Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!
_Macbeth_.
»Haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.» Sanat olivat itsessään
yksinkertaiset, mutta Leicesterin kreivi oli niin kiihtyneessä ja
kuumeisessa mielentilassa, että mitä tavallisimpiinkin seikkoihin
näytti hänestä liittyvän erikoista levottomuutta herättävää tärkeyttä.
Hän käännähtikin siis nopeasti, nähdäkseen henkilön, joka ne oli
lausunut. Puhujan ulko-asussa ei ollut mitään huomattavampaa: musta
silkkinuttu, lyhyt viitta ja musta naamus kasvoilla, siinä hänen
pukunsa; sillä hän oli ilmeisestikin kuulunut siihen naamioitujen
joukkoon, joka oli tunkeutunut saliin Merlinin jäljissä, vaikkei
hänellä ollutkaan sitä kummallista valepukua, jollaisia useimmat heistä
kantoivat.
»Kuka Te olette, ja mitä Te minusta tahdotte?» kysyi Leicester, äänensä
sävyllä selvästi paljastaen mielensä kuohahtelevan tilan.
»En mitään pahaa, herra kreivi», vastasi naamioitu, »vaan hyvää ja
kunniallistakin, jos Te vain oikein käsitätte tarkoitukseni. Mutta
minun täytyy saada puhella kanssanne jossakin yksinäisemmässä
paikassa.»
»Minä en voi lähteä keskustelemaan kenenkään tuntemattoman muukalaisen
kanssa», virkkoi Leicester, peljäten, hän ei tiennyt itsekään mitä tuon
salaperäisen miehen pyynnöstä; »ja niiden, jotka minä tunnen, täytyy
valita soveliaampi puhelu-aika.»
Hän aikoi kiiruhtaa tiehensä, mutta naamioitu pidätti häntä.
»Niillä, jotka puhuvat Teidän Korkeudellenne Teidän omaa kunniaanne
koskevista asioista, on oikeus käyttää Teidän aikaanne, mitä tehtäviä
Teidän onkin sitten syrjäyttäminen heitä kuullaksenne.»
»Kuinka! Kunniaani? Kuka uskaltaa sitä leikata?» kiihkoili Leicester.
»Vain Teidän oma käytöksenne voi antaa aihetta sen moittimiseen, herra
kreivi, ja juuri siitä asiasta halusinkin keskustella kanssanne.»
»Te olette hävytön», vastasi Leicester, »ja Te käytätte väärin tämän
hetken vierasvapautta, joka estää minua Teitä rankaisemasta. Minä kysyn
nimeänne?»
»Minä olen Edmund Tressilian Cornwallista», vastasi naamio. »Kieleni on
erään lupauksen takia ollut sidottu kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi
-- määräaika on nyt kulunut -- nyt voin minä puhua ja teen Teidän
Korkeudellenne sen oikeuden, että käännyn ensiksi Teidän puoleenne.»
Hämmästyksen vavahdus, joka oli värähyttänyt Leicesterin sydänjuuria
hänen kuullessaan tuota nimeä lausuvan miehen, jota hän eniten vihasi
ja jonka hän luuli itseään niin syvästi loukanneen, vei häneltä ensi
hetkenä liikuntakyvyn, mutta muuttui siinä samassa sellaiseksi
kostonjanoksi, ettei erämaan kulkija sen palavammin ikävöi
vesilähteille. Hänellä oli sentään niin paljon järkeä ja tahdonvoimaa
jäljellä, ettei heti paikalla survaissut tikariansa tuon rohkean konnan
sydämeen, konnan, joka ensin syöksi hänet sellaiseen onnettomuuteen ja
sitten uskalsi vielä niin järkähtämättömän tyynesti tulla kohtelemaan
häntä tuolla tavalla. Päättäen sillä hetkellä peittää kaikki
kiihtymyksen jäljetkin, jotta saisi täyden selon Tressilianin aikeista
ja tarkoituksesta ja jottei samalla menettäisi kostoaan, vastasi hän
niin kähisevällä, pidätetyn vihan muuntamalla äänellä, että hänen
sanojaan tuskin saattoi ymmärtää: -- »Ja mitä pyytää minulta herra
Edmund Tressilian?»
»Oikeutta, herra kreivi», virkkoi Tressilian tyynesti, mutta lujasti.
»Oikeutta», toisti Leicester, »kaikki ihmiset saavat sitä vaatia --
erittäinkin Te, herra Tressilian, ja olkaa varma, että Te sitä saatte.»
»En muuta odotakaan Teidän Jaloudeltanne», vastasi Tressilian; »mutta
aika kiiruhtaa, ja minun täytyy keskustella kanssanne vielä tänä
iltana. -- Menenkö vuottamaan Teitä huoneeseenne?»
»Ei», vastasi Leicester tylysti, »ei katon alle, eikä etenkään minun
kattoni alle. -- Me tapaamme toisemme vapaan taivaankannen alla.»
