Aurinko jo nousee yli idän vuorten,
Yö petollisin varjoinensa häipyy pois. --
Niin voittaa vilpin vihdoin totuus.
_Vanha Näytelmä_.
Kun Tressilian ratsasti pitkin siltaa, joka vielä aivan äsken oli ollut
niin hullunkurisen ilveilyn näyttämönä, ei hän voinut olla huomaamatta
ihmisten ilmeiden ja käytöksen kummallisesti muuttuneen sillä lyhyellä
ajalla, minkä hän oli viipynyt poissa. Pilasota oli loppunut, mutta
äskeisiin naamiopukuihinsa jättäytyneitä ihmisiä seisoskeli kaikkialla
ryhmissä kaupungin asukkaiden tavoin, jota ovat juuri hämmästyttäneet
oudot ja tuhoa ennustavat uutiset.
Hänen ennätettyään ulkopihalle oli näky sama -- palvelijoita, huoveja
ja alempia virkamiehiä seisoi parvissa kuiskailemassa ja tähystelemässä
suuren salin akkunoihin, katseissaan kuvastaen sekä levottomuutta että
salaperäisyyttä.
Ritari Niklas Blount oli ensimäinen tuttu, jonka Tressilian tapasi ja
joka ei jättänyt hänelle kyselemisenkään aikaa, vaan tervehti häntä
näin sanoen: »Jumala Sinua armahtakoon, Tressilian, Sinä olet sopivampi
talonpoikaistolloksi kuin hovimieheksi -- Sinä et osaa esiintyä hänen
majesteettinsa seuralaiselle kuuluvalla tavalla -- Täällä Sinua
huudetaan, kysellään, odotetaan -- ilman Sinua ei tulla toimeen; ja
tuossa Sinä nyt sitten lopultakin väntystät ja raastat hevosesi
niskassa niin vietävän rumaa pojannulikkaa, että Sinua luulisi jonkun
imevän paholaisenpenikan kaitaluiseksi hoitajattareksi, joka juuri
palaisi tuuletteluretkeltä.»
»No, mikä nyt on sitten hätänä?» kysyi Tressilian, päästäen pojan
hyppäämään maahan kevyenä kuin höyhen ja samalla laskeutuen itsekin
satulasta.
»Sitä ei tiedä aivan varmaan kukaan», vastasi Blount; »en minäkään ole
saanut siitä vainua, vaikka minulla on yhtä tarkka nenä haistamaan kuin
kenellä hovimiehellä tahansa. Leicesterin kreivi vain ratsasti sillan
poikki niin hurjaa vauhtia kuin olisi tahtonut kaikki survottaa, pyysi
päästä kuningattaren puheille ja on nyt tuolla salissa hänen kanssaan;
Burleigh ja Walsingham ovat myös siellä -- ja Sinuakin haetaan -- mutta
onko sitten kysymys valtiopetoksesta tai jostakin vielä pahemmasta,
sitä ei tiedä kukaan.»
»Kautta taivaan, hän puhuu totta!» vahvisti Raleigh, joka saapui
samassa paikalle; »Sinun täytyy viipymättä mennä kuningattaren
puheille.»
»Älähän nyt miestä noin hätyytä, Raleigh», varoitti Blount, »muista
hänen saappaitaan. -- Taivaan nimessä, mene huoneeseeni, rakas
Tressilian, ja vedä jalkaasi ne minun uudet kukikkaat silkkikaationi --
minä olen pitänyt niitä vain kahdesti.»
»Joutavia!» vastasi Tressilian; »pidä Sinä huolta tästä pojasta,
Blount; ole ystävällinen hänelle ja katso, ettei hän pääse karkuun
käsistäsi -- hän voi olla meille erinomaisen tärkeä.»
Tämän sanottuaan seurasi hän Raleighia kiireisin askelin ja jätti
kunnon Blountin siihen seisomaan hevosen marhaminta toisessa kädessä ja
pojan kaulus toisessa. Blount katsahti pitkään heidän peräänsä.
