Siinä pitäjässä, missä vanhojen Ingmarien suku asui, ei yhdenkään
ihmisen päähän vielä kahdeksankymmenluvun alussa olisi juolahtanut
kääntyä mihinkään uuteen uskoon tai käydä missään uudenlaisessa
jumalanpalveluksessa. Oli kyllä kuultu puhuttavan, kuinka uskonlahkoja
syntyi siellä täällä muissa Taalainmaan pitäjissä ja kuinka aikaihmiset
astuivat jokiin ja järviin baptistien uudestikastettaviksi, mutta sitä
naurettiin ja sanottiin: "Pitäkööt äppelbolaiset ja gagnevilaiset
sellaisen hyvänään; meidän pitäjäämme se hullutus ei koskaan leviä."
Niinkuin kaikessa muussa pysyteltiin vanhoillaan, niin siinäkin, että
käytiin kirkossa jok'ainoa pyhä. Sinne tuli jokainen ken vain kykeni,
yksin kovimmillakin talvipakkasilla. Ja silloin juuri se olikin melkein
välttämätöntä. Sillä kun ulkona oli neljänkymmenen asteen pakkanen, ei
kukaan olisi tullut toimeen lämmittämättömässä kirkossa, jollei se
olisi ollut väkeä aivan sulloen täynnä.
Mutta eivät ihmiset sen vuoksi olleet näin ahkeria kirkonkävijöitä,
että heillä olisi ollut jokin erinomaisempi pappi. Rovastivainajan
jälkeen, joka oli elänyt Suur-Ingmarin nuorena ollessa, oli tullut
kirkkoherra, joka itsessään oli hyvinkin kelpo mies, mutta ei mikään
erikoinen jumalansanan saarnaaja. Siihen aikaan käytiin kirkossa
kunnioittamassa Jumalaa eikä huvikseen kuulemassa kaunista saarnaa. Kun
sitten pakkasviimassa pyrittiin kotiinpäin, ajateltiin, että Herra
kyllä vielä muistaa senkin, että sinä tällaisella pakkasella kävit
kirkossa.
Tämä oli heistä pääasia, sillä siihen ei kukaan mitään mahtanut, että
pappi puhui aina vain yhtä ja samaa, jota hän oli saarnannut joka pyhä
siitä asti kun paikkaansa astui.
Mutta, totta puhuen, useimmat olivatkin aivan tyytyväisiä siihen mitä
kuulivat. He tiesivät, että pappi luki heille oikeata jumalansanaa, ja
sen vuoksi se oli heistä kaunista. Ainoastaan koulumestari ja jotkut
mietiskelevät talonpoikaisvanhukset toisinaan nurisivat keskenään:
"Tämä nykyinen pappi oikeastaan jauhaa yhtä ja samaa saarnaa. Hän ei
puhu muusta kuin Jumalan kaitselmuksesta ja kuinka Jumala kaikki ohjaa.
Se käy nyt vielä, niin kauan kuin lahkolaiset pysyvät täältä poissa.
Mutta tällä linnalla on huono varusväki ja se kukistuu ensi
sysäyksestä."
Kiertelevät saarnaajat eivät tosiaankaan koskaan poikenneet tähän
seurakuntaan. Ei sinne kannata mennä, he aina sanoivat. Sen puolen
kansa ei välitä mistään herätyksestä. He ja naapuripitäjien heränneet
pitivät vanhoja Ingmareja ja heidän pitäjäläisiään suurina syntisinä,
ja kun siellä soitettiin kirkonkelloja, sanoivat he niiden soivan:
"Nuku synnin unta! Nuku synnin unta!"
Kaikki seurakuntalaiset, niin suuret kuin pienet suuttuivat, kun
kuulivat mitä heidän kirkonkelloistaan sanottiin. Olihan tunnettu asia,
ettei kukaan koko pitäjässä jättänyt lukematta isämeitäänsä, kun kellot
soivat. Ja että joka lauantai-ilta, kun pyhää soitettiin, kaikki sekä
sisä- että ulkotyöt seisahtuivat, miehet nostivat hattuaan, naisväki
nyykistihe ja kaikki seisoivat hiljaa niin kauan, että ennättivät lukea
Herran rukouksen. Kuka vain oli tässä pitäjässä asunut, hän
tunnustikin, ettei ollut milloinkaan tuntenut Jumalaa niin suureksi ja
niin kunnioitetuksi kuin nähdessään kesäiltoina viikatteen vaipuvan
niittäjän kädestä ja auran pysähtyvän keskelle vakoaan ja viljakuorman
jäävän kesken purkamisen, kun kirkonkellot pari kertaa läppäsivät.