»Te olette tuskastunut tai vihastunut, herra kreivi», jatkoi
Tressilian; »eikä tässä kuitenkaan ole siihen vähintäkään syytä. Paikka
on minusta samantekevä, kunhan Te vain suotte minulle häiritsemättömän
puolisen tuntia aikaanne.»
»Luullakseni tulee lyhyempikin aika riittämään», vastasi Leicester. --
»Odottakaa minua huvikentällä sen jälkeen kun kuningatar on vetäytynyt
huoneeseensa.»
»Riittää», virkkoi Tressilian ja poistui. Leicester näytti hetkiseksi
joutuneen rajattoman riemun valtaan.
»Taivas suosii minua vihdoinkin», puheli hän itsekseen, »ja lähettää
ulottuvilleni konnan, joka on minut sillä sovittamattomalla
häväistyksellä leimannut -- joka on tuottanut minulle nämä kamalat
tuskat. Minä en soimaa sallimusta enää, koska nyt pääsen selville
niistä kavaloista juonista, joilla hän yhä aikoo kietoa minua, ja koska
minä siis samalla voin todistaa hänen konnamaisuutensa ja kostaa sen.
Taakkaani kantamaan -- taakkaani kantamaan! -- Minä en tahdo nyt enää
sortua sen alle -- koska kerran viimeistään keskiyö tuo minulle
koston!»
Näiden mietteiden riehuessa Leicesterin aivoissa lähti hän jälleen
kulkemaan läpi nöyristelevän joukon, joka halkesi hänelle tietä
tehdäkseen, ja istuutui entiselle paikalleen, kadehditulle ja
ihaillulle, hallitsijattarensa viereen. Mutta jos tämän siten ihaillun
ja kadehditun miehen sydän olisi ollut avoinna kaikkien tämän salin
täyttäväin ihmisten edessä, kaikkine rikollisen kunnianhimon,
kuoletetun rakkauden, raivoavan koston, ja suunnitellun julmurityön
tietoisuuden herättämine pimeine ajatuksineen, jotka liehuivat ja
parveilivat siellä kuin haamut jonkun inhoittavan noita-akan
taikakehässä -- niin kuka heistä, kunnianhimoisimmasta hovi-ylimyksestä
aina kehnoimpaan palvelijaan, joka eli lautasia muuttamalla, olisi
halunnut vaihtaa paikkaa Elisabetin suosikin ja Kenilworthin herran
kanssa!
Uudet kidutukset odottivat häntä Elisabetin luo palattuaan.
»Tulettekin sopivaan aikaan, herra kreivi», virkkoi tämä, »ratkaisemaan
erään väittelyn meidän naisten kesken. Tässä juuri ritari Rikhard
Varney pyysi lupaamme saada lähteä linnasta sairas rouvansa mukanaan,
ja koska hänellä oman kertomuksensa mukaan jo oli Teidän suostumuksenne
poistumiseensa, niin sai hän meidänkin myöntymyksemme. Meillä ei
tosiaankaan ole vähintäkään halua pidättää häntä sen nuoren vaimoparan
hellästä huolehtimisesta -- mutta nyt on se samainen ritari Rikhard
Varney tänään joutunut niin ilmeisesti näiden meidän hovinaistemme
lumoihin, että tämä Rutlandin herttuatar tässä vakuuttaa hänen vievän
sen mielipuolen vaimonsa vain järvelle asti, työntävän hänet sinne ja
jättävän hänet niiden kristallipalatsien asukkaaksi, joista se
viehättävä vedenneitonen haasteli, sekä palaavan luoksemme iloisena
leskimiehenä, kuivaavan kyyneleensä ja korvaavan pian vahinkonsa meidän
seurueemme kustannuksella. Mitä siihen sanotte, herra kreivi? -- Me
olemme nähneet Varneyn parissa, kolmessa erilaisessa puvussa, siinä
kaikki -- mutta Tehän tunnette hänen todellisen luonteensa --
luuletteko hänen voivan tehdä rouvalleen moisen konnankujeen?»
Leicester oli joutua suunniltaan, mutta vaara oli uhkaava ja edes
jonkunlainen vastaus ehdottomasti välttämätön. »Arvoisat naiset», sanoi
hän, »ajattelevat liian huonoa oman sukupuolensa jäsenestä, jos he
otaksuvat hänen ansainneen sellaisen kohtalon, tai sitten liian pahaa
meistä, jos he uskovat kenenkään voivan kohdella siten viatonta
ihmistä.»
»Kuulkaahan vain häntä, hyvät naiset», jatkoi Elisabet; »kaikkien
miesten tavoin haluaa hän puolustella heidän julmuuttaan syyttämällä
meitä kevytmielisyydestä.»
»Älkää sanoko _meitä_, armollinen Valtijatar», vastasi kreivi; »me
väitämme vain, että halpa-arvoisemmilla naisilla on kuten pienemmillä
taivaan valoillakin epävakaisuutensa ja vaihteensa, mutta kenpä voisi
soimata muuntelevaisuudesta aurinkoa tai Elisabetia?»
