Kolmasti kuolinkello soi.
Käy huuto läpi ilmojen;
Kolmasti korppi leuhakoi
Yli Cumnorin tornien.
_Mickle_.
Meidän on nyt palaaminen siihen kertomuksemme osaan, missä viittasimme
Varneyn Leicesterin kreivin valtuuttamana ja kuningattarenkin luvalla
varustettuna kiiruhtaneen estämään kavaluutensa paljastumista
toimittamalla kreivittären pois Kenilworthin linnasta. Hän oli ensin
aikonut matkustaa vasta varhain aamulla, mutta peljäten kreivin voivan
sillä välin muuttaa mieltänsä ja pyrkivän toistamiseen puhuttelemaan
kreivitärtä päätti hän kaikkien ilmitulemisen ja tuhon mahdollisuuksien
varalta lähteä heti paikalla. Sitä varten käski hän puheilleen
Lambournea, mutta sai rajattomaksi harmikseen kuulla luotettavan
palvelijansa urkeutuneen juomaretkelle läheiseen kylään tai jonnekin
muuanne. Hänen palaamistaan odotellen määräsi ritari Rikhard, että
hänen oli heti valmistautuminen matkaan ja kiiruhtaminen hänen
jälkeensä, jos hän tulisi vasta hänen lähdettyään.
Sillä välin käytti Varney tehtäviinsä erästä Robin Tider-nimistä
palvelijaa, jolle Cumnorin kartanon salaisuudet olivat jo kutakuinkin
tunnettuja, hän kun oli käynyt siellä useammin kuin yhden kerran
kreivin mukana. Tämän miehen, jonka luonne oli Lambournen luonteen
kaltainen, vaikkei hän ollutkaan niin ripeä, elleihän sitten taas niin
heittiömäinenkään kuin Lambourne, käski Varney toimittamaan kolme
satuloitua ratsua ja hevospurilaat takaportille. Hänen vaimonsa
hourupäisyys, johon nyt yleisesti uskottiin, oli riittävänä selityksenä
hänen salaiseen poistamiseensa linnasta, ja hän toivoi saman selityksen
tepsivän siinäkin tapauksessa, että onneton Amy tekisi vastusta tai
huutaisi. Anton Fosterin apu oli välttämätön, ja hän lähti nyt sitä
tavoittamaan.
Tämä jo luonnostaan niin juro ja epäseurallinen mies, joka vielä
lisäksi oli hieman väsynyt ratsastuksestaan Cumnorista Warwickshireen
tuomaan uutisia kreivittären paosta, oli jo varhain poistunut juhlijain
tungoksesta ja noussut huoneeseensa, missä hän nukkui, kun Varney,
täydellisessä matkakunnossa ja salalyhty kädessä astui sinne. Hän
pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan, mitä hänen liittolaisensa jupisi
unissaan ja eroitti selvästi sanat: »_Ave Maria -- ora pro nobis_
-- Ei -- ei se niin ole -- päästä meitä pahasta -- niinhän se
kuuluukin.»
»Se raukka rukoilee unissaan», puheli Varney itsekseen, »ja sekoittaa
toisiinsa vanhan ja uuden uskonsa -- Hän tulee kyllä tarvitsemaan
enemmänkin rukouksia ennenkuin hän minusta eroon pääsee. -- Ho hoi!
pyhä mies -- autuas katuja! -- Herää -- herää! -- Piru ei ole Sinua
vielä karkoittanut palveluksestaan.»
Kun Varney samalla ravisteli nukkujaa käsivarresta, muutti se hänen
ajatustensa suunnan ja hän karjui: »Varkaita! -- varkaita! Minä
puolustan kultaani henkeen ja vereen asti -- suurella vaivalla
ansaittua kultaani, joka on tullut minulle niin kalliiksi. -- Missä on
Janet? -- Onko Janet turvassa?»
»Riittävässä turvassa, Sinä mylvivä hölmö!» ärjäisi Varney; »etkö Sinä
jo häpeä tuota kirkumistasi?»
Samassa Foster heräsi täydellisesti, nousi istualleen vuoteeseensa,
kysyi Varneylta tämän näin sopimattomaan aikaan sattuvan vieraskäynnin
tarkoitusta ja lisäsi: »Se ei tiedä mitään hyvää.»
»Väärä ennustus, kaikkein pyhin Antonius», vastasi Varney; »se tietää,
että hetki on tullut muuttaa verotilasi vapaaläänitykseksi -- Mitäpäs
siihen sanot?»
»Jos olisit puhunut siitä minulle kirkkaalla Jumalan päivällä», virkkoi
Foster, »olisin minä riemastunut -- mutta katsellessani tällä synkällä
hetkellä ja tässä himmeässä valossa Sinun kalpeita kasvojasi, jotka
ovat niin kaameassa ristiriidassa pilailevien sanojesi kanssa, en saata
olla ajattelematta enemmän työtä, johon minun on nyt ryhtyminen, kuin
palkkiota, jonka siitä voin saada.»
»Joutavia, typerä narri, Sinunhan tulee vain saattaa suojattisi
takaisin Cumnoriin.»
»Siinäkö tosiaankin kaikki?» kysyi Foster; »Sinä näytät niin kalman
kalpealta, eivätkä Sinuun pienet pysty -- siinäkö tosiaankin kaikki?»
»Siinä -- ja ehkäpä joku pikkuseikka lisäksi», vastasi Varney.
»Ah! siinäpä se on: joku pikkuseikka lisäksi!» jatkoi Foster; »ja Sinä
näytät yhä kalpeammalta ja kalpeammalta!»
»Älä huolehdi minun kasvoistani», tiuskaisi Varney, »ethän Sinä niitä
selvään näekään tässä viheliäisessä valossa. Ylös työhön ja toimeen! --
ajattele Cumnorin kartanoa -- ajattele vapaaläänitystäsi -- Sittenhän
Sinä voit toimittaa jokaviikkoisia rukoushetkiä ja sen lisäksi varustaa
Janetin oikein vapaaherran tyttären myötäjäisillä. -- Seitsemänkymmentä
puntaa ja ylikin.»
»Seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa, viisi killinkiä ja viisi ja puoli
penniä, lukematta metsän arvoa», oikaisi Foster; »ja saanko minä sen
kaiken vapaaläänitykseksi.»
»Kaikki, mies -- oravineen päivineen -- mustalainen ei ole taittava
luutaakaan -- poika ei ole ryöstävä linnun pesääkään maksamatta Sinulle
sakkoa. -- Niin on asia -- mutta suorihan nyt äkkiä päällesi -- hevoset
ja kaikki ovat jo valmiina, paitsi tuo kirottu roisto Lambourne, joka
kiertelee ties millä saatanallisilla retkillään.»
»Niinpä niin, ritari Rikhard», virkkoi Foster, »ettepä Te ottanut
neuvostani vaaria. Minähän aina sanoin Teille, että se kurja
juopporatti jättää Teidät pulaan juuri tärkeimmällä hetkellä. Ja
kuitenkin olisin minä hankkinut Teille erään raittiin, kunnon
nuorukaisen.»
»Varmaankin jonkun hidaspuheisen, pitkäpiimäisen oman veljeskuntasi
jäsenen? -- Kyllä me tarvitsemme vielä sitäkin väkeä, mies -- Taivaan
kiitos, me voimme käyttää kaikenlaisia työntekijöitä. -- Aivan oikein
-- älä unohda pistoleitasi. -- Tule nyt, niin lähdetään.»
»Mihin?» kysyi Anton.
»Kreivittären huoneeseen -- ja, muista -- hänen täytyy tulla mukaamme.
Sinuahan eivät pienet kirkumiset pelästyttäne?»
»Eivät, jos vain voidaan raamatun sanoilla todistaa se teko
välttämättömäksi; ja kirjoitettuhan on: 'vaimot, olkaat miehillenne
alamaiset.' Mutta tukevatko meitä herra kreivin käskyt, jos meidän
tulisi pakko käyttää väkivaltaa?»
»Vaiti, mies! tässä on hänen sinettisormuksensa», vastasi Varney; ja
kumottuaan siten liittolaisensa vastaväitteet meni hän Fosterin kanssa
Hunsdonin huoneisiin, ilmoitti vartijalle aikomuksensa, näytti
kuningattaren ja Leicesterin kreivin lupakirjat ja astui niin
onnettoman kreivittären kammioon.
Saattaa kuvitella Amyn kauhistuksen, kun hän kuurottaisesta
uinailustaan hätkähtäen näki vuoteensa vieressä Varneyn, miehen, jota
hän eniten pelkäsi ja vihasi koko maailmassa. Olihan hänellä sentään
edes se lohdutus, ettei hän ollut yksin, vaikka hänen olikin paljon
syytä pelätä hänen juroa kumppaniansakin.
»Rouva», sanoi Varney, »tässä ei ole aikaa muodollisuuksiin.
Leicesterin kreivi, täysin punnittuaan hetken vaatimukset, lähettää
Teille käskynsä heti paikalla suoriutumaan meidän kanssamme
paluumatkalle Cumnoriin. Katsokaa, tässä on hänen sinettisormuksensa
hänen kiirehtivän ja ehdottoman tahtonsa merkiksi.»
»Sinä valehtelet!» huudahti kreivitär, »Sinä olet varastanut tuon
todistuskappaleen -- sillä Sinä kykenet mihin konnantyöhön tahansa,
mustimmasta alhaisimpaan!»
»Minä puhun totta, rouva», vastasi Varney, »niin totta, että ellette Te
nouse heti paikalla ja suoriu meitä seuraamaan, täytyy meidän pakottaa
Teidät noudattamaan käskyjämme.»
»Pakottaa! -- Sinä et uskalla mennä niin pitkälle, niin halpamainen
kuin Sinä oletkin», huudahti onneton kreivitär.
»Sepä nähdään, rouva», vastasi Varney, joka oli päättänyt peloittelun
olevan ainoan keinon hänen ylpeän sisunsa masentamiseksi; »jos Te
päästätte asiat niin pitkälle, olette Te saava minusta hieman
kovakouraisen kamaripalvelijan.»
Tämän uhkauksen kuultuaan kirkaisi Amy niin hirveästi, että ellei häntä
olisi yleiseen pidetty hulluna, olisivat Hunsdon ja muut heti
rientäneet hänen apuunsa. Mutta huomattuaan huutojensa hyödyttömyyden
rukoili hän Fosteria mitä liikuttavimmin sanoin, niin totta kuin hänen
tyttärensä Janetin kunnia ja puhtaus olivat hänelle kalliit, estämään,
ettei hänelle tehtäisi niin raakaa väkivaltaa.
»Minkäpäs sille voi, rouva, vaimojen on totteleminen miehiänsä --
sanassakin se sanotaan», vastasi Foster; »mutta jos Te nyt pukeudutte
ja tulette mukaan kaikessa rauhassa, ei ole kukaan koskeva Teihin
sormellakaan niin kauvan kuin minä jaksan pistolin liipasimesta vetää.»
Nähdessään, ettei apua tullut, ja rauhoituttuaan hieman Fosterin
karkeista sanoistakin, lupasi kreivitär nousta ja pukeutua, jos he
poistuisivat siksi ajaksi huoneesta. Varney vakuutti hänelle samalla,
että he tulisivat kohtelemaan häntä kaikella avuliaisuudella ja
kunnialla ja lupasi itse pysyä hänestä loitolla, koska hän nyt kerran
ei voinut sietää häntä, sekä lisäsi hänen puolisonsa tulevan Cumnorin
kartanoon kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa heidän sinne
saapumisestaan.
Tämän vakuutuksen tyynnyttämänä, niin vähän kuin hän katsoikin voivansa
siihen luottaa, pukeutui onneton Amy sen salalyhdyn valossa, minkä
miehet olivat jättäneet hänelle huoneesta lähtiessään.
Itkien, vapisten, rukoillen suki onneton kreivitär vaatteita ylleen --
miten erilaiset olivatkaan nyt hänen tunteensa kuin ennen
koristellessaan itseään koko tajutun kauneutensa loistossa! Hän koki
venyttää varustautumistaan niin pitkälle kuin suinkin, kunnes hänen
Varneyn kärsimättömyyden peloittamana täytyi selittää olevansa valmis
heitä seuraamaan.