»Ei kukaan kutsu minua niihin salaisuuksiin kurkistamaan», puheli hän
-- »ja tuokin se jättää minut tähän hevosten ja lasten vartijaksi
yhtaikaa. Enhän minä siitä toisesta niin välittäisikään, sillä minä
pidän paljon hyvästä hevosesta; mutta kun minulle pannaan rasitukseksi
tuollainen rujo nulikka! -- Mistä sitä nyt niin tullaan, kaunis
pikkukuomaseni?»
»Suolta, suolta», vastasi poika.
»Ja mitä sieltä tekemästä. Sinä rikkiviisas paholaisen sikiö?»
»Pyydystämästä räpyläjalkaisia, sinisäärisiä keltanokkia», laukaisi
poika.
»Hnyhyy!» vastasi Blount ja katsahti suunnattomiin nauharuusukkeihinsa
--. »Ei, piru Sinulta ruvetkoon enempiä kyselemään.»
Sillä välin kulki Tressilian koko suuren salin läpi, missä ihmettelevät
hovimiehet kuiskuttelivat salaperäisesti ryhmäkunnittain, kaikkien
tarkoin tähystäessä ovea, joka vei salin perältä kuningattaren omaan
huoneeseen. Raleigh viittasi siihen oveen -- Tressilian koputti ja
pääsi heti sisään. Moni kaula kurkotti katsahtamaan huoneeseen; mutta
verho pudotettiin sisäpuolelta niin äkkiä alas, ettei kukaan saanut
uteliaisuuttaan vähimmässäkään määrässä tyydytetyksi.
Astuttuaan sisään huomasi Tressilian sydämensä lujasti jyskyttäessä
joutuneensa suoraan Elisabetin eteen; kuningatar mitteli lattiaa
tavattoman kiihtymyksen vallassa, jota hän ei näyttänyt viitsivän
salatakaan; pari kolme hänen viisainta ja luotetuinta neuvonantajaansa
vaihtoi levottomia silmäyksiä keskenään, mutta oli puhumatta siksi
kunnes hänen raivonsa olisi hieman asettunut. Tyhjän kunniatuolin
edessä, jossa Elisabet oli istunut ja joka oli puoleksi kääntynyt
sivuttain, niin rajusti oli kuningatar siitä hypähtänyt, oli Leicester
polvillaan, käsivarret ristissä, katse maassa, äänettömänä,
liikahtamattomana kuin hautojen marmorikuvat. Hänen vierellään seisoi
Shrewsburyn kreivi, Englannin silloinen hovimarsalkka, virkasauva
kädessään -- kreivin miekka oli vyöstään päästettynä hänen edessään
lattialla.
»Kuinka, herra!» huusi kuningatar, tullen aivan Tressilianin eteen ja
polkien jalkaa aivan kuningas Henrikin tavoin; »_Te_ tiesitte
tästä kauniista tekosesta -- _Te_ olette myös syyllinen petokseen,
jota on juljettu harjoittaa meitä kohtaan -- _Te_ olette suurelta
osaltanne johtanut meidät tekemään vääryyttä!» Tressilian lankesi
polvilleen kuningattaren jalkojen juureen, koska hänen tarkka vaistonsa
sanoi hänelle, että oli kovin vaarallista ruveta puolustautumaan niin
kiihkeän suuttumuksen hetkellä. »Oletko Sinä mykkä, mies?» jatkoi
kuningatar; »Sinä tiesit tästä asiasta -- etkö tiennyt?»
»En, armollinen Valtijatar, minä en tiennyt sitä naisraukkaa
Leicesterin kreivittäreksi.»
»Eikä kukaan tule häntä siksi tietämäänkään», jatkoi Elisabet. »Elämäni
kuolema! Leicesterin kreivitär! -- Minä sanon rouva Amy Dudley -- ja
hyväpä hänen, ellei hänellä ole kohta syytä sanoa itseään petturi
Robert Dudleyn leskeksi.»
