-- Rehellisyys,
Hyveistä jaloin! Älköön kenkään tieltäs
Suoralta väistykö; maa vaikka halkeis
Ja hornan kuiluin ikituhot uhkais,
Sittenkin vilpin kierot polut hylkää.
_Douglas_.
Vasta pitkän ja onnistuneen metsästysretken ja myöhään kestäneen
aterian jälkeen, johon ryhdyttiin heti kuningattaren palattua linnaan,
pääsi Leicester vihdoinkin kahdenkesken Varneyn kanssa; tältä hän kuuli
nyt kaikki kreivittären paon yksityiskohdat sellaisina kuin ne oli
esittänyt Foster, joka sen seurauksista levottomana oli itse
kiiruhtanut Kenilworthiin uutisineen. Kun Varney kertomuksessaan
erikoisesti vältti koskettelemasta niitä kreivittären terveyttä
uhkaavia juomia, jotka juuri olivat ajaneet hänet niin epätoivoiseen
tekoon, loukkautui Leicester suuresti siitä kevytmielisyydestä, millä
hänen puolisonsa oli rikkonut hänen ankarat käskynsä ja pannut hänet
siten alttiiksi Elisabetin vihastukselle, hän kun saattoi vain
uskoa hänen toimineen siten yksinomaan mustasukkaisuudesta ja
kärsimättömyydestä, saavuttaakseen sitä pikemmin arvolleen kuuluvan
aseman ja kunnian.
»Minä olen antanut sille tuntemattoman devonshirelaisen aatelismiehen
tyttärelle», sanoi hän, »Englannin ylpeimmän nimen. Minä olen tehnyt
hänet aviovuoteeni ja mahtavuuteni osalliseksi. Minä pyydän häneltä
hieman kärsivällisyyttä, ennenkuin hän lykkää veneensä suuruutensa
täyttä vauhtia vilistävään virtaan, ja kuitenkin se sokaistu nainen
uskaltaa ennemmin itsensä ja minut haaksirikkoon, ajaa minut tuhansien
puuskien pyöritettäväksi ja tuhansien karien ja särkkien keskelle ja
kietoo minut tuhansiin petoksiin, jotka häpäisevät minut omissa
silmissänikin, kuin viipyisi vielä lyhyen ajan siinä huomaamattomassa
asemassa, mihin hän oli syntynyt. -- Hän on niin rakastettava, niin
suloinen, niin hellä, niin uskollinen -- ja kuitenkin puuttuu häneltä
niin vakavassa asiassa varovaisuutta, jota odottaisi jo typerimmältäkin
houkkiolta -- se saa tosiaankin kärsivällisyyteni loppumaan.»
»Kyllä me siitä vielä kunnialla selviämme», lohdutti Varney, »kunhan
vain saisimme armollisen rouvan tottelemaan ja esittämään osaa, jonka
hetken olosuhteet tekevät välttämättömäksi.»
»Se on liiankin totta, ritari Rikhard», sanoi Leicester, »muuta keinoa
ei tosiaankaan ole. Minä olen kuullut häntä julkisesti mainittavan
Sinun vaimoksesi, panematta vastaan. Hänen täytyy pitää sitä nimeä ja
arvoa siksi kunnes hän on kaukana Kenilworthista.»
»Ja kauvan vielä jälkeenkin päin, luullakseni», vastasi Varney ja
lisäsi sitten heti: »Sillä minun täytyy toivoa, että siihen menee vielä
pitkä aika, -- ennenkuin hän voi julkisesti kantaa Leicesterin
kreivittären nimeä -- jopa pelkään, ettei se saata turvallisesti
tapahtua tämän kuningattaren koko elinaikana. Mutta Teidän
Korkeutennehan asian parhaiten ymmärtää, Te kun yksin tiedätte,
millaiset suhteenne ovat Elisabetiin.»