Heidän juuri lähtöä hankkiessaan vetäytyi kreivitär niin kauhistuneena
Fosterin turviin Varneyn lähetessä, että tämä jälkimäinen vannoi
ankaran valan aikovansa pysyä hänestä aina mahdollisimman loitolla.
»Jos Te vain suostutte rauhallisesti noudattamaan puolisonne tahtoa»,
jatkoi hän, »ette tule paljoakaan näkemään minua. Minä jätän Teidät
häiritsemättä sen suojelijan huomaan, jota Teidän hyvä makunne pitää
parempana.»
»Puolisoni tahtoa!» huudahti kreivitär. »Mutta se on myös Jumalan
tahto, ja se riittäköön minulle. -- Minä menen herra Fosterin mukaan
yhtä vastustelematta kuin ikinä oikea uhriteuras. Hän on ainakin isä ja
hänellä on ainakin säädyllisyyttä, elleikään inhimillisyyttä. Sillä
Sinulle, Varney, vaikka tämä sitten olisi viimeinen sanani, ovat
molemmat yhtä vieraat.»
Varney vastasi vain hänellä olevan vapauden valita ja käveli muutamia
askeleita heidän edellään tietä näyttäen; ja puoliksi nojaten
Fosteriin, puoliksi hänen kantamanaan kulki kreivitär Saintlowen
tornista takaportille, missä Tider odotti hevosineen ja purilaineen.
Kreivitär sijoitettiin vastustelematta kantotuoliin. Hän näki
tyytyväisyydekseen Fosterin ja Tiderin ratsastavan aivan purilaiden
vierellä, joita jälkimäinen ohjasi, mutta peljätyn Varneyn jäävän yhä
jälkeen ja lopulta häipyvän pimeyteen. Hetken aikaa koetti hän tien
kierrellessä pitkin järven rantaa yhä katsella noita uljaita torneja,
joiden herra hänen puolisonsa oli; sieltä ja täältä tuikutti vielä
valoja juomaveikkojen kammioista. Mutta kun tie kääntyi toiseen
suuntaan, hävisi kaikki näkyvistä, hän veti päänsä takaisin ja vaipuen
nojalleen purilaihin heittäytyi Kaitselmuksen huomaan.
Paitsi saadakseen kreivittären jatkamaan rauhassa matkaansa, halusi
Varney myös jälkeen jättäytyessään päästä kahdenkeskiseen keskusteluun
Lambournen kanssa, jota hän joka hetki odotti yhtyväksi kulkueeseen.
Hän tunsi tämän miehen ripeän, julman, päättäväisen, ahneen luonteen ja
piti häntä erinomaisen sopivana kätyrinä tuleviin tarkoitusperiinsä.
Mutta he olivat ratsastaneet jo kymmenen peninkulmaa, ennenkuin hän
kuuli takanaan hevosen kavioiden kiirehtivää kopinaa ja näki Mikael
Lambournen rinnallaan.
Hänen viipymisestään kiukustuneena otti Varney heittiömäisen
palvelijansa vastaan tavallista katkerammin soimauksin. »Sinä
humalainen konna», jyristi hän, »laiskottelusi ja tuo järjetön
juopottelusi vievät Sinut hirteen ennen pitkää; enkä minä puolestani
välittäisi, vaikka se tapahtuisi hyvinkin pian!»
Lambournen oli pöyhistänyt tavallistaan mahtavammaksi ei ainoastaan
ylenmääräinen viinin juominen, vaan myöskin se tavallaan tuttavallinen
keskustelu, mikä hänellä oli juuri ollut kreivin kanssa, sekä
salaisuus, josta hän oli päässyt selville, eikä hän siis niellyt
tällaisia herjasanoja totutulla nöyryydellään. »Minä en siedä
parhaankaan kannusjalkaisen ritarin hävyttömyyksiä, minä», pauhasi hän.
»Leicesterin kreivi pidätti minua erään tärkeän asian takia, ja sen
täytyy riittää Teillekin, joka olette vain palvelija niinkuin minäkin.»
Varney hämmästyi suuresti hänen tavatonta kopeuttaan; mutta lukien sen
väkijuomien syyksi antoi hän sen mennä ikäänkuin huomaamatta ja alkoi
tutkistella sitten Lambournelta, halusiko tämä auttaa kreiviä
raivaamaan tieltään hänen kohoamistaan vastustavan esteen, koska kreivi
sitten valtaan päästyään voisi palkita uskolliset apulaisensa niin
runsaasti kuin nämä vain haluaisivat. Ja kun ei Mikael Lambourne
näyttänyt ymmärtävän hänen viittailujaan, selitti hän suoraan »noiden
purilaiden lastin» siksi haitaksi, joka oli poistettava.
»Katsokaas, ritari Rikhard, ja niin edespäin», vastasi Mikael, »toiset
ovat viisaampia kuin toiset, se on yksi asia, ja toiset ovat pahempia
kuin toiset, se on toinen. Minä tiedän armollisen herran mielipiteen
tästä asiasta paremmin kuin Sinä, sillä hän on uskonut minulle kaikki
täydellisesti. Tässä ovat hänen käskynsä, ja hänen viimeiset sanansa
olivat: 'Mikael Lambourne' -- sillä Hänen Korkeutensa puhuttelee minua
niinkuin jaloa miekan miestä ainakin eikä käytä sellaisia nimityksiä
kuin 'humalainen konna' ynnä muita sentapaisten ihmisten lauseparsia,
jotka eivät tiedä, miten näyttää uutta arvoaan -- 'Varneyn', sanoo hän,
'tulee kohdella kreivitärtäni mitä suurimmalla kunnioituksella -- minä
lähetän Teidät sitä valvomaan, Lambourne', sanoo Hänen Korkeutensa, 'ja
Teidän pitää tuoman häneltä minun sinettisormukseni viipymättä
takaisin.'»
»Niinkö», vastasi Varney, »sanoiko hän tosiaankin niin? Sinähän tiedät
siis kaikki?»