Tuntui aivan kuin Herra Jumala juuri silloin olisi ehtoopilven
hartioilla leijaillut tienoon yli, valtavan suurena ja hyvänä ja jakaen
runsaasti siunaustaan.
Tähän pitäjään ei vielä ollut hankittu seminaarinkäyneitä
koulunopettajia, vaan tyydyttiin vanhanaikaiseen koulumestariin, joka
oli omin päin oppinut talonpoika. Hän oli mies yksinään opettamaan
sataa lasta; koulumestarina hän oli ollut jo neljättäkymmentä vuotta,
ja häntä pidettiin suuressa arvossa. Melkeinpä koulumestarista tuntui,
kuin hänen olisi omantuntonsa edessä vastattava koko seurakunnan
hengellisestä tilasta, ja hän oli usein huolissaan siitä, että heillä
oli sellainen pappi, joka ei kyennyt saarnaamaan. Hän ei kuitenkaan
ryhtynyt mihinkään toimiin, niin kauan kuin lahkolaiset muissa
pitäjissä puhuivat vain uudesta kasteesta, mutta kun hän sai kuulla,
että ehtoolliseenkin jo käytiin käsiksi ja että ihmiset siellä täällä
alkoivat käydä yksityisesti ripillä toinen toisensa luona, ei hän enää
voinut pysyä syrjässä. Hän itse oli köyhä, mutta hän onnistui saamaan
muutamilta varakkaimmilta talollisilta rahoja rukoushuoneen
rakentamiseen. -- "Te tunnette minut", hän sanoi heille, "ja tiedätte,
että minä tahdon saarnata vain saadakseni ihmiset pysymään vanhassa
uskossa. Mutta mihinkä joudutaan, kun lahkolaissaarnaajat karkaavat
kimppuumme uuden kasteen ja uuden Herran ehtoollisen kanssa, jollei
kukaan ota kansalle sanoakseen, mikä on oikeata oppia ja mikä väärää?"
Koulumestari oli hyvissä väleissä kirkkoherran, niinkuin kaikkien
muidenkin kanssa. Usein he, pappi ja hän, kävelivät edestakaisin
pappilan ja koulutalon väliä, yhä uudelleen edes ja taas, ikäänkuin
eivät koskaan olisi saaneet loppuun sanotuksi, mitä heillä oli
sanottavaa. Kirkkoherra kävi myös usein koulumestarin luona iltaisin ja
jutteli talon hauskassa keittiössä suuren lieden ääressä koulumestarin
emännän, Stiinan kanssa. Toisinaan hän poikkesi heille joka ilta. Hänen
kävi ikäväksi istua kotonaan, hänen vaimonsakin kun alati oli sairaana
vuoteenomana, niin ettei koko taloudessa ollut mitään järjestystä.
Nyt oli talvi-ilta. Koulumestari vaimoineen istui lieden ääressä
keskustellen hiljakseen vakaista asioista, ja pieni, kaksitoistavuotias
tyttö leikki sillä aikaa nurkassa. Se oli heidän tyttärensä Gertrud.
Hän oli aivan vaaleaverinen, tukka melkein liinankarvainen, posket
pyöreät ja rusottavat, mutta hän ei ollut niin tasaluontoisen eikä
pikkuviisaan näköinen kuin koulumestarien lapset tavallisesti.
Tuo nurkka oli hänen leikkitupansa. Sinne hän oli kerännyt joukoittain
erivärisiä lasinkappaleita, rikkonaisia kuppeja ja vateja, joenrannasta
poimimiaan mukulakiviä, pieniä neliskulmaisia puupalikoita ja muuta
sellaista pikkukamaa.
Pitkän aikaa Gertrud oli siinä puuhaillut itsekseen isän ja äidin häntä
häiritsemättä. Hän istui lattialla ja laitteli puupalikkojaan ja
lasinpalasiaan yhä uuteen järjestykseen, hyvin kiireesti ja varoen,
jottei isä häntä huomaisi ja käskisi läksyjä lukemaan. Mutta nyt
näyttikin siltä, ettei tainnut tänä iltana enää tullakaan käskyä
ylimääräiseen luvunlaskutyöhön.
