Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran
Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä.
_Macbeth_.
Jälkeenpäin muistui monen mieleen, että tämän tapausrikkaan päivän
loppupuolelle sattuneiden pitojen ja juhlallisuuksien aikana oli
Leicesterin ja Varneyn käytös kokonaan erilainen entisestään. Ritari
Rikhard Varneyta oli pidetty pikemminkin neuvokkaana toimen miehenä
kuin huvitusten harrastajana. Toiminta, joko sitten sotilaan tai muun,
näytti aina olleen hänen oikea alansa; ja juhlissa ja hauskutuksissa,
vaikka hän oivallisesti ymmärsikin niitä järjestää ja ohjata, oli hänen
oma osansa pelkän katselijan; tai jos hän sukkeluuttansa osoittikin,
teki hän sen karkealla, ivallisella ja pisteliäällä tavalla, aivan
niinkuin olisi hän pilkannut koko esitystä ja vieraita, vilpittömästi
yhtymättä yhteiseen iloon.
Mutta sinä päivänä näytti hänen luonteensa muuttuneen. Hän haki
nuorempain hovimiesten ja hovinaisten seuraa ja tuntui sillä hetkellä
uhkuvan sellaista hilpeyttä ja mielenkeveyttä, että hänestä tuli
vaarallinen kilpailija vallattomimmillekin. Jotka olivat pitäneet häntä
vakavampien ja kunnianhimoisempien pyrkimysten miehenä, katkerana
ivailijana ja niiden armottomana pilkkaajana, jotka ottavat elämän
sellaisena kuin se tulee ja sieppaavat osansa jokaisesta hauskuudesta,
minkä se tarjoaa, huomasivat nyt hämmästyen, että hänen sukkeluuksiensa
kärki saattoi olla yhtä säälivästi peitetty, hänen naurunsa yhtä raikas
ja hänen otsansa yhtä pilvetön kuin konsanaan heidän. Millä pirullisen
ulkokultaisuuden keinoilla hän saattoi vetää tämän iloisuuden hunnun
mitä ilkeimmän inhimillisen sydämen mustien ajatusten verhoksi, sen
seikan täytyy jäädä käsittämättömäksi kaikille muille paitsi hänen
vertaisilleen ja kaltaisilleen, mikäli sellaisia on koskaan ollut
olemassa; mutta hänen luonteensa voima ja lahjat olivat erinomaisemmat
tavallista, ja onnettomuudeksi oli nämä lahjat kaikessa kehityksessään
asetettu kaikkein kauhistuttavimpien aikeiden palvelukseen.
Leicesterin laita oli kokonaan toinen. Miten tottunut hän yleensä
olikin näyttelemään täydellisen hovimiehen osaa ja esiintymään aina
iloisena, kohteliaana ja vapaana kaikesta muusta surusta kuin hetken
hauskuuden lisäämisestä, vaikka hänen rinnassaan riehuivatkin
tyydyttämättömän kunnianhimon, kateuden ja vihan tuskat, niin oli hänen
sydämensä nyt kuitenkin saanut paljoa peljättävämmän vieraan, jonka
repimistä ja raastamista ja kalvamista ja nakertamista hän ei
voinut salata eikä vaimentaa; ja sinä olisit voinut lukea hänen
kiinteettömästä silmästään ja hänen kasvojensa hämmentyneestä ilmeestä,
että hänen ajatuksensa harhailivat kaukana niistä tapauksista, joissa
hän pakottautui olemaan osallisena. Hän katseli, liikkui ja puhui
ikäänkuin herkeämättömästi ponnistellen, ja hänen tahtonsa näytti
jossakin määrin menettäneen nopeata vaikutusvoimaansa siihen terävään
älyyn ja siihen kauniiseen ruumiiseen, joita se hallitsi. Hänen tekonsa
ja eleensä eivät tuntuneet olevan yksinkertaisia tahdon ilmauksia, vaan
ikäänkuin itsetoimivan koneen liikkeinä odottavan jonkun sisäisen
laitteen töytäyksiä, ennenkuin ne saattoivat tapahtua; ja hänen sanansa
putoilivat yksitellen, katkonaisina, ikäänkuin olisi hänen ollut ensin
pakko tarkoin ajatella, mitä sanoisi ja sitten miten sanoisi, ja
ikäänkuin pääsisi hän vain hellittämättömästi huomiotaan jännittäen
lauseensa loppuun, unohtamatta enemmän yhtä kuin toistakaan.
Tämän hajamielisyyden omituiset ilmiöt, jotka näkyivät niin selvästi
Englannin täydellisimmän hovimiehen koko käytöksessä ja puheessa, että
hänen lähelleen osunut alhaisin ja typerin palvelijakaan ei saattanut
olla niitä huomaamatta, eivät voineet myös välttää sen ajan älykkäimmän
ruhtinattaren silmää. Ja ilman vähintäkään epäilystä olisi tämä hänen
väliin huolimaton, väliin säännötön esiintymisensä nostanut Leicesterin
kreiviä vastaan Elisabetin ankaran suuttumuksen, ellei kuningatar olisi
otaksunut sen vihastuksen pelon, josta hän oli niin kiivaasti hänelle
puhunut tänä aamuna, yhä vielä hämmentävän hänen suosikkinsa ajatuksia
ja kaikista hänen vastaponnistuksistaan huolimatta hävittävän hänen
tavallisen, miellyttävän ilmeensä ja hänen keskustelunsa hilpeän sulon.