»Kaikki -- kaikki -- ja Sinä tekisit viisaasti lyöttäytyessäsi minun
ystäväkseni niin kauvan kuin tässä vielä ilmat kauneina pysyvät.»
»Ja oliko ketään muita saapuvilla, kun armollinen herra tuota puhui?»
kysyi Varney.
»Ei sieluakaan», vastasi Lambourne. »Luuletko Sinä armollisen herran
uskovan sellaisia asioita muille kuin sellaisille koetelluille toimen
miehille kuin minullekin?»
»Hyvin totta», myönsi Varney; ja vaijeten tähysteli hän kuun valaisemaa
tietä. He ratsastivat pitkin avaraa, autiota nummea. Purilaat olivat
ainakin peninkulman päässä, eikä niitä enää näkynyt eikä kuulunut. Hän
katsahti taakseen ja näki vain kuun kirkastaman tasangon, mutta ei
ainuttakaan ihmisolentoa. Hän jatkoi keskusteluaan Lambournen kanssa:
»Ja aijotko Sinä nyt nousta isäntääsi vastaan, joka on opastanut Sinut
tälle hovisuosion uralle -- jonka oppilas Sinä olet ollut, Mikael --
joka on selittänyt Sinulle hovijuonittelujen syvänteet ja matalikot?»
»Älä sano minua Mikaeliksi!» kiukutteli Lambourne; »minulla on
sellainen nimi, että sen eteen kehtaa panna herran yhtä hyvin kuin
jonkun toisenkin; ja mitä muuhun tulee, niin jos minä olen ollut
oppilas, niin on nyt oppi-aikani loppunut, ja minä aijon toimia omin
päin.»
»Tästä saat palkkasi ensin, Sinä hölmö!» huusi Varney ja ampui
pistolilla, jota hän oli jo kotvan aikaa pitänyt kädessään, läpi
Lambournen ruumiin.
Onneton putosi hevosensa selästä äännähtämättäkään; Varney laskeutui
satulasta, tyhjensi hänen taskunsa ja käänsi ne nurin, jotta hän
näyttäisi rosvojen surmaamalta. Hän korjasi haltuunsa kreivin kirjeen,
joka olikin hänen tärkein etsittävänsä, mutta otti myös Lambournen
kukkaron, jossa oli vielä jäljellä muutamia hänen juomahimonsa
säästämiä kultarahoja, ja omituisten tunteiden painostamana piteli hän
sitä kädessään vain niin kauvan kunnes ehti eräälle pienelle joelle,
joka kävi poikki tien ja johon hän viskasi sen niin etäälle kuin
suinkin jaksoi. Sillä tavalla voivat vielä vaikuttaa jo näennäisesti
kokonaan tukahutetun omantunnon jätteet, että tämäkin julma ja
häikäilemätön mies olisi tuntenut tehneensä häpeällisen työn, jos olisi
pistänyt taskuunsa nuo muutamat sille kurjalle heittiölle kuuluneet
rahat, jonka hän oli juuri niin säälimättä ottanut hengiltä.
Murhaaja latasi jälleen pistolinsa, puhdistettuaan lukon ja piipun
äskeisen laukauksen jäljiltä, ja lähti rauhallisesti tavottamaan
purilaita, tyytyväisenä ajatellen, että hän oli nyt niin taitavasti
raivannut tieltään hänen moniin juoniinsa perehtyneen vaarallisen
todistajan ja käskykirjeen tuojan, vaikkei hänellä tosin ollut
aikomustakaan kirjeen sisältämiä ohjeita noudattaa, koska hän nyt
saattoi sanoa, ettei hän ollut sitä koskaan saanutkaan.
Matkan loppu-osa kuljettiin niin nopeasti, että selvään näkyi, kuinka
vähän välitettiin onnettoman kreivittären terveydestä. He pysähtyivät
vain sellaisiin paikkoihin, missä he olivat täydellisiä isäntiä ja
missä he otaksuivat valmiiksi varatun kertomuksensa hullusta rouva
Varneysta saavan kerkeitä uskojia, jos kreivitär olisi yrittänyt vedota
niiden harvojen henkilöiden sääliväisyyteen, jotka pääsivät häntä
näkemään. Mutta Amy ei havainnut mahdollisuuden varjoakaan herättää
niiden mielenkiintoa, joiden puoleen hän saattoi kääntyä, ja lisäksi
kauhistutti häntä Varneyn läheisyys niin paljon, ettei hän uskaltanut
rikkoa sitä ankaraa kieltoa, jolla hän sai matkustaa ilman hänen
seuraansa. Kun Varney oli usein kreivin aikaisemmilla salaisilla
matkoilla Cumnoriin kulkenut samaa tietä ja näyttänyt mahtinsa,
toimitettiin hänelle tarvittaessa nopeasti varahevosia, niin että he
lähenivät Cumnorin kartanoa seuraavana yönä Kenilworthista lähtönsä
jälkeen.
Tällöin ratsasti Varney purilaiden perään, kuten usein matkan varrella,
ja kysyi: »Mitä hän tekee?»
»Hän nukkuu», vastasi Foster; »toivoisinpa jo olevamme perillä -- hänen
voimansa ovat lopussa.»
»Kyliä lepo hänet parantaa», virkkoi Varney. »Hän on kohta nukkuva
sikeästi ja kauvan -- meidän täytyy miettiä, mihin saamme hänet
turvallisesti sijoitetuksi.»
»Hänen omaan huoneustoonsa tietysti», vastasi Foster. »Minä lähetin jo
Janetin tätinsä luo, ensin häntä perin pohjin nuhdeltuani, ja ne eukot
siellä kartanossa ovat uskollisuus itse -- he vihaavat tätä rouvaa
sydämensä pohjasta.»
»Me emme rupea kuitenkaan heihin luottamaan, ystäväni Anton», virkkoi
Varney; »meidän täytyy majoittaa hänet siihen lujaan kammioon, missä
Sinä säilytät kultaasi.»
»Kultaani!» huudahti Anton hyvin levottomana; »mitä kultaa minulla nyt
olisi? -- Jumala minua auttakoon, minullahan ei ole kultaa lainkaan --
minä niin mielelläni toivoisin olevan, mutta kun ei ole.»
