-- Mä sanoin,
Että on, hän portto -- sanoin myöskin, kelle.
Lisäksi: kavaltaja, jonka kanssa
Camillo liitoss' on, mies, joka tietää
Mit' itsekin tuon pitäis' hävetä.
_Talvinen Tarina_.
Tuskin olivat he saapuneet kreivin työkammioon, kun tämä otti
taskustaan kirjoitustaulusensa ja alkoi piirrellä niihin
muistiinpanojaan, puhellen puolittain Varneylle, puolittain itsekseen:
-- »Monet heistä ovat lujasti kiintyneet minuun, ja etenkin varakkaat
ja korkeiden virkojen haltijat; monet taas, jos he katsovat taaksepäin
palveluksiin, joita olen heille suorittanut, tai eteenpäin vaaroihin,
joihin he saattavat joutua, eivät luullakseni ole rientämättä apuun
nähdessään minun alkavan horjua. Katsotaanhan -- Knollis on varma ja
hänen kauttaan Guernsey ja Jersey -- Horsey vallitsee Wight-saarta --
langollani Huntingdonilla ja Pembrokella on paljon sananvaltaa
Walesissa -- Bedfordin kautta johdan minä puritaneja ja heidän
vaikutusvoimaansa, joka on niin mahtava kaikissa maalaiskaupungeissa:
-- veljeni Warwick on melkein vertaiseni rikkauden, puoluelaisten ja
alusmaiden suhteen -- ritari Owen Hopton on harras ystäväni; hänen
hallussaan on Lontoon Tower ja sinne sijoitettu valtionrahasto -- isäni
ja iso-isäni eivät olisi koskaan tarvinneet laskea päätänsä
mestauspölkylle, jos he olisivat näin hyvin suunnitelleet yrityksensä
edeltäkäsin. -- Miksi näytät niin murheelliselta, Varney? Minä vakuutan
Sinulle, ettei myrskyn ole oleva helppo kaataa niin syvälle juurtunutta
puuta.»
»Ah! armollinen herra», vastasi Varney hyvin murhettaan näytellen, ja
veti sitten jälleen kasvoilleen saman epätoivoisen ilmeen, minkä
Leicester jo oli huomannut.
»Ah!» toisti Leicester, »ja niiksi ah! ritari Rikhard? Eikö Sinun uusi
ritarihenkesi tiedä Sinulle sen rohkeampaa huudahdusta, juuri kun jalo
kamppailu on ovella? Tai jos se _ah!_ tarkoittaa sitä, että haluat
väistää taistelua, niin voit lähteä linnasta tai liittyä vihollisiini,
miten vain parhaaksi näet.»
»Ei niin, armollinen herra», vastasi hänen uskottunsa, »Varney on
taisteleva tai kaatuva Teidän rinnallanne. Antakaa anteeksi, jos minä
rakkaudesta Teihin näenkin selvemmin kuin Teidän jalo sydämenne sallii
Teidän nähdä ne voittamattomat vaikeudet, jotka Teitä ympäröivät. Te
olette mahtava, armollinen herra, ja voimakas; mutta, se olkoon
sanottuna loukkaamatta Teitä, Te olette mahtava ja voimakas vain
kuningattaren suosiossa pysyessänne. Niin kauvan kuin Te olette
Elisabetin suosikki, olette Te nimeä vailla aivan todellinen
hallitsija. Mutta jos hän riistää Teiltä kaiken lahjoittamansa kunnian
ja arvon, ei profetan kurpitsakaan kuihtunut pikemmin kuin Te olette
kuihtuva. Jos Te nousette ilmitaisteluun kuningatarta vastaan, en minä
sano ainoastaan, että Te koko kansakunnan kesken tai vain tässä
maakunnassa joutuisitte heti hyljätyn ja voitetun asemaan, vaan sanon
minä, että Te juuri tässäkin linnassa ja läänitysmiestenne,
sukulaistenne ja käskyläistenne keskellä olisitte vanki ja vielä
tuomittu vanki, jos hän vain suvaitsisi viitatakin sinne päin.