Kun tämä naisellista turhamaisuutta niin suuresti mairitteleva otaksuma
oli kerran päässyt valtaan hänen mielessään, selitti se täydellisesti
ja tyydyttävästi kaikki Leicesterin kreivin lukuisat virheet ja
hairahdukset; ja häntä ympäröivä tarkkaavainen seurue pani hämmästyen
merkille, että kuningatar, raivostumatta hänen alituisesta
huolimattomuudestaan ja kaiken tavallisen huomaavaisuudenkin
puutteestaan (vaikka nämä olivatkin kohtia, joiden suhteen Elisabet
yleensä oli tavattoman ankara) päinvastoin koetti hankkia hänelle aikaa
ja tilaisuutta tyyntymiseen ja suvaitsi häntä siinä avustaakin
suopeudella ja hyväntahtoisuudella, jotka näyttivät kokonaan olevan
ristiriidassa hänen tunnetun luonteensa kanssa. Selvää kuitenkin oli,
ettei tämä voinut kestää enää kovin kauvan ja että Elisabetin täytyi
lopultakin keksiä toinen ja epäsuosiollisempi selitys Leicesterin
säädyttömälle käytökselle, kun Varney tuli pyytämään kreiviä puheilleen
toiseen huoneeseen.
Kun tämä pyyntö oli hänelle toistettu kaksi kertaa, nousi hän vihdoin
ja oli juuri ikäänkuin vaistomaisesti lähtemäisillään -- kun hän
pysähtyikin, kääntyi ympäri ja anoi kuningattarelta lupaa poistua
hetkiseksi erinäisten sangen kiireellisten ja tärkeiden asiain takia.
»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningatar; »me uskomme kyllä, että
meidän oleskelumme täällä saattaa synnyttää äkillisiä ja odottamattomia
sattumuksia, joista on viipymättä huolehtiminen. Mutta kuitenkin, herra
kreivi, jos Te tahdotte meidän pitävän itseämme Teidän mieluisana ja
kunnioitettuna vieraananne, toivoisimme me Teidän ajattelevan vähemmän
meidän komeata kestitsemistämme ja ilahuttavan meitä ystävällisemmällä
ja kohteliaammalla käytöksellä kuin mihin tänään olemme saaneet tyytyä;
sillä tuli sitten vieraaksi ruhtinas tai talonpoika, isännän
sydämellinen kohtelu on aina kestityksen paras osa. Menkää, herra
kreivi; ja me toivomme Teidän palaavan silein otsin ja kirkkain, kevein
ajatuksin, sillä niitä ovat ystävänne tottuneet Teiltä odottamaan.»
Leicester vain kumarsi syvään vastaukseksi tähän nuhdesaarnaan ja
poistui. Huoneen ovella tapasi hän Varneyn, joka veti hänet kiireesti
sivulle ja kuiskasi hänen korvaansa: »Kaikki on hyvin!»
»Onko Masters käynyt häntä katsomassa?» tiedusteli kreivi.
»On, armollinen herra; ja koska ei kreivitär suostunut vastaamaan hänen
kysymyksiinsä eikä taas mitenkään selittämäänkään itsepäisyyttään, on
hän antava ratkaisevan todistuksen siitä, että häntä vaivaa aivohäiriö
ja että on parasta jättää hänet ystäväinsä huomaan. Mahdollisuus on
siis tarjolla toimittaa hänet pois täältä kuten aijoimmekin.»
»Mutta Tressilian?» virkkoi Leicester.
»Hän ei saa hyvään aikaan lainkaan tietää hänen lähdöstään», vastasi
Varney; »se on tapahtuva vielä tänä iltana, ja huomenna pidetään
Tressilianista huolta.»
»Ei, kautta sieluni», tiukkasi Leicester; »minä tahdon kostaa hänelle
omin käsin!»
»Tekö, armollinen herra, ja niin mitättömälle miehelle kuin
Tressilianille! -- Ei, armollinen herra, hän on pitkät ajat halunnut
lähteä vieraisiin maihin. Uskokaa hänet minun huostaani. -- Minä olen
toimittava niin, ettei hän enää palaa tänne kielimään.»
»Ei, kautta taivaan, Varney!» huudahti Leicester. -- »Mitättömäksi
sanot Sinä vihollista, joka on kyennyt haavoittamaan minua niin
syvästi, että koko vastainen elämäni tulee olemaan vain tuskaa ja
kärsimystä? -- Ei; ennemmin paljastaisin minä koko totuuden Elisabetin
valta-istuimen juurella ja antaisin hänen kostonsa iskeä yhdellä kertaa
sekä heihin että itseeni, kuin luopuisin oikeudestani kostaa omin käsin
sille kirotulle konnalle.»
