Ingmar oli koko aamupuolen puuhaillut porttikoivujen parissa. Ensin hän
laittoi telineet, sitten hän koetti taivuttaa koivujen latvoja yhteen,
niin että ne näyttäisivät holvikaarelta. Puut eivät tahtoneet pysyä
niinkuin hän tahtoi, vaan ponnahtivat aina vähän päästä erilleen ja
nousivat pystyyn kuin seipäät. "Mitä siitä tuosta tulee?" kysyi Martta
emäntä. -- "Ajattelin vain, että saavat nyt kasvaa tällä lailla jonkin
aikaa", sanoi Ingmar.
Päivälliskello soi, väki tuli ruoalle ja paneutui syötyään pihamaalle
nukkumaan. Ingmar Ingmarinpoika nukkui myöskin, mutta hän makasi
peräkamarin leveässä sängyssä. Emäntä yksinään oli valveilla, hän istui
sukkaa kutoen tuvan penkillä.
Eteisen ovi aukeni vähin äänin ja sisään astui eukko, joka niskan yli
käyvässä kannikkeessa kuljetti kahta suurta vasua. Hän sanoi
hyvänpäivän perin hiljaisesti, istui ovensuupenkille ja raotti mitään
puhumatta vasujen kansia. Toinen oli täynnä kuivattuja korppuja ja
rinkeleitä, toinen vastaleivottuja, kiiltäviä vehnäleipiä. Martta
emäntä tuli heti kauppoja tekemään. Kaikessa muussa hän kyllä oli
tarkka, mutta ilman maukasta kahvileipää hän ei voinut olla.
Valikoidessaan vehnäsiä hän rupesi juttelemaan eukon kanssa, jolta puhe
sujui helposti, niinkuin se sujuu useimmilta, jotka talosta taloon
käydessään tulevat paljon tekemisiin ihmisten kanssa. -- "Te Kaisa
olette viisas ihminen, ja teihin voi luottaa", sanoi vanhaemäntä. "Niin
on oltavakin", toinen sanoi, "jollen minä älyäisi pitää salassa mitä
kuulen, joutuisivat kyllä monet tukkanuottasille." -- "Mutta joskus te
Kaisa salaatte ihan liian paljon." -- Eukko vilkaisi emäntään ja
ymmärsi hänen tarkoituksensa. "Jumala minua armahtakoon", hän sanoi
kyyneleet silmissä. "Minähän puhuin Bergskogin valtiopäivämiehen
emännälle, kun olisi pitänyt tulla puhumaan teille." -- "Vai niin, että
te puhuitte valtiopäivämiehen emännälle?" Martta sanoi tuon pitkän
sanan äärettömän ylenkatseellisella äänellä.
Ingmar Ingmarinpoika kavahti unestaan, kun peräkamarin ovi hiukan
narahtaen aukeni. Ei ketään tullut sisään, mutta ovi jäi raolleen. Hän
ei tiennyt, oliko se auennut itsestään vai kävikö joku sitä
aukaisemassa. Unimielisenä hän jäi vielä pitkäkseen ja kuuli silloin
puhetta tuvasta.
