Tilaa! heponi karkaa,
Jos läheltä ruhtinaan se nähdä saa;
Runoksi totta puhuen,
Siihen aikaan sattui synty sen,
Kun suuri Lester linnassaan
Elisabetia piti vieraanaan.
_Naamionäytelmä Pöllöt -- Ben Jonson_.
Huvitus, jonka oli seuraavana päivänä määrä ilahuttaa Elisabetia ja
hänen hoviaan, olivat hänen uskollisten coventrylaistensa, heidän
vanhassa kaupungissaan jo ammoin säilyneen, muinaisiin tarinoihin ja
kronikoihin perustuvan tavan mukaan esittämät englantilaisten ja
tanskalaisten taistelut. Tässä näytelmässä esitti osa kaupungin
asukkaita saksilaisia ja toinen osa tanskalaisia, kuvastellen sekä
karkein säkein että ankarin iskuin näiden kahden uljaan kansan
kamppailuja ja englantilaisten naisten amatsonimaista urheutta, heidän
kun tarina väittää olleen innokkaimpina toimihenkilöinä yleisessä
tanskalaisia vastaan suunnatussa verilöylyssä, joka tapahtui sittemmin
heidän hävittämisensä muistojuhlaksi korotettuna päivänä armon vuonna
1012. Tämän leikin, joka oli kauvan ollut Coventryn asukkaiden
suosittuna ajanvietteenä, olivat toimittaneet lakkautetuksi erinäiset
uskonkiihkoiset, puritanilaisuuteen kallistuvat hengenmiehet, joilla
sattui olemaan melkoista vaikutusta ylempiin virkamiehiin. Mutta
kaupunkilaisten suuri enemmistö oli kääntynyt kuningattaren puoleen
anoen näyttelemis-oikeuttansa takaisin ja kunniaa saada esittää
kappaleensa hänen majesteetilleen. Ja kun tätä pyyntöä pohdittiin siinä
pienessä neuvoskunnassa, joka tavallisesti avusti kuningatarta
kiireellisten asiain ratkaisemisessa, sai se muutamien ankarampain
miesten vastustuksesta huolimatta suosion Elisabetin silmissä, sillä
kuningatar huomautti, että tuollaiset huvitukset viehättivät ilman
vähintäkään vahinkoa useata sellaistakin, joka niiden puuttuessa
käyttäisi aikansa huonompiin iloihin, ja että heidän hengelliset
paimenensa, niin kunnioitettavia kuin he olivatkin oppinsa ja
hurskautensa takia, katsoivat kuitenkin asiaa liian synkältä kannalta
saarnatessaan tällaisia laumojensa huvituksia vastaan; ja sillä oli
näytelmän esittämislupa myönnetty.
Kun oli syöty aamiainen, jota mestari Laneham nimittää taivaalliseksi
murkinaksi, riensivät kaikki hovin huomattavimmat henkilöt hänen
majesteettiaan saattaen parveketornille katselemaan molempain
taistelevain puolueitten, englantilaisten ja tanskalaisten, saapumista;
ja kun merkki oli annettu, lensi metsästyspuistoon avautuva portti
selkosen seljälleen päästääkseen ne sisään. Tuossapa he jo tulivatkin,
jalkaisin ja ratsain; sillä useat kunnianhimoiset kaupunkilaiset olivat
laittautuneet eriskummallisiin ritarien varustuksia jäljitteleviin
pukuihin, siten esittääkseen noiden kahden kansakunnan ritaristoa.