Keskustelu kääntyi sitten vaarattomampaan suuntaan, ja Leicester
hoiteli siinä osaansa erinomaisen älykkäästi, huolimatta raatelevasta
sisäisestä tuskastaan. Se tuntui niin hauskalta Elisabetista, että
linnan kello oli jo lyönyt keski-yötä, ennenkuin hän poistui seurasta,
mikä oli vallan kuulumaton seikka hänen rauhallisissa ja
säännöllisissä, ajan kulusta huolehtivissa tavoissaan. Hänen lähtönsä
antoi luonnollisesti merkin koko seurueen hajaantumiseen; kukin erkani
omaan lepopaikkaansa uneksimaan päivän huvituksista ja ihastuen
aavistelemaan huomenisia.
Onneton linnanherra ja koko tämän ylvään juhlahumun alku poistui aivan
toisin ajatuksin. Hänen ensimäinen käskynsä häntä avustavalle
kamaripalvelijalle oli kutsua Varney heti paikalla hänen huoneeseensa.
Lähetti palasi hetken kuluttua ja ilmoitti, että tunti sitten lähti
ritari Rikhard Varney linnasta takaportin kautta, kolme muuta henkilöä
mukanaan, joista yhtä kuljetettiin hevoskantotuolissa.
»Kuinka pääsi hän linnasta, vaikka vartijat oli jo asetettu
paikoilleen?» kysyi Leicester; »minä en luullut hänen matkustavan ennen
päivänkoittoa.»
»Hän esitteli ymmärtääkseni päteviä syitä vartijoille», vastasi
palvelija, »ja näytti kuulenma Teidän Korkeutenne sinetti --»
»Aivan niin -- aivan niin», keskeytti kreivi; »mutta hän on pitänyt
liikaa kiirettä. -- Onko kukaan hänen palvelijoistaan jäänyt tänne?»
»Mikael Lambournea ei löytynyt ritari Rikhard Varneyn lähtiessä»,
vastasi palvelija, »ja hänen isäntänsä oli kovin suuttunut hänen
katoamisestaan. Mutta minä näin hänen juuri äsken satuloivan hevostaan
nelistääkseen isäntänsä perään.»
»Käske hänet viipymättä tänne», määräsi Leicester; »minulla on muuan
sanoma vietävänä hänen isännälleen.»
Palvelija poistui huoneesta, ja Leicester mitteli sen lattiaa hetkisen
syviin mietteisiin vaipuneena. -- »Varney on liian innokas», ajatteli
hän, »liian kiihkeä. -- Luullakseni hän minua rakastaa -- mutta hänellä
on myöskin omat tarkoitusperänsä ajettavinaan ja hän on hellittämätön
ja järkähtämätön siinä toimessa. Jos minä kohoan, kohoaa hänkin, ja hän
on osoittautunut jo liiankin halukkaaksi vapauttamaan minut esteestä,
joka näyttää olevan minun ja kuninkuuden välillä. Mutta minä en taivu
kantamaan sitä häpeätäkään. Sitä petollista naista on rangaistava,
mutta se täytyy toimittaa varovaisemmin ja harkitummin. Minä tunnen jo
ennakolta, miten liiallinen hätäileminen tässä asiassa sytyttäisi
helvetin liekit rintaani. -- Ei -- yksi uhri riittää kerrallaan, ja
tämä uhri odottaa jo minua.»
Hän tarttui kirjoitusvehkeisiin ja piirsi kiiruusti seuraavat sanat:
»Ritari Rikhard Varney!
Me olemme päättäneet lykätä toistaiseksi Teidän suoritettavaksenne
uskotun asian ja me kiellämme Teitä ankarasti ryhtymästä mihinkään
enempiin toimenpiteisiin kreivittäremme suhteen siksi kunnes toisin
määräämme. Me käskemme myös Teitä palaamaan Kenilworthiin heti kun
olette vienyt turvalliseen paikkaan sen, mikä Teidän huostaanne
annettu on. Mutta jos Teidän hoimiinne uskotun saatettavan
toimittaminen varmaan talteen pidättäisi Teitä kauvemmin kuin me
otaksumme, käskemme me Teitä siinä tapauksessa palauttamaan
sinettisormuksemme luotettavalla ja nopealla lähetillä, sillä me
tarvitsemme sitä aivan pian. Odottaen Teidän tarkoin noudattavan
näitä määräyksiämme ja jättäen Teidät Jumalan haltuun, pysymme me
varmasti Teidän hyvänä ystävänänne ja isäntänänne.
_R. Leicester._
Annettu Kenilworth-linnassamme, kymmenentenä päivänä heinäkuuta,
armon vuonna tuhatviisisataa ja seitsemänkymmentäviisi.»
Kun Leicester oli saanut tämän käskykirjeen kirjoitetuksi ja
sinetöidyksi, astui kamaripalvelijan ohjaamana huoneeseen Mikael
Lambourne, jolla oli saappaita puolireiteen, jonka ratsastusviittaa
piteli leveä vyö ja jonka huopahattu muistutti suuresti
sananlennättäjäin päähinettä.