"Kertokaa nyt minulle, Kaisa, mistä huomasitte, ettei Briitta pitänyt
Ingmarista?" sanoi emäntä. -- "Jo alusta pitäenhän sen kuuli, kuinka
pitäjällä kerrottiin vanhempien häntä pakottaneen", sanoi eukko
vältellen. -- "Puhukaa nyt asia suoraan, Kaisa, sillä kun minä kysyn,
ei teidän tarvitse totuutta kainostella. Kyllä minä luulen korvieni
sietävän kuulla mitä teillä sanottavaa on." --
"Sen minä vain tiedän, että joka kerta kun siihen aikaan kävin
Bergskogissa, hän oli minusta itkettyneen näköinen. Kerran, kun olimme
kahden kesken Bergskogin keittiössä, sanoin hänelle: 'Sinä Briittahan
kuulut menevän komeihin naimisiin!' -- Hän silmäsi minuun aivan kuin
olisi luullut minun puhuneen piloillani. Ja sitten hän sanoi: 'Totta se
on, Kaisa. Komeihin kylläkin.' Hän sanoi sen sillä lailla, että olin
näkevinäni silmäini edessä Ingmar Ingmarinpojan, eikähän hän kaunis
ole, vaikka en ollut sitä tullut ennen ajatelleeksi, kun minä aina olin
pitänyt Ingmareja niin suuressa arvossa. Mutta nyt minä en voinut olla
hiukan naurahtamatta. Silloin Briitta katsoi vielä kerran minuun ja
sanoi: 'Niin, komeihin kylläkin', ja sitten hän yht'äkkiä ryntäsi minun
luotani kamariin ja kuului sitten siellä itkeä nyyhkivän.
"Mutta poislähtiessäni minä ajattelin itsekseni: Kyllä siitä tulee hyvä
sentään tuostakin; kaikkihan Ingmareille hyvin käy. Vanhempia minä en
ihmetellyt; jos minulla olisi ollut tytär, jota Ingmar Ingmarinpoika
olisi kosinut, en minä olisi suonut itselleni lepoa, ennen kuin hän
olisi myöntynyt."
Ingmar makasi valveillaan ja kuunteli. "Tuon tekee äiti tahallaan", hän
ajatteli. "Hän on alkanut kummastella minun huomista kaupunkimatkaani.
Äiti luulee minun menevän noutamaan kotiin Briittaa eikä tiedä, että
minä olen sellainen raukka etten voi."
"Kun sitten toisen kerran näin Briitan", eukko jatkoi, "oli hän jo
muuttanut tänne Ingmarilaan. En voinut paikalla kysyä häneltä, mitenkä
hän viihtyi, sillä tupa oli väkeä täynnä, mutta kun lähdin pois ja olin
kulkenut hakapolkua kappaleen matkaa, tuli hän jäljessäni. -- 'Kaisa',
hän sanoi, 'oletko käynyt nyt hiljan Bergskogissa?' -- 'Olin siellä
toissapäivänä', minä sanoin. 'Herran tähden, toissapäivänäkö olit
siellä, ja minusta kun tuntuu, että minä olen ollut jo vuosikausia
kotoa poissa!' -- Siihen ei ollut helppo mitään vastata. Briitta ei
näyttänyt voivan sietää mitään, hän oli valmis purskahtamaan itkuun,
sanoipa hänelle mitä tahansa. -- 'Voithan joskus käydä katsomassa',
minä sanoin. -- 'Ei, en minä taida käydä siellä enää milloinkaan.' --
'No, ka miks'et, käy vain', sanoin minä siihen, 'siellä on kaunista
tähän aikaan, koko metsä on marjoja täynnä, ahot aivan punaisinaan
puoloja.' -- 'Kaisa kulta, mitä sanot', hän huudahti, ja hänen silmänsä
suurenivat, 'ovatko puolukat jo kypsiä?' -- 'Ovat kyllä, ja pääsethän
sinä täältä jonakin päivänä käymään kotonasi, niin että saat syödä
kylliksesi marjoja.' -- 'En minä sittenkään taida lähteä', hän sanoi.
'Jos kävisin kotona, olisi vain sitä vaikeampi palata tänne.'
"'Minä olen aina kuullut, että Ingmarien kotona on hyvä olla', minä
sanoin. 'He ovat kelpo väkeä.' -- 'Niin', hän vastasi, 'kyllä he ovat.'
-- 'Se on paras suku koko pitäjässä', minä sanoin. 'Niin kelpo ihmisiä
ei monesti tapaa.' -- 'Niin, eihän sitä vääränä pidetä, että
väkipakolla ottaa itselleen vaimon.' -- 'Viisasta väkeä he ovat
myöskin.' -- 'Voivat olla, mutta he kätkevät itseensä sen, minkä
tietävät.' -- 'Eivätkö he koskaan puhele mitään?' -- 'Eivät enempää
kuin mikä on aivan pakollista.'
