IV

Ingmar Ingmarinpoika oli saapunut kaupunkiin ja nousi hitain askelin

pitkin loivasti viettävää puistokujaa lääninvankilaan päin, joka

sijaitsi kauniilla ja laajalle näkyvällä paikalla. Päätä kääntämättä ja

silmäluomet puoliummessa hän kävellä laahusti tarmottomasti kuin

vanhus. Hän oli päivän kunniaksi vaihtanut kauniin maalaispukunsa

mustiin verkavaatteisiin ja tärkkipaitaan. Hänestä tuntui hyvin

juhlalliselta, mutta yhä vielä hän arkaili ja kulki kuin vasten

tahtoaan.

Ingmar astui vankilan edessä olevalle hiekoitetulle pihalle ja kysyi

vartijalta, tänäänkö se Briitta Eerikintytär pääsee vapaaksi. --

"Taitavat ne laskea tänään yhden irti", vartija sanoi. -- "Se on muuan,

joka on ollut kiinni lapsenmurhasta", selitti Ingmar. -- "Juuri se

sama; hän pääsee vapaaksi nyt aamupäivällä."

Ingmar ei mennyt edemmäs, vaan jäi siihen odottamaan, nojaten selkäänsä

puuta vasten ja kääntämättä katsettaan ovesta. "Onpa yksi ja toinenkin

tainnut käydä tuosta ovesta sisään ilman suuria iloja", hän ajatteli.

"En huoli liioitella", hän jatkoi, "mutta eiköhän moni siitä sisään

mennessään liene ollut kevyemmällä mielellä kuin minä, vaikka seisonkin

ulkopuolella.

"Olkoon vaikka niinkin, mutta nyt on Suur-Ingmar tuonut minut tänne

noutamaan morsiantani vankilasta", hän sanoi sitten. "Mutta sitä en

Pikku-Ingmarista voi sanoa, että hän olisi oikein hyvillänsä;

mieluisempaa hänestä olisi, että morsian astuisi kunniaportista ja että

hänen äitinsä seisoisi vieressä jättämässä hänet sulhaselle. Ja sitten

he ajaisivat kirkkoon suuressa saatossa. Ja morsian istuisi koreassa

morsiuspuvussa hänen rinnallaan ja hymyilisi hänelle kruununsa alta."

Ulko-ovi avautui useita kertoja, kerran siitä tuli pappi, toisen kerran

vankilanjohtajan rouva ja neidit, jotka lähtivät kaupungille. Vihdoin

tuli Briittakin. Kun ovi aukeni, tunsi Ingmar sydämensä vavahtavan. Nyt

se on hän, hän ajatteli. Hänen silmänsä painuivat kiinni, hän kävi

aivan hervottomaksi eikä voinut liikahduttaa jäsentäkään. Kun hän

viimein rohkaisihe ja nosti silmänsä, seisoi Briitta rappusilla oven

ulkopuolella.

Ingmar näki, kuinka hän siihen hetkiseksi seisahti. Hän työnsi huivinsa

otsaltaan ja katseli kirkkain, avoimin silmin edessään avautuvaa

näköalaa. Vankilan paikka oli pienellä kummulla, siitä hän näki koko

kaupungin ja metsäiset mäet aina kotiseudun siintäviin vuoriin asti.

Sitten Ingmar näki hänen vapisevan ja pään painuvan kuin näkymättömän

voiman edessä. Hän peitti käsillään kasvonsa ja istui kivirapuille.

Sinne asti, missä Ingmar seisoi, kuului hänen nyyhkytyksensä.

Ingmar astui nyt pihan poikki, jäi seisomaan lähelle häntä ja odotti.

Briitta itki niin, ettei kuullut mitään, ja Ingmar sai odottaa kauan.

-- "Älä nyt noin itke, Briitta", sanoi hän viimein. Briitta nosti

silmänsä. -- "Taivaan Jumala, sinäkö olet täällä!" hän huudahti.

Samassa hetkessä muistui hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli Ingmarin

kiusalla tehnyt ja kuinka raskasta tuon hänen tänne tulonsa oli

täytynyt olla. Hän aivan huudahti ilosta, tuli ja kävi Ingmarin kaulaan

ja purskahti uudelleen itkuun.

"Kun sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin sinua tänne!" hän sanoi. --

Ingmarin sydän alkoi sykkiä siitä ilosta, että Briitta oli niin

riemastunut hänen tulostaan. -- "Mitä sanot, Briitta, tosiaanko

ikävöit?" hän sanoi liikuttuneena. -- "Pitihän minun edes pyytää

sinulta anteeksi."