»Mikä Sinä olet miehiäsi?» kysyi kreivi.
»Teidän Korkeutenne talliherran tallimestari», vastasi Lambourne
totutulla häikäilemättömyydellään.
»Hillitseppä röyhkeää kieltäsi, mies», komensi Leicester; »pilapuheet,
jotka sopivat ritari Rikhard Varneyn kuultaviksi, eivät ole ensinkään
paikallaan minulle lausuttuina. Kuinka pian luulet voivasi saavuttaa
isäntäsi?»
»Tunnissa, armollinen herra, jos mies ja hevonen eheinä pysyvät»,
vastasi Lambourne, muuttaen silmänräpäyksessä tuttavallisuutta
lähentelevän käytöksensä mitä nöyrimmäksi kunnioitukseksi. Kreivi
mitteli häntä katseillaan kiireestä kantapäähän.
»Minä olen kuullut Sinusta puhuttavan», virkkoi hän sitten; »sanotaan
Sinun suorittavan tehtäväsi nopeasti, mutta taipuvan liiaksi rähinään
ja juopotteluun, jotta Sinulle voisi uskoa mitään tärkeämpiä toimia.»
»Armollinen herra», vastasi Lambourne, »minä olen ollut sotilaana,
merimiehenä, matkustajana ja seikkailijana, ja ne ovat kaikki
elinkeinoja, joiden harjoittajat nauttivat tästä päivästä, koska he
eivät ole varmoja huomisesta. Mutta vaikka minä ehkä käytänkin väärin
vapaa-aikojani, en ole vielä koskaan lyönyt laimin velvollisuuttani
isäntääni kohtaan.»
»Katso, että niin tapahtuu nytkin», jatkoi Leicester, »etkä Sinä ole
sitä katuva. Toimita tämä kirje nopeasti ja varmasti ritari Rikhard
Varneyn käsiin.»
»Eikö tehtäväni ulotu laajemmalle?» kysyi Lambourne.
»Ei», vastasi Leicester, »mutta minulle on erikoisen tärkeätä, että
Sinä suoritat sen yhtä huolellisesti kuin kiireisestikin.»
»Minä en ole säästävä huolta enkä hevosta», vastasi Lambourne, lähtien
viipymättä huoneesta.
»Niin, sillä lailla se päättyi se minun yksityinen puheillepääsyni,
josta minä kuitenkin toivoin niin paljon!» mutisi hän itsekseen
astuskellessaan pitkää käytävää ja laskeutuessaan takaportaita.
»Saakeli soikoon! Minä luulin kreivin tarvitsevan apuani johonkin
salajuoneen, ja nyt se laulu loppuikin vain kirjeen viemiseen! Hyvä,
hänen tahtonsa on tapahtuva siitä huolimatta, ja kuten hänen
korkeutensa oikein sanoikin, minä en ole sitä vastaisuudessa katuva.
Lapsen täytyy ensin kontata, ennenkuin se oppii kävelemään, ja niin on
alottelevan hovimiehenkin laita. Mutta annahan kun pilkistän tuohon
kirjeeseen, jonka hän sinetöi niin kovin huolimattomasti.» -- Tämän
tempun tehtyään mäjäytti hän ylen määrin riemastuneena käsiään yhteen
ja huudahti: »Kreivitär -- kreivitär! -- Nyt tiedän minä salaisuuden,
joka on minut kohottava tai kaatava. -- Mutta astuppas esiin, Bayard»,
jatkoi hän hevostaan pihalle taluttaen, »sillä Sinun kupeittesi ja
minun kannusteni täytyy tehdä piakkoin tuttavuutta keskenään.»
Lambourne nousi siis satulaan ja lähti linnasta takaportin kautta;
hänen annettiin vapaasti mennä, koska ritari Rikhard Varney oli
poistuessaan jättänyt vartijalle häntä koskevan käskyn.
Heti kun Lambourne ja kamaripalvelija olivat lähteneet huoneesta,
vaihtoi Leicester hovipukunsa hyvin yksinkertaiseen vaatetukseen,
heitti viitan ympärilleen, otti lampun käteensä ja kulki salaista
yhdyskäytävää pitkin pienelle takaportille, josta pääsi linnan pihalle,
lähelle huvikentän yläpäätä. Hänen ajatuksensa olivat tyynempiä ja
selvempiä kuin yleensä viime aikoina, ja hän yritti omissa
silmissäänkin esiintyä miehenä, jota vastaan oli enemmän rikottu kuin
hän itse oli rikkonut.
»Minua on mitä syvimmin loukattu», tähän suuntaan kulkivat hänen
mietteensä, »mutta minä olen luopunut silmänräpäyksellisestä kostosta
ja siirtänyt sen miehekkyyden ja jalomielisyyden alueelle. Vaan pitääkö
avioliiton, jonka se petollinen nainen on tänään häväissyt, kahlehtiman
minua ja ehkäisemän minua sillä mahtavalla uralla, johon kohtaloni
minua kutsuu? Ei -- on olemassa muitakin keinoja sellaisten siteiden
avaamiseksi, tarvitsematta katkoa elämän säikeitä. Jumalan kasvojen
edessä en minä ole enää sidottu liittoon, jonka hän ensimäisenä rikkoi.
