että polvet olivat pettää. Sydän lyödä jyskytti
niin kovasti, että hänen täytyi istahtaa rappusille ennen kuin jaksoi
mennä kantamaan Ingmaria sisään.
Nostaessaan veljeään rattailta hän huomasi, ettei Ingmar nukkunut, vaan
oli kylmä ja tajuton kuin kuollut. Katri kantoi hänet sylissään
peräkamariin. Sitten hän sulki oven ja koetti saada poikaa hereille.
Hetken päästä hän tuli väentupaan, jossa Eljas parhaillaan söi
aamiaista. Katri meni suoraan hänen luokseen ja laski kätensä hänen
olalleen. -- "Parasta on, että syöt nyt kylliksesi", hän sanoi, "sillä
jos olet juottanut veljeni kuoliaaksi, ei sinulle kohta tarjotakaan
sellaisia herkkuja kuin täällä Ingmarilassa." -- "Mitä siinä
lörpöttelet", sanoi mies, "kuka nyt tuupertuisi yhdestä viinan
tilkasta." -- "Mutta niin nyt kuitenkin on kuin sanoin", vastasi Katri
puristaen kovilla, laihoilla sormillaan miehen olkapäitä. "Jos hän
tähän kuolee, niin kaksikymmentä vuotta saat syödä kruunun leipää, ole
siitä varma."
Kun Katri palasi pojan luo, oli tämä jo tointunut, mutta päätä pakotti
kovasti ja kaikki jäsenet olivat tunnottomina. "Luuletko, että minä
tähän kuolen?" kysyi hän Katrilta. -- "Ethän nyt toki", sanoi tämä ja
istui hänen viereensä. -- "Minä en tiennyt, mitä he minulle
tarjosivat", sanoi Ingmar. -- "Jumalan kiitos, ettet tiennyt", sanoi
Katri vakavasti. -- "Kirjoita siitä siskoillekin, jos minä kuolen",
sanoi poika. "Sano, että minä en ollenkaan tiennyt siinä olevan
väkeviä." -- "Kyllä kirjoitan", sanoi Katri. -- "Minä vannon, etten
tiennyt."
Ingmar makasi kuumeen houreissa koko päivän. "Älä vain kerro sitä
isälle", varoitti hän sisartaan. -- "Ei siitä isälle kukaan kerro",
sanoi Katri. -- "Mutta jos minä nyt kuolen, saa isä sen tietää, ja
minua hävettää." -- "Eihän se ollut sinun oma syysi", sanoi Katri. --
"Mutta ehkä isä sanoo, että minun olisi pitänyt varoa kaikkea, mitä
Eljas minulle antoi."
"Tietääköhän nyt jo koko pitäjä, että minä olin juovuksissa?"
hän jatkoi. "Mitä rengit sanovat ja mitä sanoo Liisa-muori ja
Vahva-Ingmar?" -- "Tuskinpa he mitään sanovat", vastasi Katri. --
"Kerro sinä heille, miten se oikein kävi. Katsos, me olimme Karmsundin
majatalossa, ja he olivat juoneet siellä koko yön. Sill'aikaa minä
torkuin istuallani nurkkapenkillä. Silloin Eljas tuli herättämään minua
ja sanoi oikein ystävällisesti: 'Nous' ylös, Ingmar, niin saat jotakin
lämpimiksesi. Ryyppää tämä, se on vain vettä ja sokeria!' Minua
värisytti herätessäni, ja sitten minä maistoin mitä hän tarjosi enkä
tuntenut siinä muuta kuin lämmintä ja makeata. Mutta hän oli pannut
jotakin väkevää siihen sekaan. Ja mitä nyt isä tästä sanoo?"
Katri aukaisi oven. Saattoi olla hyvä, että Eljaskin, joka vielä istui
siellä sisällä, saisi kuulla Ingmarin puheet.
"Katri, kuulehan, olisipa isä elossa, oi jospa hän olisi elossa!" --
"Niin mitä sitten, Ingmar?" -- "Etkö sinäkin usko, että isä iskisi
hänet kuoliaaksi?" Eljas purskahti nauraa hohottamaan, ja poika
säikähti siitä niin, että Katri kiireen kautta sulki oven.