Ingmar ojentui suoraksi ja kylmeni aivan kivipatsaaksi. -- "Siihen on

vielä kyllin aikaa", hän sanoi, "mutta tässä me emme voi seista

kauempaa." -- "Eihän tällaiseen paikkaan tee mieli jäädä", sanoi

Briitta nöyrästi. -- "Minä jätin hevosen kauppias Löfbergille", sanoi

Ingmar, kun he kävelivät puistotietä alaspäin. -- "Siellä on minunkin

matka-arkkuni." -- "Kyllä minä sen näin", sanoi Ingmar, "mutta se on

niin iso, ettei se mahdu näille rattaille; parasta on jättää se tänne,

kunnes on vastedes asiaa." -- Briitta seisahtui ja katsoi kummastunein

silmin Ingmariin. Nuo olivat hänen suustaan ensimmäiset sanat, jotka

ilmaisivat, että hän aikoi viedä Briitan kotiinsa. -- "Sain tänään

kotoa kirjeen, jossa isä sanoo, että sinunkin mielestäsi minun on paras

lähteä Amerikkaan." -- "Ajattelin, että eihän ole haitaksi, kun on

valitsemisen varaa. Ei ollut niin varmaa, että sinä minun mukaani

lähtisit." Briitta kyllä huomasi, ettei hän sanonut sitä toivovansa,

mutta saattoihan siihen olla syynä se, ettei Ingmar tahtonut nyt

uudelleen väkisin houkutella häntä. Hän tunsi epäröivänsä. Ei kai ole

hauska viedä hänenlaistaan emännäksi Ingmarilaan. "Sano hänelle, että

lähdet Amerikkaan, se on ainoa hyvä työ, minkä voit hänelle tehdä", --

sanoi hän itselleen. "Sano se hänelle, sano se hänelle", yllytti hän

itseään. Hänen parhaillaan sitä ajatellessaan kuuluivat hänen korviinsa

kuin vieraan sanat: -- "Minua pelottaa se Amerikan matka. Siellä pitää

kuulemma tehdä ylenmäärin työtä, ja minä olen niin heikko." -- "Niinhän

sanotaan", vastasi Ingmar aivan hiljaa. Briittaa hävetti; hän muisti

aamulla sanoneensa papille, että hän nyt lähtee maailmaan uutena,

parempana ihmisenä. Hän paheksui itseään, astui kotvan aikaa mitään

puhumatta ja mietti päänsä ympäri, kuinka saisi peruutetuksi sanansa.

Mutta aina kun hän aikoi puhua siihen suuntaan, pidätti häntä ajatus,

että jos Ingmar hänestä hyvinkin pitää, olisi pahinta kiittämättömyyttä

nyt uudelleen työntää hänet luotaan. Voi voi, kun saisin selville hänen

ajatuksensa, hän huokasi itsekseen.

Jonkin matkaa kuljettua Ingmar näki Briitan pysähtyvän ja jäävän

nojaamaan seinää vasten. -- "Päätäni huimaa tämä melu ja ihmisvilinä."

Ingmar ojensi hänelle kätensä, hän tarttui siihen, ja sitten he

kävelivät käsitysten katua pitkin. Nyt me näytämme ihan kihlatuilta,

ajatteli Ingmar, mutta samalla hänen mielessään pyöri se, minkälaiseksi

elämä kotona muodostuu, kuinka hän saa tehdyksi selon äidille ja

kaikille muille.

Tultuaan Löfbergin pihaan Ingmar sanoi, että hänen hevosensa oli

levännyt tarpeeksi, niin että jollei Briitalla ollut estettä, he

voisivat ajaa ensimmäiset kyytivälit jo samana päivänä. Nyt, Briitta

ajatteli, sinun on sanottava, ettet tahdo. Sano nyt vain kiitokset

kaikesta ja selitä, että et tahdo. Siinä seistessään hän oikein rukoili

Jumalalta selvyyttä, oliko Ingmar tullut vain säälistä. Sillä välin

Ingmar veti rattaat esille katoksen alta. Rattaat olivat vastamaalatut,

nahkainen polvipeite kiilsi, ja istuintyynyissä oli uudet päälliset.