Mutta tapaturmien välttämiseksi ei heidän oltu sallittu käyttää oikeita
hevosia, vaan saivat he ratsastaa niin sanotuilla keppihevosilla, jotka
entisinä aikoina muodostivat maurilaistanssin päähuvituksen ja joita
vieläkin saadaan ihailla näyttämöllä, herra Bayesin murhenäytelmän
loppupuolella suoritetussa suuressa taistelussa. Jalkaväki seurasi myös
asiaankuuluvasti varustettuna. Koko esitystä tuli pitää jonkunlaisena
naamio-ilveilynä tai pilamukailuna komeammista näytelmistä, joihin
ylimykset ja säätyhenkilötkin ottivat osaa, parhaan tietonsa ja
taitonsa mukaan tarkasti jäljitellen kuvailemiansa henkilöitä. Tämä
tanskalaisten hävittämisen muistoksi näytelty kappale oli kokonaan
toisenluontoinen, sen esittäjät kun olivat alhaisempia henkilöitä,
joiden tavat ja käytös sitä paremmin sopivat tilaisuuteen, mitä
hullunkurisempia ja naurettavampia he itsessään olivat. Heidän
vaatetuksensa, jota kiirehtivä kertomuksemme ei salli meidän
lähemmin kuvailla, herätti myös suurta hupia, ja vaikka heidän
hyökkäys-aseillaan saattoikin mäjäytellä tukevia iskuja, niin olivat ne
kuitenkin vain pitkiä leppäseipäitä keihäiden ja jykeviä kolikoita
miekkojen asemesta; ja puolustuksekseen olivat sekä hevos- että
jalkamiehet oivallisesti varustetut muhkeilla kypäröillä ja kilvillä,
mitkä molemmat oli kyhätty paksusta nahasta.
Kapteeni Coxe, tämä Coventryn kuuluisa iloniekka, jonka laulut,
almanakat ja pennintarinat, kauniisti nahkapaperilla päällystettyinä ja
varmuuden vuoksi lujalla nuoralla sidottuina, pysyvät yhä kaikkien
vanhojen kirjojen keräilijäin ja myyjäin himotavarana, koska hän itse
kekseliäänä miehenä oli johtanut näytelmän harjoitusta ja esittämistä,
ratsasti urheasti keppihevosensa selässä englantilaisten joukkojen
etunenässä, kovin pönäkkänä ja mahtavana, kuten Laneham sanoo,
heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten sopikin kokeneen soturin, joka oli
taistellut kuningattaren isän, ankaran kuningas Henrikin johdolla
Boulognen piirityksessä. Tämä päällikkö astui, kuten oikeus ja kohtuus
vaativatkin, ensimäisenä taistelutantereelle ja kulkiessaan parvekkeen
ohi miestensä seuraamana, suuteli miekkansa pontta kuningattaren
kunniaksi ja suoritti samassa sellaisen hypyn, ettei moiseen ollut
vielä milloinkaan pystynyt mikään kaksijalkainen keppihevonen. Sitten
kulki hän kaikkine seuralaisineen, ratsumiehineen ja jalkasotilaineen
sillan tai taistelutantereen vastakkaiseen päähän, järjesti ne sinne
tottuneen taitavasti ja jäi odottamaan vastustajainsa valmistumista
rynnäkköön.
Siihen ei kulunutkaan pitkää aikaa; sillä tanskalainen hevos- ja
jalkaväki, joka ei missään suhteessa ollut englantilaisia huonompi ei
luvun, urhouden eikä varustusten puolesta, saapui heti sen jälkeen,
pohjoisille seuduille ominaisen säkkipillin piipittäessä näiden
joukkojen edellä heidän kotimaansa merkiksi; heitä johti taitava
päällikkö, jonka tarvitsi hävetä kuuluisaa kapteeni Coxea vain
sotatottumuksessa, jos tarvitsi siinäkään. Hyökkääjinä asettuivat
tanskalaiset parveketornin juurelle, Mortimerin tornia vastapäätä; ja
kun kaikki heidän valmistelunsa olivat suoritetut, annettiin merkki
ottelun alkamiseen.