»Armollinen Valtijatar», sanoi Leicester, »tehkää minulle mitä
suvaitsette -- mutta älkää loukatko tätä aatelismiestä -- hän ei ole
sitä millään tavoin ansainnut.»
»Ja luuletko Sinä hänen tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi?»
tiuskaisi kuningatar, jättäen Tressilianin, joka nousi hitaasti ja
riensi sitten yhä polvistuvan Leicesterin luo, -- »luuletko Sinä hänen
tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi, Sinä kaksinkertainen
petturi -- Sinä kaksinkertainen valapatto? -- Sinun puolusteluistasi,
Sinun, jonka konnamaisuus on tehnyt minut naurettavaksi alamaisilleni
ja vihattavaksi itselleni? -- Minä melkein repisin silmät päästäni, kun
ne ovat olleetkin niin sokeat!»
Burleigh uskalsi nyt puuttua puheeseen.
»Teidän Majesteettinne, muistakaa, että Te olette kuningatar --
Englannin kuningatar -- kansanne äiti. -- Älkää päästäkö intohimonne
myrskyä noin raivoamaan.»
Elisabet käännähti häneen päin, ja kyynel kimalteli hänen ylpeässä,
vihastuneessa silmässään. »Burleigh», sanoi hän, »Sinä olet valtiomies
-- Sinä et käsitä, Sinä et voi käsittää puoleksikaan sitä häpeää --
puoliksikaan sitä tuskaa, minkä tämä mies on minulle tuottanut!»
Mitä varovaisimmin, mitä kunnioittavimmin tarttui Burleigh hänen
käteensä tällä hetkellä, jolloin hän näki kuningattaren sydämen olevan
liikutetuimmillaan, ja vei hänet erilleen muista akkunakomeroon.
»Armollinen Valtijatar», sanoi hän, »minä olen valtiomies, mutta
minä olen myöskin mies -- mies, joka on vanhentunut Teidän
neuvoskunnassanne, jolla ei ole ja jolla ei voi olla muuta
tarkoitusperää maailmassa kuin Teidän kunnianne ja onnenne -- minä
pyydän Teitä: rauhoittukaa!»
»Ah, Burleigh», vastasi Elisabet, »Sinä et tiedä --» kyyneleet valuivat
pitkin hänen poskiaan vastoin hänen tahtoaankin.
»Minä tiedän -- minä tiedän, kunnioitettu Hallitsijattareni. Varokaa,
varokaa, ettette johda muitakin arvailemaan sellaista, mitä he eivät
tiedä!»
»Haa!» huudahti Elisabet ja vaikeni, ikäänkuin olisi uusi ajatussarja
äkkiä lennähtänyt hänen aivoihinsa. »Burleigh, Sinä olet oikeassa --
Sinä olet oikeassa -- kaikkea muuta, mutta ei häpeää -- kaikkea muuta,
mutta ei heikkouden tunnustusta -- kaikkea muuta, mutta ei petetyn ja
ylenkatsotun asemaa. -- Kuolema! Jo pelkkä ajatuskin siitä tekee minut
hulluksi!»
»Olkaa vain oma itsenne, kuningattareni», virkkoi Burleigh; »ja
kohotkaa kauvas heikkouden yläpuolelle, johon ei kukaan englantilainen
ole uskova Elisabetinsa vaipuneen; ellei tämän hillitön tuska pakota
häntä omaksumaan niin surullista ajatusta.»
»Mitä heikkoutta tarkoitatte, herra kreivi?» kysyi Elisabet ylpeästi;
»onko Teidänkin tarkoituksenne viitata sinne päin, että suosio, jota
soin tuolle korskealle petturille, olisi johtunut --» Mutta nyt ei hän
voinut enää jatkaa alottamaansa mahtipontiseen tapaan, vaan lausui
lempeämmin: »Mutta miksi yrittäisin pettää Sinuakin, hyvää ja viisasta
palvelijaani!»
Burleigh kumartui suutelemaan hänen kättänsä liikutettuna, ja --
harvinainen tapaus hovien aikakirjoissa -- vilpittömän myötätunnon
kyynel valahti ministerin silmästä kuningattaren kädelle.
