Sä pyyn näitkö värisevän
Liki liidellessä haukan,
Oksain suojaan kyyristyvän
Aran, neuvottoman raukan.
_Prior_.
Sinä muistettavana aamuna tapahtui, että ruhtinatar, jota varten kaikki
nämä huvitukset olivat järjestetyt, Englannin neitseellinen kuningatar
itse, oli varhaisimpia metsästäjättäristä, jotka ilmestyivät
huoneistaan täydessä kunnossa, erän ajoon lähteäkseen. En tiedä,
sattumaltako niin kävi vaiko osoittaakseen hienotunteista
kohteliaisuutta hallitsijattarelle, joka oli hänelle aina ollut niin
suosiollinen, se vain on varmaa, että tuskin oli Elisabet poistunut
askeleen verran huoneensa kynnykseltä, kun Leicester jo oli hänen
sivullansa ehdottamassa, että hän suvaitsisi metsästysretken viimeisiä
valmisteluja suoritettaessa lähteä katsastamaan huvikenttää ja
puutarhoja, jotka se yhdisti linnan pihaan.
Heidän kävellessään tälle uudelle ihanain näkyjen näyttämölle tarjosi
kreivin käsivarsi hallitsijattarelle tarpeellista tilapäistä apua
siinä, missä porrasjaksot, jotka olivat silloin hyvin suosittuja
puutarhakoristuksia, veivät pengermältä pengermälle ja kukkalavalta
toiselle. Mukana seuraavat hovinaiset, joilla oli kylliksi varovaista
viisautta tai jotka ehkä ystävällisesti halusivat näyttää sitä heillä
olevan, eivät katsoneet velvollisuutensa kuningatarta kohtaan --
vaikkeivät he kadottaneetkaan häntä koskaan näkyvistään, -- vaativan
heitä käymään aivan lähellä ja ottamaan osaa kuningattaren ja kreivin
keskusteluun, ja ehkäpä sitä häiritsemään, sillä olihan kreivi sekä
Elisabetin isäntä että hänen luotettu, kunnioitettu ja suosittu
palvelijansa. He tyytyivät siis vain ihailemaan tätä kaunista ylhäistä
paria, jonka juhlavaatteet oli nyt vaihdettu melkein yhtä komeihin
metsästyspukuihin.
Elisabetin metsästyspuku, joka oli vaaleansinistä silkkiä ja
hopeapunoksin ja kurepauloin koristettu, lähenteli muodoltaan
muinaisten amatsonien pukua ja sopi sentähden erinomaisen hyvin sekä
hänen pituuteensa että hänen piirteittensä arvokkuuteen, sillä
tietoisuus asemastaan ja pitkä-aikainen käskemiseen tottumus olivat
kehittäneet hänen kasvonsa melkein liian miehekkäiksi, jotta ne
olisivat voineet esiintyä parhaaksi edukseen tavallisessa
naisvaatetuksessa.
Leicesterin metsästyspuku oli lincolninvihreätä kangasta, runsaasti
kullalla kirjaeltu, ja komeasta vyöstä riippui torvi ja väkipuukko
miekan asemasta; tämäkin puku vaatetti häntä erinomaisesti, kuten hänen
muutkin joko sitten hovi- tai sota-pukunsa. Sillä niin täydellinen oli
hän kaikilta ruumiinsa ja kasvojensa muodoilta, että hän näytti aina
esiintyvän parhaimpanaan juuri siinä tehtävässä ja puvussa, jota hän
kulloinkin toimitti tai kantoi.