Muistakaa Norfolkia, armollinen herra -- muistakaa mahtavaa
Northumberlandia -- muistakaa komeaa Westmorelandia; muistakaa kaikkia
niitä, jotka ovat nousseet tätä viisasta hallitsijatarta vastaan. He
ovat menettäneet henkensä, joutuneet vangeiksi tai harhailevat
pakolaisina. Tämän maan valta-istuin ei ole muiden valta-istuinten
kaltainen, joita voivat syöstä kumoon liittoutuneet mahtavat ylimykset;
sen tukevat perustukset, jotka sitä kannattavat, pohjautuvat kansan
lujaan rakkauteen ja kiintymykseen. Te voitte jakaa sen Elisabetin
kanssa, mutta ei Teidän oma voimanne, eikä kenenkään muunkaan, ei
ulkomaalainen eikä kotoinen, kykene sitä edes järkähyttämään, saati
sitten kaatamaan.»
Hän vaikeni, ja Leicester heitti kirjoitustaulusensa luotaan
välinpitämättömän ynseästi. »Voi olla niin kuin sanot», virkkoi
Leicester sitten; »enkä minä itse asiassa huoli siitä, totuusko vaiko
pelkurimaisuus Sinulle ennustuksesi sanelee. Mutta missään tapauksessa
ei tulla sanomaan minun kukistuneen ilman taistelua. -- Käske, että
niiden huovieni, jotka palvelivat johdollani Irlannissa, tulee
vähitellen siirtyä linnan päätorniin ja kehoita ystäviämme olemaan
varuillaan ja kulkemaan aseistettuina, ikäänkuin he muka pelkäisivät
Sussexin seuralaisten hyökkäystä. Saata kyläläiset hieman kauhkeilleen,
toimita heidät aseisiin ja neuvo heitä olemaan valmiina heti merkin
saatuaan hyökkäämään kuninkaallisen henkivartioväen kimppuun.»
»Sallikaa minun huomauttaa Teille, armollinen herra», sanoi Varney yhä
saman syvän, surumielisen levottomuuden vallassa, »että Te nyt annoitte
minulle käskyjä kuningattaren henkivartijain tekemisestä aseettomiksi.
Se on valtiorikosta se, mutta siitä huolimatta olen minä Teitä
totteleva.»
»Vähät minä siitä», tiuskaisi Leicester epätoivoisena; -- »vähät minä
siitä. Häpeä takanani, perikato edessäni; minun täytyy eteenpäin.»
Tässä syntyi jälleen hiljaisuus, minkä Varney vihdoinkin rikkoi
seuraavin sanoin: »Nyt on tultu siihen kohtaan, jota minä olen kauvan
pelännyt. Minun täytyy joko kiittämättömän elukan tavoin katsella
parhaimman, ystävällisimmän isännän kukistumista tai puhua sellaista,
minkä minä olisin halunnut haudata syvimpään unhoon tai minkä ainakin
olisin suonut toisen suun kertovan.»
»Mitä Sinä sanot, tai mitä Sinä aijot sanoa?» kysyi kreivi; »meillä ei
nyt ole aikaa loruilemiseen, kun olosuhteet käskevät meitä työhön ja
toimeen.»
»Minun asiani on pian kerrottu, armollinen herra -- soisipa Jumala
vastauksenkin tulevan siihen yhtä pian! Teidän avioliittonnehan on
ainoa syy Teidän ja kuningattaren välien uhkaavaan rikkoutumiseen,
armollinen herra, eikö olekin?»
»Tiedäthän Sinä sen olevan!» vastasi Leicester. »Mitä niin
hyödyttömällä kysymyksellä?»
»Suokaa anteeksi, armollinen herra», jatkoi Varney; »sen hyöty selviää
kohta. Ihmiset saattavat uskaltaa maansa ja henkensä puoltaakseen
jotakin kallisarvoista jalokiveä; mutta eiköhän ensin olisi viisainta
katsoa, olisiko siinä mahdollisesti halkeamia tai muita virheitä?»