Varney näki suureksi levottomuudekseen isäntänsä olevan niin ankaran
kiihtymyksen vallassa, että ellei hän myöntynyt hänen tahtoonsa, voisi
hän kerta kaikkiaan ryhtyä siihen epätoivoiseen tekoon, josta hän puhui
ja joka silmänräpäyksessä murskaisi kaikki ne kunnianhimoiset
suunnitelmat, mitkä Varney oli isännälleen ja itselleen muodostanut.
Mutta kreivin raivo näytti sekä hillittömältä että syvältä; sillä kun
hän puhui, iskivät hänen silmänsä tulta, hänen äänensä vapisi kuohuvan
vihan voimaa ja hänen huulillaan poreili kevyt vaahto.
Hänen uskottunsa teki rohkean ja menestyksellisen yrityksen päästä
hänen valtijaakseen tälläkin hurjan kiihtymyksen hetkellä. --
»Armollinen herra», sanoi hän, vieden hänet kuvastimen eteen,
»katsokaapa kuvaanne tuosta ja ratkaiskaa, ovatko nämä vääntyneet
piirteet miehen, joka kykenee niin tavattoman ankarassa asiassa
päättämään itse puolestaan.»
»Minkä Sinä sitten tahdot minusta tehdä?» kysyi Leicester,
hämmästyneenä kasvojensa kauheasta muutoksesta, mutta samalla
loukkautuneena siitä liian vapaasta tavasta, millä Varney häntä
tyynnytti. »Pitääkö minusta tuleman Sinun holhottisi, orjasi -- oman
palvelijani alamainen ja käskettävä?»
»Ei suinkaan, armollinen herra», vastasi Varney lujasti, »vaan itsenne
ja omien intohimojenne valtijas. Armollinen herra, minä, Teidän halpa
palvelijanne, minä häpeän nähdessäni Teidän käyttäytyvän niin kehnosti
kuohahtelevien tunteittenne myrskyssä. Heittäytykää Elisabetin
jalkoihin, tunnustakaa avioliittonne -- syyttäkää puolisoanne ja hänen
rakastajaansa aviorikoksesta -- ja myöntäkää kaikkien vertaistenne
kuullen olevanne aisankannattaja, joka nai maalaistytön ja jota tämä ja
hänen kirjanoppinut lemmityisensä vetivät nenästä. -- Tehkää se,
armollinen herra -- mutta sanokaa ensin hyvästi Rikhard Varneylle ja
ottakaa takaisin kaikki ne lahjat, joita olette hänelle vuosien
kuluessa jaellut. Hän palveli jaloa, uljasta, rohkeaa Leicesteriä ja
oli ylpeämpi saadessaan olla hänen käskyläisenään kuin komentaessaan
tuhansia. Mutta sitä raukkamaista kreiviä, joka masentuu jokaisesta
vastuksesta, jonka järkeileviä päätöksiä jokainen intohimon puuskaus
lennättelee kuin tuuli akanoita, sitä kreiviä ei Rikhard Varney
palvele. Hän on niin paljon ylempänä häntä mielenlujuudessa kuin hän on
alempana arvossa ja vallassa.»
Varney puhui näin teeskentelemättä, sillä vaikka hänen kehumansa
mielenlujuus olikin paatumusta ja tunnottomuutta, tunsi hän nyt
tosiaankin etevämmyytensä, niin oudosti kuohahtelevan sävyn kuin hänen
suuri kiintonsa Leicesterin tuleviin kohtaloihin loikin hänen ääneensä
ja koko esiintymiseensä.
Leicesterin lannisti tämä oletettu ylemmyys kokonaan; onnettomasta
kreivistä näytti nyt hänen viimeinen ystävänsä aikovan hyljätä hänet.
Hän ojensi kätensä Varneyta kohti lausuessaan nämä sanat: »Älä jätä
minua -- Mitä Sinun mielestäsi minun tulisi nyt tehdä?»
»Olla oma itsenne, jalo herrani», vastasi Varney, koskettaen kreivin
kättä huulillaan, ensin siihen kunnioittavasti tartuttuaan; »olla oma
itsenne, vallita intohimon myrskyjä, jotka lyövät haaksirikkoon
heikompia sydämiä. Oletteko Te ensimäinen, jota on petetty
lemmenseikoissa? Ensimäinen, jonka kevytmielinen ja irstas nainen on
viekoitellut rakastumaan, sitten käyttäen Teidän tunnettanne väärin ja
pitäen sitä pilkkanaan? Ja aijotteko sietää, että Teidät ajetaan
typeränä mielipuolena pellolle, koska ette ole osannut olla viisaampi
kuin viisaimmat miehet maailman alusta alkaen? Olkaa niin kuin ei sitä
naista olisi koskaan ollut olemassakaan -- poistakaa hänet
muistostanne, sillä hän ei ole ansainnut saada siellä sijaa lainkaan.