Tämän jälkeen Eljas kuitenkin sen verran talttui, että hän estelemättä
salli Katrin viedä Ingmarin koulutalolle.
* * * * *
Siitä lähtien kun Halvor oli saanut kellon, oli puodissa pitkän aikaa
vilkas liike. Kuka pitäjäläinen vain kirkolle tulikin, hänen täytyi
keksiä jokin asian tapainen poiketakseen Halvorin myymälään ja
saadakseen tältä kuulla kertomuksen Suur-Ingmarin kellosta.
Valkoturkkisia talonpoikia seisoa jonotti tuntikausia tiskin nojalla,
totiset, ryppyiset kasvot Halvoriin päin, kun tämä kertoi. Lopuksi
Halvor aina veti kellon esille ja näytti sen rikkinäistä kellotaulua ja
kuoressa olevaa kuhmua. -- "Vai tuohon paikkaan se isku sattui?"
sanoivat talonpojat ja olivat näkevinään koko tapahtuman.
"Niin, Halvor, sen kellon omistaminen on jo sinänsä suuri asia."
Antaessaan kellon katseltavaksi Halvor ei koskaan päästänyt sitä
kokonaan irti, vaan piti aina ketjuista kiinni. Hän ei hetkeksikään
luovuttanut sitä kenenkään toisen haltuun.
Eräänä päivänä Halvor seisoi tuolla lailla talonpoikajoukon keskellä.
Hän kertoi kertomistaan ja otti lopulta kellon esille. Heti levisi
harras hiljaisuus, kellon kiertäessä yhdeltä toiselle.
Silloin sattui Eljas astumaan sisään, mutta hänen tuloaan ei huomattu,
sillä kukaan ei hennonut kääntää silmiään kellosta. Eljas arvasi heti
mihin miehet niin hartaasti tuijottivat, sillä hänkin oli kuullut,
miten Halvor oli saanut hänen appi-isänsä kellon. Ei hänen kateekseen
käynyt, mutta hänestä oli hassua aikamiesten tuolla lailla katsoa
silmät päästään vanhaan kellorämään.
Eljas hiipi varpaisillaan niiden taakse, jotka tiskiin nojasivat,
ojensi äkkiä kätensä ja riipaisi kellon sen pitelijältä. Sen hän teki
vain piloillaan, härnätäkseen hiukkasen Halvoria, eikä missään ryöstön
aikeessa.
Halvor koetti temmata kelloaan takaisin, mutta Eljas peräytyi edemmäksi
ja riiputteli sitä ilmassa, niinkuin sokerinpalasta koiralle. Halvor
otti vauhtia ja hyppäsi käsivarassa tiskin yli. Hän näytti niin
vihastuneelta, että Eljas säikähti ja syöksyi ovelle sen sijaan, että
olisi jäänyt paikalleen ja antanut kellon pois.
Oven ulkopuolella oli lahonneet portaat. Niissä nyt Eljaksen jalka
sattui loveen ja hän kompastui pitkäkseen maahan. Halvor heittäytyi
hänen päälleen, repäisi ensin kellon hänen kädestään ja potki häntä
sitten vähän aikaa kengän korolla.
"Suotta sinä niin kovasti isket", sanoi Eljas. "Paremmin tekisit, kun
katsoisit miten minun selkäni kävi."
Halvor ei lyönyt sen enempää, mutta Eljas makasi yhä paikallaan
yrittämättäkään nousta. -- "Auta minua ylös", hän pyysi. -- "Etköhän
tuosta päässe ominkin voimin, kunhan pääsi selviää." -- "En minä ole
humalassa", Eljas sanoi, "mutta kun hyppäsin portaista, välähti
silmissäni ihan kuin Suur-Ingmar olisi ollut vastassani ottaakseen
minulta kellon, ja sen vuoksi minä niin pahasti kaaduin."