On otaksuttavissa, että tietoisuus tämän myötätunnon omistamisesta
auttoi Elisabetia kestämään nöyryytyksensä ja hillitsemään rajattoman
suuttumuksensa; mutta enemmän vielä vaikutti häneen pelko, että hänen
kiihtymyksensä paljastaisi suurelle yleisölle sen loukkauksen ja sen
pettymyksen, jotka hän sekä naisena että kuningattarena halusi pitää
yhtä hartaasti salassa. Hän kääntyi Burleighista ja asteli ankarana
salin lattiaa edestakaisin siksi kunnes hänen kasvonsa olivat saaneet
entisen arvokkaan ilmeensä ja hänen eleensä totutun pontevan uljuutensa
takaisin.
»Hallitsijattaremme on oma jalo itsensä jälleen», kuiskasi Burleigh
Walsinghamille; »pankaa merkille, mitä hän tekee, mutta varokaa
vastustamasta häntä.»
Hän lähestyi sitten Leicesteriä ja sanoi tyynesti: »Herra Shrewsbury,
me vapautamme Teidät vankinne vartioimisesta. Herra Leicester, nouskaa
ja ottakaa miekkanne -- neljännestunnin olo marsalkkamme valvonnan
alaisena, herra kreivi, ei meidän nähdäksemme ole kovin suuri
rangaistus kuukausmäärin meitä kohtaan harjoitetusta petoksesta. Me
haluamme nyt kuulla tämän asian kulun juurtajaksain.» -- Hän istuutui
tuolilleen ja sanoi: »Astukaa esiin, Tressilian, ja kertokaa mitä
tiedätte.»
Tressilian suoritti pyydetyn tehtävän jalomielisesti vaijeten niin
paljon kuin mahdollista kaikesta, mikä koski Leicesteriä, ja sivuuttaen
esimerkiksi kokonaan senkin seikan, että he olivat aivan äskettäin
kahdesti miekkoja mitelleet. On hyvin luultavaa, että hän siten teki
kreiville hyvän palveluksen; sillä jos kuningatar olisi sillä hetkellä
keksinyt jotakin, minkä nojalla hän olisi saattanut purkaa vihaansa
häneen paljastamatta tunteita, jotka tuottivat hänelle häpeää, olisi
kreivin ehkä käynyt huonosti. Tressilianin lopetettua kertomuksensa oli
hän vaiti hetken aikaa.
»Me otamme Waylandin omaan palvelukseemme», virkkoi hän vihdoin, »ja
toimitamme sen pojan kirjurinvirastoomme oppimaan, millä tavalla hänen
on vastaisuudessa käsitteleminen kirjeitä. Mitä Teihin tulee,
Tressilian, niin teitte väärin, kun ette ilmoittanut meille heti koko
totuutta, ja Teidän lupauksenne olla sitä tekemättä oli sekä varomaton
että laiton. Mutta kun Te taas toiselta puolen olitte antanut sananne
sille onnettomalle naiselle, oli miehen ja ritarin velvollisuus se myös
pitää; ja yleensä me kunnioitamme Teitä käyttäytymisenne takia tässä
asiassa. -- Herra kreivi, nyt on Teidän vuoronne kertoa meille totuus,
tapa, joka viime aikoina näyttää käyneen Teille liiankin vieraaksi.»
Ahdistavin kyselyin sai kuningatar vähitellen kiskotuksi hänen
huuliltaan koko tarinan hänen ensimäisestä tutustumisestaan Amy
Robsartiin -- heidän avioliitostaan -- hänen mustasukkaisuudestaan --
syistä, joihin se perustui, ja monista muista seikoista. Tämä
synnintunnustus, sillä siksihän sitä voitanee sanoa, tuli kuuluville
vain katkonaisesti ja väkinäisesti, mutta oli sentään kokonaisuudessaan
totuudenmukainen, paitsi että hän jätti kokonaan mainitsematta oman
osallisuutensa tai suostumuksensa Varneyn yrityksiin kreivittären
henkeä vastaan. Ja kuitenkin oli tietoisuus tästä seikasta silläkin
hetkellä hänen sydäntään lähinnä; ja vaikka hän luottikin suuresti
Lambournella lähettämäänsä verrattain jyrkkään vastakäskyyn, oli hänen
aikomuksensa lähteä itse Cumnoriin heti kun hän vain pääsisi eroon
kuningattaresta, jonka hän arveli pian jättävän Kenilworthin.