Elisabetin ja suosikki-kreivin keskustelusta ei meille ole säilynyt
yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta ne, jotka katselivat heitä matkan
päästä (ja hovimiesten ja hovinaisten silmät ovat sangen tarkat),
väittivät, ettei vielä milloinkaan ennen ollut Elisabetin liikkeiden ja
eleiden arvokkuus niin selvästi sulanut neuvottomuuden ja hellyyden
sävyksi. Hänen askeleensa eivät olleet ainoastaan hitaita, vaan
epätasaisiakin, mikä oli aivan outoa hänen käyntitavalleen; hänen
katseensa näytti olevan luotu maahan ja ilmaisevan arkaa yrittelyä
poistua saattajansa seurasta, mikä ulkonainen ilme osoittaa usein
naisissa, jos heidän sydäntään lähemmin tutkitaan, täsmälleen
vastakkaista halua. Rutlandin herttuatar, joka uskalsi lähimmäksi,
väitti eroittaneensa kyyneleen Elisabetin silmäkulmassa ja hehkuvan
punan hänen poskillaan ja lisäsi: »Hän painoi silmänsä maahan
väistääkseen minun katsettani, hän, joka tavallisissa oloissa
katseellaan lannistaisi leijonan.» Mihin johtopäätöksiin nämä havainnot
veivät, on itsestään selvää; eivätkä ne ehkä niin aivan perättömiä
olleetkaan. Kahden eri sukupuoliin kuuluvan henkilön salainen
keskustelu määrää usein heidän kohtalonsa ja antaa sille ehkä aivan
toisenlaisen käänteen kuin he olivat odottaneetkaan. Mielistelyä
sekaantuu keskusteluun, hellyyttä ja intohimoa sekaantuu vähitellen
mielistelyyn. Aatelismiehet ja paimenpojat sanovat sellaisena
viekoittelevana hetkenä enemmän kuin aikoivatkaan; ja kuningattaret ja
maalaistytöt kuuntelevat kauvemmin kuin heidän tulisikaan.
Hevoset hirnuivat sillävälin ja pureskelivat kärsimättöminä kuolaimiaan
linnan ulkopihalla; koirat ulvoivat kahleissaan, ja vartijat ja
ratsastavat ja jalkaisin astuvat metsämiehet valittelivat
kasteen haihtumista, koska siten vainu tuli vaikeammaksi. Mutta
Leicesterillä oli nyt toisenlainen otus kierroksessa, tai puhuaksemme
oikeudenmukaisemmin häntä kohtaan, hän oli joutunut erän ajoon
tietämättään, tuumimattaan, uljaan metsänkävijän tavoin, joka seuraa
tiellensä sattunutta haukkua, vei se sitten minne tahansa. Kuningatar,
loistavan kaunis nainen, Englannin ylpeys, Ranskan ja Hollannin toivo
ja Espanjan kauhistus, oli nähtävästi kuunnellut tavallista
suosiollisemmin sitä tunteilevaa mielistelyä, josta hän ainakin piti
niin paljon; ja kreivi oli, ehkä turhamaisuuksissaan, ehkä
kunnianhimossaan, tai ehkä molempain viehättämänä lisännyt puheisiinsa
yhä enemmän ja enemmän sitä huumaavaa ainetta, niin että hänen
ahdistelunsa lopulta muuttui suoraksi lemmenhaasteluksi.
»Ei, Dudley», virkkoi Elisabet, vaikkakin vapisevin, katkonaisin sanoin
-- »ei, minun täytyy pysyä kansani äitinä. Muut siteet, jotka tekevät
alhaissäätyisemmän neidon onnelliseksi, ovat kielletyt hänen
hallitsijattareltaan. -- Ei, Leicester, älkää puhuko siitä enää. -- Jos
minä olisin kuin muut ja saisin vapaasti etsiä onneani -- silloin
kylläkin -- mutta nyt ei se käy päinsä -- ei käy päinsä. -- Siirtäkää
metsästysretki -- siirtäkää se puoleksi tunniksi -- ja jättäkää minut,
herra kreivi.»
»Kuinka, jättääkö Teidät, armollinen Valtijatar!» huudahti Leicester.
-- »Hulluuteni on siis Teitä loukannut?»
»Ei, Leicester, ei niin!» vastasi kuningatar hätäisesti; »mutta se on
hulluutta, eikä sitä saa enää toistaa. Menkää -- mutta älkää poistuko
täältä kauvaksi -- älkääkä päästäkö tänne ketään yksinäisyyttäni
häiritsemään.»
Hänen näin puhuttuaan kumarsi Dudley syvään ja poistui hitaasti ja
murheellisen näköisenä. Kuningatar jäi katselemaan hänen jälkeensä ja
mumisi itsekseen: -- »Olisipa se mahdollista -- olisipa se vain
mahdollista! -- mutta ei -- ei -- Elisabetin täytyy olla vain Englannin
puoliso ja äiti.»
Samassa kuului askeleita, ja tulijaa välttääkseen kääntyi kuningatar
luolaan, missä hänen onneton, mutta liiankin menestyksellinen
kilpailijattarensa oli piilossa.