Halvor kumartui nostamaan kainaloista miespahaa pystyyn. Sitten oli
Eljas vietävä kotiinsa makuulla kärryjen päällä. Hänen selkärankansa
oli taittunut, eikä hänestä ikipäivinä enää voinut tulla omin jaloin
kävelijää.
Eljas oli sitten alati vuoteen omana, hän ei kyennyt omin voimin
kääntymäänkään. Mutta puhua hän jaksoi, ja päivät päästään hän kärtti
viinaa.
Lääkäri oli kovasti kieltänyt Katria antamasta miehelleen väkijuomia,
sillä hän joisi pian itsensä kuoliaaksi. Eljas koetti silloin väkisin
saada mitä mieli teki ja ärjyi ja metelöi, varsinkin öisin. Hän
käyttäytyi kuin mieletön, häiriten koko talon rauhaa.
Tämä vuosi oli vaikein mitä Katri oli elänyt. Mies kiusasi häntä
juonillaan usein niin, että hän tunsi voimiensa loppuvan. Eljas syyti
suustaan roskapuheita ja manauksia niin suunnattomasti, että talo
tuntui kuohuvan myrkkyä kuin helvetti.
Katri pyysi koulumestarin emännältä, että Ingmar saisi jäädä heille.
Hän ei antanut veljensä tulla kotiin päiväksikään, ei edes joulun
pyhiksi.
Kaikki Ingmarilan palkolliset olivat etäistä sukua isäntäväelle ja
eläneet talossa pienestä pitäen. Jolleivät he siten olisi melkein kuin
kasvaneet sukuun, niin tuskin heistä kukaan olisi jaksanut kauempaa
pysyä palveluksessa.
Harva se yö Eljas häiritsi heidän yöuntaan. Ja lakkaamatta hän keksi
uusia keinoja kiusatakseen heitä ja Katria, että he viimein pakostakin
suostuisivat hänen pyyntöönsä.
Sellaisessa surkeudessa Katri eli sen talven ja kesän ja sitä seuraavan
talven.
* * * * *
Ingmarilan Katrilla oli muuan mielipaikka, jonne hän meni aina, kun
tahtoi yksin mietiskellä onnettomuuttaan. Pienen humaliston takana
hänellä oli kapea penkki, jolla hän usein istui pää käsien varassa
tuijottaen eteensä, mitään näkemättä. Siitä hänen istumapaikaltaan oli
muuten laaja näköala. Pellot avautuivat siitä yli aukean tasangon
metsäharjuihin ja Klack-vuoreen saakka.
Eräänäkin huhtikuun iltana Katri istui siinä. Hän tunsi omituista
elämään väsähtämistä ja rauhattomuutta, niinkuin tuntee keväällä,
lumenlähdön aikana, jolloin maassa vielä siellä täällä on
likaisenharmaita pälviä, joita eivät kevätsateet ole ennättäneet
huuhtoa. Aurinko kyllä lämmitti, mutta pohjatuuli liehtoi yhä Katrin
ympärillä, eikä humalisto vielä ollut nostanut päätään talvellisen
havukatoksensa alta. Tuuli oli jotenkin vinha ja lennätteli
ylt'ympäriinsä vaateresuja ja paperinpalasia ja kuivia heinänkorsia.
Kaukana vuorien yllä leijaili lumen sulamisesta syntynyt auer,
koivunlatvat alkoivat ruskettua, mutta metsän pohjoisenpuoleisessa
reunassa oli vielä hangensyrjä korkealla. Pian toki kevät jo oli tuleva
täydellä todella, ja sitä ajatellessaan Katri masentui yhä enemmän.
Kuinka hän jaksaisi elää vielä yhden kesän loppuun entiseen tapaan?
Hän ajatteli kevättöitä, jotka oli saatava pois toinen toisensa tieltä,
touon tekoa ja heinän kylvöä, kevätpesuja ja -leipomisia, kankaiden
kutomista ja neulomatöitä. Ihan mahdotonta hänen on kestää sitä työn
paljoutta.