»Mitä Sinä sillä tarkoitat?» kysyi Leicester, jonka silmät tuijottivat
ankaroina Varneyhin; »kenestä rohkenet Sinä puhua?»
»Tuota -- kreivitär Amysta, armollinen herra, sillä minun on, onnetonta
kyllä, pakko puhua hänestä; ja minä tahdon puhua hänestä, vaikka Teidän
Korkeutenne sitten tappaisikin minut palvelusintoni takia.»
»Saattaisitpa Sinä sen kerran ansaitakin», vastasi kreivi; »mutta
jatka, minä haluan kuunnella Sinua.»
»Hyvä, armollinen herra, minä puhun siis aivan arkailematta. Minä puhun
oman henkeni, niinkuin Teidän Korkeutennekin hengen nimessä. Minä en
pidä lainkaan armollisen rouvan salakähmäisestä, vehkeilevästä
yhteydestä sen samaisen Edmund Tressilianin kanssa. Te tunnette sen
miehen, armollinen herra. Te tiedätte hänellä olleen aikaisemmin
armolliseen rouvaan suhteita, joiden vaikutusta Teidän Korkeutenne oli
hieman vaikea voittaa. Te tiedätte myös, kuinka kiihkeästi hän on
sittemmin vainonnut minua sen naisen takia, ja on kaiken sen ilmeisenä
tarkoituksena ollut pakottaa Teidän Korkeutenne tunnustamaan Teidän
onnettomista onnettomin avioliittonne, sillä siksi täytyy minun aina
sitä sanoa, mihin päämäärään armollinen rouvakin tahtoo keinoilla millä
tahansa ajaa Teidät.»
Leicester hymyili väkinäisesti. »Sinä tarkoitat hyvää, kunnon ritari
Rikhard, ja tahtoisit luullakseni uhrata oman kunniasi ja kenen tahansa
kunnian lisäksi estääksesi minua siitä, mitä Sinä pidät niin kauheana
askeleena. Mutta muista», hän lausui nämä sanat mitä ankarimmalla
äänellä »muista, että Sinä puhut Leicesterin kreivittärestä.»
»Minä muistan, armollinen herra», vastasi Varney; »sillä kaikkihan
tarkoittaa Leicesterin kreivin parasta. Kertomukseni on vasta alullaan.
Minä uskon aivan varmasti, että tämä Tressilian on aina siitä asti, kun
hän ensin alkoi esiintyä hänen asiassaan, toiminut hänen Armonsa
kreivittären tieten ja tahtoen.»
»Sinä puhut ilmeisesti hulluuksissasi, Varney, niin yksitotista
papinnaamaa kuin näytätkin. Missä tai miten olisivat he päässeet
toistensa yhteyteen?»
»Armollinen herra», sanoi Varney, »onnettomuudeksi voin minä todistaa
sen liiankin hyvin. Vähää ennen syytöskirjelmän jättämistä
kuningattarelle Tressilianin nimessä, tapasin minä hänet mitä
suurimmaksi hämmästyksekseni Cumnorin kartanoon vievällä takaportilla.»
»Sinä tapasit hänet, konna! ja mikset lyönyt häntä hengiltä?» huudahti
Leicester.
»Minä vedin jo miekkani hänen päänsä varalle ja hän minun, armollinen
herra; ja ellei jalkani olisi luiskahtanut, ei hän ehkä enään olisi
jäänyt kompastuskiveksi Teidän Korkeutenne polulle.»