»Olet oikeassa, Varney», virkkoi Leicester; »minä olen tänä aamuna
ollut sekä narri että konna; ja kun Elisabet saa kuulla onnettomasta
avioliitostani, ei hän voi muuta kuin ajatella itseään kohdellun tuolla
edeltäpäin harkitulla ylenkatseella, jota eivät naiset anna milloinkaan
anteeksi. Me olemme olleet tänään aivan lähellä julkista riitaa; ja
minä pelkään, että siihen sitä vielä kerran palataan.»
»Onko hänen vihansa sitten niin leppymätön?» kysyi Varney.
»Kaukana siitä», vastasi kreivi; »sillä ollen sen luontoinen ja siinä
asemassa kuin hän on, on hän tänään ollut aivan liiankin alentuvainen
ja antanut minulle monta tilaisuutta korjata, mitä minä hänen
nähdäksensä olin mieleni kiivaudessa rikkonut.»
»Niin», virkkoi Varney, »italialaiset sanovatkin oikein:
lemmenriidoissa on rakastava puoli aina taipuvaisempi ottamaan
suuremman syyn niskoilleen. -- Niin että, armollinen herra, jos tämä
Teidän avioliittonne nyt vain saadaan pysymään salassa, ovat Teidän
suhteenne Elisabetiin entisellään.»
Leicester huokasi ja oli hetken äänettömänä, ennenkuin vastasi.
»Varney, minä luulen Sinua täysin uskolliseksi ja luotettavaksi ja minä
kerron Sinulle kaikki. Minun suhteeni häneen eivät ole entisellään.
Minä olen puhunut Elisabetille -- mikä hulluus minut siihen vei, en
tiedä itsekään -- asiasta, jota ei voi heittää sikseen loukkaamatta
kaikkia naisellisia tunteita mitä syvimmin, mutta jota minä kuitenkaan
en uskalla enkä voi jatkaa. Hän ei voi koskaan, koskaan antaa minulle
anteeksi sitä, että minä olen saanut nuo inhimillisen intohimon
ilmaukset hänessä hereille ja julki.»
»Meidän täytyy tehdä jotakin, armollinen herra», virkkoi Varney, »ja
pian.»
»Ei ole mitään tehtävissä», vastasi Leicester toivottomana; »minä olen
miehen kaltainen, joka on kauvan suurella työllä ja tuskalla kiivennyt
vaarallista kallioseinää ja joka huomaa kulkunsa katkaistuksi ja
peräytymisen mahdottomaksi juuri silloin, kun yksi ainoa rohkea
harppaus enään eroittaisi hänet huipusta. Minä näen yläpuolellani
korkeuden, jota en voi saavuttaa -- allani kuilun, jonne minun täytyy
romahtaa heti kun höltyvät käteni ja pyörtyvä pääni päästävät minut
putoamaan nykyisestä epävakaisesta asemastani.»
»Ajatelkaa parempaa tilastanne, armollinen herra», virkkoi Varney --
»koettakaamme keinoa, johon juuri äsken suostuitte. Jos vain saamme
avioliittonne pysymään Elisabetilta salassa, voi kaikki käydä vielä
hyvin. Minä lähden heti armollisen rouvan puheille. -- Hän vihaa minua,
koska hän aivan oikein epäilee minun innokkaasti Teidän Korkeutenne
edessä vastustaneen niitä oikkuja, joita hän nimittää oikeuksikseen.
Minä en välitä hänen ennakkoluuloistaan. -- Hänen täytyy kuunnella
minua, ja minä olen esittelevä hänelle niin päteviä syitä, jotka
pakottavat mukautumaan olosuhteiden vaatimuksiin, etten lainkaan epäile
tuovani hänen suostumustaan kaikkiin näiden vaatimusten mukaisiin
toimenpiteisiin.»
»Ei, Varney», vastasi Leicester; »minä olen miettinyt, mitä on tehtävä,
ja minä tahdon itse puhutella Amya.»
Nyt oli Varneyn vuoro tuntea omissa lihoissaan se kauhistus ja
levottomuus, joihin hän oli ollut ottavinaan osaa vain isäntänsä
puolesta. »Ei suinkaan Teidän Korkeutenne aijo itse tavata armollista
rouvaa?»
»Se on vakava päätökseni», vastasi Leicester; »hanki minulle
palvelijanviitta; minä kuljen vartijain ohi Sinun käskyläisenäsi.