Mutta kreivi rakensikin laskelmansa ilman vieraitaan. Hänen
läsnä-olonsa ja hänen paljastuksensa olivat kyllä katkeraa sappea hänen
ennen niin suosiolliselle valtiattarelleen. Mutta kun hän ei voinut
käyttää muita suoranaisempiakaan kostokeinoja, ymmärsi kuningatar
kiduttavansa petollista rakastajaansa näillä tiedusteluilla, ja hän
jatkoi niitä siitä syystä, välittämättä enempää tuskasta, jota hän
myöskin itse tunsi, kuin villi huolii omien käsiensä palamisesta
tarttuessaan tulikuumiin pihteihin, joilla hän repelee vangitun
vihollisensa lihaa.
Mutta vihdoin ilmaisi ylpeä kreivi vainoojiansa vastaan kääntyvän
metsäkauriin tavoin kärsivällisyytensä loppuvan. »Armollinen
Valtijatar», virkkoi hän, »minä olen paljon rikkonut -- enemmän kuin
mitä Teidän oikeutettu vihastuksenne on julistanutkaan. Kuitenkin,
armollinen Kuningatar, sallikaa minun sanoa, että jos rikkomukseni
onkin anteeksi-antamaton, ei se ainakaan ollut aiheeton, ja että jos
kauneus ja alentuva arvokkuus voivat viekoitella tavallisen ihmisen
heikon sydämen, tahtoisin minä esittää ne molemmat syiksi siihen, etten
minä paljastanut tätä salaisuutta Teidän Majesteetillenne.»
Kuningatar hämmästyi niin tätä vastausta, jonka Leicester varovasti
lausui vain hänen kuultavakseen, että hän oli hetken aikaa aivan
äänettä, ja kreivi rohkeni käyttää tätä etua hyväkseen. »Teidän
Majesteettinne, joka on antanut niin paljon anteeksi, on toivoakseni
salliva minun heittäytyä Teidän kuninkaallisen laupeutenne turviin
niiden sanojen takia, joita eilen aamulla pidettiin vain pienenä
loukkauksena.»
Kuningatar katsoi häntä lujasti silmiin vastatessaan: »Ei -- mutta,
kautta taivaan, herra kreivi, Sinun julkeutesi sivuuttaa jo kaiken
uskottavuuden ja kärsivällisyyden rajat! Mutta etpä ole siitä mitään
hyötyvä. -- Hei siellä, hyvät herrat, tulkaapas kaikki kuulemaan
uutisia -- Herra Leicesterin salainen avioliitto on ryöstänyt minulta
puolison ja Englannilta kuninkaan. Hänen Jaloutensa on patriarkalinen
tavoiltaan; -- yksi nainen ei riitä hänelle kerrallaan, ja hän aikoi
kunnioittaa meitä sivu-aviolla. Eikö tämä ole sentään liian hävytöntä
-- etten minä voi osoittaa hänelle muutamia tavallisen hovisuosion
merkkejä, kun hänen jo pitää luulla käteni ja kruununi olevan hänen
käytettävissään? -- Te toivoakseni luulette minusta sentään parempaa;
ja minä voisin sääliäkin tätä kunnianhimoista miestä kuin lasta, jonka
käsiin on saippuakupla hajonnut. Me menemme valtaistuinsaliin -- herra
Leicester, me käskemme Teitä pysyttelemään aivan lähettyvillämme.»
Jännitetty odotus vallitsi koko salissa, ja suunnaton olikin kaikkien
hämmästys, kun kuningatar sanoi likeisimmilleen: »Kenilworthin juhlat
eivät ole vielä lopussa, hyvät herrat ja naiset -- meidän on vielä
viettäminen sen jalon omistajan häitä.»