Heidän ensimäinen ryntäyksensä toisiansa vastaan tapahtui verrattain
hillitysti, koska kumpikin puolue hiukan pelkäsi joutuvansa tungetuksi
järveen. Mutta kun lisäjoukkoja yhä saapui molemmille puolille, muuttui
kahakka viattomasta käsirysystä leimuavaksi tappeluksi. He syöksyivät
vihollistensa kimppuun, kuten mestari Laneham todistaa, kuin
lemmenkateuden kiihoittamat jäärät, ja törmäys oli usein niin raivoisa,
että molemmat rivit hajaantuivat ja että nuijat ja kilvet synnyttivät
suuresti kauhistavan metelin. Usein sattui myös se, mitä kokeneemmat
soturit olivat päivän kamppailua alkaessaan pelänneet. Kaidepuut, jotka
suojelivat sillan partaita, oli ehkä tahallaan kiinnitetty vain hyvin
heikosti, niin että ne eivät pidättäneetkään niitä, jotka taistelun
tuoksinassa tungettiin niitä vasten, mistä oli seurauksena, että monen
urhon kuuma sota-into tapasi järven aalloissa varsin tehoisan
jäähdykkeen. Nämä tapaturmat olisivat ehkä aiheuttaneet vakavampiakin
tuhoja kuin senluontoisille kahakoille soveliasta oli, sillä useat
sotijalot, joita tämä onnettomuus kohtasi, eivät osanneet uida, ja
niitä taas, jotka osasivat, estivät heidän nahkaiset ja paperiset
varustuksensa vapaasti käyttämästä jäseniään; mutta tapaus oli jo
ennakolta arvattu ja useita veneitä oli varattu kerkeästi onkimaan
Ahtolan helmasta kaikki sinne suistuneet sankarit ja saattamaan heidät
kuivalle maalle, missä he vettä valuen ja kovin surkean näköisinä
lohduttelivat sydämiään runsaasti taritulla kuumennetulla oluella ja
paloviinalla, osoittamatta enää vähintäkään halua sekaantua uudelleen
niin kamalaan kahakkaan.
Kapteeni Coxe yksin, tämä kaikkien goottilaiskirjasimilla painettujen
tuotteiden keräilijäin ihme, suoritettuaan kaksi kertaa hevosineen
päivineen vaarallisen hypyn sillalta järveen, uhmaten sitä
äärimäistäkin hätää, mihin ritarisatujen mielisankarit, joiden
urotekoja hän on kuvaillut lyhennetyssä muodossa, kuten Amadis,
Belianis, Bevis tai hänen oma Warwickin Guynsa olivat ikinä joutuneet
-- kapteeni Coxe yksin, me toistamme sen vieläkin, syöksyi kaksi kertaa
sanotun onnettomuuden uhriksi jouduttuaankin tulisimpaan otteluun,
hänen vaatteidensa ja hänen keppihevosensa jalkaverhon valuessa vettä,
mutta sittenkin kahdesti äänellään ja esimerkillään rohkaisten
englantilaisten lannistunutta urheutta, niin että heidän tanskalaisista
maahanryntääjistä saamansa voitto muodostui lopultakin, kuten oli
oikein ja kohtuullista, täydelliseksi ja ratkaisevaksi. Ansiostapa
hänet siis tekikin kuolemattomaksi Ben Jonsonin kynä, joka
viisikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti, ettei kukaan olisi ollut niin
omiansa johtamaan erästä Kenilworthissa esitettyä naamionäytelmää kuin
kapteeni Coxen peljätyllä keppihevosella ratsastava samaisen kapteenin
haamu.
Nämä sievistelemättömät maalaisilveilyt eivät kai täydelleen sovi
siihen kuvaan, minkä lukija on ennakolta itselleen muodostanut
Elisabetin nähtäväksi aijotun kappaleen laadusta, hänen
hallituskautenaan kun kirjallisuus saavutti semmoisen loistavan
kukoistuksen ja hänen hovinsa kun, naisen hallitsemana, jonka
sopivaisuustajunta veti vertoja hänen lahjakkaisuudelleen, oli yhtä
kuuluisa kehittyneestä maustaan ja hienostuneista tavoistaan kuin
viisaista ja tarmokkaista valtiomiehistäänkin. Mutta johtuiko se nyt
sitten oivallisesti harkitusta halusta näyttää kiintyneeltä
kansanomaisiin huvituksiin tai iskikö hänen mieleensä kipinä vanhan
kuningas Henrikin mehevän miehekkäästä hengestä, joka joskus tuntui
heräävän Elisabetissa, se vain on varmaa, että kuningatar nauroi
sydämellisesti kunnon coventrylaisten esittämälle ritaritaistelujen
jäljittelylle tai oikeammin sanoen pilamukailulle. Hän kutsui luokseen
Sussexin kreivin ja Hunsdonin, osaksi ehkä hyvittääkseen edellistä
niistä pitkistä, yksityisistä puheluista, joita hän oli suonut
Leicesterin kreiville, johtamalla hänet keskustelemaan huvituksesta,
joka paljoa paremmin vastasi hänen makuaan kuin nuo klassillisen
muinaisuuden varastoista ammennetut korunäytelmät. Harras mieltymys,
jolla kuningatar näytti nauravan ja pilailevan molempien
sotapäälliköittensä kanssa, antoi Leicesterin kreiville odotetun
tilaisuuden poistua hänen läheisyydestään, minkä seikan, niin hyvin oli
hän valinnut aikansa, koko hovi selitti hänelle sangen mairittelevalla
tavalla, että hän nimittäin päästi kilpailijansa vapaasti kuningattaren
puheille, eikä käyttänyt oikeuttaan hänen isäntänään seisoa luopumatta
hänen suosionsa paisteen ja muiden välissä.