Sinähän pääset vapaasti hänen luokseen.»
»Mutta, armollinen herra --»
»Minä en kärsi mitään _muttaa_», kivahti Leicester; »niin sen
pitää käymän, eikä toisin. Hunsdon nukkuu luullakseni Saintlowen
tornissa. Me pääsemme näistä huoneista sinne salakäytävää pitkin,
tarvitsematta pelätä ketään kohtaavamme. Ja mitä sitten, vaikka
Hunsdonin tapaisinkin? Hän on enemmän ystäväni kuin vihamieheni ja
kyllin typerä tomppeli uskoakseen kaikki mitä hänelle suinkin viitsii
syöttää. Hanki viitta tänne heti paikalla.»
Varneyn ei auttanut muu kuin totteleminen. Muutamien minuuttien
kuluttua oli Leicester kääriytynyt vaippaansa, vetäen lakin silmilleen
ja seuraten Varneyta pitkin salakäytävää, joka oli yhteydessä Hunsdonin
huoneuston kanssa, jossa heidän tuskin tarvitsi peljätä urkkijoita ja
jossa oli niin pimeä, etteivät nämä kai olisi voineetkaan tyydyttää
uteliaisuuttaan. He tulivat jälleen ihmisten ilmoille ovesta, jonka
vartijaksi Hunsdon oli sotilasmaisen varovasti asettanut erään
pohjanpuoleisen käskyläisensä; tämä päästi ritari Rikhard Varneyn ja
hänen palvelijansa vastustelematta jatkamaan matkaansa, sanoen vain
pohjoismurteellaan: »Tahtoosinpa, jotta Sinä saisit sen hullun frouan
pysymähän siivommalla tuolla; sen voivootteleminen panoo niin ilkiästi
mun pääluusnani, jotta mä paljo tärkiämpää seisoosin vaharis vaikka
kuinka saakurinlaases lumipyrys kuin täs.»
He astuivat kiireesti sisään ja sulkivat oven perästään.
»Nyt, kelpo piru, jos Sinua on lainkaan olemassa», ajatteli Varney
itsekseen, »auta nyt kerrankin uskollista liittolaistasi
kuolemanhädässä, sillä veneeni on ajautunut kauheiden salakarien
keskelle!»
Kreivitär Amy istui, tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä,
jonkunlaisella vuoteentapaisella, syvimmän masentumuksen perikuvana;
oven avautuminen herätti hänet horroksistaan. Hän käännähti äkkiä
ympäri ja huudahti, kiinnittäen katseensa Varneyhin: »Roisto! oletko
taas tullut punomaan uusia konnamaisia juoniasi?»
Leicester katkaisi lyhyeen hänen kiihkeät soimauksensa astumalla esiin,
pudottamalla viittansa ja lausumalla pikemmin käskevästi kuin hellästi:
»Minun kanssani, rouva, on Teidän puhuminen, eikä ritari Rikhard
Varneyn.»
Kuin taikavoimalla muuttui kreivittären katse ja koko käytös. »Dudley!»
kiljaisi hän, »Dudley! Vihdoinkin Sinä siis tulit?» Ja nopeana kuin
salama syöksähti hän puolisonsa luo, karkasi hänen kaulaansa ja Varneyn
läsnä-olosta huolimatta peitti hänet hyväilyin, hänen kyyneltensä
valuessa virtoina Leicesterin kasvoille ja hänen kuiskiessaan
katkonaisin, yhteydettömin tavuin hellimpiä sanoja, mitä rakkaus
suinkin pyhitetyilleen opettaa.