"Eikähän minua mikään kiinnitä tähän elämään", hän sanoi hiljaa. "Minkä
muun vuoksi minä oikeastaan elän, kuin estääkseni Eijasta juomasta
itseään kuoliaaksi?"
Samassa hän kohotti katseensa maasta, aivan kuin olisi kuullut itseään
kutsuttavan. Hänen edessään, aitaa vasten nojallaan seisoi Halvor
Halvorinpoika ja katseli häntä.
Katri ei ollut kuullut hänen tuloaan. Halvor oli tainnut seistä siinä
jo kotvan aikaa.
"Tiesinpä tapaavani sinut täältä", sanoi Halvor. -- "Ka, mistä sen
tiesit?" -- "Muistin entuudesta, että tänne sinä hiivit joutohetkinäsi
tuolla lailla allapäin surujasi miettimään." -- "Eipä minulla siihen
aikaan paljon surtavaa ollut." -- "Mitä ei ollut itselläsi, sen sinä
muualta hakemalla hait."
Katsoessaan nyt Halvoria tuntui Katrista, että kyllä hän varmaan
Halvorin mielestä oli tyhmä, kun ei häntä ottanut, noin komeata ja
reipasta miestä. "No naurakoon nyt niin paljon kuin mielensä tekee",
hän sanoi itsekseen, "ja nyt hänellä onkin siihen hyvä syy."
"Tulen juuri sisältä Eljaksen luota", sanoi Halvor. "Häntä minä
oikeastaan tulinkin tapaamaan."
Katri istui äänettömänä, selkä suorana, silmät melkein ummessa ja kädet
päälletysten polvilla, odottaen vain Halvorin pilkkapuheita.
"Sanoin hänelle", Halvor jatkoi, "että kun tuo hänen tapaturmansa
sattui minun kotonani, pidän minä myös itseäni syypäänä hänen
onnettomuuteensa." Halvor pysähtyi hetkiseksi, ikään kuin odottaen
Katrilta merkkiä, oliko hän samaa mieltä vai ei, mutta Katri oli yhä
ääneti. "Kysyin sen vuoksi häneltä", Halvor jatkoi, "eikö hän tahtoisi
muuttaa nyt joksikin ajaksi minun luokseni. Se voisi olla vaihteeksi
hupaistakin, kun siellä aina tapaa enemmän ihmisiä."
Nyt Katri jo avasi silmänsä, mutta ei vieläkään liikahtanut.
"Sovittiin sillä tavalla", jatkoi Halvor, "että sinä huomenna lähetät
hänet hevosella minun luokseni. Minä tiedän, että Eljas lähtee mukaani,
sillä hän luulee siellä meillä saavansa hankituksi väkeviä. Mutta ole
huoleti, Katri, siinä hän ei onnistu. Ei sen paremmin minun luonani
kuin sinunkaan. No, se on siis sovittu, että hän tulee. Hän saa
huoneekseen puodin vieruskamarin, ja olkoon vaikka vielä ovi aina auki,
jotta hän saa nähdä ihmisiä."
Halvorin ensi sanat kuullessaan Katri vielä epäili, että kenties hän
oli tuon tahallaan keksinyt häntä pilkatakseen, mutta sitten hän
vähitellen vakuuttui, että Halvor tarkoitti täyttä totta.
Katri oli näet aina siihen asti luullut Halvorin kosineen häntä vain
sen vuoksi, että hän oli rikas ja hyvää sukua. Hän ei ollut koskaan
uskonut, että hän itse Halvoria miellyttäisi. Hän tiesi kyllä itse,
ettei hän ollut sellainen tyttö, josta miehet pitävät. Eikä hän sitä
paitsi itsekään silloin ollut rakastunut enempää Halvoriin kuin
Eljakseenkaan.
Mutta kun nyt Halvor hyvän hyvyyttään tarjoutui auttamaan häntä raskaan
kuorman kantamisessa, putosi peite hänen silmiltään ja hän näki
selvästi tuon tarjouksen suuruuden. Kuinka oli mahdollista, että Halvor
saattoi olla hänelle niin hyvä?