Leicester näytti mykistyneen kummastuksesta. Vihdoin hän kuitenkin
vastasi: »Mitä muita todisteita on Sinulla asiasta, Varney, paitsi omaa
vakuutustasi? sillä niinkuin minä tahdon rangaista ankarasti, niin
tahdon minä myös tutkia asiaa kylmästi ja varovasti. Kautta pyhän
taivaan! mutta ei -- minä tahdon tutkia asiaa kylmästi ja varovasti --
kylmästi ja varovasti.» Hän toisti toistamistaan näitä sanoja,
ikäänkuin olisi jo niiden soinnussa ollut rauhoittava voima; ja sitten
puristi hän huulensa yhteen, ikäänkuin peläten jonkun kiihkeän lauseen
niiltä karkaavan ja kysyi jälleen: »Mitä muita todisteita?»
»Todisteita on riittämään asti, armollinen herra», vastasi Varney,
»onpa säästäenkin. Olisin toivonut asian jääneen yksistään minun
tietooni, sillä minä olisin vaijennut siitä ehkä ikipäiviksi. Mutta
palvelijani Mikael Lambourne näki kaikki, ja hänen kauttaan
Tressiliankin oikeastaan ensin Cumnorin kartanoon pääsi; ja siksi minä
otinkin hänet palvelukseeni ja pidin hänet siinä kauvemminkin, vaikka
hän onkin sellainen juoppo ja lurjustelija, etten voi aina pitää hänen
kieltään kurissa.» Hän esitteli sitten Leicesterin kreiville, kuinka
helppoa oli osoittaa heidän kohtaamisensa todeksi, sillä Anton
Fosterhan oli sen nähnyt, ja monet cumnorilaisethan, jotka olivat
kuulleet vetoa lyötävän ja nähneet Lambournen ja Tressilianin lähtevän
yhdessä matkaan, voisivat sitä todistuksillaan vahvistaa. Koko
kertomukseensa ei Varney uskaltanut sekoittaa mitään perätöntä, paitsi
että hän vihjaillen, eikä suinkaan varmasti väittäen, johti isäntänsä
uskomaan Amyn ja Tressilianin kohtauksen Cumnorin kartanossa kestäneen
kauvemmin kuin ne muutamat minuutit, joihin se itse asiassa rajoittui.
»Ja miksei minulle ole mainittu kaikesta tästä sanaakaan?» kysyi
Leicester ankarasti. »Miksi salasitte Te kaikki -- ja etenkin Sinä,
Varney -- minulta niin tärkeän tiedon?»
»Koska kreivitär väitti Fosterille ja minulle, armollinen herra»,
vastasi Varney, »että Tressilian oli vasten hänen tahtoaan ruvennut
häntä puhuttelemaan; ja minäkin päättelin heidän kohtauksensa
tapahtuneen kaikella kunnialla, ja luulin hänen kertovan siitä Teidän
Korkeudellenne heti kun hän olisi mielestään saanut sopivan
tilaisuuden. Teidän Korkeutennehan tietää, kuinka vastahakoisin korvin
me kuuntelemme pahoja otaksumia niistä, joita me rakastamme; ja minä en
ole, Luojan kiitos, mikään rauhanrikkoja enkä ilmiantaja, niitä
ensimäisenä levittääkseni.»
»Olet Sinä sentään liiankin kärkäs niitä kuuntelemaan, ritari Rikhard»,
vastasi hänen isäntänsä. »Mistä Sinä tiedät, ettei se heidän
kohtauksensa tapahtunut kaikella kunnialla, kuten Sinä sanot? Minun
nähdäkseni voi Leicesterin kreivin puoliso puhella hetkisen sellaisen
henkilön kuin Tressilianin kanssa, minua loukkaamatta ja saattamatta
itseään epäluulon alaiseksi.»
»Epäilemättä, armollinen herra», myönsi Varney; »jos minä olisin toisin
ajatellut, en minä olisi sitä salaisuutta niin kauvan säilyttänyt.
Mutta nyt tulee asiaan mutka: -- Tressilian ei lähde seudulta
toimittamatta sinne asiansa valvojaksi erästä köyhää miestä, erään
cumnorilaisen majatalon isäntää, siten valmistellakseen armollisen
rouvan ryöstöä. Sitten lähetti hän sinne erään apulaisensa, jonka minä
uskon pian saavani varmaan talteen Mervynin tornin alle. Killigrew ja
Lambsbey nuuskivat koko tienoon läpikotaisin hänet tavottaakseen.