Leicesterillä oli mielestään syytä olla vihoissaan vaimolleen,
koska tämä oli rikkonut hänen käskynsä ja siten saattanut hänet
tämänaamuiseen vaaralliseen asemaan. Mutta mikä suuttumus voisi kestää
tuollaisia hellyyden osoituksia vastaan, kun niitä jakeli niin suloinen
olento, että puvun huolimattomuus ja pelon, surun ja väsymyksen
kuihduttavat vaikutukset, jotka olisivat olleet muiden kauneuden surma,
tekivät vain hänen ihanuutensa sitä kiinnittävämmäksi! Leicester
vastasi hänen hyväilyihinsä hellästi, mutta samalla murheellisesti, ja
tätä viimeistä vivahdusta hän tuskin näytti huomaavan, ennenkuin hänen
ensimäinen riemunpuuskauksensa oli jonkun verran talttunut; silloin hän
kysyi, puolisoaan levottomana kasvoihin katsoen, oliko tämä sairas.
»En ruumiillisesti, Amy», vastasi Leicester.
»Sitten tahdon minäkin jaksaa hyvin -- Oi Dudley! Minä olen ollut
sairas! -- niin sairas sen jälkeen kun viimeksi tapasimme! -- sillä
minä en sano tämänaamuista kauhistuttavaa kohtausta tapaamiseksi. Minä
olen ollut sairauden, surun ja vaaran valloissa. -- Mutta nyt olet Sinä
tullut, ja kaikki on nyt vain iloa ja terveyttä ja turvallisuutta!»
»Voi Amy», sanoi Leicester, »Sinä olet saattanut minut turmioon!»
»Minä, herrani?» kysyi Amy, ja hänen poskensa menetti heti ohimenevän
ilon punerruksen, -- »miten voisin vahingoittaa sitä, jota rakastan
enemmän kuin itseäni?»
»En haluaisi nuhdella sinua, Amy», vastasi kreivi, »mutta etkö ole
täällä vastoin nimenomaisia käskyjäni -- ja eikö läsnäolosi täällä
vaaranna sekä sinua että minua?»
»Niinkö, niinkö tosiaan?» Amy huudahti kiihkeästi; »miksi sitten olen
täällä hetkeäkään kauemmin? Voi, jos tietäisit, mitkä pelot pakottivat
minut jättämään Cumnorin linnan! Mutta en sano mitään itsestäni -- vain
sen, että jos olisi mahdollista toisin, en mieluusti palaisi
_sinne_; kuitenkin, jos on kyseessä turvallisuutesi --»
»Harkitsemme jotain toista paikkaa, Amy», sanoi Leicester, »ja sinä
menet johonkin pohjoisista linnoistani -- uskon tämän olevan
tarpeellista vain muutaman päivän ajan -- Varneyn vaimon
ominaisuudessa.»
»Mutta, armollinen herra Leicesterin kreivi», sanoi Amy, irrottautuen
hänen syleilystään, »omalle vaimollenneko Te annatte tuon kunniattoman
neuvon tunnustaa olevansa toisen morsian -- ja kaikista miehistä, tuon
konna Varneyn morsiamen?»
»Armollinen rouva, puhun nyt tosissani -- Varney on hyvä ja uskollinen
palvelijani, luotettu syvimmissäkin salaisuuksissani. Ennemmin
menettäisin oikean käteni kuin hänen palveluksensa tällä hetkellä.
Teillä ei ole mitään syytä halveksia häntä niinkuin teette.»
»Voisin nimetä yhden, armollinen herra», vastasi kreivitär, »ja näen,
että hän jo vapisee tuon luottavaisen naamionsa alla. Mutta se, joka on
tarpeellinen oikeana kätenä turvallisuudellenne, on vapaa kaikista
syytöksistäni. Olkoon hän uskollinen Teille; ja jotta hän olisi
uskollinen, älkää luottako häneen liian paljon tai liian pitkälle.
Mutta on tarpeeksi sanottu, etten mene hänen kanssaan kuin väkisin,
enkä tunnusta häntä miehekseni, vaikka --»
»Se on vain väliaikainen harhautus, rouvaseni», sanoi Leicester,
harmistuneena hänen vastustuksestaan, »tarpeen meidän molempien
turvallisuudellemme, mikä vaarantui naisellisen oikkunne takia, tai
ennenaikaisen halunne takia päästä arvoon, jonka annoin Teille vain
sillä ehdolla, että avioliittomme pysyisi jonkin aikaa salassa. Jos
ehdotukseni inhoittaa Teitä, muistakaa, että Te itse olette sen
saattanut päällemme. Ei ole muuta keinoa -- Teidän on tehtävä, mitä
kärsimätön oikkunne on saanut välttämättömäksi -- minä käsken Teitä!»