Pitäkää tämänaamuista lujaa päätöstänne, jonka toteuttamiseen minulla
on tarpeeksi rohkeutta, intoa ja keinoja, ikäänkuin jonkun korkeamman
olennon vastustamattomana käskynä, intohimottomana oikeudentekona. Hän
on ansainnut kuoleman -- hän kuolkoon!»
Hänen puhuessaan piteli kreivi häntä yhä kädestä, puri huulensa
tiukasti yhteen ja rypisteli otsaansa, ikäänkuin olisi hän ankarasti
ponnistellen koettanut johtaa itseensä Varneylta osan tuota hänen
suosittelemaansa kylmää, säälimätöntä ja tunteetonta lujuutta. Hänen
vaijettuaan ei kreivi vieläkään hellittänyt hänen kättään ennenkuin hän
tyynen päättäväksi pyrkien kykeni lausumaan: »Olkoon niin -- hän
kuolkoon! -- Mutta saanenhan itkeä yhden ainoan kyyneleen hänen
muistolleen?»
»Ei ainoatakaan, armollinen herra», keskeytti Varney, joka isäntänsä
nytkähtelevästä silmäkulmasta ja vääntyvistä poskista näki hänen
aikovan antaa liikutukselleen vallan. -- »Ei kyyneltäkään -- aika ei
sitä salli -- täytyy muistaa Tressiliania --»
»Se nimi kykenee tosiaankin muuttamaan kyyneleet vereksi», vastasi
kreivi. »Varney, minä olen sitä ajatellut ja päätökseni on valmis --
eivät rukoukset eivätkä todistelut pysty enää minuun -- Tressilian on
oleva minun sovitus-uhrini.»
»Se on hulluutta, armollinen herra; mutta Te olette minuun nähden liian
mahtava, jotta minä voisin sulkea tien Teidän kostoltanne. Valitkaa
sitten edes sopiva aika ja paikka ja välttäkää häntä siksi kunnes
olette ne löytänyt.»
»Sinä saat muissa seikoissa ohjata minua minne tahdot», sanoi
Leicester, »mutta tässä älä vastusta minua.»
»Sitten, armollinen herra», vastasi Varney, »pyydän minä ensiksikin
Teitä heittämään tuon varomattoman, epäilyttävän ja puolihullun
käytöksenne, joka tänään veti koko hovin huomion puoleensa ja jota
kuningatar ei olisi milloinkaan sallinut Teidän sovittaa, ellei hän
olisi ollut Teille niin puolueellisen hyvänsuopa ja osoittanut
ystävyyttään Teille paljoa suuremmassa määrässä kuin hänen luonteelleen
on oikeastaan ominaista.»
»Olenko minä tosiaankin ollut niin huolimaton?» ihmetteli Leicester
ikäänkuin unesta heräten; »ja minä kun luulin niin hyvin kaiken
peittäneeni; mutta älä pelkää, mieleni on nyt rauhoittunut -- minä olen
aivan tyyni. Kohtalonennustukseni on käyvä toteen; ja jotta se kävisi
toteen, olen jännittävä kaikkia kykyjäni korkeimmilleen. Älä huolehdi
minusta, sanon vieläkin -- minä lähden heti kuningatarta tapaamaan -- ei
Sinun omakaan katseesi eikä puheesi olisi tutkimattomampi kuin minun.
-- Onko Sinulla mitään muuta sanomista?»
»Minun täytyy pyytää Teidän sinettisormustanne», vastasi Varney
vakavana, »merkiksi niille palvelijoillenne, joita minun on pakko
käyttää, että minulla on Teidän täysi valtuutuksenne heidän apuaan
vaatiessani.»
Leicester veti sormestaan sinettisormuksen, jota hän tavallisesti
käytti, ja antoi sen Varneylle hurjan, kaamean ilmeen kuvastellessa
hänen kasvoillaan, lisäten matalalla, puolittain kuiskaavalla, mutta
hirvittävän painokkaalla äänellä nämä sanat: »Mitä teet, tee pian.»
Vastaanottosalissa syntyi jo levottomuutta ja ihmettelyä, kun jalo
linnanherra viipyi niin kauvan poissa, ja suuresti ihastuivatkin
sentähden hänen ystävänsä nähdessään hänen astuvan sisään miehenä,
jonka sydämeltä kaiken inhimillisen huomioinnin mukaan oli juuri
pudonnut huolten taakka. Ja Leicester täyttikin sinä päivänä
oivallisesti Varneylle antamansa lupauksen, niin että tämä näki
voivansa lakata näyttelemästä luonteelleen niin vierasta osaa kuin se
käytöstapa, mitä hän oli aamupuolella noudattanut ja että hän
vähitellen saattoi jälleen muuttua siksi hillityksi, teräväksi,
ivalliseksi keskustelun ja tapausten tarkkaajaksi, jollaisena hän
tavallisesti seurassa esiintyi.
