Sinä keväänä, jolloin rukoushuone rakennettiin, tuli kevät hyvin
äkillisesti ja Dal-joessa nousi suuri tulva. Ihmeellisen viljalti sinä
keväänä vettä tulikin. Sitä satoi taivaasta, sitä virtasi vuorilta,
sitä kihosi maasta; jokainen rattaanraide ja pellonvako oli sitä
tulvillaan. Ja kaikilta tahoilta se pyrki jokeen, joka paisumistaan
paisui ja yhä rajummin pyörtein kulki eteenpäin. Se ei ollut nyt musta
ja sileäpintainen, niinkuin muulloin, vaan keltaisenharmaana
savensekaisesta vedestä, jota siihen kaikkialta virtasi, se vyöryi ja
rynnisti, vieden muassaan tukkipuita ja jäälohkareita. Se oli oudon ja
pelottavan näköinen.
Alussa eivät aikaihmiset tulvasta paljon välittäneet. Mutta lapset
juoksivat jokaisena joutohetkenään rantaan katselemaan rajua virtaa ja
kaikkea, mitä sen mukana meni.
Kohtapuoleen tulvavesi toi muutakin kuin tukkeja ja jääsohjoa. Siinä
ajelehti pesulaitureita ja uimahuoneita. Ja ennen pitkää siinä jo
kellui veneitä ja hajalle menneiden lauttasiltojen jätteitä.
"Kyllä se pian vie tämän meidän sillan, ihan varmasti se sen vie",
sanoivat lapset. Heitä hieman pelotti, mutta paljon enemmän sentään
halutti nähdä sellaista ihmettä.
Samassa saapui virtaa pitkin suuri kuusi juurineen ja oksineen, ja sitä
saatteli valkeavartinen haapa, jossa rannalta katsoen näki suuria
silmuja, joita vesi oli liottanut niin kauan, että ne jo olivat
puhjenneet. Ja vähän matkan päässä tulla kukkui mäkeä laskien nurin
keikahtanut heinälato. Se oli täynnä heiniä ja olkia, ja sen katonharja
piti sitä suunnassa ihan kuin veneenköli.
Kun vesi alkoi tuoda muassaan tällaistakin, lähtivät viimein
aikaihmisetkin liikkeelle. Sillä nähtiin, että tulva siellä ylämaassa
jossakin kohden oli noussut yli joen äyrästen, ja nyt riennettiin
keksit ja kanget käsissä rantaan, vetämään maalle tarvekaluja ja
rakennuksia.
Pitäjän pohjoiskulmalla, missä asumuksia oli harvassa ja väkeä vähän,
seisoi Ingmar Ingmarinpoika yksin rannalla. Hän oli nyt lähes
kuudenkymmenen ikäinen, mutta näytti vielä vanhemmalta. Kasvot olivat
ryppyiset, ruumis kumarassa, ja muuten hän tuntui yhtä saamattomalta
kuin aina ennenkin.
Hän nojasi pitkään keksiriukuunsa ja katseli unituhruisin silmin jokea
pitkin. Se virtasi siinä ohitse kohisten ja vaahtoisena ja ylpeästi
kuljettaen mukanaan saaliitansa. Se näytti aivan kuin ilkkuvan tuota
talonpoikaisnahjusta. "Eipä vain sinussa ole miestä minun kuormiani
riistämään", se tuntui huutelevan.
Ingmar Ingmarinpojan lähitse ajelehti siltain jätteitä ja vesilastissa
olevia veneitä, mutta hän ei ojentanut kättään niitä maalle
vetääksensä. Hän arvasi, että kirkonkyläläiset kyllä ne korjaavat.
Silmää räväyttämättä hän silti tarkasteli, mitä tulvavesi vei siitä
ohi. Muun seassa tuli sieltä laudoista kyhätty pesulaituri, jolta
loisti jotakin keltaista, ja sen hän huomasi heti. "Siinä se on, mitä
minä koko ajan olen odottanut", hän sanoi ääneensä. Hänen silmänsä
eivät vielä erottaneet, mitä se keltainen oli, mutta sitä ei ollut
vaikea arvata, kun tiesi minkälaisessa puvussa Taalainmaan pikkulapset
käyvät. Nuo ovat nyt taas istuneet jollakin pesulaiturilla leikkimässä,
hän ajatteli, eivätkä ole älynneet lähteä pois, ennen kuin joutuivat
tulvan valtaan.