»En voi panna käskyjänne, armollinen herra», sanoi Amy, »vaakaan
kunnian ja omantunnon kanssa. Tässä tapauksessa minä _en_ tottele
Teitä. Te ehkä saavutatte oman kunniattomuutenne, johon nämä kierot
toimet luonnostaan johtavat, mutta minä en tee mitään, mikä tahraisi
omaa kunniaani. Miten voisitte minut taas, armollinen herra, tunnustaa
puhtaaksi ja siveelliseksi vaimoksi, joka on arvoisa jakamaan onnenne
ja omaisuutenne, kun, säilyttäen tuon korkean arvon, olin kierrellyt
maata sellaisen elostelijan kuin palvelijanne Varneyn tunnustettuna
vaimona?»
»Armollinen herra», sanoi Varney väliin, »rouvalla on valitettavasti
liian paljon ennakkoluuloja minua kohtaan, jotta hän kuuntelisi, mitä
voin tarjota, kuitenkin se ehkä miellyttää häntä enemmän kuin hän
toivookaan. Hänellä on hyvät välit herra Edmund Tressilianin kanssa,
jonka voisi epäilemättä saada suostuelluksi seuralaisekseen Lidcoten
linnaan, missä hän voisi pysyä kaikessa rauhassa siksi kunnes aika
sallii tämän salaisuuden paljastamisen.»
Leicester ei virkkanut mitään, vaan katsoi kiihkeästi Amyyn, ja hänen
silmiinsä näytti yht'äkkiä sytähtäneen sekä epäluulon että suuttumuksen
tuli.
Kreivitär sanoi vain: »Kiittäisinpä Jumalaa, jos olisin vielä isäni
talossa! -- Sieltä lähtiessäni en lainkaan aavistanut, että minun
täytyi jättää sinne mieleni rauha ja kunniani.»
Varney jatkoi varovaisella äänellä: »Siitä on vain se varma seuraus,
että täytyy päästää vieraita tunkeutumaan armollisen herrani
salaisuuksiin; mutta epäilemättä voi kreivitär taata herra Tressilianin
samoin kuin isänsä perheenkin uskollisuuden --»
»Vaiti, Varney», käski Leicester; »kautta taivaan, minä isken tikarin
ruumiiseesi, jos Sinä vielä kerran esittelet Tressiliania minun
asioitteni osalliseksi!»
»Ja miksei?» kysyi kreivitär; »elleivät ne asiat sovikin paremmin
sellaiselle konnalle kuin Varney, kuin miehelle, jonka kunnia ja
rehellisyys ovat yhtä tahrattomat. -- Armollinen herra, armollinen
herra, älkää heittäkö minuun vihaisia katseita -- se on totuus, ja minä
puhun sen. Minä olen kerran tehnyt Tressilianille vääryyttä Teidän
tähtenne -- minä en tahdo jatkaa sitä vääryyttä vaikenemalla, kun hänen
kunniansa on kysymyksessä. Minä voin olla», jatkoi hän Varneyhin
katsahtaen, »riistämättä naamusta teeskentelijän kasvoilta, mutta minä
en salli hyvettä paneteltavan minun kuulteni.»
Syntyi kuolonhiljaisuus. Leicester seisoi tyytymättömänä, mutta
epäröivänä ja liiankin tietoisena asiansa heikkoudesta, kun taas
Varney, syvää, nöyrää alakuloisuutta teeskennellen, ei nostanut
katsettaan lattiasta.