Isännälle annettiin suun sulkeiksi sormus -- Teidän Korkeutenne on ehkä
sattunut näkemäänkin sen Tressilianin kädessä -- tässä se on. Tämä
lähetti, tämä kätyri matkustaa Cumnoriin reppurina, neuvottelee
kreivittären kanssa, ja he pakenevat yhdessä yöllä -- ryöstävät siinä
sivussa eräältä miespoloiselta hevosen, niin ankara oli heidän
rikollinen kiiruunsa, ja saapuvat viimein tähän linnaan, missä
Leicesterin kreivitär saa piilopaikkansa -- minä en uskalla sanoa
mihin.»
»Puhu, minä käsken», virkkoi Leicester; »puhu niin kauvan kun minulla
on tarpeeksi järkeä jäljellä ymmärtääkseni, mitä puhut.»
»Koska nyt kerran niin on», vastasi Varney: »armollinen rouva turvautui
heti paikalla Tressilianin huoneeseen, missä hän viipyi useita tunteja,
osaksi hänen seurassaan, osaksi yksin. Minähän kerroin Teille, että
Tressilianilla oli lemmityinen huoneessaan. -- Enpä osannut lainkaan
aavistaa, että se lemmityinen oli --»
»Amy, tarkoitat sanoa», puuttui Leicester; »mutta se on valhe, niin
musta valhe kuin helvetin sauhu. Kunnianhimoinen hän lienee --
kevytmielinen ja malttamatonkin ehkä -- ne ovat naisellisia vikoja;
mutta uskoton minulle! -- ei koskaan, ei koskaan! -- Todista se --
todista se!» huusi hän kiihkoissaan.
»Carrol, ali-airut, opasti kreivittären sinne tämän omasta tahdosta,
eilen iltapäivällä -- Lambourne ja vanginvartija tapasivat hänet sieltä
vielä varhain tänä aamuna.»
»Oliko Tressilian siellä hänen kanssaan?» kysyi Leicester samalla
kiihkeällä äänellä.
»Ei, armollinen herra. Tehän muistanette», vastasi Varney, »että hänet
määrättiin eilen illalla jonkunlaiseen koti-arestiin ja ritari Niklas
Blountin valvonnan alaiseksi.»
»Tiesivätkö Carrol ja ne muut miehet, kuka se nainen oli?» kysyi
Leicester.
»Eivät, armollinen herra», vastasi Varney; »Carrol ja vanginvartija
eivät olleet koskaan nähneetkään kreivitärtä, ja Lambourne ei tuntenut
häntä, koska hän oli valepuvussa; mutta koettaessaan estää häntä
lähtemästä kopista, jäi Lambournen käteen hänen toinen hansikkaansa,
jonka Teidän Korkeutenne luullakseni tuntee.»
Hän näytti hansikasta, johon oli pikkuhelmistä neulottu karhu ja
ryhmysauva, kreivin vaakunakuviot.
»Tunnen, tunnen minä sen», vastasi Leicester. »Itsehän ne hänelle
lahjoitin. Toinen oli vielä käsivarressa, jonka hän tänään kiersi
kaulaani!» -- Hän lausui tämän mitä suurimman kiihtymyksen vallassa.
»Teidän Korkeutenne voi armolliselta rouvalta itseltään tiedustella
näiden seikkojen todenperäisyyttä», jatkoi Varney.