Leicesterin ajatuksilla oli kuitenkin kauvas pelkästä kohteliaisuudesta
poikkeava tarkoitus; sillä heti kun hän näki kuningattaren syventyneen
innokkaaseen keskusteluun Sussexin ja Hunsdonin kanssa, joiden selän
takana seisoi ritari Niklas Blount, naama korvia tavoittelevassa
irvistyksessä jokaiselta sanalta, minkä kuuli lausuttavan, viittasi hän
Tressilianille, joka sopimuksen mukaisesti seurasi hiukan ulohtaampaa
hänen liikkeitään, raivautui ulos tungoksesta ja astui metsästyspuistoa
kohti läpi alhaisempain katselijain joukkojen, jotka suu auki
töllistelivät englantilaisten ja tanskalaisten tappelua. Tämän
verrattain vaikean työn suoritettuaan katsahti hän toistamiseen
taakseen nähdäkseen, oliko Tressilian siinä yhtä hyvin onnistunut, ja
heti kun hän huomasi myös hänen selvinneen ihmisten vilinästä, lähti
hän kulkemaan erästä pientä pensaikkoa kohti, jonka takana palvelija
piteli kahta valmiiksi satuloitua hevosta. Hän heilauttihe toisen
selkään ja antoi Tressilianille merkin, että tämän tulisi ratsastaa
toisella. Sanaakaan sanomatta totteli Tressilian.
Leicester kannusti sitten hevostaan ja ratsasti nopeasti eräälle hyvin
eristetylle, korkeiden tammien ympäröimälle paikalle, noin peninkulman
päähän linnasta ja vastakkaiseen suuntaan näyttämöstä, minne
uteliaisuus veti jokaisen katselijan. Siellä laskeutui hän satulasta,
sitoi hevosensa puuhun ja lausuen vain nämä sanat: »Täällä ei kukaan
meitä häiritse», heitti viittansa poikki satulan ja veti miekkansa.
Tressilian noudatti täsmällisesti kaikkia hänen liikkeitään, mutta ei
voinut säiläänsä paljastaessaan olla sanomatta: »Herra kreivi, koska
moni tuntee minut mieheksi, joka ei pelkää kuolemaa, kun se on
vaakalaudalla kunniaa vastaan, niin tuntuu minusta, että minä itseäni
häpäisemättä voin Teiltä kysyä kaiken rehellisyyden nimessä, miksi
Teidän Korkeutenne on juljennut antaa minulle sellaisen osoituksen
vihastaan, että me nyt olemme joutuneet tällaisiin suhteisiin toistemme
kanssa?»
»Ellette pidä sellaisista halveksumiseni osoituksista», vastasi kreivi,
»niin tarttukaa heti paikalla aseeseenne, tai toistan minä muutoin
tempun, josta nyt valitatte.»
»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra kreivi», virkkoi Tressilian,
»Jumala tuomitkoon välimme! Ja jos Te kaadutte, tulkoon verenne oman
päänne päälle!»
Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun he jo olivat ankarassa
ottelussa.