Silloin osoitti kreivitär Amy hädän ja vaarojen keskellä sellaista
luonteen lujuutta ja tarmoa, että se olisi tehnyt hänestä, jos kohtalo
olisi suonut, säätynsä todellisen kaunistuksen. Hän astui Leicesterin
luo varmasti ja arvokkaasti, kasvoilla ilme, jossa väkevä rakkaus
turhaan koki järkähyttää itsetietoisen totuuden lujuutta ja
periaatteiden vilpittömyyttä. »Te olette ilmaissut tahtonne, armollinen
herra», virkkoi hän, »näiden vaikeuksien voittamiseksi, mutta
onnettomuudekseni en minä kuitenkaan voi siihen taipua. Tämä herra --
tämä olio, sanoisin -- on viitannut toiseen keinoon, johon minulla on
vain se huomautettavana, ettei se miellytä Teitä. Suvaitseeko Teidän
Korkeutenne kuulla, mitä nuorella ja pelokkaalla naisella, joka
kuitenkin on Teidän hellin puolisonne, on sanomista tässä äärimäisessä
pulassa?»
Leicester ei vastannut, nyykäyttihän vain vähän päätään kreivitärtä
kohti, ikäänkuin siten antaen hänelle luvan jatkaa.
»Kaikkeen tähän pahaan on ollut vain yksi syy, armollinen herra», puhui
kreivitär, »nimittäin se salaperäinen kaksimielisyys, jolla Te olette
joutunut ympäröimään itsenne. Riistäykää kerta kaikkiaan, armollinen
herra, näiden häpeällisten kahleiden hirmuvallasta. Olkaa oikea
englantilainen aatelismies, ritari ja kreivi, jonka mielestä totuus on
kunnian perustus ja jolle kunnia on yhtä kallisarvoinen kuin hänen
sieraintensa hengitys. Ottakaa onnetonta puolisoanne kädestä, viekää
hänet Elisabetin valta-istuimen juurelle ja sanokaa, että Te jonakin
hulluuden hetkenä, otaksutun kauneuden viekoittelemana, kauneuden,
josta ei ehkä voi enää havaita jätteitäkään, satuitte antamaan kätenne
tälle Amy Robsartille. -- Siten tekisitte oikeutta minulle, armollinen
herra, ja omalle kunniallenne; ja jos sitten laki tai voima pakottaisi
Teidät eroamaan minusta, en minä panisi vastaan -- sillä silloinhan,
minä voisin kunniani säilyttäen piiloittaa surun sortaman, murtuneen
sydämeni siihen pimeyteen, josta Teidän rakkautenne minut nosti. Sitten
hieman kärsivällisyyttä vain, ja Amyn elämä ei ole pitkää aikaa
himmentävä Teidän loistavimpia suunnitelmianne ja toiveitanne.»
Kreivittären puheessa oli niin paljon arvokkuutta, niin paljon hellää
rakkautta, että se liikutti kaikkea jaloa ja hyvää hänen puolisonsa
sielussa. Suomukset tuntuivat putoavan hänen silmistään, ja se
kaksimielisyys ja juonittelu, johon hän oli tehnyt itsensä syylliseksi,
täytti hänet yht'äkkiä katumuksella ja häpeällä.
»Minä en ole Sinun arvoisesi, Amy», sanoi hän; »mitä voisi kunnianhimo
tarjota minulle sellaisen sydämen korvaukseksi kuin Sinun sydämesi on?
Minulla on katkera katumustyö suoritettavana, kokiessani ivailevain
vihamiesten ja säikähtyneiden ystäväin nähden irtautua kaikista
petollisen oveluuteni pauloista. -- Ja kuningatar -- mutta ottakoon hän
vain pääni, kuten on uhannut.»
»Päänne, armollinen herra!» huudahti kreivitär; »senkö takia, että Te
käytätte jokaisen Englannin alamaisen oikeutta ja valtaa vapaasti
valita puolisonne? Hyi häpeä! juuri tuo luottamattomuus kuningattaren
oikeamielisyyteen ja tuo vain luulotellun vaaran väisteleminen ovat
linnunpelättien tavoin syrjäyttäneet Teidät suoralta polulta, joka on
aina paras, samoin kuin se on turvallisin.»