"Nyt minun jo piti lähteä, mutta silloin tulin sanoneeksi: 'Pidetäänkö
häät täällä vai sinun kotonasi?' -- 'Pidämme ne täällä, kun täällä on
enemmän tilaa.' -- 'Pidä sitten sinä huoli siitä, etteivät lykkää niitä
liian kauaksi', minä sanoin. -- 'Me menemme naimisiin kuukauden
kuluttua', hän sanoi.
"Mutta juuri kun olin lähtemäisilläni Briitan luota, johtui mieleeni,
että Ingmareille oli tullut huono viljavuosi, ja sanoin etten luullut
heidän rupeavan häitä laittamaan sinä vuonna. -- 'Jolleivät laita, niin
minä menen järveen', sanoi Briitta.
"Kuukauden kuluttua minä sitten kuulin, että häät oli lykätty
tuonnemmaksi, ja kun minä jo silloin aavistin, ettei tästä hyvä seuraa,
poikkesin Bergskogiin puhumaan valtiopäivämiehen emännän kanssa.
'Eiväthän ne vain tehne tyhmyyksiä siellä Ingmarilassa', minä sanoin.
-- 'Kyllä meidän on oltava tyytyväisiä siihen, mitä he tekevät', hän
sanoi. 'Jumalan kiitos, että saimme tyttäremme niin hyvään paikkaan.'"
Ei äidin tarvitsisi nähdä noin paljon vaivaa, ajatteli Ingmar
Ingmarinpoika, sillä kukapa tästä talosta lähtisi Briittaa tapaamaan!
Sitä juhlaporttia ei hänen tarvitse pelätä, sillä semmoisia laitellaan
vain sitä varten, että voitaisiin Jumalalle osoittaa hyvää tahtoa.
Näkeehän siitä, että aikeissa kyllä oltiin. Mutta toista on
todenperästä ryhtyä toimeen.
"Viimeksi minä näin Briitan keskitalvella, syvän lumen aikana", Kaisa
jatkoi. "Kävelin kapeata ajotietä keskellä saloa, ja siellä oli huonoa
liikkuminen, sillä lumi oli suojailmalla käynyt sohjoksi ja livetti
jalkaa. Silloin näin jonkun istuvan tiensyrjässä, ja likemmäksi
tultuani huomasin, että se istuja olikin Briitta. -- 'Mitä sinä näin
yksinäsi teet keskellä saloa?' kysyin häneltä. -- 'Kävelemässä minä
vain olen.' Seisahduin katsomaan häntä, enkä ymmärtänyt mikä hänen
oikein oli. -- 'Lähdin katselemaan, onko täällä missään jyrkkiä mäkiä',
Briitta sanoi. -- 'Herranen aika, sitäkö varten, että heittäytyisit
nurinniskoin alas?' minä sanoin, sillä hän näytti semmoiselta, joka on
kyllästynyt elämäänsä.
"'Niin', hän sanoi, 'heittäytyisin kylläkin, kun vain löytäisin mäen,
joka olisi oikein korkea ja jyrkkä.' -- 'Saisit jo hävetä, sinä, jolla
ei pitäisi olla mitään puutetta.' -- 'Niin, pahahan minä olen, Kaisa.'
-- 'Sen minä kyllä uskon.' -- 'Joka tapauksessa minä vielä teen jotakin
pahaa, niin että parempi minun olisi kuolla.' -- 'Tuo on paljasta
lasten lorua.' -- 'Siitä asti minä olen ollut ilkeä, kun sinne muutin!'