Edessä olevaan likasuojukseen oli kiinnitetty kimppu puolikuihtuneita

tienvarsikukkia. Briitta jäi mietteissään niitä katselemaan, ja sillä

aikaa Ingmar ehti mennä talliin, panna valjaat hevosen selkään ja tuoda

sen ulos. Briitta näki sen länkien päässä samanlaisen puolikuihtuneen

kukkavihkon, rupesi uudelleen uskomaan, että Ingmar oli iloinnut häntä

ajatellessaan, ja piti parhaana olla puhumatta. Muutoin Ingmar voisi

ajatella, että hän on kiittämätön eikä ymmärrä hänen tarjouksensa

suuruutta.

He lähtivät ajamaan. Briitta koetti saada aikaan keskustelua

kyselemällä yhtä ja toista kotiseudun oloista. Jokaisesta hänen

kysymyksestään muistui Ingmarin mieleen joku henkilö, jonka arvostelua

hän pelkäsi. Kuinkahan se ja sekin ihmettelee, hän ajatteli, kuinkahan

se ja sekin ilkkuu! Hän vastaili vain yksikantaan, ja vähän väliä

leimahti Briitan mieleen, että hänen pitäisi pyytää kääntymään

takaisin. Hän ei välitä minusta, minä en miellytä häntä ensinkään. Hän

tekee tämän vain säälistä.

Pian hän jätti kyselynsä, ja he ajoivat peninkulmittain eteenpäin

vaihtamatta sanaakaan. Mutta eräässä majatalossa oli heitä vartomassa

vehnäskahvit, ja tarjottimella oli taas kukkia. Hän arvasi, että Ingmar

eilen tästä ajaessaan oli käskenyt niin laittaa. Oliko hän senkin

tehnyt vain hyvänhyvyyttään ja säälistä? Oliko hän eilen iloinen? Ja

tänäänkö vasta hän uudelleen pahoittui, nähdessään hänen tulevan

vankilasta? Huomiseksi hän varmaan lauhtuu, kun se ennättää haihtua

hänen mielestään.

Briitta oli nyt hyvin katuvainen ja nöyrtynyt. Hän ei tahtonut tuottaa

uutta surua. Kuka tiesi, eikö Ingmar sentään sittenkin -- --.

He olivat yötä eräässä majatalossa, mutta lähtivät jo hyvissä ajoin

matkalle, niin että jo kello kymmenen aikaan ennättivät kotipitäjän

kirkolle. Kun he nousivat kirkkomäkeä, oli tie väkeä täynnä ja kellot

soivat. -- "Herra Jumala, nythän on sunnuntai", sanoi Briitta ja pani

huomaamattaan kätensä ristiin. Kaikki muu unohtui häneltä sen ajatuksen

tieltä, että nyt hän menee kirkkoon Jumalaa kiittämään. Hän tahtoi

pyhittää tämän uuden elämänsä jumalanpalveluksella vanhassa kirkossa.

"Minä menisin mielelläni kirkkoon", hän sanoi Ingmarille. Hän ei sinä

hetkenä tullut ollenkaan ajatelleeksi, että Ingmarin saattoi olla

vaikea näyttäytyä siellä hänen kanssaan, tunsi vain mielessään

hartautta ja kiitollisuutta. -- Ingmar oli vähällä jyrkästi kieltää;

hän ei luullut rohkenevansa kestää noita teräviä silmäyksiä ja

kärkkäitä kieliä. Mutta kerran se sittenkin on tehtävä, hän ajatteli ja

käänsi hevosen kirkkotielle. Samantekevä, milloin se tapahtuu.

Kun he ajoivat kirkkomäelle, istui sen kiviaidalla joukko ihmisiä

odottaen jumalanpalveluksen alkamista ja tarkastellen tulijoita.

Nähdessään Ingmarin ja Briitan he alkoivat kuiskia, nykiä toisiaan ja

viittoa. Ingmar katsahti Briittaan, mutta tämä istui kädet ristissä

eikä näyttänyt tietävän mistään. Hän ei edes huomannut ihmisiä, mutta

Ingmar näki ne sitä paremmin; joitakuita juoksikin rattaiden jäljessä.

Hän ei yhtään kummastellut, että he juoksivat ja kurkistelivat. He

varmaan eivät tahtoneet uskoa silmiään. Heistä kaiketi oli ihmettä

nähdä hänen ajavan Jumalan huonetta kohden lapsenmurhaajan kanssa. Tuo

on jo liikaa, hän ajatteli. Tätä minä en enää kestä.

"Eiköhän ole parasta, että sinä menet jo edeltäpäin kirkkoon", hän

sanoi auttaessaan Briittaa rattailta. -- "Niin onkin", sanoi Briitta,

sillä kirkkoon mennäkseen hän oli tullutkin eikä ihmisiä katselemaan.