»Ah! Amy, Sinä et tiedä!» huudahti Dudley, mutta hillitsi itsensä
samassa ja lisäsi: »Mutta hän ei ole saava minusta vaaratonta ja
helppoa mielivaltaisen kostonsa uhria. -- Minulla on ystäviä -- minulla
on liittolaisia. -- Minä en tahdo tulla Norfolkin lailla laahatuksi
mestauspölkylle kuin uhriteuras. Älä pelkää, Amy; Sinä olet saava nähdä
Dudleyn käyttäytyvän nimensä arvoisesti. Minun täytyykin heti paikalla
lähteä puhuttelemaan muutamia ystäviäni, joihin voin parhaiten luottaa;
sillä niinkuin asiat nyt ovat, voidaan minut vangita omassa
linnassani.»
»Oi hyvä, rakas puolisoni», rukoili Amy, »älkää muodostako puolueita
rauhalliseen valtioon! Ei mikään ystävä voi auttaa meitä niin hyvin
kuin Teidän oma vilpitön suoruutenne ja kunnianne. Kutsukaa ne vain
avuksemme, ja Te olette turvassa kokonaisen kademielten ja pahansuopain
sotajoukon keskellä. Mutta jos Te ne heitätte syrjään, on kaikki muu
puolustus hyödytöntä. Totuutta kuvataankin, jalo puolisoni, sattuvasti
kyllä aseettomaksi.»
»Mutta viisaus, Amy», vastasi Leicester, »on puettu koeteltuun
rautavarustukseen. -- Älä kiistele kanssani keinoista, joita minun on
käyttäminen voidakseni tehdä tunnustukseni -- koska meidän nyt on
kerran sitä niin nimittäminen -- niin vaarattomaksi kuin suinkin
mahdollista; se on uhka-yritys joka tapauksessa, teimme me sitten mitä
tahansa. -- Varney, meidän täytyy lähteä täältä. -- Hyvästi, Amy, minä
julistan Sinut omakseni vaaran ja vastusten uhallakin, jotka vain Sinä
yksin voit ansaita! Sinä saat pian kuulla minusta.»
Kreivi suuteli häntä tulisesti, kääriytyi viittaansa kuten tullessakin
ja seurasi Varneyta huoneesta. Poistuessaan kumarsi tämä jälkimäinen
syvään ja suoristaessaan selkänsä heitti Amyyn merkitsevän katseen,
ikäänkuin kysyäkseen, sisältyikö hänellekin anteeksianto siihen
sovintoon, joka nyt oli syntynyt hänen ja hänen puolisonsa välille.
Kreivitär katsahti häneen lujasti, mutta ei näyttänyt sen enempää
huomaavan häntä kuin olisi ollut vain tyhjää ilmaa sillä paikalla,
missä hän seisoi.
»Hän on ajanut minut äärimäisyyksiin», mumisi hän. -- »Hän tai minä,
toisen meistä täytyy kaatua. En tiedä, pelko vai säälikö neuvoi minua
tätä tuhoisaa ratkaisua välttämään. Nyt on se päätetty -- Hänen tai
minun täytyy suistua perikatoon!»
Näitä miettiessään huomasi hän hämmästyksekseen vartijan pysäyttämän
pojan kääntyvän Leicesterin puoleen ja puhelevan hänen kanssaan. Varney
oli niitä viisaita palvelijoita, jotka eivät heitä pienintäkään seikkaa
tutkimatta ja tarkastamatta. Hän kysyi vartijalta, mitä poika oli
hänestä tahtonut, ja sai vastaukseksi, että se nulikka oli pyytänyt
häntä toimittamaan jonkun käärön sille hullulle rouvalle, mutta ettei
hän ollut viitsinyt ruveta siihen hommaan, sellaiset puuhat kun eivät
kuulu hänen tehtäviinsä. Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi siltä
kohdalta, lähestyi hän isäntäänsä ja kuuli hänen sanovan: -- »Hyvä,
poikaseni, kyllä se käärö toimitetaan perille.»
»Kiitoksia, hyvä herra huovi», virkkoi poika ja katosi pian näkyvistä.
Leicester ja Varney palasivat kiiruusti kreivin yksityiseen huoneustoon
samaa käytävää pitkin, joka oli vähää ennen vienyt heidät Saintlowen
torniin.