Pian hän jo selvin silmin näkikin arvanneensa oikein. Siinä ajelehti
siltapahanen, jolla istua kyyrötti kolme pientä lasta, yllään keltaiset
sarkakoltit ja keltaiset myssyt. Virran vesi ja jäälohkareet olivat jo
särkeneet heidän lauttansa melkein hajalle.
Lapset olivat vielä etäällä, mutta Ingmar tiesi, että muuan virran
vuollepaikka kävi pitkin hänen puoleistaan rantaa. Kunpa Jumala nyt
sallisi lasten lautan joutua juuri siihen vuolteeseen, niin hän ehkä
hyvinkin voisi vetää sen maalle.
Hän seisoi liikahtamatta paikallaan, kääntämättä hetkeksikään silmiään
joelta. Silloin lautta aivan kuin töytäyksestä muutti suuntansa rantaan
päin. Lapset olivat jo niin lähellä, että hän näki myssyjen alta nuo
pienet, pelästyneet kasvot ja kuuli heidän itkuntyrskeensä.
Mutta vielä nytkin lautta kulki niin etäällä, ettei siihen voinut
rannasta käsin keksillä ylettyä. Hän riensi silloin vaatteet päällä
veteen ja kahlasi syvemmälle.
Sitä tehdessään hänestä oli kuin jokin outo voima olisi varottanut
häntä menemästä. Olet vanha jo, Ingmar, tämä voi olla sinulle
vaarallista.
Silmänräpäyksen ajan hän arveli, oliko oikein panna henkensä alttiiksi.
Hänen vaimonsa, jonka hän kerran nouti vankilasta, oli viime talvena
kuollut, ja hänen lähdöstään asti Ingmar oli hartaasti toivonut
saavansa jo pian seurata häntä. Mutta toisekseen, hänen poikansa ei
vielä ollut talon haltijaksi täysi-ikäinen. Kyllä hänen poikansa tähden
vielä oli kannettava tämän elämän taakkaa.
"Käyköön kuitenkin Jumalan tahdon jälkeen", hän sanoi.
Hän ei nyt enää ollutkaan kömpelö ja hidas, nyt hän taas oli
Suur-Ingmar. Kahlattuaan syvälle vesipyörteisiin hän löi seipään
pohjaan tueksi virranpainoa vastaan ja vältteli huolellisesti
jäälohkareita ja tukkeja, jotka kiitivät ohi sellaista vauhtia, että
olisivat voineet kolhaista hänet kumoon. Kun pesulaituri joutui
kohdalle, painoi hän jalkansa tukevasti virran pohjaan, ojensi keksinsä
ja iski sen lauttaan kiinni.
"Pidelkää lujasti kiinni", hän huusi lapsille, sillä samassa lautta
kaartui rantaan päin ja sen liitteet natisivat pahasti. Se ei silti
mennyt hajalle, ja Suur-Ingmar sai sen ohjatuksi suvantoon. Siihen hän
sen jätti, sillä nyt se kyllä itsestään painui rantaan.
Sitten hän kääntyi ja lähti keksinsä varassa nousemaan maalle. Mutta
nyt hän ei ollut varuillaan eikä huomannut suurta tukkia, jota virta
kiidätti häntä kohti. Se törmäsi hänen kylkeensä aivan kainalon alle.
Isku oli niin ankara, että Suur-Ingmar horjui vedessä ja oli menettää
tasapainonsa. Mutta hän puristi kaksin kourin keksinsä vartta ja pääsi
maalle. Rannalle noustuaan hän tuskin tohti tunnustella ruumistaan,
sillä koko rintakehä tuntui rusentuneen. Suu tuli heti verta täyteen.
Tämä on sinun loppusi, Suur-Ingmar, hän ajatteli. Hän ei jaksanut käydä
askeltakaan edemmäs, vaan painui ähkien rantatörmälle.
Nuo vesihädästä pelastuneet lapset kävivät apua huutamassa, ja sitten
Ingmar kannettiin kotiin.
Kirkkoherra noudettiin Ingmarilaan ja hän jäi sinne iltaan asti. Kotiin
palattuaan hän poikkesi koulumestarin luokse. Hän oli päivän kuluessa
saanut kuulla sellaisia asioita, joista hänen täytyi saada puhella
muiden kanssa.
Koulumestari kysyi kohta, oliko hän ehtinyt perille ennen hengenlähtöä.