Ingmar viivytteli jotenkin kauan riisuessaan hevosta ja antaessaan

sille rehua. Monet seurasivat häntä silmillään, mutta yksikään ei

tullut puheille. Kun hän viimein kävi sisään, istuivat useimmat jo

paikoillaan ja alkuvirttä veisattiin paraikaa. Astuessaan pitkin

keskikäytävää Ingmar näki, että naisväen puolella olivat kaikki muut

penkit täynnä paitsi yksi, jossa ei istunut kuin yksi ainoa. Hän näki

heti, että se oli Briitta, ja arvasi, ettei kukaan ollut tahtonut istua

hänen kanssaan. Ingmar astui vielä pari askelta, mutta kääntyi sitten

naisten puolelle, kävi penkkiin ja istui Briitan rinnalle. Hänen

tullessaan Briitta nosti päänsä penkistä ja kummastui suuresti. Hän ei

ollut sitä ennen huomannut mitään, nyt vasta hän näki istuneensa

yksinään. Samassa hävisi hänen suuri pyhätunnelmansa ja sen sijalle

nousi syvä murhe. Mitähän tästäkin tulee, mitähän tästäkin tulee? Ei

hänen olisi pitänyt lähteä Ingmarin mukaan.

Kyynelet työntyivät hänen silmiinsä, ja välttääkseen itkua hän otti

edestään penkkihyllyltä vanhan virsikirjan ja alkoi lukea sitä. Hän

selaili sekä virret että evankeliumit näkemättä yhtään sanaa, sillä hän

ei voinut pidättää kyyneleitänsä. Silloin yht'äkkiä välähti sivujen

välistä jotakin punaista, kirjanmerkki, johon oli painettu punainen

sydän. Hän otti sen ja työnsi Ingmarin eteen.

Hän näki kuinka Ingmar peitti sen suurella kädellään ja salaa vilkaisi

sitä. Heti sen jälkeen se putosi lattialle. Mitähän meistä tulee,

mitähän meistä tulee, humisi Briitan päässä, ja hän itki kumartuneena

virsikirjan yli.

He lähtivät kirkosta heti, kun pappi laskeutui saarnastuolista. Ingmar

valjasti kiireesti hevosen, ja Briitta oli apuna. Kun kirkkoväki

herransiunauksen ja loppuvirren jälkeen alkoi virrata ulos, olivat he

jo lähteneet. Kumpikin mietti matkalla melkein samaa. Se, joka on

tehnyt niin suuren rikoksen, ei voi elää muiden ihmisten parissa.

Molemmat tunsivat istuneensa häpeäpenkissä. Ei tätä jaksa kumpikaan

kestää, he ajattelivat.

Kesken Briitan syvää murhetta leimahtivat hänen silmiensä eteen

Ingmarilan hohtavan punaiset rakennukset, joita hän tuskin oli tuntea.

Hän muisti, kuinka oli monesti ollut puhetta siitä, että talo oli

maalattava sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään. Viime kerrallahan

häät oli lykätty juuri sen tähden, ettei Ingmarin kannattanut

maalauttaa. Briitta ymmärsi, että hän nyt oli aikonut tehdä kaikki

oikein perin pohjin, mutta että se lopulta oli käynyt hänelle liian

vaikeaksi.

Kun he ajoivat pihaan, istui väki päivällispöydässä. "Isäntä näkyy

tulevan", sanoi muuan renki katsoessaan ikkunasta. Martta emäntä tuskin

ennätti avata unisia silmiään, kun jo oli pystyssä. "Pysykää kaikki

täällä sisällä", hän sanoi. "Ei kenenkään tarvitse nousta pöydästä."

Eukko astui raskain askelin lattian poikki, ja väki, joka katseli hänen

menoaan, huomasi, että hän saadakseen arvonsa näkyviin oli pannut

päällensä pyhäpuvun, hartioillensa silkkisaalin ja päähänsä

silkkihuivin. Hän seisoi jo rappusilla, kun hevonen pysähtyi pihaan.