Kuningaskuntien tulee joutua välillemme -- valtamerten vyöryvät aallot,
joiden syvyydet ovat nielleet kokonaisia laivastoja, saavat olla
ainoina tämän kuolettavan salaisuuden säilyttäjinä.»
Tämänlaisilla todisteluilla koetti Leicester rauhoittaa omaatuntoansa
niin äkkiä päätetyn kostonaikeen toteuttamisen ja kunnianhimoisten
suunnitelmainsa suhteen, jotka olivat niin läheisesti liittyneet
jokaiseen hänen elämänsä pyrkimykseen ja tekoon, ettei hän kyennyt edes
yrittämään vapautua niistä, niin että hänen kostonsakin näytti hänestä
lopulta kerrassaan oikeutetulta, jopa jalomielisen hillityltäkin
toimitukselta.
Tässä mielentilassa astui tuo kostoa ja kunniaa himoitseva kreivi
komealle huvikentälle, minne juuri silloin täysikuu valoi säteitään. Tuo
kirkas keltainen valo heijasteli kaikkialta valkoisesta hiekkakivestä,
josta kentän kivitys, pylväsaidat ja rakennustaiteelliset kaunistukset
olivat laitetut; eikä pieninkään pilvenhattara himmentänyt sinitaivasta,
niin että koko tienoo oli melkein yhtä kirkas kuin jos aurinko olisi
vast'ikään laskenut. Lukuisat valkoisesta marmorista veistetyt
kuvapatsaat hohtivat kalpeassa valossa juuri haudoistaan nousseiden,
käärinliinoihinsa verhoutuneiden aaveiden tavoin, ja suihkulähteet
lennättelivät ilmaan vesisäikeitään, ikäänkuin niitä kuun säteissä
kirkastaakseen, ennenkuin ne jälleen kimaltelevana hopearoiskeena
putosivat altaisiinsa. Päivä oli ollut helteinen, eikä vieno
yötuulahdus, joka huokui huvikentän pengermillä, löyhytellyt puiden
lehviä voimakkaammin kuin viuhka nuoren kaunottaren kädessä. Kesä-yön
laulaja oli rakentanut runsaasti pesiä läheisen puutarhan lehtimajoihin,
ja niiden asukkaat korvasivat nyt päiväistä vaikenemistaan
helskyttelemällä valtavassa kuorossa ihania liverryksiään, milloin
hilpeitä, milloin kiihkeitä, milloin yhteisiä, milloin toinen toisilleen
vastailevia, ikäänkuin purkaen rintansa riemua siitä tyynestä,
hurmaavasta yöstä, johon he säveleitään kaijuttelivat.
Ajatellen kokonaan toisia asioita kuin suihkulähteiden solinaa, kuun
kimallusta ja satakielen laulua, käyskenteli uljas Leicester hitaasti
pengermän päästä toiseen, viitta lujasti ympärillä, miekka kainalossa,
keksimättä kuitenkaan ihmisolennon varjoakaan.
»Oma jalomielisyyteni petti minut surkeasti», puheli hän itsekseen,
»jos se konna nyt pääsi minulta pakoon -- niin, ja ehkäpä on hän nyt jo
rientänyt vapauttamaan sitä avionrikkojaa, jolla on vielä niin vähän
vartijoitakin.»
Nämä hänen mietiskelynsä keskeytyivät samassa, sillä kun hän kääntyi
katsomaan portille päin, näki hän ihmisolennon hitaasti etenevän
pylväskäytävästä, himmentäen varjollaan vuorotellen kaikkia esineitä,
joiden ohi hän lähestyessään kulki.
»Iskenkö ennenkuin edes kuulen hänen raivostuttavan äänensä?» ajatteli
Leicester miekkansa kahvaan tarttuen. »Mutta ei! Minä tahdon nähdä,
mihin suuntaan hänen saastaiset juonensa käyvät. Minä tahdon katsella,
niin vastenmielistä kuin se onkin, miten se inhoittava käärme
kiemurtelee ja pyörähtelee, ennenkuin käytän voimaani ja muserran sen.»
Hänen kätensä heltisi kahvasta, ja hän läheni hitaasti Tressiliania,
keräten tämän kohtauksen varalle kaiken itsehillinnän ja
tahdonlujuuden, mitä hänellä suinkin oli, kunnes he seisoivat aivan
vastakkain.
Tressilian kumarsi kunnioittavasti, mutta kreivi vastasi vain ylpeällä
päännyökähdyksellä ja sanoilla: »Te halusitte puhella kahden kesken
kanssani, herra -- tässä minä olen valmiina kuuntelemaan.»