Elisabetiin nähden käyttäytyi taas Leicester miehenä, joka tunsi hyvin
kuningattaren luontaisen lahjakkuuden ja tarmon, mutta myös hänen pari
heikkoa puoltansa. Hän oli liian viisas muuttaakseen äkkiä sen juron ja
hajamielisen esiintymistapansa, joka oli herättänyt niin suurta
huomiota ennen hänen poistumistaan Varneyn kanssa, vaan joka nyt hänen
kuningatarta lähestyessään näytti vaimenneen hellyyteen vivahtavaksi
surumielisyydeksi ja joka keskustelun kuluessa, kun Elisabet oli
säälivästi antanut suosiostaan merkin toisensa jälkeen häntä
lohduttaakseen, vaihtui tuntehikkaan mielistelyn sanatulvaksi,
palavimmaksi, arkaluontoisimmaksi, tarkoittelevimmaksi, mutta samalla
kunnioittavimmaksi, mitä mikään kuningatar on alamaiseltaan ikinä
kuullut. Elisabet kuunteli ikäänkuin lumottuna; hänen vallanhalunsa oli
tuuditeltu uneen; hänen päätöksensä pysyä erillään kaikista
yhteiskunnallisista ja perheellisistä siteistä ja antautua yksin omaan
kansansa vaalimiseen, alkoi horjua, ja vielä kerran oli Dudleyn tähti
kohonnut korkeimmilleen hovin taivaalla.
Mutta Leicester ei nauttinut tätä luonnosta ja omastatunnostaan
saamaansa voittoa täysin sekoittamattomana, sillä sitä katkeroittivat
sekä hänen tunteittensa sisäinen kapina niitä kahlitsevaa väkivaltaa
vastaan että monet satunnaiset tapaukset, jotka aterian ja sitä
seuraavien iltahuvitusten aikana värähyttelivät tätä äärimäisen tuskan
viimeistä tuntohermoa.
Hoviväki oli esimerkin mainitaksemme kokoontunut pitohuoneesta
isoon saliin odottelemaan loistavan naamionäytelmän, illan
odotetun hauskutuksen alkamista, kun kuningatar keskeytti hurjan
kokkapuhehyökkäyksen, jolla Leicesterin kreivi parhaillaan ahdisti
kreivi Willoughbytä, Raleighia ja muutamia muita hovimiehiä, seuraavin
sanoin: -- »Me syytämme Teitä valtiorikoksesta, herra kreivi, jos Te
yhä jatkatte tätä yritystänne tappaa meidät nauruun. Mutta tässä
tuleekin onneksemme otus, joka voi saada meidät vakaviksi milloin vain
tahtoo: oppinut lääkärimme Masters, tuoden ehkä uutisia siitä meidän
suojatti-raukastamme, rouva Varneysta -- ei, herra kreivi, älkää
poistuko, sillä koska tässä on kysymyksessä aviopuolisoiden välinen
riita, emme me pidä omaa kokemustamme riittävän syvällisenä sitä
ratkaisemaan ilman taitavaa neuvojaa. -- No, Masters, mitä ajattelet
siitä karkulais-rouvasta?»
Hymy, joka oli väikkynyt Leicesterin huulilla, kun kuningatar keskeytti
hänen pilailunsa, jähmettyi hänen huulilleen ikäänkuin olisi sen siihen
veistänyt Mikael Angelon tai Chantreyn taltta; ja hän kuunteli lääkärin
puhetta sama värähtämätön ilme kasvoillaan.
»Rouva Varney, armollinen Valtijatar», vastasi hovilääkäri Masters,
»esiintyi hyvin tylysti ja ynseästi, eikä halunnut ryhtyä kanssani
mihinkään keskusteluihin terveytensä tilasta, vaan haasteli hurjasti
siitä, että hän muka esittää asiansa Teille itsellenne ja ettei hän
vastaa lainkaan halvempien henkilöiden kysymyksiin.»
»Taivas varjelkoon!» huudahti kuningatar; »me olemme jo saaneet
kylliksemme kärsiä niistä väärinkäsityksistä ja selkkauksista, jotka
näyttävät seuraavan tätä hourupäistä rouvaraukkaa, minne hän tuleekin.
-- Eikö Teistäkin ole asia niin, herra kreivi?» jatkoi hän Leicesteriin
kääntyen ja kuvastaen katseessaan vienoa, melkein hellästi rukoilevaa
katumusta heidän senaamuisesta epäsovustaan. Leicester pakottautui
kumartamaan syvään. Äärimäisinkään ponnistus ei jaksanut tehdä häntä
kykeneväksi myös sanoin ilmaisemaan hänen yhtymistään kuningattaren
ajatukseen.
»Tepä olette kostonhimoinen, herra kreivi», virkkoi kuningatar; »mutta
kyllä me pian saamme sopivan ajan ja paikan Teitä rangaistaksemme. Vaan
vieläkin kerran palataksemme tähän riemunrikkojaan, tähän rouva
Varneyhin -- Mitä voit sanoa hänen terveydestään, Masters?»