-- "Kyllä ehdin", vastasi kirkkoherra, "mutta ei siellä minua niin
välttämättömästi tarvittu." -- "Eikö tarvittu?" kysyi Stiina emäntä. --
"Ei", sanoi kirkkoherra salaperäisesti hymyillen, "hän oli valmistunut
lähtöönsä yhtä hyvin ilmankin."
"Usein on vaikeata istua kuolinvuoteen ääressä", sanoi kirkkoherra. --
"Vaikeata se kyllä lienee", myönsi koulumestari. -- "Ja varsinkin, kun
kuolemaa tekee sellainen, joka on ollut pitäjän johtomiehiä." -- "Niin,
silloin vallankin." -- "Mutta joskus käy aivan toisin kuin luulisi."
Sen sanottuaan kirkkoherra istui hetken ääneti tuijottaen eteensä, ja
hänen silmänsä loistivat lasien takaa kirkkaammin kuin muulloin.
"Oletteko te, Storm tai Stiina emäntä, jompikumpi kuulleet, minkä
ihmeen Suur-Ingmar näki nuorena ollessaan?" sanoi kirkkoherra. --
Koulumestari vastasi, että hänestä oli paljonkin kuultu. -- "Niin
kyllä, mutta tämä on kaikkein ihmeellisintä. Minä en ole kuullut sitä
ennen kuin tänään Ingmarilassa."
"Suur-Ingmarin maalla on muuan torppari, jonka kanssa hän oli hyvä
ystävä", jatkoi kirkkoherra. -- "Kyllä minä hänet tunnen", sanoi
koulumestari. -- "Hänenkin nimensä on Ingmar, vaikka kansa erotukseksi
sanoo häntä Vahvaksi Ingmariksi." -- "Sama mies", sanoi kirkkoherra,
"isä oli talonväen kunniaksi antanut hänelle nimen Ingmar.
"Sattui sitten kerran Suur-Ingmarin nuorena ollessa muuan valoisa
kesäinen lauantai-ilta, ja nämä ystävykset, Ingmar ja Vahva-Ingmar
olivat jo lopettaneet viikon työnsä. He panivat silloin päällensä
pyhäpuvut ja lähtivät huvikseen kävelemään tänne kirkolle."
Kirkkoherra pysähtyi miettimään itsekseen. "Arvatenkin se on ollut
oikein kaunis ilta", jatkoi hän mielikuvansa vallassa, "aivan selkeä ja
tyyni, sellainen, jolloin maan ja taivaan värit vaihtuvat, niin että
vaalea taivas vivahtaa vihreältä ja maata verhoaa hieno utu, jossa
kaikki menettää muotonsa ja värehtii sinervässä valossa.
"Mutta tultuaan tänne kirkonkylän sillalle tuntui Suur-Ingmarista ja
Vahva-Ingmarista kuin joku olisi käskenyt heitä katsomaan ylöspäin. He
katsoivat ja näkivät taivaan avoinna yllänsä. Koko taivaankansi oli
työnnetty sivulle kuin esirippu, ja Ingmarit seisoivat sillalla käsi
kädessä ja katselivat taivaan ihanuutta.
"Oletteko koskaan kuulleet mitään sellaista, Stiina emäntä ja Storm?"
kysyi kirkkoherra. "Nämä kaksi ystävystä, Suur-Ingmar ja Vahva-Ingmar
seisoivat sillalla ja näkivät taivaan avoinna.
"Oikeastaan he eivät koskaan ole kenellekään kertoneet mitä he näkivät,
mutta lapsilleen ja läheisille omaisilleen he kuitenkin ovat sanoneet
sen verran, että he kerran seisoivat siellä sillalla ja että he silloin
näkivät taivaan avoinna. Vieraille he eivät ole koskaan siitä
maininneet, vaan ovat pitäneet sitä suurimpana aarteenaan ja
armolahjanaan, että heille kerran on näytetty taivaan ihanuus."
Kirkkoherra katseli taaskin hetkisen eteensä maahan ja häneltä pääsi
huokaus. "Minä en koskaan ennen ole sellaista kuullut", hän sanoi. Ja
hän jatkoi liikutuksesta värisevin äänin: "Olisin minäkin halunnut
seisoa heidän kanssaan siinä sillalla ja katsoa avoimeen taivaaseen.