Leicester, joka oli myöskin oivallinen miekan käyttelijä kaikkien
muiden sen ajan ulkonaisten avujen ohella, oli edellisenä yönä saanut
tarpeeksi kokea Tressilianin voimaa ja taitoa taistellakseen nyt
varovammin kuin ennen ja pitääkseen varmaa kostoa pikaista
parempana. Muutamia minuutteja miekkailivat he yhtä taitavasti ja
menestyksellisesti, kunnes Tressilian uhkarohkeata hyökkäystä
tehdessään, jonka Leicester onnellisesti väisti, paljastihe liiaksi, ja
kun hän sitten koetti korjata asentoaan, iski kreivi miekan hänen
kädestään ja töyttäsi hänet kumoon. Julmasti hymyillen piti hän sitten
miekkansa kärkeä parin tuuman päässä kaatuneen vastustajansa kurkusta,
ja laskien samalla jalkansa hänen rinnalleen, käski häntä tunnustamaan
konnamaiset tekonsa ja valmistautumaan kuolemaan.
»Minulla ei ole mitään muka Sinua vastaan harjoittamaani konnamaisuutta
eikä vääryyttä tunnustettavana», vastasi Tressilian, »ja minä olen
paremmin valmistautunut kuolemaan kuin Sinä. Käytä voittoasi miten
suvaitset, ja antakoon Jumala sen Sinulle anteeksi! Minä en ole antanut
Sinulle tähän kaikkeen vähintäkään aihetta.»
»Et vähintäkään aihetta!» huudahti kreivi, »et vähintäkään aihetta! --
mutta miksi keskustella pitemmältä moisen roiston kanssa? -- Kuole
valehtelijana, niinkuin olet elänytkin!»
Hän kohotti jo käsivarttaan antaakseen surmaniskun, kun siihen
tartuttiin äkkiä takaapäin.
Raivostuneena käännähti kreivi pudistamaan pois tuon odottamattoman
esteen, mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän huomasi
oudonnäköisen pojan tarrautuneen käsivarteensa niin sisukkaasti, ettei
hän päässyt hänestä eroon ilman aika rimpuilemista, minkä kestäessä
Tressilian ehti nousta maasta ja ottaa uudelleen aseensa. Leicester
kääntyi jälleen vastustajansa puoleen yhä kiukustuneempana, ja ottelu
olisi alkanut entistäänkin hurjempana molemmin puolin, ellei poika
olisi uudelleen takertunut Leicesterin kreivin polviin ja kirkuvalla
äänellä rukoillut häntä kuuntelemaan hetkisen, ennenkuin jatkaisi tätä
taistelua.
»Nouse ylös ja päästä minut», tiuskaisi Leicester, »tai kautta taivaan,
minä lävistän Sinut miekallani! -- Mitä syytä Sinulla on tulla tuolla
tavoin estämään minua kostotoimessani?»
»Paljon -- paljon!» huusi pelkäämätön poika, »koska kerran minun
hulluuteni on ollut syynä tähän Teidän veriseen riitaanne ja ehkäpä
vielä kamalampiinkin tekoihin. Oo, jos Te vielä haluatte nauttia
viattoman mielen rauhaa, jos Te vielä toivotte voivanne nukkua
huolettomana, ilman omantuntonne kalvavaa tuskaa, niin malttakaa edes
lukea tämä kirje ja sitten saatte tehdä mitä haluatte.»
Puhuessaan tähän hartaaseen ja vakavaan tapaansa tämä kummallisine
kasvonpiirteineen ja outoine äänineen tontulta tuntuva kääpiö kokotti
Leicesterin kreiville pitkällä, kauniilla vaaleanruskealla naisen
hiuskiehkuralla sidottua kirjettä. Niin raivostunut, melkeinpä vihansa
sokaisema kuin kreivi olikin nähdessään varman kostonsa menneen niin
omituisella tavalla hukkaan, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa tämän
merkillisen anojan pyyntöä. Hän sieppasi kirjeen hänen kädestään --
muutti väriä päällekirjoituksen nähtyään -- aukaisi vapisevin käsin
solmun, joka piti paperia kasassa -- silmäili sen sisältöä, horjahti
taaksepäin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut eräästä puunrungosta
tukea; siinä seisoi hän hetkisen, kirjettä tuijottaen, miekankärki
maassa, näyttämättä aavistavankaan vastustajansa läsnä-oloa,
vastustajan, jota kohtaan hän äsken oli osoittanut niin vähän
armeliaisuutta, ja joka nyt saattoi vuorostaan käyttää tilaisuutta
hyväkseen. Mutta sellaiseen kostoon oli Tressilian liian jalomielinen
-- hänkin seisoi siinä ylen hämmästyneenä, odottaen tämän omituisen
tunteenpuuskauksen päätöstä, mutta pitäen aseensa valmiina
puolustautuakseen hätätilassa jotakin Leicesterin uutta ja
odottamatonta hyökkäystä vastaan, sillä hän epäili riitakumppaninsa
jälleen joutuneen äkillisen mielenhäiriön valtaan. Pojan tunsi hän
helposti vanhaksi tuttavakseen Dickoniksi, jonka kasvoja, ken ne kerran
oli nähnyt, ei voinut hevillä unohtaa; mutta miten hän oli tullut sinne
niin tärkeällä hetkellä, miksi hän esiintyi niin tarmokkaasti ja
miksikä, ennen kaikkea, hänen tuomansa kirje saattoi niin mahtavasti
vaikuttaa Leicesteriin, olivat kysymyksiä, joihin hän ei osannut
vastata.