»Hän on kovin tyly ja ynseä, armollinen Kuningatar, kuten jo
sanoinkin», vastasi Masters, »ja hän kieltäytyy vastaamasta
tiedusteluihin, eikä lainkaan tottele lääkärin käskyjä eikä määräyksiä.
Minä havaitsin kuitenkin hänen potevan aivohäiriötä, jonka minä olisin
taipuvainen pikemmin määrittelemään sanalla _hypochondria_ kuin
sanalla _phrenesis_; ja luulisin minä olevan hänelle parasta, että
hänen miehensä toimittaisi hänet hoidettavaksi kotiinsa, kauvas
kaikesta tästä näytelmäin ja huvitusten hälinästä, sillä ne sekoittavat
hänen heikon järkensä kaikenlaisilla mitä kummallisimmilla haaveilla.
Häneltä huomaamatta päässeet viittailut tähtäävät sinne päin, kuin
olisi hän muka joku suuri arvohenkilö -- kreivitär tai jopa
ruhtinatarkin. Jumala heitä auttakoon, sellaisia kuvittelevat usein
hänenlaisensa sairaat!»
»Ei, mutta sitten täytyy hänet toimittaa täältä kaikin kiirein», sanoi
kuningatar; »käskekää Varneyn pitää hänestä kaikkea inhimillistä
huolta; mutta vapauttakoon hän pian tämän linnan rouvastaan. Sillä
takaanpa hänen kohta luulevan itseään meidän kaikkien valtijattareksi.
Sääli sentään, että niin kauniilla olennolla pitää oleman niin
surkeasti häiriintynyt järki. -- Vai mitä Te siitä ajattelette, herra
kreivi?»
»Sääli tosiaankin», vastasi kreivi, toistellen niitä sanoja ikäänkuin
ulkolukuläksyä.
»Mutta ehkettepä Te olekaan samaa mieltä kanssamme hänen
kauneudestaan», jatkoi Elisabet; »ja me olemmekin nähneet miesten
pitävän uljaita, junomaisia naisia tuollaista hentoa, riutuvaa olentoa
parempana, jonka pääkin nuokkuu kuin katkenneen liljan varsi. Niin,
miehet ovat hirmuvaltijaita, herra kreivi, joita miellyttää enemmän
kiihkeä kamppailu kuin vastustelematta saavutettu valloitus, ja he
rakastavat parhaiten sellaisia naisia, jotka uskaltavat lähteä heidän
kanssaan voittosille. -- Melkeinpä olen kanssanne samaa mieltä,
Rutland, että jos tämä Leicesterin kreivi joskus saisi sellaisen
maalatun vahanuken puolisokseen, toivottaisi hän sen kuolleeksi jo
ennen kuherruskuukausien loppua.»
Näin puhuessaan katsahti hän Leicesteriin niin merkitsevästi, että
tämä, huolimatta sydämensä kapinasta, tätä rajatonta petollisuutta
vastaan, pakottautui kuitenkin kuiskaten vastaamaan, että Leicesterin
rakkaus oli paljon nöyrempää laatua kuin mitä hänen majesteettinsa
otaksui, koska se oli kiintynyt sellaiseen henkilöön, jota hän ei
voinut koskaan käskeä, vaan jota hänen täytyi aina totella.
Kuningatar punastui ja käski hänen olemaan vaiti, mutta näytti
kuitenkin odottavan, ettei toinen noudattaisi hänen kehoitustaan. Mutta
samassa räjähtivät torvet toitottamaan ja patarummut paukkumaan
korkealta parvekkeelta, josta näki yli koko salin, siten ilmoittaen
naamionäyttelijäin tulevan; näin pääsi Leicester siitä kauheasta
pakonalaisuuden ja teeskentelyn tilasta, johon hänen oma
kaksimielisyytensä oli hänet vienyt.
Alkavaan naamionäytelmään kuului neljä eri joukkoa, jotka seurasivat
toisiaan lyhyin väliajoin; kussakin joukossa oli kuusi päähenkilöä ja
yhtä monta soihdunkantajaa, ja kukin esitti yhtä niistä kansoista,
jotka olivat eri aikoina pitäneet Englantia hallussaan.
Muinaisia brittejä, jotka ensinnä esiintyivät, johdatti kaksi vanhaa
druidia, joiden harmaita hapsia koristi tammenlehväseppel ja jotka
käsissään kantoivat mistelinoksia. Näitä kunnianarvoisia miehiä
seurasivat varsinaiset naamiosankarit ja näitä taas kaksi valkoisiin
puettua runoniekkaa, jotka helähyttelivät tuon tuostakin harppujaan,
laulaen samalla muutamia muinaisen hymnin säkeitä Beluksen eli auringon
kunniaksi. Alkuperäiset britit oli valittu hovissa palvelevain
aatelismiesten pisimmistä ja vahvimmista. Heidän naamioihinsa oli
kiinnitetty pitkät pörröiset parrat ja tukat; heidän pukuinaan oli
susien ja karhujen nahkoja, kun taas heidän sääriään, käsivarsiaan ja
yläruumistaan peitti ihonvärinen silkki, johon oli karkein viivoin
piirrelty taivaankappaleiden sekä eläinten ja muiden maallisten
olentojen kuvia, niin että he antoivat hyvin elävän käsityksen
vanhoista maalauksin koristelluista esi-isistämme, joiden vapautta
ensinnä ahdistivat roomalaiset.