Ingmar hyppäsi heti rattailta, mutta Briitta jäi istumaan. Ingmar

kiersi hänen puolelleen ja aukaisi polvipeitteen. "Etkö nouse jo pois

rattailta?" -- "En minä nousekaan." -- Briitta oli purskahtanut itkuun

ja peitti käsin kasvojaan. -- "Minun ei olisi ensinkään pitänyt tulla

takaisin", hän sanoi nyyhkyttäen. -- "No, mutta nouse nyt pois", sanoi

Ingmar. -- "Päästä minut palaamaan kaupunkiin, minä en ole sinulle

kyllin hyvä." -- Ingmar taisi ajatella, että Briitta oli oikeassa, eikä

vastannut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan ja odotti. --

"Mitä se sanoo?" kysyi Martta emäntä rappusilta. -- "Hän sanoo, ettei

hän ole kyllin hyvä minulle", selitti Ingmar, sillä Briitta ei

itkultaan saanut ääntänsä kuulumaan. -- "Ja mitä se itkee?" emäntä

kysyi. -- "Sitä, että minä olen niin suuri syntinen", sanoi Briitta,

puristaen käsin sydäntään, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan. --

"Mitä se sanoi?" kysyi eukko taas. -- "Että hän on niin suuri

syntinen", vastasi Ingmar.

Kun Briitta kuuli Ingmarin noin kylmästi ja välinpitämättömästi

toistavan hänen sanansa, välähti totuus yht'äkkiä hänen mieleensä.

Aivan mahdotonta oli, että Ingmar olisi tuolla tavalla toistanut

äidilleen hänen sanojansa, jos hän olisi hänestä pitänyt, jos hänen

sydämessään olisi ollut hiukkasenkaan rakkautta. Nyt oli Ingmarin

mieliala hänelle selvinnyt, sen enempää hänen ei tarvinnut tietää.

"Miks'ei hän nouse pois rattailta?" kysyi emäntä. Briitta sai itkunsa

hillityksi ja vastasi itse kuuluvasti: "Siksi, etten minä tahdo tehdä

Ingmaria onnettomaksi." -- "Oikeassa hän taitaa siinä ollakin", sanoi

emäntä. "Päästä hänet lähtemään, Pikku-Ingmar. Sen saat ainakin tietää,

että muuten lähden minä, sillä minä en nuku yhtäkään yötä tuollaisen

kanssa saman katon alla."

"Lähdetään Jumalan tähden", sanoi Briitta tuskissaan. Ingmar käänsi

sadatellen hevosensa ja hyppäsi rattaille. Häntä kyllästytti kaikki

tyynni, hän ei viitsinyt ponnistella enempää.

Maantiellä tuli vähän väliä kirkkoväkeä heitä vastaan. Ingmar

kiusaantui siitä yhä enemmän, ja viimein hän yht'äkkiä käänsi kapealle

metsätielle, joka ennen oli ollut maantienä. Se oli täynnä kiviä ja

kuoppia, mutta yhdellä hevosella sitä sentään voi ajaa.

Juuri kun he poikkesivat tieltä kuului joku huutavan Ingmaria. Hän

katsoi taakseen ja näki postimiehen, jolla oli hänelle kirje. Ingmar

pisti sen taskuunsa ja ajoi eteenpäin.

Päästyään niin kauas metsään, ettei heitä näkynyt maantieltä, hän

seisahdutti hevosen ja otti kirjeensä esiin. Samassa Briitta tarttui

hänen käsivarteensa. "Älä lue sitä", hän pyysi. -- "Miks'en minä sitä

lukisi?" -- "Ei, älä lue, ei siinä ole mitään." -- "Mistä sinä sen

tietäisit?" -- "Se on minun lähettämäni, se kirje." -- "Kerro sitten

itse, mitä siinä on." -- "En, en minä voi."

Ingmar vilkaisi häneen. Briitta oli niin punastunut, että luuli veren

tipahtavan hänen kasvoistaan, ja silmissä paloi tuska. -- "Mutta minäpä

luen sen kirjeen sittenkin", sanoi Ingmar. Kun hän alkoi avata sitä,

yritti Briitta riistää sen hänen käsistään. Ingmar torjui hänet luotaan

ja sai kuoren auki. -- "Voi hyvä Jumala", vaikeroi Briitta, "eivätkö

minun kärsimykseni koskaan lopu?"

"Kuule Ingmar", hän pyysi, "lue se vasta parin päivän kuluttua, sitten

kun minä jo olen matkalla." Ingmar piti kirjettä jo levällään edessään

ja alkoi sitä silmäillä. Briitta peitti sen kädellään. "Ingmar, kuule

nyt, vankilan pappi minut sai sen kirjoittamaan, ja hän lupasi panna

sen postiin vasta sitten, kun minä jo olisin merellä. Nyt hän on

lähettänyt sen liian aikaisin. Sinulla ei ole oikeutta lukea sitä.

Päästä minut vain ensin matkalle, Ingmar, ennen kuin sen luet."