Mutta kirje kykeni jo sellaisenaan saamaan vielä ihmeellisempiä
asioita aikaan. Se oli onnettoman Amyn puolisolleen kirjoittama
kirje, missä hän selitti Cumnorista pakenemisensa syyt ja tavan,
ilmoitti tulleensa Kenilworthiin hänen suojaansa etsiäkseen,
mainitsi olosuhteet, jotka olivat pakottaneet hänet turvautumaan
Tressilianin huoneeseen, ja rukoili samalla hartaasti häntä viipymättä
hankkimaan hänelle sopivamman asunnon. Kirje päättyi mitä hellimpiin
rakkaudenvakuutteluihin ja lupaukseen nöyrästi alistua hänen tahtoonsa
kaikissa asioissa, mutta etenkin hänen asemaansa ja oleskelupaikkaansa
koskevissa, kunhan ei häntä vain enään asetettaisi Varneyn valvonnan ja
vallan alaiseksi.
Kirje putosi Leicesterin kädestä, kun hän oli päässyt sen sisällöstä
täysin selville. »Ottakaa miekkani, Tressilian», sanoi hän, »ja
lävistäkää sydämeni, kuten minä aijoin äsken lävistää Teidän rintanne!»
»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »Te olette menetellyt hyvin väärin
minua kohtaan; mutta ääni sisimmässäni kuiskasi minulle koko ajan, että
se johtui jostakin suunnattomasta erehdyksestä.»
»Erehdyksestä tosiaankin!» virkkoi Leicester ja ojensi hänelle kirjeen;
»minut on saatu uskomaan kunnian mies konnaksi ja puhtain ja parhain
nainen kurjaksi petturiksi. -- Sinä pojanlurjus, miksi tulee tämä kirje
nyt vasta käsiini ja missä sen tuoja on näin kauvan kuhnustellut?»
»Sitä en uskalla Teille sanoa, armollinen herra», vastasi poika,
siirtyen hänen ulottuviltaan; -- »mutta tässähän sen kuljettaja
tuleekin.»
Samassa saapui Wayland paikalle ja kertoi Leicesterin kuulustelemana
nopeasti kaikki kreivittären paon seikat -- ne kamalat yritykset, jotka
olivat pakottaneet hänet karkaamaan -- ja hänen kiihkeän halunsa päästä
puolisonsa turviin niin pian kuin mahdollista -- sekä viittasi
Kenilworthin palvelijain todistukseen, »he kun eivät voi olla
muistamatta», huomautti hän, »kuinka innokkaasti armollinen rouva
tiedusteli heti linnaan tultuaan Leicesterin kreiviä.»
»Ne konnat!» huudahti Leicester; »mutta oo, pahin konna kaikista on
sittenkin Varney! -- ja se onneton on tälläkin hetkellä hänen
vallassaan!»
»Mutta ei suinkaan hänelle vain ole, Jumalan nimessä, annettu mitään
tuhokäskyjä?» kysyi Tressilian.
»Ei, ei, ei!» huudahti kreivi hätäisesti. -- »Minä kyllä puhuin jotakin
hulluuksissani -- mutta minä peruutin sen, peruutin kokonaan,
lähettämällä nopean sanansaattajan; ja hän on nyt -- hänen täytyy olla
nyt täydessä turvassa.»