»Ei ole tarpeen -- ei ole tarpeen», sanoi kidutettu kreivi; »se totuus
on piirretty ikäänkuin tulikirjaimin minun omiin silmiini! Minä näen
hänen kunniattomuutensa -- minä en voi nähdä mitään muuta; ja --
laupias Jumala! -- tämän inhoittavan naisen takia olin minä
panemaisillani alttiiksi niin monen jalon ystävän hengen --
järkyttämäisilläni laillisen valta-istuimen perustuksia --
pistämäisilläni miekan ja tulisoihdun rauhallisen maan sydämeen --
tekemäisilläni julmaa vääryyttä armolliselle valtiattarelleni, joka on
tehnyt minut siksi mikä minä olen -- ja joka olisi kohottanut minut
niin korkealle kuin mies suinkin saattaa kohota, ellei tätä helvetin
solmimaa avioliittoa olisi ollut olemassa! Kaiken tämän olin minä
tekemäisilläni naisen takia, joka juonittelee ja vehkeilee pahimpien
vihollisteni kanssa! -- Ja Sinä sitten, konna, mikset Sinä saanut
suutasi auki aikaisemmin?»
»Armollinen herra», vastasi Varney, »yksikin kreivittären kyynel olisi
pyyhkäissyt pois kaikki, mitä minä olisin voinut sanoa. Sitäpaitsi sain
minä nämä todisteet tietooni vasta tänä aamuna, jolloin Anton Foster
äkkiä saapui tänne ja kertoi kaikista toimittamistaan tutkimuksista ja
tunnustuksista, jotka hän oli kiskonut majatalonpitäjä Goslingista ja
muista ja jotka vasta selittivät yksityiskohdittain, millä tavalla
kreivitär oli paennut Cumnorin kartanosta; ja omien tiedustelujeni
kautta pääsin minä perille askeleista, joita hän on täällä astunut.»
»Jumala olkoon kiitetty valaistuksesta, jonka hän on minulle antanut,
valaistuksesta niin täydellisestä, niin paljastavasta, ettei koko
Englannissa ole ainuttakaan ihmistä, joka sanoisi menettelyäni
malttamattomaksi tai kostoani epä-oikeutetuksi. -- Ja kuitenkin,
Varney, niin nuori, niin kaunis, niin kiehtova, ja niin petollinen!
Siitäpä hänen vihansa Sinua, uskollista, suosittua palvelijaani
kohtaan, koska Sinä vastustit hänen suunnitelmiaan ja saatoit hänen
rakastajansa hengen vaaraan!»
»Minä en ole koskaan antanut hänelle muuta suuttumuksen syytä,
armollinen herra», vastasi Varney; »mutta hän tiesi, että minun neuvoni
aivan empimättä vähensivät hänen vaikutusvaltaansa Teidän Korkeuteenne,
ja että minä aina olin ja olen aina ollut valmis panemaan henkeni
alttiiksi Teidän vihollisianne vastaan taistellessani.»
»Se on liiankin, liiankin ilmeistä», virkkoi Leicester; »ja sittenkin,
kuinka arvokkaan ja ylevän näköinen hän olikaan rukoillessaan minua
uskomaan pääni kuningattaren laupeuden varaan pikemmin kuin kantamaan
petoksen kaapua hetkeäkään kauvemmin! Minusta tuntuu aivan siltä, kuin
ei itse totuuden enkelikään tapaisi sen jalompia, ylevämpiä ja
kauniimpia sanoja! Onko se mahdollista, Varney? -- Voiko vilppi niin
rohkeasti käyttää totuuden kieltä? -- Voiko saastaisuus niin helposti
verhoutua puhtauden pukuun? -- Varney, Sinä olet ollut palvelijanani
lapsesta saakka -- minä olen Sinut korkealle kohottanut -- minä voin
kohottaa Sinut korkeammalle. Ajattele, ajattele puolestani! Sinun
järkesi on aina ollut terävä ja tarkka -- Eiköhän hän voisi olla
viaton? todista hänet viattomaksi, ja kaikki, mitä minä olen tähän asti
tehnyt hyväksesi, ei ole oleva mitään -- ei mitään sitten saamaasi
palkintoon verrattuna!»