Gertrudilla oli siinä nurkassaan paraikaa tekeillä suuri työ. Ei sen
vähempi kuin koko pitäjän uudelleen rakentaminen. Koko kotipitäjän hän
aikoi luoda uudestaan, kirkkoineen ja kouluineen. Jokeakaan ja sen
siltaa hän ei tahtonut unohtaa, jottei mitään jäisi keskeneräiseksi.
Aimo joukko työtä oli jo tehtynä. Laaksoa ylt'ympäri kiertävät
vuorenselänteet hän oli pannut kokoon suurista ja pienistä kivistä.
Kaikkiin notkoihin hän oli kuusenhavuista laittanut metsää, ja kahdesta
terävästä kivestä hän oli pystyttänyt Klack-vuoren ja Olofshättan
kukkulat, jotka ylenivät kumpikin omalla puolellaan jokea ja katselivat
toisiaan laakson ylitse.
Vuorien reunustama pyöreä laakso oli peitetty äidin
kukkaruukkumullalla, niin että se näytti aivan luonnolliselta, mutta
sittenpä Gertrud ei saanut sitä vihannoimaan, niinkuin viljellyn maan
pitäisi. Hän lohdutti kuitenkin mieltään sillä, että tuollaiseltahan se
näytti keväällä, kun ei maassa vielä ollut ruohoa.
Dal-joki, joka leveänä ja valtavana virtasi koko pitäjän halki, oli sen
sijaan aivan näköisensä, sillä se oli tehty pitkästä lasisuikaleesta,
ja heti ensi töikseen Gertrud oli laatinut sen notkuvan lauttasillan,
joka välitti yhteyttä pitäjän molempien osien välillä.
Syrjemmässä olevat talot ja kylät hän myöskin jo oli merkinnyt
punaisilla tiilikivisiruilla. Kaukana pohjoisessa, peltojen ja
niittyjen keskellä oli Ingmarila, Kolåsin kylä taas näkyi idästä
vuorenrinteeltä, ja Bergsån ruukki oli aivan laakson eteläpäässä, missä
joki teki monta putousta murtautuessaan laaksoa salpaavien vuorien
läpi.
Oikeastaan kaikki ulkopiirteet jo olivatkin valmiina. Sileiksi
hiekoitetut maantiet kiertelivät pitkin joenrantaa talojen välitse.
Pieniä puistikkoja oli istutettu sinne tänne tasangolle ja
asuinrakennusten ympärille. Gertrud näki noista kivi- ja multa- ja
kuusenhavurakenteistaan yhdellä silmäyksellä koko pitäjän. Se oli
hänestä oikein kaunista.
Hän käänsi vähän väliä päätään, sillä mieli teki näyttää äidillekin
noita ihmetöitä, mutta hän hillitsi mielensä. Yhä vieläkin oli
viisainta pysytellä muilta huomaamattomana.
Nyt oli vielä vaikein työ jäljellä. Oli rakennettava kirkonkylä
keskelle pitäjää joen kahden puolen. Gertrudin täytyi muutella
kiviään ja lasinkappaleitaan moneen kertaan, ennen kuin sai ne
jonkinmoiseen järjestykseen. Kruununvoudin talo tahtoi tunkea tieltään
kauppapuodin, ja tuomarin ja tohtorin rakennukset eivät olleet
mahtua rinnakkain. Vaikeata oli jo muistaakin kaikkea, mitä
siellä oli: kirkko ja pappila, apteekki ja postikonttori, suuria
talonpoikaistaloja ulkohuoneriveineen, majatalo, jahtivoudin
puustelli, sähkösanomakonttori.
Lopultakin oli sitten koko kirkonkylä valmiina valkoisine ja punaisine
taloineen, keskellä vihreitä peltomaita. Mutta yhtä vielä puuttui.
Gertrud oli jouduttanut noita muita päästäkseen rakentamaan koulutaloa,
jonka myöskin piti tulla sinne kirkonkylään.
Koululla tuli olla paljon tilaa. Sen oli muhkeana kaksikerroksisena
rakennuksena kohottava joentörmällä, ympärillään laaja puutarha ja
pihan keskellä korkea viirinsalko.