Sitten hän astui aivan eteeni, ja silmät leimusivat, kun hän sanoi: --
'Ne eivät ajattelekaan muuta kuin kiusata minua, ja minä ajattelen
vain, kuinka kiusaisin puolestani heitä.' -- 'Älä turhia puhu, Briitta,
he ovat hyviä ihmisiä.' -- 'Ei, he vain tahtovat saattaa minut
häpeään.' -- 'Oletko puhunut heille itselleen tuosta?' -- 'Minä en puhu
heidän kanssaan mitään. Enkä ajattele muuta kuin panna kiusan kiusaa
vastaan.'
"'Olen ajatellut sytyttää tuleen hänen talonsa, sillä se on hänen paras
tavaransa. Tai olen ajatellut syöttää myrkkyä hänen lehmilleen, ne ovat
vanhoja ja rumia ja niillä on valkoiset renkaat silmien ympärillä, ihan
kuin olisivat hänen sukuaan.' -- 'Ei haukkuva koira pure', minä sanoin.
-- 'Jotakin minun täytyy hänelle tehdä, muuten en saa mielenrauhaa.' --
'Sinä et tiedä mitä puhut', minä sanoin, 'tuolla laillahan sinä juuri
mielenrauhasi hävität.'
"Silloin hän yht'äkkiä muuttui ja purskahti itkuun. Hän lauhtui
kokonaan ja valitti, että hänen on niin paha olla, kun pahat ajatukset
häntä vaivaavat. Minä saatoin hänet kotiin, ja erotessa hän lupasi olla
tekemättä mitään pahaa, kun vain en puhuisi kenellekään.
"Kauan minä sitten mietin, kenelle tuosta kertoisin", sanoi Kaisa,
"mutta oli niin vaikeata tulla puhumaan niin isoisten ihmisten kuin
teidän kanssanne."
Ruokakello tallin päädyssä soi työhön, ja väki heräsi
päivällisunestaan. Martta emännälle tuli kiire keskeyttämään Kaisan
puheet. "Kuulkaas, Kaisa, luuletteko Ingmarin ja Briitan välien vielä
voivan parantua?" -- "Mitenkä niin?" sanoi eukko aivan ällistyneenä. --
"Tarkoitan sitä, että jollei Briitta lähtisikään Amerikkaan,
luulisitteko, että heistä vielä voisi tulla pari?" -- "En ikipäivänä
minä sitä usko. Ei, siitä ei tule kerrassa mitään." -- "Briitta ei
varmaan hänestä huolisi?" -- "Varmasti hän pysyy erossa."
Ingmar nousi istualleen sängynlaidalle. "Saitkos kylliksesi, Ingmar,
jokos nyt lähdet huomenna matkalle?" hän sanoi ja iski nyrkillään
sängynlaitaan. "Luuleeko äiti tosiaankin sillä saavansa minut jäämään
kotiin, että näyttää minulle, kuinka Briitta minua vihaa." Hän iskeä
jyhmi vähän väliä sängynlaitaan, aivan kuin olisi ajatuksissaan
kaatanut jotakin, joka teki kovaa vastarintaa. "Nytpä minä otankin ja
yritän uudestaan. Me Ingmarit emme jätä yhteen yritykseen, kun jokin
käy hullusti. -- Miehinen mies ei semmoisen vuoksi jätä hankettaan
kesken, että joku nainen häneen mielettömästi vihastuu."
Vasta nyt hänelle perin pohjin selvisi tappion koko suuruus, ja hänen
mielensä paloi saamaan hyvitystä.
"Vielä minä, tuhannen tulimmaista, saan Briitan viihtymäänkin
Ingmarilassa", hän sanoi.
Hän iskeä jysäytti vielä viimeisen kerran sängynlaitaan, ennen kuin
nousi lähteäkseen työhön.
"Niin totta kuin minä uskon, että Suur-Ingmar Kaisan tänne lähetti,
jotta minä saisin sisua tehdäkseni tuon kaupunkimatkan!"