»Niin», virkkoi Tressilian, »hänen _täytyy_ olla nyt
täydessä turvassa, ja minun _täytyy_ olla vakuutettu hänen
turvallisuudestaan. Meidän riitamme on nyt lopussa, herra kreivi; mutta
nyt on ryhdyttävä ankaraan otteluun Amy Robsartin viettelijän kanssa,
joka on peittänyt syyllisyytensä tuon inhoittavan Varneyn viitan alle.»
»Amyn _viettelijän_ kanssa!» huusi Leicester jyrisevällä äänellä;
»sanokaa hänen puolisonsa kanssa! -- hänen petetyn, soaistun,
arvottoman puolisonsa kanssa -- Hän on yhtä varmasti Leicesterin
kreivitär kuin minä Leicesterin kreivi. Ettekä Te voi, herra, esittää
ainoatakaan oikeuden muotoa, jolla minä en häntä hyvittäisi omasta
vapaasta tahdostani. Ja minun tarvitsee tuskin sanoa, etten suinkaan
pelkää Teidän pakotustanne.»
Tressilianin jalomielinen luonne kääntyi heti pitämästä silmällä hänen
omia henkilökohtaisia asioitaan, vaan kiintyi kokonaan Amyn onnen ja
menestyksen edistämiseen. Hän ei luottanut lainkaan Leicesterin
häilyviin päätöksiin, etenkin kun hänen mielensä näytti vielä olevan
niin kiihdyksissä, ettei tyyni harkinta tullut kysymykseenkään; eikä
hän myöskään uskonut Amyn olevan täydessä turvassa kreivin palvelijain
käsissä, huolimatta hänen monista vakuutteluisstaan. »Herra kreivi»,
vastasi hän siis rauhallisesti, »minä en tahdo mitenkään loukata Teitä
enkä rakentaa riitaa kanssanne. Mutta velvollisuuteni ritari Hugh
Robsartia kohtaan pakoittaa minut saattamaan tämän asian viipymättä
kuningattaren tietoon, niin että kreivittären arvo ja asema tulee
täysin tunnustetuksi ja tunnetuksi.»
»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra», vastasi kreivi ylpeästi; »älkää
rohjetko sekaantua minun asioihini. Ei kenenkään muun kuin Dudleyn ääni
saa julistaa Dudleyn häpeää -- Minä kerron kaikki itse Elisabetille ja
sitten Cumnoriin elämän ja kuoleman vauhdilla!»
Tämän sanottuaan päästi hän hevosensa puusta, heittäytyi satulaan ja
lähti ratsastamaan täyttä laukkaa linnaan päin.
»Ottakaa minut eteenne, herra Tressilian», pyyteli poika, nähdessään
Tressilianin aikovan pitää samaa kiirettä -- »minun tarinani ei ole
vielä lopussa, ja minä tarvitsen Teidän suojelustanne.»
Tressilian suostui ja seurasi kreiviä, vaikkeikaan niin hurjaa vauhtia.
Matkalla tunnusti poika hyvin katuvaisena, että hän vihastuneena
Waylandiin, kun tämä vältteli kaikkia hänen kysymyksiään siitä
tuntemattomasta naisesta, vaikka hän oli omasta mielestään monella
tavalla ansainnut hänen luottamuksensa, oli siepannut häneltä Amyn
Leicesterin kreiville aikoman kirjeen. Hänen aikomuksensa oli ollut
jättää se hänelle takaisin eilen illalla, jolloin hän varmasti luuli
tapaavansa hänet, Waylandin kun piti esiintymän Arionina
naamionäytelmässä. Hän oli kyllä ensin säikähtänyt, nähdessään kenelle
kirje oli osoitettu; mutta sitten oli hän päätellyt, että kun ei
Leicester kuitenkaan palaisi Kenilworthiin ennen iltaa, olisi kirje jo
silloin oikean kuljettajansa käsissä niin hyvissä ajoin kuin yleensä
saattoi toivoa sen pääsevän perille. Mutta kun Wayland ei tullutkaan
näyttelemään, hänet kun oli sillä välin Lambourne karkoittanut
linnasta, ja kun ei poika löytänyt häntä eikä päässyt Tressilianinkaan
puheille ja kun hänen hallussaan oli niin mahtavalle henkilölle kuin