Ingmar katsoa tuijotti häneen vihaisesti, hyppäsi alas rattailta

saadakseen olla rauhassa ja asettui lukemaan kirjettä. Briitan mieli

oli yhtä kuohuksissa kuin aina ennenkin, milloin hänen tahtoaan ei

noudatettu. -- "Se ei ole totta, mitä siinä sanotaan. Pappi minut

viekoitteli sillä lailla kirjoittamaan. Minä en sinusta pidä, Ingmar."

Ingmar katsoi kesken lukemistaan häneen suurin, ihmettelevin silmin.

Silloin Briitta vaikeni, vankilassa opittu nöyryys täytti hänen

mielensä ja hillitsi sen. Hän tunsi täydellisesti ansainneensa tämän

häpeän.

Ingmar koetti parastansa saadakseen kirjeestä selvää. Yht'äkkiä hän

rutisti sen kouraansa ja hänen kurkustaan pääsi melkein korahtava ääni.

"En minä saa siitä tolkkua", hän sanoi polkien jalkaansa maahan.

"Kirjaimet pyörivät silmissäni." Hän kiersi Briitan puolelle rattaita

ja pusersi hänen käsivarttaan. "Sanotaanko siinä kirjeessä tosiaankin,

että sinä pidät minusta?" Hänen äänensä kähisi ja hän oli hirveän

näköinen. Briitta ei vastannut. "Sanotaanko siinä kirjeessä, että sinä

pidät minusta?" kysyi Ingmar uudelleen, melkein kiljahtaen. --

"Sanotaan", vastasi Briitta soinnuttomalla äänellä.

Ingmar riuhtoili hänen kättään ja singahdutti sen pois luotansa. --

"Voi sinun valheitasi", hän sanoi, "voi voi sinun valheitasi!" Hän

nauroi ääneensä ja raa'asti ja hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi. --

"Jumala sen tietää", Briitta sanoi, "että minä joka päivä rukoilin

saadakseni nähdä sinut ennen kuin lähden matkalle." -- "Mihinkäs sinä

sitten matkustat?" -- "Kyllä kai minä lähden Amerikkaan." -- "Mutta

sinä et lähde, lempo vie."

Ingmar oli aivan suunniltaan, hän käydä hoipersi pari askelta metsään

päin, heittäytyi suulleen maata vasten, ja nyt hän vuorostaan itki.

Briitta tuli jäljestä ja istui hänen viereensä, hän oli niin

riemuissaan, että suupielet vältä väkisin tahtoivat vetäytyä nauruun.

-- "Ingmar, Pikku-Ingmar", hän sanoi, kutsuen häntä hyväilynimellä. --

"Sinähän pidät minua niin rumana." -- "Niin minä pidänkin." -- Ingmar

sysäsi pois päänsä päältä hänen kätensä. -- "Annas nyt minun selittää

se asia sinulle." -- "Puhu pois vaan." -- "Muistatko, mitä sinä sanoit

kolme vuotta sitten käräjillä?" -- "Muistan." -- "Että me menisimme

naimisiin, jos minun mieleni muuttuisi." -- "Kyllä muistan." -- "Sen

jälkeen minä aloin sinusta pitää, sillä en koskaan minä olisi uskonut,

että ihminen voi sellaista sanoa. Se oli yli ihmisvoimain mitä sinä

minulle sanoit, Ingmar, sen jälkeen mitä minä olin tehnyt sinulle. Kun

minä silloin katsoin sinuun, näytit sinä kauniimmalta kuin kukaan

niistä muista, sinä olit viisain heistä kaikista ja ainoa, jonka kanssa

olisi ollut hyvä elää. Minä ihan mielettömästi rakastuin sinuun, ja

minusta tuntui, että sinä kuuluit minulle ja minä sinulle. Ja ensin

minusta olikin aivan luonnollinen asia, että sinä tulisit minua

noutamaan, mutta sitten en enää uskaltanut siihen luottaa."

Ingmar kohottausi istumaan. "Miks'et sitten kirjoittanut?" --

"Kirjoitinhan minä." -- "Ja pyysit minulta anteeksi; mitä

kirjoittamista siinä oli!" -- "Mistäs minun olisi pitänyt kirjoittaa?"

-- "Siitä toisesta asiasta." -- "Enhän minä mitenkään tohtinut siitä

kirjoittaa." -- "Nyt oli vähällä, etten olisi tullutkaan." -- "Mutta

Ingmar, mahdotontahan minun oli kirjoittaa sinulle kosintakirjeitä

sellaisten tekojeni jälkeen. Silloin viime päivää vankilassa ollessani

minä sinulle kirjoitin, kun pappi sanoi, että minun täytyi. Hän lupasi

toimittaa kirjeen sinulle sitten, kun minä olisin matkalla. Ja nyt hän

sen jo lähetti."