»Vieköön Sinut hiisi, moisen typerän elukan! -- kuka nyt ajattelee
Sinun kultaasi tai siitä välittää? -- Jos minä kultaa ajattelisin, eikö
minulla olisi sadottain parempia keinoja sen saamiseen kuin Sinulla? --
Lyhyesti puhuen: Sinun makuukammiostasi, jonka Sinä olet vahvistanut
ja varustanut niin kummallisella tavalla, täytyy tulla hänen
säilytyspaikkansa; ja Sinä, vanha tolvana, saat maata rötköttää hänen
untuvapieluksillaan. -- Minä rohkenen vakuuttaa, ettei kreivi ole
milloinkaan kysyvä niiden neljän huoneen komeata sisustusta.»
Tämä viimeinen huomautus suostutti Fosterin kauppaan ja hän pyysi vain
lupaa saada ratsastaa edeltäkäsin laittamaan kaikkea kuntoon; sitten
kannusti hän hevostaan ja katosi purilaiden viereltä, kun taas Varney
jäi noin viisikymmentä askelta niistä jälkeen, niin että niiden
vartijaksi jäi Tider yksin.
Heidän saavuttuaan Cumnorin kartanoon, kysyi kreivitär Janetia ja oli
hyvin suruissaan, kun ilmoitettiin, ettei hän enää saanut
kamarineitosekseen sitä viehättävää tyttöä.
»Tyttäreni on minulle rakas, rouva», vastasi Foster äreästi; »ja minä
toivon, ettei hän oppisi hovivehkeilijäin tavoin valehtelemaan ja
karkaamaan -- hän on jo liiaksikin sellaiseen tutustunut täällä, Teidän
Armonne luvalla puhuen.»
Kreivitär, joka oli hyvin väsynyt ja aivan kauhuissaan matkansa
tapauksista, ei vastannut mitään tähän hävyttömään soimaukseen, vaan
pyysi lempeästi päästä huoneensa rauhaan.
»Niin, niin», jupisi Foster, »sehän on luonnollista; mutta, luvallanne
puhuen, Te ette nyt enää mene niihin koreisiin leikkihuoneisiinne -- Te
nukutte tänä yönä varmemmassa paikassa.»
»Haudassani, toivoakseni», virkkoi kreivitär; »ihminen vapisee vain
ajatellessaankin sielun ja ruumiin eriämistä.»
»Teillä ei minun arvatakseni ole lainkaan syytä sen takia vavista»,
vastasi Foster. »Armollinen herrahan tulee tänne huomenna, ja tottahan
Te nyt osaatte hänen kanssaan selvittää asianne.»
»Mutta tuleeko hän tänne? -- tuleeko hän tosiaankin, hyvä Foster?»
»Niinpä niin, hyvä Foster!» vastasi toinen. -- »Mutta mikähän Foster
minä olen huomenna, kun Te puhutte minusta armolliselle herralle --
vaikka kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen omasta
käskystään?»
»Olkaa Te minun suojelijani -- vaikka tylykin -- mutta suojelija joka
tapauksessa», jatkoi kreivitär. »Oi, olisipa Janet vain täällä!»
»Hänen on parempi siellä, missä hän on», vastasi Foster -- »toinenkin
Teistä riittää jo panemaan järkevänkin pään pyörälle -- mutta
haluatteko hiukan ruokaa?»
»Oi, en, en -- huoneeseeni vain -- huoneeseeni. Toivoakseni», lisäsi
hän pelokkaasti, »voin minä teljetä sen sisäpuolelta?»
»Kaikin mokomin», vastasi Foster, »sittenhän minä voin teljetä sen
ulkopuolelta»; ja ottaen kynttilän käteensä opasti hän Amya sellaiseen
rakennuksen osaan, missä tämä ei ollut vielä koskaan käynyt, ja vei
hänet ylös tavattoman korkeita portaita, toisen eukon kantaessa edellä
lamppua. Aivan mittaamattoman pitkiltä tuntuvien portaiden yläpäästä
astuivat he lyhyeen, mustalla tammilaudoituksella verhottuun, hyvin
ahtaaseen käytävään, jonka perällä näkyi vahva tammiovi; tämä ovi
päästi heidät saiturin mitä kurjimmin kalustettuun kammioon, joka vain
nimeltään erosi oikeasta vankilan kojusta.
Foster pysähtyi ovelle ja antoi kreivittärelle lampun, tarjoamatta tai
sallimatta sitä kantaneen vanhan eukon avustusta. Kreivitär ei nyt
huolinut muodollisuuksista, vaan sieppasi sen hätäisesti hänen
kädestään, sulki oven ja telkesi sen kaikin runsain lukoin ja salvoin,
joita siihen tarkoitukseen oli sisäpuolelle varattu.
Varney oli sillä välin vahtinut portaiden alapäässä, mutta kun hän
kuuli ovea suljettavan, hiipi hän varpaisillaan ylös, ja Foster
viittasi itsetyytyväisenä häntä huomaamaan erästä seinään kätkettyä
koneistoa, joka hyvin kevyesti ja hiljaa vajotti alas osan puukäytävää
nostosillan tavoin, niin että yhteys hänen tavallisen olinpaikkansa,
makuukammion, oven ja sinne johtavain korkeiden kiertorappusten ylipään
välillä tuli täydellisesti katkaistuksi. Tätä koneistoa liikutteleva
köysi oli tavallisesti makuukammiossa, koska Foster tahtoi siten
ehkäistä ketään tunkeutumasta sinne ulkoapäin; mutta kun nyt oli
pidettävä vankia siellä, oli köysikin tuotu portaiden yläpäähän ja
kiinnitetty sinne, ja sen avulla Foster erinomaisen auliisti pudotti
aavistamattoman laskuluukun alas.
Varney tarkasteli hyvin huolellisesti koneistoa ja kurkisti useammin
kuin yhden kerran kuiluun, joka ammotti laskuluukun auvettua. Se oli
pilkkopimeä ja näytti rajattoman syvältä ja ulottui, kuten Foster
kuiskaten ilmoitti liittolaiselleen, aina linnan syvimpiin
holvikomeroihin asti. Varney heitti vieläkin pitkän, tutkivan katseen
tuohon synkkään syvyyteen ja seurasi sitten Fosteria kartanon asuttuun
osaan.