Leicesterin kreiville osoitettu kirje, alkoi hän ankarasti pelätä
kepposensa seurauksia. Varovaisuus, jopa levottomuuskin, jolla Wayland
oli puhunut Varneysta ja Lambournesta, oli saattanut hänet otaksumaan,
että kirje oli tarkoitettu vietäväksi kreivin omaan käteen ja että hän
olisi vahingoittanut ehkä suurestikin sitä naista, uskomalla sen jonkun
palvelijan huostaan. Hän oli parikin kertaa yrittänyt päästä
Leicesterin puheille, mutta hänen oudonnäköiset kasvonsa ja koko hänen
ulkonaisen ihmisensä vähäpätöisyys olivat aiheuttaneet sen, että
korskeat ovenvartijat olivat käännyttäneet hänet aina takaisin. Kerran
oli hänen kyllä ollut käydä hyvin, kun hän kaikkia soppia ja loukkoja
kierrellessään oli löytänyt luolasta lippaan, jonka hän heti tunsi
onnettoman kreivittären lippaaksi, hän kun oli nähnyt sen heidän
yhdessä matkustaessaan; sillä mikään ei jäänyt hänen tutkivalta
silmältään huomaamatta. Koetettuaan turhaan toimittaa sitä
Tressilianille tai kreivittärelle pisti hän sen Leicesterin omiin
käsiin, kuten olemme nähneet, vaikkei hän, ikävä kyllä, tuntenut häntä
valepuvussa.
Vihdoin luuli poika onnistuvansa tehtävässään, kreivin tullessa salin
ovipuoleen, mutta juuri kun hän oli raivautumaisillaan hänen luokseen,
ehti Tressilian hänen edelleen. Kun pojalla oli yhtä terävä korva, kuin
järkikin, kuuli hän heidän sopivan kohtauksesta huvikentällä, ja päätti
yhtyä kolmanneksi joukkoon, toivoen joko mennessään tai tullessaan
saavansa tilaisuuden antaa kirjeen Leicesterille; sillä kummallisia
huhuja alkoi liikkua palvelijain keskuudessa, ja ne panivat hänet
pelkäämään kreivittären turvallisuutta. Joku sattuma pidätti Dickonia
kuitenkin niin paljon, että hän jäi jälkeen kreivistä ja että hän
pylväskäytävään tullessaan näki heidän olevan jo täydessä tappelussa;
silloin kiiruhti hän kutsumaan vahtia, aavistamattakaan, että jos
heidän välillään verenvuodatusta tapahtui, tapahtui se juuri hänen
kepposensa takia. Yhä väijyessään pylväskäytävässä kuuli hän kreivin
erotessaan määräävän toisen kohtauksen, ja hän piti heitä sitten
tarkasti silmällä coventrylaisten kahakan aikana, kun hän suureksi
hämmästyksekseen näki Waylandin väkijoukossa, oivallisessa valepuvussa,
mutta ei kuitenkaan niin oivallisessa, ettei hänen vanha toverinsa
terävä katse olisi häntä keksinyt. He poistuivat tungoksesta
syrjemmälle selittämään toisilleen asemansa. Poika tunnusti Waylandille
kaikki, mitä olemme ylempänä kertoneet, ja seppä vuorostaan ilmoitti,
että hänen syvä huolensa sen onnettoman naisen kohtalosta oli tuonut
hänet takaisin linnan lähettyville, kun hän ensin oli eräässä kylässä
noin kymmenen peninkulman päässä Kenilworthista saanut kuulla Varneyn
ja Lambournen, joiden vihaa ja väkivaltaa hän pelkäsi, molempain
lähteneen linnasta edellisenä yönä.
Vielä puhellessaan näkivät he Leicesterin ja Tressilianin eroavan
tungoksesta, hiipivät heidän jäljissään siksi kun he nousivat
hevostensa selkään, jolloin poika, jonka nopsajaikaisuudesta olemme
ennen maininneet, saapui kuitenkin ajoissa perille pelastamaan
Tressilianin hengen, vaikkei hän luonnollisesti voinutkaan pysyä aivan
heidän kintereillään. Poika oli juuri päässyt kertomuksensa loppuun
heidän ehtiessään parveketornin juurelle.