Ingmar tarttui hänen käteensä, ojensi sen sormet maata vasten ja löi

niitä. -- "Minun tekisi mieleni lyödä sinua", hän sanoi. -- "Tee

minulle mitä tahdot, Ingmar." Ingmar katsoi hänen silmiinsä ja huomasi,

että hän oli kärsimyksissä kaunistunut. Hän kiersi molemmat kätensä

hänen kaulaansa ja jäi siihen riipuksiin aivan kuin lapsi. -- "Nyt minä

hyvin vähällä olin antaa sinun lähteä." -- "Et sinä sentään voinut olla

tulematta." -- "Mutta tiedätkö, että minä en pitänyt sinusta!" -- "Sen

minä hyvin ymmärrän."

"Minä tulin niin hyvälle mielelle, kun kuulin sinun lähtevän

Amerikkaan." -- "Niinhän isä kirjoitti, että sinä olit hyvilläsi." --

"Kun vain katselin äitiä, tuntui minusta, etten voisi tuoda hänelle

sellaista miniää kuin sinä." -- "En minä siksi kelpaakaan." -- "Minulla

oli paljon harmia sinun tähtesi, kukaan ei tahtonut kääntää

päätänsäkään minuun päin, kun minä muka olin menetellyt niin huonosti

sinun kanssasi." -- "Tee nyt niin kuin äsken sanoit", sanoi Briitta,

"ja lyö minua." -- "Ei sitä ihmisäly saata käsittää, kuinka vihainen

minä olen sinulle."

Briitta istui vaiti. "Kun minun mieleeni muistuvat kaikki nämä päivät

ja viikot", alkoi Ingmar taas. -- "Voi, älä puhu siitä, Ingmar." --

"En minä siitä olekaan vihoissani, mutta minähän olin aivan

päästämäisilläni sinut lähtemään." -- "Etkö sinä pitänyt minusta,

Ingmar?" -- "En." -- "Etkö koko matkalla?" -- "En hetkeäkään. Olin vain

kiukuissani koko ajan." -- "Milloinkas sinun mielesi muuttui?" -- "Kun

sain tuon kirjeen." -- "Minä näin kyllä, että sinulta oli kaikki

rakkaus loppunut, ja sen tähden minua niin hävetti tunnustaa, että

minun rakkauteni nyt vasta alkoi."

Ingmar nauraa hyrähteli itsekseen. "Mitä sinä naurat, Ingmar?" -- "Sitä

minä vain ajattelen, kuinka me lähdimme pakoon kirkosta ja kuinka

meidät ajettiin kotoa pois." -- "Eihän se ole mikään naurun asia." --

"Eikös ole? Mehän joudumme elämään kuin maantiekulkurit. Kunpa isä sen

näkisi." -- "Tänään se sinua naurattaa, mutta ei se sillä lailla käy,

Ingmar, ja minun on syyni." -- "Minustapa se käy", sanoi Ingmar, "sillä

nyt minä en välitä tuon taivaallista muusta kuin sinusta."

Murhe melkein tukahdutti Briitan äänen, mutta Ingmar antoi hänen yhä

vain uudelleen kertoa, kuinka hän oli häntä ajatellut ja kaivannut.

Ingmar rauhoittui vähitellen, niinkuin lapsi kehtolaulua

kuunnellessaan. Kaikki tämä oli aivan toista kuin Briitta oli

odottanut. Hän oli ajatellut, että jos hän vankilasta päästessään

tapaisi Ingmarin, hän heti kertoisi, kuinka rikos häntä ahdistaa ja

kuinka paha hän tuntee olevansa. Hän olisi sanonut Ingmarille tai hänen

äidilleen tai kenelle tahansa, jonka olisi kohdannut, että hän tietää

olevansa paljoa huonompi heitä ja ettei hän edes pyrikään heidän

rinnalleen. Mutta tästä hän ei ensinkään päässyt puhumaan Ingmarille.