"Kun Ingmar tänään kannettiin kotiinsa", sanoi kirkkoherra, "käski hän
heti hakea Vahvan-Ingmarin, ja heti paikalla pantiin mies häntä
noutamaan, ja samalla laitettiin sana tohtorille ja minulle. Mutta
Vahva-Ingmar oli aamulla lähtenyt koko päiväksi salolle
halonhakkuuseen, ja sieltä ei häntä ollut helppo löytää. Viestejä,
lähetettiin toinen toisensa jälkeen, ja Ingmarilla oli tuskan hätä,
että jos hän ei saakaan nähdä Vahvaa-Ingmaria ennen kuolemaansa.
"Minä ennätin jo tulla ja tohtori tuli myös, mutta Vahvaa-Ingmaria ei
kuulunut.
"Meistä ei Suur-Ingmar paljoa välittänyt, ja joka hetki odotettiinkin
hengenlähtöä. 'Pian minun hetkeni tulee, kirkkoherra', hän sanoi.
'Mutta sitä ennen tahtoisin kerran vielä nähdä Vahvan-Ingmarin.'
"Hänelle oli tehty sija peräkamarin leveään sänkyyn ja peitteenä oli
talon kaunein ryijy. Siinä maatessaan hän silmät selkiselällään koko
ajan tähysti jotakin, mikä oli hyvin etäällä ja mitä ei kukaan meistä
muista nähnyt. Hänen luokseen oli nostettu ne kolme lasta, jotka hän
oli pelastanut, ja ne istuivat ihan hiljaa kyyristyneinä sängyn
jalkopäähän. Joka kerta, kun hänen silmänsä siirtyivät siitä, jonka hän
etäällä näki, sattuivat ne noihin lapsiin, ja silloin hänen kasvonsa
aina kauttaaltaan kirkastuivat.
"Sitten Vahva-Ingmar vihdoinkin saapui, ja Suur-Ingmar palautti jälleen
katseensa sieltä kaukaa ja hymyili kuullessaan tuvan palkkien
kumahtelevan Vahvan-Ingmarin askeleista.
"Kun hän tuli vuoteen viereen, tarttui Ingmar ensin hänen käteensä ja
silitteli sitä hiukan, samalla kun kysyi:
"'Muistatko, Vahva-Ingmar, sitä, kun me olimme kävelemässä kirkonkylän
sillalla ja näimme taivaan avoinna?'
"'Kyllä minä muistan, kuinka me kahden katsoimme taivaaseen', sanoi
Vahva-Ingmar.
"Silloin Suur-Ingmar käänsihe kokonaan häneen päin ja hänen silmänsä
hymyilivät ja loistivat aivan kuin hän olisi kertonut kaikkein
suloisinta uutista.
"-- 'Kuules, minäpä menen nyt sinne', sanoi hän Vahvalle-Ingmarille.
"Silloin torppari kumartui hänen puoleensa ja katsoi häntä läheltä
silmästä silmään. 'Ja minä tulen jäljestäsi', hän sanoi. Suur-Ingmar
nyökkäsi kehoittavasti päätään. 'Mutta tiedäthän, ettet sinä saa tulla
ennen kuin minun poikani palaa pyhiinvaellukseltaan.'
"'Niin, sen kyllä tiedän', myönsi Vahva-Ingmar.
"Tämän jälkeen Suur-Ingmar veti vain pari syvää henkäystä ja sitten
raukesi."
Koulumestari vaimoineen oli yhtä mieltä papin kanssa siitä, että se oli
kaunis kuolema. He istuivat kolmisin ääneti kotvan aikaa.
"Sitä minä tässä ajattelen", kuului äkkiä Stiina emännän ääni, "että
mitähän Suur-Ingmar tarkoitti sillä puheellaan pyhiinvaelluksesta."
Pappi katsoi häneen hiukan hätääntyneenä. "En minä tiedä", hän sanoi.
"Suur-Ingmar kuoli juuri silloin, enkä ole sitten ennättänyt sitä
miettiä." Hän painui ajatuksiinsa.
"Tosiaan, kyllä se nyt minustakin on omituista, Stiina emäntä."
"Tiedättehän, kirkkoherra, että Suur-Ingmarin sanottiin osanneen
ennustaa tulevia tapahtumia."
Pappi hiveli kädellään otsaansa ikään kuin ajatuksiaan kootakseen. "Ei
mikään ole niin ihmeellistä ajatella kuin Jumalan kaitselmus", hän
sanoi. "Se on ihmeellisintä tässä maailmassa."