Heidän saavuttuaan vastaanottohuoneeseen, josta olemme aikaisemmin
puhuneet, pyysi Varney Fosteria hankkimaan heille illallista ja
parhaimpia viinejään. »Minä lähden hakemaan Alascoa», lisäsi hän;
»meillä on hänelle hieman työtä ja meidän täytyy saattaa hänet hyvälle
tuulelle.»
Foster murisi tästä pyynnöstä, mutta ei sentään pannut vastaan. Eukko
vakuutti Varneylle, ettei Alasco ollut tuskin syönyt eikä juonut mitään
hänen isäntänsä lähdettyä matkaan, vaan eli aina työkammioonsa
suljettuna ja puheli siihen suuntaan kuin olisi koko maailman
olemassa-olo riippunut hänen tutkimuksistaan.
»Minäpä opetan hänelle, että maailmalla on häneltä muutakin
vaatimista», sanoi Varney, ottaen kynttilän ja lähtien kullantekijää
hakemaan. Hän palasi melkoisen ajan kuluttua hyvin kalpeana, mutta
entiset ivalliset uurteet poskilla ja nenänjuuressa, ja sanoi:
»Ystävämme on meiltä mennyt.»
»Kuinka! mitä tarkoitat?» huusi Foster -- »Paennutko -- kadonnutko
minun neljäkymmentä puntaani mukanaan, jotka hänen piti monistaman
tuhansin kerroin? Minä toimitan virallisen takaa-ajon!»
»Minä neuvon Sinulle varmemman tien», virkkoi Varney.
»Kuinka! minkä tien?» hätäili Foster yhä; »minä tahdon takaisin ne
neljäkymmentä puntaani -- minä luulin jo varmasti saavani pistää ne
tuhansin kerroin monistettuina kukkarooni -- minä vaadin ainakin
panostani takaisin.»
»Mene sitten ja hirtä itsesi ja syytä Alascoa perkeleen tuomio-istuimen
edessä, sillä sinne on hän toimittanut asian.»
»Kuinka! -- mitä Sinä tarkoitat -- onko hän kuollut?»
»On kun onkin», vastasi Varney; »kasvot ja ruumis ovat jo aika tavalla
turvonneet. -- Hän on paraillaan sekoitellut jotakin saatanallista
lääkettään, ja lasinaamus, jota hän aina sellaisissa tapauksissa
käytti, on nähtävästi pudonnut hänen kasvoiltaan, niin että hieno
myrkky on tunkeutunut hänen aivoihinsa ja tehnyt tehtävänsä.»
»_Sancta Maria_!» pääsi Fosterilta; -- »minä tarkoitan, Jumala
varjelkoon laupeudessaan meitä ahneudesta ja kuolemansynnistä! Eikö
hänellä ollut siellä tekeillä mitään muutoskokeiluja? Näitkö kullan
paloja sulatuskauhoissa?»
»En nähnyt, minä katselin vain sitä kuollutta raatoa», vastasi Varney;
»inhoittava näky -- hän oli jo niin turvonnut kuin kolme päivää
teloituspyörällä virunut ruumis -- Hyi hitto! saatappas tänne
viinimalja.»
»Minä lähden tästä», virkkoi Foster, »minä otan itse selkoa --» Hän
otti lampun ja riensi ovelle, mutta alkoi siinä epäröidä ja pysähtyi
lopulta kokonaan. »Etkö Sinä tulisi kanssani?» pyyteli hän sitten
Varneyta.
»Mitä varten?» kysyi Varney; »minä näin ja haistoin siellä jo tarpeeksi
kaikenlaista pilatakseni ruokahaluni. Rikoin sentään akkunan raittiin
ilman laskemiseksi -- siellä tuntui tulikiven katkua, ja koko kammio
oli niin täynnä muita yhtä tukahuttavia huuruja kuin olisi itse
paholainen siellä oleskellut.»
»Ja eiköhän siinä itse pääkehno ollutkin pelissä?» puheli Foster yhä
epäröiden; »olen kuullut sen olevan hyvin väkevän sellaisina aikoina ja
sellaisen väen apulaisena.»
»Ja vaikka siellä _olisi ollutkin_ se Sinun saatanasi, joka niin
kiusaa mielikuvitustasi», vastasi Varney, »olet Sinä täydessä turvassa,
ellei hän sitten ole maailman kohtuuttomin piru. Hän on hiljattain
saanut kaksi oivaa makupalaa.»
»Kuinka, _kaksi_ makupalaa -- mitä tarkoitat?» ihmetteli Foster --
»mitä tarkoitat?»
»Sen saat kyllä aikanaan tietää», vastasi Varney; -- »ja sitten tulevat
hänelle kohta kolmannetkin pidot -- mutta Sinun mielestäsi on kai
_hän_ liian herkullinen pala paholaisen hampaille -- hänellä pitää
kai oleman psalminsa, harppunsa ja serafiminsa.»
Anton Foster kuuli tämän ja astui hitaasti pöydän luo: »Jumalani!
Ritari Rikhard, ja täytyykö sen sitten tapahtua?»
»Täytyy, totisesti täytyy, Anton, taikka vapaaläänityksestäsi ei ole
puhettakaan», vastasi hänen järkähtämätön liittolaisensa.
»Minä uumoilin koko ajan, että sinne sitä lopultakin päädytään!» jatkoi
Foster; »mutta millä tavalla, ritari Rikhard -- millä tavalla? -- sillä
minä en koko maailmankaan hinnasta kävisi käsiksi häneen.»
»En voi Sinua moittia», vastasi Varney; »en minä itsekään liioin
haluaisi tehdä sitä -- me kaipaamme kipeästi Alascoa ja hänen
mannaansa; niin, ja sitten sitä Lambourne-koiraa.»
»Missä Lambourne sitten viipyy?» uteli Foster.