Nousi yleinen kummastelun kohina.
»Se on totta, siitä annamme kuninkaallisen sanamme», jatkoi Elisabet;
»hän on pitänyt sitä meiltäkin salassa, yllättääkseen meidät sillä
uutisella juuri täällä ja tällä hetkellä. Minä näen Teidän olevan aivan
kuolemaisillanne uteliaisuudesta, saadaksenne tietää, kuka on
onnellinen morsian -- hän on Amy Robsart, sama, joka kevätleikin
täydentämiseksi esiintyi eilisessä pilanäytelmässä herra kreivin
palvelijan Varneyn vaimona.»
»Jumalan nimessä, armollinen Valtijatar», rukoili kreivi lähestyen
häntä, kasvoilla omituinen nöyryyden, kiukun ja häpeän ilme, ja puhuen
niin hiljaa ettei kukaan muu häntä kuullut, »ottakaa pääni, kuten
vihassanne uhkasitte, mutta säästäkää minulta nämä herjaukset! Älkää
ajako kaatuvaa miestä epätoivoon -- älkää polkeko murskattua matoa!»
»Matoako, herra kreivi?» vastasi kuningatar samalla tavalla; »ei,
käärme on jalompi matelija ja sopivampi tähän kohtaan -- se kylmä kyy,
jonka tunnette ja jota lämmitettiin eräällä povella --»
»Itsenne tähden -- minun tähteni, armollinen kuningatar», puhui kreivi,
»niin kauvan kun minulla on vielä edes hiukan järkeä jäljellä --»
»Puhukaa kovempaa, herra kreivi», sanoi Elisabet, »ja pysykää hieman
etäämmällä, jos suvaitsette -- henkäyksenne kostuttaa kaularöyhelömme,
Mitä Te meiltä pyydätte?»
»Lupaa matkustaa Cumnoriin», vastasi onneton kreivi nöyrästi.
»Morsiantanne hakemaanko ehkä? -- Aivan niin -- sehän on luonnollista
ja oikein -- sillä me olemme kuulleet häntä kohdeltavan siellä
huolimattomasti. Mutta, herra kreivi, Te ette lähde itse -- me olemme
aikoneet viipyä vielä muutamia päiviä tässä Kenilworthin linnassa, ja
olisihan hieman epäkohteliasta isännän poistua meidän täällä
ollessamme. Luvallanne puhuen, me emme voi ajatellakaan joutua
sellaiseen häpeään alamaistemme silmissä. Tressilian saa lähteä
Cumnoriin Teidän sijastanne sekä hänen mukanaan joku meidän
palvelevista aatelismiehistämme, jottei herra Leicesterin jälleen
tarvitse ruveta mustasukkaiseksi vanhalle kilpakosijalleen. -- Kenen
haluaisit ottaa mukaasi matkalle, Tressilian?»
Tressilian nimesi nöyrästi ja kunnioittavasti Raleighin.
»Taivaan nimessä, hyvinpä valitsit!» jatkoi kuningatar. »Kaiken lisäksi
on hän vielä nuori ritari, ja ylhäisen naisen vapauttaminen vankeudesta
on erinomaisen sopiva ensi seikkailuksi. -- Sillä Cumnorin kartano ei
ole paljoakaan vankilaa parempi, se Teidän tulee tietää, hyvät herrat
ja naiset. Sitäpaitsi on siellä muutamia roistoja, jotka me mielellämme
toimittaisimme varmaan talteen. Te varustatte heille, herra sihteeri,
tarpeelliset valtakirjat, niin että he voivat vangita Rikhard Varneyn
ja erään Alascon joko kuolleina tai elävinä. Ottakaa tarpeeksi väkeä
mukaanne, hyvät herrat, -- tuokaa se rouva tänne kaikella kunnialla --
älkää hukatko aikaa, ja Jumala kanssanne!»
He kumarsivat ja lähtivät salista.