Hän oli säästänyt koulua varten parhaat puupalikkansa, mutta silti
häntä huoletti sen onnistuminen. Mieluimmin hän olisi rakentanut sen
aivan sellaiseksi kuin se oli, alakertaan ison koulusalin ja yläkertaan
pienemmän, sekä heidän asuttavansa keittiön ja kamarin.
Mutta se kestäisi kovin kauan. En minä kuitenkaan saa tässä olla niin
pitkää aikaa, hän ajatteli.
Silloin kuului eteisestä askeleita, joku siellä kopisteli lunta
päältään. Gertrud ryhtyi heti paikalla työhönsä. Nyt siellä tulee
pastori juttelemaan isän ja äidin kanssa, hän ajatteli, nyt hän saa
käyttää koko illan omiin töihinsä. Ja virkein mielin hän alkoi laskea
perustusta koulutalolle, josta oli tuleva puolen pitäjän kokoinen.
Äitikin oli kuullut askelet eteisestä. Hän nousi ja siirsi
vanhanaikaisen nojatuolin lieden ääreen. Samassa hän kysäisi
mieheltään: -- "Aiotko sanoa sen hänelle jo tänä iltana?" -- "Sanon
kyllä", vastasi koulumestari, "heti kun siitä tulee puhe."
Kirkkoherra astui nyt sisään, viluissaan ja poskipäät pakkasviimasta
punoittaen. Hän oli tapansa mukaan hyvin puheliaalla tuulella. Tosiaan
hän olikin hauskin mies, mitä olla saattoi, kun hän noin pistäytyi
pakinoimaan yhtä ja toista. Hänen haastellessaan maallisista asioista
puhe sujui häneltä niin vapaasti, ettei olisi uskonut häntä samaksi
mieheksi, jolle saarnaaminen oli niin hankalaa. Mutta hengellisistä
asioista puhuttaessa työntäysi veri hänen kasvoihinsa, hän hakelsi
sanojaan eikä koskaan uskaltanut kajota tärkeimpiin kysymyksiin. Vain
silloin hän lämpeni, kun sai puhua Jumalan ohjauksesta.
Kirkkoherra oli tuskin päässyt kunnolleen istumaan, kun koulumestari
kääntyi häneen päin ja sanoi hyvin iloisesti: "Nytpä minä kerron
teille, kirkkoherra, uutisen; minä alan kohta rakentaa rukoushuonetta."
Pappi vaaleni, aivan voimatonna hän lysähti nojatuoliin, johon Stiina
emäntä oli hänet istuttanut. "Mitä te sanotte, Storm? Rakennatte
rukoushuoneen? Mitä sitten tehdään kirkolla ja minulla? Hylätäänkö
meidät?"
"Kyllä kirkkoa ja kirkkoherraa sittenkin tarvitaan", vastasi
koulumestari vakuuttavasti. "Rukoushuoneen minä olen ajatellut kirkon
tueksi. Niin monta väärää opettajaa liikkuu nykyään kansaa
villitsemässä, että kirkko tosiaan on avun tarpeessa."
"Ja minä kun olen pitänyt teitä, Storm, ystävänäni!" sanoi pappi
masentuneena.
Pari silmänräpäystä sitten hän oli tullut sisään huolettomana ja
iloisena, nyt hän yht'äkkiä oli niin murtunut, että hänestä melkein
näytti tulevan loppu.
Koulumestari käsitti vallan hyvin hänen toivottomuutensa. Olihan
yleisesti tunnettua, että kirkkoherralla ennen oli ollut sangen hyvä
lukupää, mutta että hän oli nuoruudessaan elänyt liian vallattomasti ja
lopuksi saanut halvauksen, ja siitä lähtien hänestä ei koskaan tullut
entistä miestä. Häneltä itseltään useimmiten unohtui, ettei hän ollut
muuta kuin miehen varjo, mutta joka kerta kun hän sai siitä
huomautuksen, hän joutui aivan epätoivoon.
Nyt hän istui tuolilla lamautuneena kuin kuollut, eikä kukaan tohtinut
pitkään aikaan sanoa sanaakaan.
"Ei teidän, kirkkoherra, pidä käsittää asiaa sillä lailla", yritti
viimein koulumestari sanoa hyvin hiljakseen ja lempeästi.