Aivan varmasti Halvor piti hänestä, ei hän mitenkään muuten olisi sillä
tavalla tullut apuaan tarjoamaan.
Katrin sydän alkoi lyödä niin kovasti, että häntä vapisutti. Hänessä
heräsi jotakin, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Ensin se oli
hänestä outoa, kunnes hänelle yht'äkkiä selvisi, että Halvorin hyvyys
oli lämmittänyt hänen paleltuneen mielensä, niin että rakkaus saattoi
siinä piankin leimahtaa ilmiliekkiin.
Halvor selitteli edelleen aiettaan, saadakseen jo ennakolta kaikki
vastaväitteet kumotuiksi. "Säälihän on Eljas poloistakin", hän sanoi,
"hänkin tarvitsee vaihtelua. Ja sillä tavalla kuin hän sinua kohtaan on
käyttäytynyt ei hän voi käyttäytyä meillä. Toistahan on olla miehisen
isännän vallan alla."
Katri tuskin tohti liikahtaa paikaltaan tai sanoa yhtään sanaa, sillä
hän pelkäsi Halvorin hänen kasvojensa värähdyksistä tai liikkeittensä
rauhattomuudesta heti huomaavan, että hän oli häneen rakastunut. Mutta
jotakin hänelle kuitenkin piti vastata.
Halvor oli nyt sanonut sanottavansa ja katsoi tyynesti häneen.
Silloin Katri nousi melkein kuin vasten tahtoaan, meni Halvorin luokse
ja hiveli hiljaa hänen kädenselkäänsä.
"Jumala sinua, Halvor, siunatkoon", hän sanoi värähtelevin huulin.
"Jumala sinua siunatkoon."
Vaikka hän kuinka koetti peittää tunteitaan, oli Halvor varmaan jotakin
huomannut, koska hän äkisti tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä
puoleensa. -- "Ei, ei, päästä minut", huudahti Katri säikähtyneenä,
ponnistihe irti ja riensi pois.
* * * * *
Eljas muutti nyt Halvorin luokse ja asui puodin vieruskamarissa koko
sen kesän. Halvorin vastuksina hän ei kuitenkaan kauan ollut, sillä jo
syksyllä hän kuoli.
Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen sanoi Stiina emäntä Halvorille: --
"Kuulkaas, Halvor, lupaatteko minulle, mitä nyt pyydän?" -- Halvor
säpsähti ja kääntyi kuuntelemaan. -- "Muistakaa malttaa mielenne ja
odottaa mitä Katri nyt tekee." -- "Tietysti minä maltankin", vastasi
Halvor kummastellen. -- "Niin, onhan Katri sen arvoinen voitto, että
häntä kannattaa odottaa vaikka seitsemän vuotta."
Mutta vaikeaksi Halvorin kävi pysyä malttavaisena, sillä pian alkoi
kuulua, että Katrilla kävi kosijoita toinen toisensa jäljestä.
Ensimmäiset tulivat jo kolmannella viikolla Eljaksen hautajaisten
jälkeen.
Halvor istui eräänä pyhäiltana portaillaan katsellen kylänraitilla
kävelijöitä. Pian hän oli huomaavinaan, että harvinaisen paljon
vastamaalattuja rattaita tänään ajoi siitä ohitse Ingmarilaan päin.
Ensimmäisessä istui eräs Bergsån ruukin isäntä, vähän jäljempänä ajoi
Karmsundin majatalonpitäjän poika ja viimeisenä Birger Sven
Petterinpoika, kartanonomistaja lähipitäjästä. Häntä pidettiin
Länsi-Taalain rikkaimpana talollisena ja muutenkin viisautensa puolesta
suuressa arvossa. Mutta nuori hän ei enää ollut. Hän oli ollut jo
kaksissa naimisissa ja oli nyt taas leskenä.
Kun Birger Sven Petterinpoika ajoi Halvorin ohi, ei tämä enää voinut
pysyä paikallaan. Hän lähti kävelemään raittia pitkin, meni sillan yli
ja huomasi tulleensa sille puolelle jokea, missä Ingmarila oli.