»Herra kreivi», virkkoi Tressilian, »minulle on sanottavani laatu niin
tärkeä ja minä toivon niin hartaasti Teidän kuuntelevan minua
kärsivällisesti, jopa suosiollisestikin, että minä alennun
puhdistautumaan kaikesta, mitä Teidän Korkeudellanne suinkin saattaa
olla minua vastaan. Te pidätte minua vihollisenanne?»
»Eikö minulla ole sitten ilmeisiä syitä siihen?» vastasi Leicester,
huomatessaan Tressilianin vaijenneen vastausta odottamaan.
»Teette siinä minulle vääryyttä, herra kreivi. Minä olen kyllä Sussexin
kreivin ystävä, mutta en hänen liittolaisensa enkä puoluelaisensa, niin
Teidän kilpailijaksenne kuin hovi häntä sanookin; siitä on jo pitkä
aika, kun minä lakkasin pitämästä hovia ja hovijuonia luonteelleni ja
lahjoilleni sopivana alana.»
»Voipa hyvin niin ollakin, herra», vastasi Leicester; »sillä onhan
niitä oppineelle miehelle -- sellaiseksihan maailma huutaa herra
Tressiliania -- arvokkaampiakin askarruksia. Rakkaudella on vehkeilynsä
yhtä hyvin kuin kunnianhimollakin.»
»Minä huomaan, herra kreivi», jatkoi Tressilian, »Teidän panevan suurta
painoa minun aikaisempaan kiintymykseeni siihen onnettomaan nuoreen
naiseen, josta aijon kohta puhua, ja ehkäpä ajattelevan minun ajavan
hänen asiaansa enemmän mustasukkaisuuden kuin oikeudentunnon
houkuttelemana.»
»Mitäpä minun ajatuksistani, hyvä herra!» vastasi kreivi; »jatkakaa!
Tähän asti olette Te puhunut yksinomaan itsestänne; sangen tärkeä ja
arvokas aihe epäilemättä, mutta se ei ehkä koske minua niin syvästi,
että minun pitäisi sen takia viipyä vuoteeltani. Säästäkää enemmät
esipuheet, hyvä herra, ja käykää asiaan, jos Teillä tosiaan on jotakin
minuun kuuluvaa kerrottavana. Teidän lopetettuanne saanen minäkin
vuorostani lausua parisen sanaa.»
»Minä käyn siis suoraan asiaan, herra kreivi», virkkoi Tressilian; »ja
kun minun sanottavani on Teidän Korkeutenne kunniaa koskevaa, uskon
minä, ettette Te omastakaan mielestänne ole tuhlannut aikaanne sitä
kuuntelemalla. Minulla on muuan pyyntö Teidän Korkeudellenne onnettoman
Amy Robsartin suhteen, jonka tarina on Teille liiankin tuttu. Minä
kadun syvästi, etten heti ryhtynyt tähän toimenpiteeseen ja asettanut
Teitä tuomariksi itseni ja tuon konnan välille, joka on hänet niin
kauheasti häväissyt. Herra kreivi, Amy Robsart karkasi laittomasta ja
vaarallisesta vankeudestaan, ja luottaen omien nuhteidensa vaikutukseen
kunnottomaan mieheensä, vaati minulta lupauksen, etten minä sekaantuisi
hänen asioihinsa siksi kunnes hän oli itse yrittänyt saada oikeutensa
tunnustetuiksi.»
»Haa!» huudahti Leicester, »muistatteko, kenelle puhutte?»
»Minä puhun hänen kunnottomasta miehestään, herra kreivi», toisti
Tressilian, »enkä minä parhaalla tahdollanikaan löydä lievempää
sanamuotoa. Se onneton nuori nainen on nyt kadonnut minun tiettyvistäni
ja on hänet kaiketi kätketty johonkin tämän linnan salasoppeen -- ellei
häntä ole kuljetettu johonkin pahoille aikomuksille vielä sopivampaan
säilytyspaikkaan. Se asia on autettava, herra kreivi -- minä puhun
hänen isänsä valtuuttamana ja tämä onneton avioliitto on tunnustettava
ja todistettava kuningattaren edessä ja Amy Robsart viipymättä,
estelemättä päästettävä omaan vapauteensa. Ja sallikaa minun sanoa,
tämän minun oikeutetun pyyntöni täyttäminen ei koske kenenkään kunniaa
niin paljon kuin juuri Teidän Korkeutenne.»