"Älkää puhuko, Storm", sanoi kirkkoherra, "tiedän sen itsekin, etten
ole erikoinen saarnamies, mutta en minä olisi uskonut teidän rupeavan
minulta virkaa riistämään."
Storm teki käsillään epääviä liikkeitä, joiden oli määrä osoittaa,
etteihän sellainen ikinä olisi voinut hänen mieleensä juolahtaa, mutta
sanoa hän ei sitä uskaltanut.
Koulumestari oli kuusikymmenvuotias mies, mutta paljotöisestä virastaan
huolimatta vielä täysissä voimissa. Hänen ja kirkkoherran ulkonäössä
oli suuri ero. Storm oli Taalainmaan pisimpiä miehiä, hänellä oli
musta, kihara tukka, kuparin ruskea iho ja teräväpiirteiset kasvot. Hän
näytti jykevältä kuin tammi verrattuna pienikasvuiseen kirkkoherraan,
jonka rinta oli painuksissa ja pää kalju.
Stiina emännän mielestä olisi voimakkaamman pitänyt myöntyä. Hän
kehoitti silmänluonneilla miestään peruuttamaan sanansa, mutta
koulumestari ei saattanut luopua hankkeistaan, vaikka hän olikin hyvin
pahoillaan.
Hän alkoi nyt selittää asiaa hyvin tyynesti ja tarkasti. Hän sanoi
olevansa varma siitä, että lahkolaisuutta jo pian ilmaantuu
seurakuntaan. Ja sen torjumiseksi oli tarpeen, että jossakin paikassa
voitiin selittää sanaa kansanomaisemmin kuin kirkossa sopii, että
siellä saattoi vapaasti valita saarna-aiheensa, selittää Raamattua
kokonaisuudessaan ja opastaa kansaa vaikeita kohtia käsittämään.
Vaimo viittoi häntä vaikenemaan. Stiina emäntä ymmärsi, että pappi joka
sanaan ajatteli: Vai niin, minä siis en ole opettanut seurakuntaa enkä
suojellut sitä harhauskolta! Taidanpa olla hyvinkin kehno papiksi, kun
oma koulumestarini, tämä koulunkäymätön talonpoika, luulee osaavansa
saarnata paremmin kuin minä.
Koulumestari ei huomannut sanojensa vaikutusta, vaan puhui edelleen
siitä, millä tavalla hän oli ajatellut suojella tätä lammaslaumaa
susien hyökkäykseltä.
"Minäpä en ole mitään susia nähnyt", sanoi pappi.
"Minä tiedän, että niitä on tulossa", sanoi Storm.
"Ja te itse, Storm, avaatte niille oven."
Hän kohensihe nojatuolissaan tarmokkaampaan asentoon. Koulumestarin
sanat olivat häntä kiihdyttäneet, veret alkoivat nousta poskipäihin, ja
hän näytti melkein yhtä arvokkaalta kuin tavallisissa oloissaan.
"Rakas Storm, ei nyt puhuta enempää tästä asiasta", hän sanoi.
Sitten hän alkoi leikkiä laskien ylistellä Stiina emännän viimeksi
pukemaa morsianta, sillä Stiinaa käytettiin kaasona pitäjän kaikissa
häissä. Mutta tämä talonpoikaisvaimo ymmärsi, kuinka suunnattomasti
pappi kärsi oman kykenemättömyytensä tunnosta, ja hän itki säälistä
eikä kyyneliltään saanut vastatuksi; kirkkoherran täytyi puhua melkein
yksinään.
Koko ajan pyörivät kirkkoherran ajatukset siinä, että kunpa hän saisi
takaisin nuoruutensa voimat ja selvän järjenjuoksun, niin hän yht'äkkiä
keksisi sanat, joista tuo talonpoika huomaisi, kuinka huonosti
menettelee.
Yht'äkkiä hän uudestaan käännähti Stormiin päin. "Mistä te, Storm,
olette saanut siihen rahoja?"
"Me laitoimme yhtiön", sanoi Storm ja luetteli sitten ne talolliset,
jotka olivat luvanneet häntä auttaa, osoittaakseen, etteivät ne miehet
mitenkään voineet kirkkoa eikä pappia vahingoittaa.