Tahtoisinpa ottaa selvän, minne nuo kaikki kuormalliset ajoivat, hän
sanoi. Hän kulki pyörän jälkiä pitkin ja kiihdytti yhä kävelyään. Kun
hänen mieleensä muistui Stiina emännän varoitus, nousi hiki hänen
otsaansa ja hän huudahti, että "kyllähän minä tiedän tekeväni
tyhmyyksiä", mutta kiirehti kuitenkin eteenpäin. "En mene edemmäs kuin
veräjälle, siitähän jo näkee, mitä he siellä hommaavat."
Birger Sven Petterinpoika istui parin muun miehen kanssa Ingmarilan
väentuvassa. Ingmar Ingmarinpoika oli tullut koulusta kotiinsa pyhää
viettämään. Hän istui isäntänä pöydän päässä ja juotti vieraille
kahvia, sillä Katri ei ollut sanonut joutavansa pois keittiötöistä, kun
kaikki palvelustytöt olivat menneet rukoushuoneelle kuulemaan
koulumestarin saarnaa.
Ikävä ahdisti tuvassa istujia. Kaikki joivat kahviaan virkkamatta
mitään. Kosijat tuskin tunsivat toisiaan, ja jokainen heistä odotti
sopivaa tilaisuutta päästäkseen keittiöön puhumaan asiansa Katrille
kahden kesken.
Silloin ovi aukeni ja sisään astui vielä uusi vieras. Ingmar meni häntä
tervehtimään ja johdatti hänet tuvan perälle. "Tämä on Timmin Halvor
Halvorinpoika", hän esitteli Birger Sven Petterinpojalle. Sven
Petterinpoika ei noussut paikaltaan, tervehti vain kättään hiukan
heilauttamalla ja sanoi, suu pienessä ivahymyssä: "Onpa hauska tavata
niin maineikasta miestä." Ingmar Ingmarinpoika työnsi tuolin Halvorin
eteen, kolisuttaen sitä niin, ettei Halvorin vastaus olisi
kuulunutkaan.
Siitä hetkestä lähtien, kun Halvor tuli, kävivät kaikki kosijat
puheliaiksi ja suurisuisiksi. He alkoivat kehua toinen toistaan, aivan
kuin olisivat sopineet, että ensi työkseen yksissä neuvoin karkottavat
Halvorin kiistapaikalta. "Teillä oli kovin kaunis hevonen tänne
ajaessanne, herastuomari", alkoi isännöitsijä. Birger Sven
Petterinpoika huomasi tarkoituksen ja kehui puolestaan isännöitsijän
menneentalvista karhuntappoa. Sitten he kohottivat Karmsundin pojan
omalle tasalleen kiittelemällä hänen isänsä teettämää uutta
asuinrakennusta. Viimein kaikki yltyivät kehumaan Birger Sven
Petterinpojan rikkauksia. He kävivät vallan kaunopuheisiksi, ja
jokainen heidän sanansa merkitsi Halvorille sitä, että moukka sinä olet
meidän rinnallemme pyrkimään. Halvor tunsi vähäpätöisyytensä ja katui
katkerasti, että oli tullutkaan.
Katri tuli sisään tarjoamaan toista kuppia kahvia. Nähdessään Halvorin
hän ensi hetkessä ihastui, mutta sitten hän heti ajatteli, kuinka
pahoja puheita siitä voi syntyä, että Halvor kävi hänen luonaan kohta
Eljaksen kuoleman jälkeen. Jos hän niin hätäili, saattoivat ihmiset
pian sanoa, että hän oli hoitanut Eijasta huonommin kuin olisi voinut,
päästäkseen hänestä mitä pikimmin ja saadakseen Katrin.
Katrista olisi ollut parasta, että hän olisi odottanut pari kolme
vuotta; silloin jokainen olisi ymmärtänyt, ettei hän ollut
malttamattomuudesta Eljakselle mitään tehnyt. Ja mikä kiire hänellä
olikaan, Katri ajatteli. Pitäisihän hänen tietää, etten minä tule
ottamaan ketään muuta kuin hänet.