Kreivi seisoi siinä ikäänkuin kivettyneenä siitä tavattomasta
tyyneydestä, millä tuo mies, jonka hän luuli loukanneen itseään niin
syvästi, puolusti rikollisen rakastajattarensa asiaa, aivan kuin olisi
tämä ollut kerrassaan viaton nainen ja Tressilian vain hänen puolueeton
avustajansa; eikä hänen hämmästyksensä lainkaan vähentynyt siitä
lämmöstä, millä Tressilian tuntui vaativan tuolle naiselle arvoa ja
yhteiskunnallista asemaa, jotka hän oli häväissyt ja joiden edut hän
oli sittemmin varmasti jakava nyt hänen asiaansa niin kuulumattoman
julkeasti puolustavan rikostoverinsa kanssa. Tressilian oli ollut jo
yli minuutin aikaa vaiti, ennenkuin kreivi tointui suunnattomasta
kummastuksestaan; ja kun muistaa hänen mielessään kuohuvat
ennakkoluulot, ei ole lainkaan ihmeellistä, että hänen hurja vihansa
vei voiton kaikista muista tunteista. »Minä olen keskeyttämättä
kuunnellut Teitä, herra Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »ja minä
kiitän Jumalaa, etteivät koskaan ennen ole korvissani soineet niin
häikäilemättömän konnan sanat. Teidän kurittamisenne sopisi oikeastaan
paremmin teloittajan ruoskalle kuin aatelismiehen miekalle, mutta
kuitenkin -- konna, paljasta säiläsi ja puolusta henkeäsi!»
Viimeisiä sanoja lausuessaan pudotti hän viittansa maahan, sivalsi
Tressiliania rajusti miekkansa tupella, paljasti sitten heti säilänsä
ja laittautui hyökkäysasentoon. Hänen puheittensa hurja raivo oli ensin
täyttänyt Tressilianin yhtäläisellä hämmästyksellä kuin mitä
Leicesterkin oli tuntenut häntä kuunnellessaan. Mutta kummastelu
muuttui vihaksi, kun hänen sanojensa ansaitsemattomia solvauksia
seurasi isku, joka heti paikalla poisti kaikki muut ajatukset hänen
mielestään, paitsi pikaista taistelua koskevat. Tressilianin miekka
lensi viipymättä tupesta, ja vaikka hän ei ehkä ollutkaan juuri niin
taitava aseensa käyttelyssä kuin Leicester, osasi hän sentään
oivallisesti puolustautua, etenkin kun hän oli heistä kahdesta tyynempi
ja rauhallisempi, koska hän ei voinut olla pitämättä Leicesterin
käytöksen syynä joko tilapäistä mielenhäiriötä tai sitten jonkun
erinomaisen harhaluulon vaikutusta.
Ottelu oli jo kestänyt useampia minuutteja kummankaan haavoittumatta,
kun äkkiä alkoi kuulua ääniä pylväskäytävästä, jonka läpi pengermälle
päästiin, ja niihin yhtyneinä kiireisesti läheneviä askeleita. »Meitä
häiritään», sanoi Leicester vastustajalleen; »seuratkaa minua.»
Samaan aikaan kajahti ääni pylväskäytävästä: »Se marakatti oli oikeassa
-- täällä ne kahakoivat.»
Leicester veti sillä välin Tressilianin jonkunlaiseen komeroon erään
suihkulähteen taakse, ja siellä olivat he hyvässä piilossa, kun kuusi
kuningattaren henkivartijaa astui huvikentän keskikäytävää pitkin heitä
kohti, saattoivatpa he kuulla yhden puhelevankin toisille: »Emme me
niitä löydä koko tänä yönä kaikkien näiden ruiskupillien, oravanhäkkien
ja kaninkolojen seasta; mutta ellemme saa niitä napatuiksi tuonne
perälle mennessämme, käännymme ympäri ja asetamme vahdin portille, niin
saamme ne siten huomenna varmasti kynsiimme.»
»Kaunis juttu», päivitteli toinen, »kun rupeavat tapella natistamaan
aivan kuningattaren kuuluvilla, sanoisinpa melkein hänen omassa
palatsissaan! -- Hiisi heidät vieköön, he olivat varmaankin pari
humalaista pieneen käsirysyyn joutunutta tappelukukkoa, -- olisipa
melkein ollut sääli niitä tavata -- rangaistuksenahan on käden
katkaiseminen, eikös olekin? -- olisipa kovaa menettää kätensä
teräspalan käsittelemisen takia, se kun vielä sopii niin luontevasti
miehen kouraankin.»
»Sinä olet itse aikamoinen tappelupukari, Yrjö», virkkoi kolmas; »mutta
olehan varoillasi, laki on tosiaankin se minkä sanoit.»
»Niin», puuttui jälleen puheeseen ensimäinen, »elleihän asiaa paineta
hieman villaisella; sillä tiedäthän, ettei nyt sentään olla
kuningattaren palatsissa, vaan Leicesterin kreivin linnassa.»
»No sen takia voi rangaistus olla aina yhtä ankara», vastasi toinen;
»sillä jos meidän armollinen valtiattaremme -- Jumala häntä varjelkoon
-- on kuningatar, niin on Leicesterin kreivi yhtä hyvä kuin
kuningaskin.»
»Pidä kitasi! senkin lurjus!» varoitti kolmas; »mistä Sinä tiedät kuka
sattuu kuulemaan?»
Ja he jatkoivat matkaansa huolimattomasti etsiskellen sieltä ja täältä,
sillä he olivat ilmeisesti kiintyneempiä omaan keskusteluunsa kuin
halukkaita nuuskimaan henkilöitä, jotka olivat tämän yöllisen metelin
aiheuttaneet.