Rooman pojat, jotka tulivat yhtä hyvin sivistämään kuin
valloittamaankin, astuivat sitten ruhtinaallisen seurueen eteen; ja
juhlanäytösten järjestäjä oli saanut oivallisesti ilmaistuksi
tämän kuuluisan kansan uljaan korskeuden ja sotaisat tavat,
varustamalla esiintyjät keveällä, mutta lujalla kilvellä ja lyhyellä,
kaksiteräisellä miekalla, jonka käyttely teki Roomasta maailman
valtijaan. Kaksi airutta kantoi Rooman kotkia heidän edellään, samalla
lausuen ylistysrunoa Marsille, ja nuo muinaisajan mahtavat soturit
seurasivat heitä miesten jykevin ja varmoin askelin, jotka pyrkivät
valloittamaan koko maanpiirin.
Kolmas joukkue esitti Germanian metsistä tuomiinsa karhunnahkoihin
pukeutuneita saksilaisia, ja kantoivat nämä käsissään niitä
kauhistuttavia sotakirveitä, jotka tekivät niin ankaraa tuhoa
Britannian alkuperäisten asukasten riveissä. Heitä johti niinikään
kaksi laulumestaria, jotka hyrisivät Odinin ylistystä.
Viimeisinä tulivat normannilaiset ritarit rautapaidoissaan ja
teräskypäreissään ja kaikissa asiaankuuluvissa varustuksissaan, kahden
sodasta ja naisten lemmestä laulavan runoniekan edeltäminä.
Nämä neljä joukkuetta saapuivat avaraan saliin mitä oivallisimmassa
järjestyksessä, ja jotta katselijat saisivat tyydyttää uteliaisuutensa,
pidettiin aina pieni väli-aika, ennenkuin seuraava parvi esiintyi.
Sitten marssivat he ympäri salin näytelläkseen itseään, noudattaen
urkujen, pillien, torvien ja kaikenlaisten muiden Leicesterin
kreivin soittokoneiden poljentoa. Vihdoin asettuivat nämä neljä
naamiojoukkuetta, sijoittaen soihdunkantajansa taakseen, kukin omiin
riveihinsä kahdelle puolelle salia, niin että roomalaiset joutuivat
brittejä vastapäätä ja saksilaiset normanneja, ja näyttivät ensin
katsahtelevan toisiinsa kummastunein silmin, mutta sitten kiihtyvän
uhkaavin liikkein ilmaistuun vihaan. Silloin kajahti parvekkeelta
kiivas sotainen sävel, naamiosankarit vetivät miekkansa kaikilla
tahoilla ja lähenivät toisiaan, tahdikkain askelin hyppien jonkunlaista
sota- tai asetanssia, kalahutellen miekkojaan vastustajainsa kilpiin ja
kilauttaen niitä toistensa miekkoihin ohi kulkiessaan. Oli hyvin hauska
nähdä eri joukkojen pysyvän säännöllisessä järjestyksessä aivan
säännöttömiltä näyttävissä liikkeissään, sekaantuvan toisiinsa,
kiehittyvän eroon taas ja ryhmittyvän jälleen omiin, alkuperäisiin
riveihinsä, aina soiton mukaan.
Tämä vertauskuvallinen sotahyppy esitti niitä monenlaisia kahakoita ja
ristiriitoja, joita oli sattunut muinaista Britanniaa vuorotellen
hallinneiden kansojen kesken.
Vihdoin, monien sokkeloisten kiertelyjen ja koukuttelujen jälkeen,
jotka herättivät katsojissa suurta ihastusta, kuului ankara
torventörähdys, ikäänkuin tappelun alkajaisiksi tai voiton
julistamiseksi. Naamiot lakkasivat heti paikalla pyöriskelyistään ja
kokoontuen alkuperäisten johtajainsa eli esittelijäinsä -- sillä se oli
heidän ammattinimensä -- ympärille, näyttivät odottavan yhtä
jännitettyinä kuin katselijatkin, mitä sitten tuleman piti.
Salin ovet avautuivat selkosen seljälleen, eikä tulija ollutkaan mikään
vähempi kuin itse paholaissyntyinen Meriin, joka oli puettu
kummalliseen, salaperäiseen, hänen epätietoista sukuperäänsä ja
suurenmoista loihtutaitoansa vastaavaan tapaan. Hänen ympärillään ja
takanaan liehui ja hyppi mitä omituisimpia olentoja, joiden oli määrä
esittää hänen mahtavia käskyjään odottelevia henkiä; ja niin valtavasti
vaikutti tämä näytelmän osa palvelijoihin ja muihin linnassa
oleskelevaan alhaisempaan kansaan, että monet unohtivat kuningattarelle
kuuluvan kunnioituksen, tunkeutuivat sisään ja jäivät salin ovipuoleen
seisomaan.