Kuka onkaan kuvaileva, miten sen päivän loppupuoli kulutettiin
Kenilworthissa? Kuningatar, joka näytti jääneen sinne vain saadakseen
nöyryyttää ja kiusata Leicesterin kreiviä, osoittautui tässä
naisellisessa kostotoimessa yhtä taitavaksi kuin kansansa viisaassa
hallitsemisessa. Hänen seurueensa huomasi pian, miltä suunnalta tuuli
puhalsi, ja omien loistavain varustelujensa keskellä kävellessään sai
Kenilworthin herra jo omassa linnassaan taipua epäsuosioon joutuneen
hovimiehen kohtaloon ja pitää hyvänään kaikkoavien ystäväinsä
puolittaisen halveksumisen ja kylmäkiskoisuuden ja julkisten ja
tunnustettujen vihollistensa huonosti salatun riemun. Sussex suoran
sotilasluonteensa, Burleigh ja Walsingham harkitsevan, varovaisen
terävänäköisyytensä ja muutamat naiset sukupuolelleen ominaisen
säälittelyn johtamina olivat ainoat henkilöt koko taajassa hovissa,
jotka kohtelivat häntä aivan samoin kuin aamullakin.
Niin suuresti oli Leicester tottunut pitämään hovisuosiota elämänsä
pää-asiallisimpana tarkoitusperänä, että kaikki muut tunteet hukkuivat
ajaksi siihen raatelevaan tuskaan, mitä hänen korskea henkensä kärsi
näistä häntä vastaan tähdätyistä pikkumaisista loukkauksista ja
harkitusta halveksimisesta; mutta kun hän poistui yöksi omaan
huoneeseensa, osui hänen silmiinsä se pitkä, kaunis hiuskiehkura, joka
oli ympäröinyt Amyn kirjettä ja joka nyt herätti vastalumon voimalla
jalompia ja hellempiä tunteita hänen sydämeensä. Hän suuteli sitä
tuhansin kerroin; ja ajatellessaan, että hänen vallassaan oli milloin
tahansa paeta näitä nöyryytyksiä, joita hän oli tänään saanut kestää,
vetäytymällä arvokkaaseen, jopa ruhtinaalliseen yksinäisyyteen tulevan
elämänsä kauniin, rakastetun kumppanin kera, tunsi hän voivansa
kohoutua sen koston yläpuolelle, mitä Elisabet oli suvainnut alentua
harjoittamaan.
Seuraavana päivänä osoittikin kreivin koko käytös niin arvokasta
tyyneyttä, hän näytti niin innokkaasti pitävän huolta vieraittensa
mukavuudesta ja huvittamisesta, mutta huolivan sentään hyvin vähän
heidän henkilökohtaisesta käyttäytymisestään häntä kohtaan, hän näytti
pysyttelevän niin kunnioittavan etäällä Elisabetista, mutta kuitenkin
kantavan niin kärsivällisesti hänen raatelevaa vihastustansa, että
Elisabet alkoi kohdella häntä toisin ja kylmänä ja kaukaisena
pysyenkin lakkasi ainakin häntä suoranaisesti loukkaamasta. Hän
huomauttikin sentähden verrattain terävästi muillekin, jotka luulivat
tekevänsä hänen mielikseen esiintymällä halveksivasti ja
piittaamattomasti kreiviä kohtaan, että niin kauvan kuin he viipyivät
Kenilworthissa, tuli heidän osoittaa vieraille kuuluvaa kohteliaisuutta
linnan herralle. Sanalla sanoen, asema oli niin muuttunut
kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, että useat kokeneemmat ja
kaukonäköisemmät hovimiehet uumoilivat Leicesterin hyvin mahdollisesti
pääsevän uudelleen suosioon, ja että he tarkistivat sen mukaan
käytöksensä häntä kohtaan ikäänkuin jonakin päivänä lukeakseen
ansiokseen sen seikan, etteivät olleet hyljänneet häntä vastoinkäymisen
hetkenä. On kuitenkin jo aika jättää nämä hovijuonittelut ja lähteä
Tressilianin ja Raleighin matkaan.