Äärimäinen tuska, jonka kiduttamana kreivi puhui, vaikutti jonkun
verran paatuneeseen Varneyhinkin, joka kesken omien katalain ja
kunnianhimoisten sala-aikeidensakin rakasti isäntäänsä sikäli kuin
sellainen konna saattoi yleensä mitään rakastaa; mutta hän lohdutti
itseään ja masensi itsesoimauksensa sillä ajatuksella, että vaikka hän
nyt pakottikin kreivin kärsimään äkillistä, ohimenevää tuskaa, niin
tapahtui se tarkoituksessa tasoittaa hänen tietänsä valta-istuimelle,
jolle, jos tämä avioliitto kuoleman kautta tai muuten purkautuisi,
Elisabet hänen nähdäkseen mielellään korottaisi hänen isäntänsä. Hän
pysyi siis pirullisessa juonessaan; ja hetken mietittyään vastasi hän
kreivin levottomiin kyselyihin surumielisellä katseella, ikäänkuin
olisi hän turhaan koettanut keksiä jotakin puolustusta kreivittärelle;
sitten kohotti hän äkkiä päänsä ja sanoi, äänessään toivova kaiku, joka
heti paikalla loihti vastaavan ilmeen kreivinkin kasvoille: »Mutta
miksi olisi hän antautunut vaaraan tulemalla tänne, jos hän olisi ollut
syyllinen? -- Miksei hän pikemminkin paennut isänsä luo tai muualle? --
vaikka siihen on sentään voinut vaikuttaa hänen halunsa tulla
tunnustetuksi Leicesterin kreivittäreksi.»
»Totta, totta, totta!» huudahti Leicester, lyhyen toivonvälähdyksen
väistyessä hänen tunteittensa ja sanojensa tavattoman katkeruuden
tieltä; »Sinä et kykene käsittämään naisellisen oveluuden syvyyttä,
Varney. Minä ymmärrän kaikki. Hän ei tahtonut luopua sen typerän
aisankannattajan tiluksista, rikkauksista ja arvonimestä, joka oli
hänet nainut. Niin, ja jos minä olisin hulluuksissani nostanut kapinan
tai jos vihastunut kuningatar olisi ottanut pääni, kuten hän tänä
aamuna uhkasi, ei se runsas lesken eläke, jonka laki olisi määrännyt
Leicesterin kreivittärelle, olisi ollut lainkaan pois tieltä tuolle
kerjäläismäiselle Tressilianille. Hyväpä hänen olikin yllyttää minua
antautumaan vaaraan, joka kaikissa tapauksissa saattoi päättyä vain
hänen hyödykseen. -- Älä puhu hänen puolestaan, Varney! Minä tahdon
nähdä hänen vertansa!»
»Armollinen herra», vastasi Varney, »Teidän tuskanne hurjuus purkautuu
Teidän hurjiin sanoihinne.»
»Minä kiellän, älä puhu hänen puolestaan!» jatkoi Leicester; »hän on
häväissyt minut -- hän olisi murhannut minut -- kaikki siteet ovat
väliltämme katkenneet. Hän on kuoleva petturin ja avionrikkojan
kuoleman, sillä sen on hän hyvin ansainnut niin Jumalan kuin
ihmistenkin lakien mukaan! Ja -- mikä tämä lipas on», lisäsi hän,
»jonka muuan poika juuri äsken työnsi käteeni, pyytäen minua
toimittamaan sen Tressilianille, koskei hän itse päässyt viemään sitä
kreivittärelle? Taivaan nimessä! hänen sanansa kummastuttivat minua jo
silloin, vaikka muut ajatukset karkoittivat ne mielestäni; mutta nyt
palaavat ne muistiin kaksinkertaisin voimin. -- Se on hänen
jalokivilippaansa! -- Avaa se, Varney; kangota saranat irti
tikarillasi.»
»Kerran ei hän huolinut tikarini avusta», ajatteli Varney vetäessään
asetta tupesta, »leikatakseen kirjeen nauhaa, mutta nyt suorittaa se
paljoa merkitsevämmän tehtävän hänen kohtalonsa määräämiseksi.»