"Vai on Ingmar Ingmarinpoikakin mukana!" sanoi pappi. Se tieto sattui
häneen kuin uusi surmanisku. "Yhtä varmasti kuin minä luotin teihin,
Storm, luotin minä Ingmar Ingmarinpoikaan."
Mutta hän keskeytti sen puheensa taas siihen ja kääntyi tarinoimaan
emännälle. Hän näki kyllä, että Stiina emäntä itki, mutta ei ollut sitä
huomaavinaan.
Hetkisen kuluttua hän taas käännähti koulumestariin päin.
"Luopukaa siitä aikeesta, Storm", hän pyysi. "Jättäkää se minun
tähteni. Ettehän tekään, Storm, olisi hyvillä mielin, jos joku
laittaisi koulun teidän koulunne viereen."
Koulumestari katseli pitkin lattiaa ja mietti tarkasti. "En minä voi
sitä jättää, kirkkoherra", hän viimein sanoi, koettaen samalla
kohottautua pontevamman ja tyynemmän näköiseksi.
Pappi ei siihen vastannut, ja sitten istuttiin ainakin kymmenen
minuuttia aivan ääneti.
Sitten pappi nousi paikaltaan, pani turkin yllensä ja lähti ovea
kohden.
Koko illan hän oli tuskanhiki otsalla etsinyt sanoja, joilla saisi
aivan epäämättömästi näytetyksi, että Storm teki väärin, ei ainoastaan
hänelle vaan koko pitäjällekin, ja että hän uudella yrityksellään vei
sen turmioon. Mutta vaikka ajatuksia ja sanoja aivan tunkeili hänen
päässään, ei hän saanut niistä kiinni eikä kyennyt niitä lausumaan,
sillä hän oli kuin olikin mennyttä miestä.
Ovelle astuessaan hän huomasi Gertrudin, joka nurkassa leikki
lasinkappaleillaan ja puupalikoillaan. Hän seisahtui katsomaan tytön
aherrusta. Gertrud ei näyttänyt ensinkään kuunnelleen toisten
keskustelua, hänen silmissään loisti ilo ja posket punoittivat
heleämmin kuin muulloin.
Kun papin oma suru oli niin raskas, niin tytön iloinen huolettomuus
häntä aivan kummastutti. Hän astui tytön luo ja kysyi: "Mitäs sinä
Gertrud siellä häärit?"
Tyttö oli jo aikoja sitten saanut pitäjänsä valmiiksi.
Olipa hän sen jo purkanutkin ja alkanut uuden hankkeen.
"Olisittepa, kirkkoherra, tullut hiukkasen ennen!" hän sanoi. "Minulla
oli niin kaunis pitäjä, ja siinä oli sekä kirkko että koulu."
"Mitäs sinä nyt sitten teet?"
"Niin, kun minä jo hävitin pitäjän, rupesin nyt tekemään Jerusalemia
ja -- --."
"Kuinka sinä sanoit?" pappi keskeytti. "Hävititkö sinä pitäjän
rakentaaksesi sijaan Jerusalemin?"
"Hävitin minä", sanoi Gertrud, "se pitäjä oli oikein kaunis, mutta
tänään luettiin koulussa Jerusalemista, ja nyt minä särjin pitäjäni ja
rupesin rakentamaan Jerusalemia."
Pappi katsella tuijotti lasta. Hän paineli käsin otsaansa saadakseen
ajatuksensa selville. "Varmaan nyt joku sinua suurempi puhuu sinun
suusi kautta", hän sanoi.
Tytön sanat olivat hänestä niin ihmeelliset, että hän yhä uudelleen
toisteli niitä itsekseen. Samalla hänen ajatuksensa alkoivat kiertää
tavallista uraansa ja hän ihmetteli taas Jumalan kaitselmusta ja niitä
keinoja, joilla hän tahtonsa toteuttaa.
Hän astui uudelleen koulumestarin luokse ja sanoi tavallisella
ystävällisellä äänellään ja omituisen kirkkain silmin:
"En ole enää teihin pahastunut, Storm. Te teette vain mitä teidän
täytyy. Minä olen koko elämäni ajan paljon mietiskellyt Jumalan
kaitselmusta, vaikka en olekaan päässyt siitä selville. Enkä minä
käsitä tätäkään, mutta sen ymmärrän, että te teette sitä mitä
suurempanne teillä teettää."