Leicesterin kreivi, joka huomasi airueittensa vain suurella vaivalla
saavan nämä innostuneet katselijat pysymään kauvempana, kuitenkaan
herättämättä suurempaa melua kuin oli soveliasta kuningattaren ollessa
läsnä, nousi istuimeltaan ja meni itse paikalle; sillä Elisabetkin oli
samaan aikaan pyytänyt -- hän kun aina tahtoi rahvasta kohdeltavan
hyvin -- että heidän sallittaisiin häiritsemättä katsella näytelmää.
Leicester käytti tätä veruketta poistuakseen; mutta hänen todellisena
vaikuttimenaan oli halu päästä edes hetkiseksi omiin rauhoihinsa ja
lepuuttaa mieltään vaikkapa vain silmänräpäykseksikin siitä
hirvittävästä painostuksesta, jonka sille tuotti häpeän, vihan,
katumuksen ja kostonjanon raatelevain tuskain peittäminen iloisuuden ja
mielistelyn verhoon. Hän pani silmäyksellään ja viittauksellaan
kansanjoukon vaikenemaan; mutta palaamatta heti hänen majesteettinsa
luo kääriytyi hän viittaansa, sekaantui tungokseen ja jäi sieltä,
muiden halpa-arvoisten katselijain tavoin seisoaltaan seuraamaan
naamionäytelmän kulkua.
Astuttuaan saliin eteni Meriin keskelle lattiaa, kutsui taikasauvansa
heilauksella taistelevain joukkueiden johtajat ympärilleen ja ilmoitti
heille runomittaisessa puheessa, että nyt hallitsi Britannian saarta
kuninkaallinen neitsyt, jolle heidän tuli kohtalon tahdosta osoittaa
kunnioitustaan, samalla kun heidän piti pyytää häntä lausumaan
mielipiteensä niistä erilaisista syistä, joiden perusteella kukin
heistä katsoi olevansa se etevin kantajoukko, mistä maan nykyiset
asukkaat, tämän enkelimäisen ruhtinattaren onnelliset alamaiset
johtivat sukuperänsä.
Tätä käskyä totellen kulki kukin parvi juhlallisen soiton kaikuessa
Elisabetin ohi, suorittaen kukin oman kansansa tavan mukaisen, mitä
nöyrimmän ja kunnioittavimman tervehdyksen, mihin kuningatar vastasi
sillä armollisella suopeudella, joka oli ollut hänen julkisessa
esiintymisessään havaittavissa aina siitä asti kun hän oli tullut
Kenilworthiin.
Eri joukkueiden johtajat mainitsivat sitten, kukin kansansa nimessä ne
syyt, joihin nojaten he väittivät olevansa muita mainehikkaampia ja
etevämpiä; ja kun heitä oli kutakin vuoroonsa kuultu, piti kuningatar
heille seuraavan armollisen vastauspuheen: »Me olemme pahoillamme,
ettei meillä ole parempia edellytyksiä ratkaista sitä vaikeata
kysymystä, joka kuuluisan Merlinin käskystä nyt on joutunut
pohdittavaksemme, mutta meistä näyttää kuitenkin siltä, ettei mikään
näistä ikimuistettavista kansoista erikseen saata vaatia ehdotonta
etusijaa muihin nähden ja väittää olleensa suurimpana tekijänä meidän
päiviemme englantilaisen muodostamisessa, sillä tämä on aivan
epäilemättä perinyt kultakin muutamia luonteensa jaloimpia piirteitä.
Niinpä on nykyinen englantilainen saanut muinaisilta briteiltä uljaan
ja lannistumattoman vapaudenhalunsa -- roomalaisilta erinomaisen
sotakurinsa ja rohkeutensa sekä rauhan aikana viljelemänsä rakkauden
tieteisiin ja sivistykseen -- saksilaisilta viisaat ja oikeudenmukaiset
lakinsa -- ja ritarillisilta normanneilta ankaran kunniantuntonsa ja
kohteliaan käytöksensä sekä jalon ihastuksensa mainetöihin.»
Merlin vastasi luontevasti, että piti tosiaankin niin monien
erinomaisten ominaisuuksien yhtymän nykypäivien englantilaisissa, että
heistä on tullut muille kansoille ikäänkuin täydellisyyden perikuva,
koska he vain siten ovat edes johonkin määrin ansainneet sen
siunauksen, hyvinvoinnin ja onnen, jota he ovat saaneet nauttia
Englannin Elisabetin hallituskautena.
Soitto kajahti taas, ja naamiosankarit sekä Meriin ja hänen palvelevat
henkensä alkoivat poistua tungokseen asti täyttyneestä salista, kun
Leicester, joka, kuten olemme maininneet, oli jäänyt seisomaan lähelle
salin ovea ja joka siis oli joutunut melkein keskelle väkijoukkoa,
tunsi viittaansa nykäistävän samalla kun muuan ääni kuiskasi hänen
korvaansa: »Herra kreivi, haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.»