Näin mietiskellen ja käyttäen kolmikulmaista tikarinkärkeä kiilana,
mursi hän lippaan heikot hopeasaranat. Tuskin näki kreivi niiden
särkyvän, kun hän sieppasi lippaan ritari Rikhardin käsistä, kiskaisi
kannen pois, kahmaisi sen välkähtelevän sisällön kouraansa ja paiskasi
jalokivet pitkin lattiaa vihansa vimmassa, kuumeisesti etsiessään
sieltä kirjettä tai edes paperilappua, joka tekisi hänen viattoman
kreivittärensä luulotellun rikoksen vieläkin ilmeisemmäksi. Sitten
polki hän raivoissaan jalokiviä ja huusi: »Näin muserran minä nämä
viheliäiset leikkikalut, joiden takia Sinä olet myynyt itsesi, ruumiisi
ja sielusi, määrännyt itsesi varhaiseen ja pikaiseen kuolemaan ja minut
ikuiseen kurjuuteen ja ikuisiin omantunnontuskiin! -- Älä puhu minulle
anteeksi-annosta, Varney! -- Hän on tuomittu!»
Ja hän lähti huoneesta ja syöksyi viereiseen kammioon, jonka oven hän
lukkosi ja telkesi lujasti.
Varney katseli hänen jälkeensä, ja hieman inhimillisempi tunne näytti
estävän tavallista ivahymyä vääntymästä hänen suupieliinsä. »Minua
surettaa hänen heikkoutensa», ajatteli hän, »mutta rakkaus on tehnyt
hänestä lapsen. Hän viskelee ja polkee näitä kallisarvoisia leluja --
yhtä raivoisasti repisi hän kappaleiksi sen kaikkein hauraimman lelun,
johon hän oli ennen niin hullaantunut. Mutta tämäkin mieliteko unohtuu,
kun sen esinettä ei ole enää näkyvillä. Niin, hänellä ei ole silmää
arvostaa esineitä ja ihmisiä niiden ansion mukaisesti, mutta sen lahjan
on luonto antanut Varneylle. Kun Leicester kerran kohoaa hallitsijaksi,
muistaa hän yhtä vähän niitä intohimonpuuskia, joiden avulla hän pääsi
tuohon kuninkaalliseen satamaan, kuin ikinä laituriin laskenut merimies
muistelee kestetyn matkan vaaroja. Mutta nämä juoruavat korut eivät saa
jäädä tähän -- niistä tulisi melkein liian runsas saalis huonetta
siivoaville akoille.»
Parhaillaan keräillessään ja sovitellessaan niitä erääseen pöydän
salalaatikkoon, joka oli sattumalta jäänyt lukkoamatta, näki Varney
Leicesterin kammion oven avautuvan, verhojen siirtyvän syrjään ja
kreivin kasvojen ilmestyvän niiden välistä, mutta silmät niin kuolleina
ja huulet ja posket niin verettöminä ja kalpeina, että hän säikähti
tätä äkkinäistä muutosta. Mutta heti kun hänen katseensa kohtasi
kreivin katseen, veti tämä päänsä takaisin ja sulki kammion oven. Tämän
tempun uudisti Leicester kahdesti, sanaakaan sanomatta, niin että
Varney alkoi pelätä hänen sielullisten tuskiensa jollakin tavoin
sekoittaneen hänen järkensä. Kolmannella kerralla hän kuitenkin
nyökäytti päätänsä, ja Varney totteli tätä kutsua. Astuttuaan kammioon
huomasi hän pian, ettei hänen isäntänsä hämmennys johtunut suinkaan
hulluudesta, vaan hänen hirvittävästä, useiden vastakkaisten
intohimojen ahdistamasta aikomuksestaan. He neuvottelivat innokkaasti
kokonaisen tunnin, minkä jälkeen Leicesterin kreivi pukeutui
uskomattomin ponnistuksin ja lähti tervehtämään kuninkaallista
vierastaan.