Heti kun he olivat edenneet pengermän päähän, viittasi Leicester
Tressiliania seuraamaan, hiipi hänen kanssaan vastakkaiseen suuntaan,
ja niin pääsivät he kenenkään huomaamatta pakoon pylväskäytävän kautta.
Hän vei Tressilianin Mervynin tornille asti, missä tämä jälleen asui,
ja puhui hänelle ennen eroamista näin: »Jos Sinulla on rohkeutta jatkaa
ja päättää sitä, mikä nyt jäi sikseen, niin pysyttele lähelläni
huomenna hovin lähtiessä jälleen matkaan -- me tapaamme kyllä sopivan
tilaisuuden, ja minä annan Sinulle merkin, kun aika on tullut.»
»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »jossakin toisessa tapauksessa
olisin minä kysynyt Teiltä tämän hyvin oudoksuttavan ja minua kohtaan
niin raivokkaan käytöksenne tarkoitusta ja syytä. Mutta Te olette
iskenyt olkapäähäni merkin, jonka vain veri voi pestä pois; ja vaikka
Te olisitte vieläkin korkeammassa asemassa kuin pöyhkeimmätkään
toiveenne ovat Teidät ikinä nostaneet, vaatisin minä Teiltä sittenkin
hyvitystä loukatulle kunnialleni.»
Näin erosivat he sitten, mutta sen yön seikkailut eivät olleet vielä
Leicesteriltä loppuneet. Hänen oli pakko kulkea Saintlowen tornin ohi
päästäkseen omaan huoneeseensa johtavaan salakäytävään, ja sen portilla
tapasi hän Hunsdonin puolipukeissa, paljastettu miekka kainalossa.
»Herättikö se meteli Teidätkin, herra kreivi?» kysyi vanha soturi.
»Sepä sen -- koira vieköön, yöt ovat täällä Teidän linnassanne yhtä
rauhattomia kuin päivätkin. Pari tuntia sitten heräsin minä sen
mielipuolen rouva Varneyn kirkunaan, kun hänen miehensä vei häntä
väkisin linnasta. Takaanpa, että sieti sillä olla sekä Teidän että
kuningattaren lupa, muutoin olisin minä sekaantunut leikkiin ja iskenyt
sitä Teidän Varneytanne kalloon aika navakasti; ja nyt sitä taas
tapella jyhmästetään tuolla alhaalla huvikentällä, tai miksi Te nyt
sanotte tuota kivillä laskettua pengerpuistikkoa, missä noita koreita
leluja törröttää?»
Ukon puheen ensi osa viilsi kuin puukolla kreivin sydämeen;
jälkimäiseen osaan vastasi hän itsekin kuulleensa miekkojen kalsketta
ja tulleensa tänne palauttamaan niitä järjestykseen, jotka olivat
rohjenneet menetellä niin julkeasti aivan kuningattaren läheisyydessä.
»No, mutta sittehän minä saankin Teistä seuraa», iloitsi Hunsdon.
Ja Leicesterin oli pakko palata tuon karhumaisen vanhan herran kanssa
huvikentälle, missä Hunsdon kuunteli välittömän komentonsa alaisten
vartijain kertomusta heidän turhasta yömellakoitsijain etsimisestään,
taritsi heille vaivojen palkkioksi pari tusinaa mehevää kirousta ja
haukkui heitä laiskoiksi lurjuksiksi ja sokeiksi portonpojiksi.
Leicester katsoi myös tarpeelliseksi olla olevinaan vihoissaan siitä,
ettei niitä tappelupukareita oltu löydetty; mutta vihdoin esitteli hän
Hunsdonille, että ne olivat yhtä hyvin voineet olla joitakin
huimapäisiä nuorukaisia, jotka olivat liian ahkeraan kallistelleet
maljoja ja joita nyt jo tapahtunut etsiskely oli kai tarpeeksi
säikäyttänyt. Hunsdon, joka itse piti myös paljon pikaristaan, myönsi
hänkin, että pullo sai usein vastata niistä monista hulluuksista, joita
se oli saattanut ihmisen tekemään. »Mutta», lisäsi hän, »ellei Teidän
Korkeutenne rupea hieman säästeliäämmäksi talonpidossaan ja hieman
vähennä tätä suunnatonta oluen, viinin ja muun juomatavaran tulvaa,
niin aavistanpa laulun lopuksi tulevan sen, että minun täytyy teljetä
vahtitupaan muutamia niistä iloisista veitikoista ja käsitellä heitä
hieman vipukoneellani. -- Huomatkaa tämä varoitukseni ja nukkukaa
makeasti!»
Leicester oli hyvin iloinen päästessään seuralaisestaan, jätti hänet
portille, missä he olivat kohdanneet toisensa, astui salakäytävään,
otti käteensä lampun, jonka oli sinne tullessaan jättänyt, ja löysi sen
sammuvassa valossa tiensä omaan huoneeseensa.