Heidän joukkueessaan oli kuusi miestä; sillä paitsi Waylandia oli
heillä mukanaan muuan kuninkaallinen airut ja kaksi vahvaa palvelijaa.
Kaikki olivat hyvin aseistettuja ja ratsastivat niin nopeasti
kuin kohtuullisesti voivat hevosiltaan, joilla oli pitkä matka
kestettävänään. He koettivat saada jonkunlaista tietoa Varneysta ja
hänen joukostaan tiensä varsilta, mutta eivät siinä onnistuneet, tämä
kun oli kulkenut yöllä. Eräässä pienessä kylässä noin kuudentoista
peninkulman päässä Kenilworthista, missä he syöttivät hevosiaan, astui
muuan köyhännäköinen hengenmies, seudun kappalainen, vaatimattomasta
majastaan ja kysyi, oliko heidän joukossaan ketään haavatiedon
tuntijaa, pyytäen häntä siinä tapauksessa katsomaan erästä kuolevaa
miestä.
Entisen ammattinsa nojalla lupasi Wayland koettaa parastaan, ja
opastaessaan häntä paikalle kertoi kappalainen, että miehen olivat
löytäneet maantieltä noin peninkulman päässä kylästä edellisen aamun
töihinsä menevät talonpojat ja että hän, kappalainen, oli suonut
hänelle suojaa kattonsa alla. Hän oli saanut ampumahaavan, joka näytti
ilmeisesti kuolettavalta, mutta oliko hän saanut sen tappelussa vaiko
rosvojen pyssyistä, siitä ei oltu päästy selville, koska hänellä oli
ankara kuume ja hänen puheensa aivan sekavaa. Wayland astui pimeään,
matalaan huoneeseen, ja heti kun kappalainen oli vetänyt uutimet
syrjään, tunsi hän potilaan vääntyneistä kasvoista Mikael Lambournen
piirteet. Lähtien muka hakemaan jotakin puuttuvaa tarve-ainetta
ilmoitti Wayland kiiruusti matkatovereilleen tämän kummallisen seikan,
ja pahaa aavistavan pelon täyttäminä riensivät sekä Tressilian että
Raleigh kappalaisen taloon katsomaan kuolevaa miestä.
Heidän sinne ehtiessään kamppaili onneton jo kuoleman kanssa, eikä
häntä olisi voinut enää pelastaa parempikaan lääkäri kuin Wayland,
sillä kuula oli lävistänyt kokonaan hänen ruumiinsa. Hän näytti sentään
olevan ainakin osaksi tajussaan, sillä hän tunsi Tressilianin ja
ilmaisi merkeillä pyytävänsä häntä kumartumaan vuoteensa yli.
Tressilian totteli, ja hetken aikaa epäselvästi mutistuaan jotakin,
mistä saattoi eroittaa vain Varneyn ja Leicesterin kreivittären nimet,
neuvoi Lambourne häntä kiiruhtamaan, muuten tulisi hän liian myöhään.
Turhaan koetti Tressilian saada potilaalta enempiä tietoja; hän näytti
rupeavan hourailemaan, ja kun hän jälleen merkillä käänsi Tressilianin
huomion puoleensa, tapahtui se vain hänen pyytääkseen Tressiliania
ilmoittamaan hänen enolleen Giles Goslingille, »Mustan Karhun»
isännälle, että hän oli lopultakin kuollut ilman saappaitaan. Ja ankara
kouristus toteuttikin muutamia minuutteja jälkeenpäin hänen sanansa,
eivätkä matkustajat tästä kohtauksesta muuta ymmärtäneet kuin että
hänen viimeiset viittauksensa vain vahvistivat sitä aavistelevaa
pelkoa, jota he olivat jo kauvan tunteneet kreivittären kohtalon
suhteen ja joka sai heidät jatkamaan matkaansa mahdollisimman nopeasti
ja vaatimaan kuningattaren nimessä uusia hevosia entisten uuvuttua.