»Älä sitä kysele», neuvoi Varney; »Sinä olet kyllä hänet kerran näkevä,
jos uskosi on oikea. -- Mutta palatkaamme vakavampaan asiaamme. -- Minä
opetan Sinua, Tony, virittämään loukun hyypän pyydystämiseksi -- tuo
Sinun laskuluukkusi -- tuo Sinun leikkikalusi pysynee kai näennäisesti
turvallisena, eikö pysykin, vaikka tukeet olisikin vedetty alta pois?»
»Pysyy kun pysyykin», vakuutti Foster, »ellei vain sille astuta.»
»Mutta jos nyt armollinen rouva yrittäisi paeta sen yli, pudottaisi kai
hänen painonsa sen alas?» uteli yhä Varney.
»Hiirenkin paino siihen riittäisi», selitti Foster.
»No, hän kuolee siis aikoessaan uudelleen karata, ja mitä voimme me
siihen, Sinä enempää kuin minäkään, kunnon Tony? Menkäämme nukkumaan ja
keskustelkaamme huomenna lähemmin suunnitelmastamme.»
Seuraavana päivänä illan lähetessä vaati Varney Fosteria ryhtymään
ehdotuksen toteuttamiseen. Tider ja Fosterin vanha miespalvelija
lähetettiin jonkun tekosyyn varjolla alas kylään, ja Anton itse,
haluten muka katsoa, että kreivittärellä oli kaikkea mitä hän tarvitsi,
käväisi hänen kammiossaan. Hänen päätökseensä vaikutti niin
horjuttavasti se lempeys ja kärsivällisyys, millä kreivitär näytti
kestävän vankeutensa, ettei hän voinut olla kieltämättä häntä vakavasti
millään ehdolla astumasta huoneensa kynnyksen yli ennen Leicesterin
kreivin saapumista, »mikä», lisäsi hän, »on toivoakseni tapahtuva hyvin
pian.» Amy lupasi säyseästi alistua kohtaloonsa, ja Foster palasi
paatuneen toverinsa luo omatuntonsa puoliksi keventyneenä sitä
rasittavasta taakasta. »Minä olen varoittanut häntä», ajatteli hän;
»varmasti on vaaraton ansa, joka on asetettu linnun nähtäville.»
Hän jätti sentähden kreivittären oven telkeämättä ulkoapäin ja veti
Varneyn katsellessa pois laskuluukkua tukevat laitteet, niin että se
hädin tuskin pysyi vaakasuorassa asennossaan pelkän kiinnysvoiman
avulla. He laskeutuivat sitten alakertaan odottamaan juonensa
seurauksia, mutta saivat odottaa kauvan turhaan. Vihdoin Varney, joka
oli kävellyt edes ja takaisin kasvot viittansa peitossa, heitti sen
äkkiä sivulle ja huudahti: »Ei ole tosiaankaan vielä nähty
kylliksi typerää naista päästämään käsistään noin oivallista
pakenemistilaisuutta!»
»Ehkäpä on hän päättänyt odottaa rauhassa puolisonsa paluuta», virkkoi
Foster.
»Totta! -- aivan totta», huudahti Varney ulos syöksähtäen, »sitä en
tullut ajatelleeksikaan.»
Tuskin oli kaksi minuuttia kulunut, kun Foster, joka oli jäänyt
paikoilleen, kuuli hevosen kavioitten kopsetta pihalta ja sitten
vihellystä, joka muistutti aivan kreivin tavallista tulomerkkiä; --
silmänräpäys sen jälkeen avautui kreivittären huoneen ovi ja samassa
vajosi laskuluukku. Humahdus -- raskas jysäys -- heikkoa voihkinaa --
ja kaikki oli ohi.
Samassa huusi Varney akkunasta, äänessään sävy, joka oli kuvailematon
sekoitus kauhua ja ivaa: »Onko lintu loukussa? -- onko teko tehty?»
»Oo, Jumala meitä armahtakoon!» vastasi Anton Foster.
»Mitä siinä uriset, hölmö!» ärjäisi Varney, »toimesi on päättynyt ja
palkintosi varma. Katso holviin -- mitä näet?»
»Minä näen vain valkean vaatekasan, lumikinoksen tapaisen», vastasi
Foster. »Oi Jumala! nyt liikuttaa hän käsivarttaan!»
»Pudota jotakin hänen päälleen. -- Kultakirstusi, Tony -- se on
raskas.»
»Varney, Sinä olet ihmiseksi tullut saatana!» huudahti Foster; -- »Ei
tarvita enää mitään -- hän on mennyt!»
»Niin ovat menneet myöskin meidän vaivamme», sanoi Varney huoneeseen
astuessaan; »enpä olisi ikinä luullut osaavani niin hyvin jäljitellä
kreivin merkkivihellystä.»
»Oo, jos taivaassa kostoa on, olet Sinä sen ansainnut», vastasi Foster,
»ja se on Sinut kerran kohtaava, -- Sinä syöksit hänet turmioon juuri
hänen hellimpien tunteittensa avulla. -- Se on samaa kuin jos keittäisi
lapsen äitinsä maidossa!»
»Sinä olet uskonkiihkoinen aasi», sanoi Varney; »ajatelkaamme nyt vain,
millä tavalla tästä tietoa levitämme -- ruumiin täytyy jäädä sinne,
missä se nyt on.»
Mutta heidän konnamaisuutensa ei oltu sallittu enää kestää kauvempaa;
-- sillä heidän vielä tästä neuvotellessaan hyökkäsivät Tressilian ja
Raleigh huoneeseen, päästyään kartanoon Tiderin ja Fosterin palvelijan
avulla, jotka he olivat pidättäneet kylässä.
Anton Foster pakeni heidät nähtyään; ja kun hän tunsi kaikki vanhan
sokkeloisen talon sopet ja käytävät, ei häntä löydetty. Mutta Varney
vangittiin paikalla; ja osoittamatta lainkaan katumusta töistään,
näytti hän päinvastoin pirullisesti riemuitsevan neuvoessaan heille
murhatun kreivittären jäännökset, samalla uhmailevasti pyytäen heitä
todistamaan hänellä olleen jotakin osaa hänen kuolemaansa. Tressilian
joutui niin epätoivoisen, rajattoman surun valtaan nähdessään nämä
musertuneet, yhä vielä lämpimät jätteet olennosta, joka vielä hetki
sitten oli ollut niin rakastettava ja rakastettu, että Raleighin oli
pakko toimittaa hänet holvista väkivallalla, itse ryhtyen sitten
kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin.