Katrin tullessa puhelu katkesi uudelleen, kaikkien silmät vilkuivat
vain näkemään, miten hän ja Halvor tervehtivät toisiaan. Mutta töin
tuskin heidän sormenpäänsä sattuivat yhteen. Kun herastuomari sen näki,
pääsi häneltä ilomielinen lyhyt vihellys, mutta isännöitsijä röhähti
nauruun. Halvor kääntyi hyvin tyynesti katsomaan häneen. "Mikä
isännöitsijää naurattaa?" hän kysyi. Isännöitsijä ei siinä kiireessä
keksinyt vastausta. Hän ei tahtonut Katrin läsnäollessa sanoa mitään
loukkaavaa. -- "Hän vain ajattelee metsäkoiraa, joka ajaa jäniksen
liikkeelle, mutta jättää sen toisen ammuttavaksi", sanoi majatalon
poika silmää iskien.
Katrin poskilla sävähtelivät veret, mutta hän kääntyi kaatamaan kahvia
ja sanoi talon puolustukseksi: "Birger Sven Petterinpoika ja te muut
saatte nyt tyytyä paljaaseen kahviin, sillä väkeviä ei meillä enää
tarjota." -- "Eipä niitä tarjota minunkaan talossani", sanoi
herastuomari. Isännöitsijä ja majatalonpoika eivät puhuneet mitään,
vaan käsittivät, että niillä sanoillaan Sven Petterinpoika pääsi heistä
paljon edelle. Herastuomari alkoi heti jatkaa puhetta raittiusasiasta
ja sen hyödystä. Katri seisahtui kuuntelemaan ja oli kaikessa samaa
mieltä. Älykäs talonpoika huomasi heti, että sillä tavalla hänet oli
helpoin voittaa, ja rupesi pitkältä jaarittelemaan viinasta ja
juoppoudesta. Katrin mieleen johtuivat toinen toisensa jälkeen ne
ajatukset, joita hän viime vuosina oli itsekseen mietiskellyt, ja hän
iloitsi huomatessaan, että niin mahtava ja viisas mies oli hänen
kanssaan yhtä mieltä.
Kesken puheensa herastuomari vilkaisi olkansa yli Halvoriin. Tämä istua
jurotti äkeänä paikallaan, koskematta kuppiinsa. Niin, taitaapa hänen
mielensä olla mustana, ajatteli Sven Petterinpoika, vallankin jos on
totta mitä sanotaan, että hän hieman kiirehti Eljaksen lähtöä. Vaikka
hyvähän oikeastaan oli vapauttaa Katri tuosta ihmishirmusta. Ja kun hän
omasta mielestään jo oli melkein voitolla, tahtoi hän lausua
Halvorillekin jonkin hyvän sanan. Hän otti kuppinsa, kilahdutti sitä
Halvorin kupin laitaan ja sanoi: "No terve, Halvor! Varmaan sinä olit
Katrille hyvänä apuna tuon miesheittiön hoitamisessa." Halvor ei
vastannut, tuijotti vain häneen silmästä silmään, ihmetellen mitä tuo
nyt merkitsi. Mutta isännöitsijä purskahti taas nauruun. -- "Niin
kyllä, hyvänä apuna", hän nauroi, "oikeinkin hyvänä apuna." --
Majatalonpoikakin sanoi nauraa virnottaen: "Niin, niin, kerrassaan
hyvänä apuna."
Ennen kuin he tointuivat naurustaan, oli Katri livahtanut keittiöön.
Hän seisahtui sinne niin lähelle ovea, että siitä kuuli joka sanan mitä
tuvassa puhuttiin. Häntä harmitti ja tuskastutti tuo, että Halvor tuli
näin liian aikaisin. Oma syynsä, jos ei Katri koskaan enää voi hänelle
mennä. Johan se paha huuto nyt kuului olevan liikkeellä. Ja miten minä
sen kestän, jos hänet menetän, hän ajatteli painellen kädellään
sydänalaansa.