Silloin Ingmar keskeytti hänet ja sanoi hyvin hiljaa: --"Sinulla taitaa

olla jotain muutakin sanomista." -- "Niin minulla on." -- "Jota olet

ajatellut koko ajan." -- "Yöt ja päivät." -- "Ja joka ahdistaa mieltäsi

lakkaamatta." -- "Niin se tekee." -- "Puhu se nyt minulle, niin saamme

kantaa sen yhteisesti." Hän katsoi Briittaa silmiin ja näki niissä

arkuutta ja mieletöntä tuskaa. Hänen puhuessaan niihin tuli

rauhallisempi ilme. -- "Nyt sinun on parempi olla", sanoi Ingmar, kun

Briitta pääsi loppuun. -- "Tuntuu aivan kuin siitä olisi vapautunut",

sanoi Briitta. -- "Sillä nyt se on meidän yhteisenä tietonamme. Et sinä

nyt enää taida pyrkiä matkalle?" -- "Voi, kyllä minä niin mielelläni

jäisin", sanoi Briitta, ja hänen kätensä kävivät ristiin.

"Sitten me lähdemme kotiin", sanoi Ingmar, nousten seisaalleen. -- "Ei,

minä en uskalla", sanoi Briitta. -- "Äitiä ei tarvitse pelätä", Ingmar

sanoi, "kun hän huomaa, että minä teen oman pääni mukaan." -- "Mutta

missään tapauksessa hänen ei pidä minun tähteni lähteä kotoaan. En minä

näy voivan muuta tehdä kuin sittenkin lähteä Amerikkaan." -- "Kuules,

kun minä sanon", Ingmar hymyili salaperäisesti, "älä pelkää suotta.

Meillä on yksi auttaja." -- "Kuka se on?" -- "Isä. Hän pitää kyllä

kaikesta huolen."

Metsätiellä tuli joku. Se oli Kaisa, vaikka hän nyt käydä lippasi ilman

vehnäsvasujaan, niin että he eivät olleet häntä tuntea. -- "Päivää,

päivää", sanoivat he, ja eukko tuli luokse ja tervehti kädestä pitäen.

-- "Täälläkös te istutte, sillä aikaa kun kaikki talon rengit ovat

teitä etsimässä?"

"Lähditte kirkosta sellaisella kiireellä", eukko jatkoi, "etten päässyt

tapaamaan teitä siellä, mutta minun teki niin mieleni tervehtiä

Briittaa, että päätä pahkaa lähdin Ingmarilaan. Rovasti ajoi sinne

samaan aikaan ja astui sisälle väentupaan jo ennen kuin ennätin

tervehtiäkään. Heti ovesta tultuaan, ehtimättä edes kättelemäänkään,

hän huusi Martta emännälle: 'Nyt te Martta emäntä saatte iloa

Ingmaristanne, nyt hän on näyttänyt olevansa vanhaa juurta, ja tästä

lähtien kutsukaa häntä Suur-Ingmariksi!' -- Martta emäntä on

luonnostaankin harvasanainen ja nyt hän vain seisoi ja solmeili

huiviaan. -- 'Mitä rovasti sanoo?' tuli häneltä viimein. -- 'Hän on

käynyt noutamassa Briitan', sanoi rovasti, 'ja uskokaa minun sanani,

Martta emäntä, siitä hän saa kunniaa niin kauan kuin elää.' -- 'Jokohan

nyt!' sanoo emäntä. -- 'Minä aivan hölmistyin, kun näin heidät

kirkossa, se saarna oli parempi kuin mitä minä voin pitää. Ingmarista

tulee meidän kaikkien esikuvamme, samanlainen kuin hänen isänsä oli.'

-- 'Aimo uutisiapa rovasti kertoo', sanoi Martta emäntä. -- 'Eikös hän

itse vielä ole tullut?' -- 'Ei hän ole kotona, mutta ehkä he ensiksi

ovat ajaneet Bergskogiin.'"

"Niinkö äiti sanoi?" Ingmar huudahti. -- "Niin sanoi, ja tällä välin

hän jo on lähettänyt viestin toisensa jälkeen teitä etsimään."

Kaisalla riitti puhetta, mutta Ingmar ei kuunnellut, hänen ajatuksensa

olivat etäällä. -- "Sitten minä astun väentupaan", hän ajatteli, "missä

isä istuu kaikkien entisten Ingmarien kanssa. -- 'Terve tulemaasi, sinä

Suur-Ingmar Ingmarinpoika', -- sanoo isä ja käy minua kohti. --

'Jumal'antakoon, isä, ja kiitoksia avustanne.' -- 'Niin, nythän sinä

joudut hyviin naimisiin', isä sanoo, 'nyt tulee kaikki muukin ihan

itsestään.' -- 'En minä omin voimin olisi saanut sitä tehdyksi,

jollette te olisi ollut apuna', minä sanon. -- 'Ei siinä ollut mitään

kummaa', sanoo isä. 'Meidän Ingmarien ei tarvitse muuta kuin käydä

Jumalan teitä!'"