Toisessa kuulustelussa ei Varney lainkaan salannut rikostaan eikä sen
vaikuttimia, esittäen suoruutensa syyksi, että vaikka useat hänen
tunnustamistaan seikoista olisivat voineet perustua hänen tekojaan
tutkittaessa vain epäluuloihin, nuo epäluulot olisivat kuitenkin
riittäneet riistämään häneltä Leicesterin luottamuksen ja kukistamaan
kaikki hänen korkealle tähtäävät kunnianhimoiset suunnitelmansa. »Minä
en ole syntynyt», sanoi hän, »elää kituuttamaan loppu-ikääni
halveksittuna hylkynä -- enkä minä myöskään aijo kuolla niin, että
minun kohtaloni valmistaisi roskakansalle juhlapäivän.»
Näiden sanojen johdosta alettiin pelätä hänen yrittävän väkivaltaa
itselleen, ja häneltä otettiin huolellisesti kaikki, millä hän olisi
voinut toteuttaa sellaisen aikomuksen. Mutta monien muinaisajan
sankarten tavoin kuljetti hän aina mukanaan pienen määrän vahvaa,
varmaankin kuuluisan Demetrius Alascon valmistamaa myrkkyä. Hän oli
nähtävästi nauttinut sitä yöllä, sillä seuraavana aamuna tavattiin
hänet hengetönnä kopistaan; eikä hän näyttänyt kovia tuskiakaan
kärsineen, sillä hänen kasvoillaan väreili vielä kuolemassakin sama
ivallinen hymy, joka oli ollut niiden ominaisimpana piirteenä hänen
eläessään. »Jumalattomalla ei ole kahleita kuollessaan», sanotaan
raamatussa.
Hänen rikostoverinsa kohtalo pysyi kauvan tuntemattomana. Cumnorin
kartano tyhjeni asukkaista heti murhan jälkeen; sillä sen huoneen
läheisyydestä, jota sanottiin rouva Dudleyn kammioksi, väittivät
palvelijat kuulevansa voihkinaa, huutoa ja muuta sellaista
yliluonnollista melua. Jonkun ajan kuluttua tuli Janetista, kun hänen
isästään ei saatu mitään tietoa, hänen omaisuutensa eittämätön
haltijatar, ja hän luovutti sen sekä kätensä Waylandille, joka nyt oli
kohonnut vakavaan asemaan, hänellä kun oli paikka Elisabetin
palveluksessa. Mutta vasta sitten kun he olivat jo molemmat maanneet
haudassa useita vuosia, toimitti heidän vanhin poikansa ja perillisensä
erinäisiä tutkimuksia Cumnorin kartanossa ja keksi salakäytävän, jota
sulki rouva Dudleyn kammion vuoteen takaa avautuva rautainen ovi ja
joka vei jonkunlaiseen holvikomeroon; sieltä tavattiin vahva, suuren
joukon kultaa sisältävä rauta-arkku, jonka kannella virui
ihmisluuranko. Anton Fosterin kohtalo oli nyt selvillä. Hän oli paennut
tähän piilopaikkaan, mutta unohtanutkin ponninlukon avaimen; ja kun hän
ei siten enää päässyt ulos komerosta, jonka hän oli niin taidokkaasti
varustanut sielunsa autuuden hinnalla hankkimansa kullan
säilytyspaikaksi, oli hän menehtynyt sinne surkealla tavalla.
Otaksuttavasti eivät palvelijain kuulemat voivotukset ja kirkaisut
olleetkaan kaikkea perää vailla, vaan olivat lähteneet juuri tämän
kurjan, kuolemantuskissaan apua ja pelastusta huutavan miehen huulilta.
Tieto kreivittären kauheasta kuolemasta teki äkkinäisen lopun
Kenilworthin juhlista. Leicester poistui hovista ja antautui pitkäksi
ajaksi katumuksensa valtaan. Mutta kun Varney oli viimeisissä
lausunnoissaan koettanut kaikin keinoin säästää isäntänsä mainetta,
sääliteltiin kreiviä pikemminkin kuin vihattiin. Kuningatar kutsui
hänet sitten hoviin takaisin; hänestä tuli uudelleen mahtava valtiomies
ja suosikki, ja hänen elämänuransa loppupuoli on kyllin tunnettu
historiasta. Mutta hänen kuolemassaan oli jotakin kostavaa, sillä,
hyvin yleisesti uskotun tarinan mukaan johtui se myrkkyannoksesta,
jonka hän itse sattui erehdyksessä nielemään, vaikka hän oli
tarkoittanutkin sen toiselle henkilölle.
Ritari Hugh Robsart kuoli pian tyttärensä jälkeen, asetettuaan
Tressilianin talonsa ja tavaransa perilliseksi. Mutta ei riippumattoman
maalaiselämän mahdollisuus eivätkä suosionlupaukset, joilla Elisabet
koetti houkutella häntä hoviin, voineet karkoittaa hänen syvää
surumielisyyttään. Minne hän menikin, kaikkialla oli hän näkevinään
edessään rakkautensa varhaisen ja ainoan esineen runneltuneen ruumiin.
Pidettyään huolta ritari Hughin, Lidcoten linnan herran perheeseen
kuuluneiden vanhojen ystäväin ja vanhojen palvelijain toimeentulosta,
astui hän vihdoin ystävänsä Raleighin kanssa laivaan matkustaakseen
Virginiaan, ja tässä vieraassa maassa kuoli hän sitten ennen aikaansa
nuorena vuosiltaan, mutta vanhana kärsimyksiltään.
Sivuhenkilöistä on meidän vain mainitseminen, että Blountin järki
kirkastui samassa määrässä kuin hänen nauharuusukkeensa vaalenivat ja
että hän täyttäessään velvollisuutensa urheana sotapäällikkönä oli
paljoa paremmin paikallaan kuin lyhyen hovi-elämänsä aikana; ja että
Flibbertigibbetin terävä äly nosti hänet sekä Burleighin että Cecilin
palveluksessa suosioon ja arvoon.