Aluksi ei tuvasta kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sitten kuului joku
tuoliaan kolisuttaen nousevan pöydästä. "Joko te nyt lähdette, Halvor?"
kysyi nuori Ingmar. -- "Jo", vastasi Halvor, "en voi olla kauempaa,
sano sinä minulta terveiset Katri Ingmarintyttärelle!" -- "Keittiössä
hän on, menkää vain itse sinne hyvästille, Halvor." -- "En mene",
kuului Halvorin vastaus, "meidän kesken ei ole enää mitään puhumista."
Katrin sydän löi, ja ajatukset riensivät kuin tuulessa. Nyt Halvor oli
suuttunut häneen, eikä ihmekään. Tuskin hän oli rohjennut hänelle kättä
ojentaa, ja kun nuo toiset Halvoria häpäisivät, pakeni hän pois
sanomatta sanaakaan hänen puolestaan.
Nyt Halvor tietysti uskoi, ettei hän hänestä pitänyt, ja jos hän nyt
pääsee lähtemään, ei hän koskaan enää palaa.
Ei, kuinka hän olikaan voinut niin tylysti menetellä, vaikka hän niin
kovasti Halvorista piti?
Ja samassa hän löysi muististaan isänsä vanhan sanan, ettei Ingmarien
tarvitse huolia ihmisten puheista, kun he vain käyvät Jumalan teitä.
Katri tempaisi oven auki ja ehätti Halvorin tielle, juuri kun tämä oli
lähtemässä.
"Ethän vielä mene, Halvor? Ajattelin, että jäisit tänne illalliselle."
Halvor vain katsoa tuijotti häneen. Katri oli aivan kuin toinen
ihminen, puna poskilla, silmissä kostea loiste ja kaikissa ilmeissä
liikuttava hellyys ja lämpö. -- "Kyllä minä sentään lähden, enkä taida
enää tulla", sanoi Halvor, tajuamatta mitä Katrilla oli mielessä. --
"Mitä vielä, tule nyt juomaan kahvisi loppuun", sanoi Katri.
Hän talutti kädestä pitäen Halvorin pöydän ääreen. Tuvan poikki
astuessaan hän vuoroin punastui ja vaaleni, monesti hän oli lannistua,
mutta kesti kuitenkin, vaikka pilkka ja ylenkatse hänestä oli
katkerinta mitä ihminen voi joutua kärsimään. Nyt Halvor ainakin näkee,
että minä tahdon kantaa osani hänen taakastaan, hän ajatteli.
"Birger Sven Petterinpoika ja te muut", sanoi Katri, "Halvor ja minä
emme ole vielä ennättäneet puhua siitä asiasta, kun minä vasta niin
hiljan jäin leskeksi, mutta nyt minusta on parasta sanoa kaikkien
kuullen, että minä mieluummin menen Halvorille kuin kenellekään
muulle." Hän pysähtyi, sillä hänen äänensä vapisi. "Puhukoot ihmiset
mitä tahansa, mutta Halvor ja minä emme ole tehneet mitään pahaa."
Sen sanottuaan Katri painautui lähemmäs Halvoria, ikään kuin
turvautuakseen häneen toisten parjauksilta.
Kaikki olivat hetken vaiti, katsellen ihmeissään Katri Ingmarintytärtä,
jossa nyt oli enemmän nuoren tytön suloutta kuin ikinä ennen.
Sitten Halvor sanoi värähtelevin äänin: "Kun minä sain isävainajasi
kellon, en uskonut koskaan saavani kokea sen vertaista. Mutta tämä
sinun tekosi, Katri, on suurempaa kuin mikään muu."
Mutta Katri odotti ennemmin muiden puhetta kuin Halvorin, eikä hänen
tuskansa ollut asettua.
Silloin nousi Birger Sven Petterinpoika, joka monessa kohden oli kelpo
mies. -- "Sitten me kaikki vain onnittelemme teitä, Katri ja Halvor",
hän sanoi ystävällisesti, "sillä kaikkihan sen tietävät, että kenet
Katri Ingmarintytär valitsee, se on moitteeton ja puhdas."