Vaikka Englannin Elisabetin mieltä olikin jonkun verran järkyttänyt se
kuohuttava keskustelu, jonka hän juuri oli lopettanut, oli se kuitenkin
luonnostaan niin luja ja päättäväinen, että se pian asettui
entiselleen. Se oli aivan noiden vanhojen keltiläisten kiikkukiviksi
sanottujen muistomerkkien kaltainen. Pieneksi poikaseksi kuvatun
Cupidonkin sormi sai hänen tunteensa liikkeelle, mutta Herkuleenkaan
voima ei olisi saanut niitä tasapainostaan. Hänen edetessään hitaasti
luolan perimmäisintä sopukkaa kohti, olivat hänen kasvonsa, ennenkuin
hän oli kulkenut puoltakaan matkasta, muuttuneet jälleen arvokkaan
näköisiksi ja hänen katseensa käskeväksi.
Siinä hetkessä huomasi kuningatar naisolennon seisovan erään
alabasteripylvään vieressä tai oikeammin osaksi takana; tämän pylvään
juurelta kumpusi kirkas suihkulähde, joka täytti tämän hämärän luolan
äärimäisen perukan. Klassillisesti sivistynyt Elisabet muisti kohta
Numan ja Egerian tarinan, eikä hän epäillyt lainkaan jonkun
italialaisen kuvanveistäjän siinä tahtoneen esittää vedenneitoa, joka
muinoin saneli Roomalle lakeja. Lähetessäänkin oli hän yhä kahden
vaiheilla, oliko hänen edessään kuvapatsas vaiko elävä ihmisolento.
Onneton Amy seisoi tosiaankin paikallaan aivan liikahtamatonna, haluten
ilmaista tilansa oman sukupuolensa jäsenelle, mutta taas toisaalta
kainostellen sitä komeata, ylhäistä naista, joka astui häntä kohti ja
jonka hänen pelkonsa heti ilmaisi siksi henkilöksi, mikä hän
todellisuudessa olikin, vaikkeivät hänen silmänsä olleet häntä koskaan
nähneetkään. Amy oli noussut sammalpenkiltään aikoen puhutella tätä
yksinään, ja, kuten hän aluksi luuli, niin sopivaan aikaan luolaan
tullutta rouvaa. Mutta kun hän muisti, kuinka levottomana Leicester
halusi estää kuningatarta saamasta pienintäkään vihiä heidän
avioliitostaan, ja kun hän tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi
siitä, että henkilö, joka nyt läheni häntä, oli Elisabet itse, seisoi
hän siinä toinen jalka toisen edellä, hänen kätensä ja päänsä
eivät hievahtaneetkaan ja hänen poskensa oli yhtä kalpea kuin
alabasteripylväs, johon hän nojasi. Hänen pukunsa, joka näkyi vain
epäselvästi tässä hämärässä valossa, oli vaaleata merenviheriää silkkiä
ja muistutti jonkun verran kreikkalaisen vedenneidon vaatetusta, koska
sellaista muinaisaikaista valepukua oli pidetty varmimpana niin suureen
näyttelijäin ja juhlijain joukkoon, niin että kuningattaren epäluulo,
ettei hän muka ollutkaan mikään elävä olento, sai tosiaankin voimakasta
tukea ympäristöstä, hänen verettömistä poskistaan ja hänen
tuijottavasta katseestaan.
Elisabet ei vielä muutamien askelten päähänkään ehdittyään tiennyt,
katseliko hän tosiaankin niin taitavasti muovaeltua kuvapatsasta, ettei
sitä siinä heikossa valossa voinut lainkaan eroittaa todellisuudesta.
Hän pysähtyi sentähden ja kiinnitti tuohon omituiseen esineeseen
ruhtinaallisen katseensa niin terävästi, että Amyn liikahtamattomaksi
sitonut hämmästys alkoi väistyä pelon tieltä ja että hän hitaasti loi
silmänsä maahan ja laski päänsä riipuksiin hallitsijattaren tiukan
katseen masentamana. Mutta paitsi tätä hidasta ja syvää pään
kumartumista pysyi hän muutoin aivan värähtämättä entisessä
äänettömässä asennossaan.
Hänen puvustaan ja lippaasta, jota hän yhä vaistomaisesti piteli
kädessään, teki Elisabet sen luonnollisen johtopäätöksen, että tuo
kaunis, vaikka mykkä olento hänen edessään oli varmaankin niiden
lukuisain näytelmäkappaleiden ja muiden juhla-esitysten suorittajia,
joita oli asetettu mitä erilaisimpiin paikkoihin yllättämään häntä
kunnianosoituksillaan, ja että tuo tyttöparka oli hänet nähtyään
säikähtänyt pahanpäiväisesti ja joko unohtanut osansa tai menettänyt
rohkeutensa esittää sitä. Oli luonnollista ja armeliasta hieman
rohkaista häntä; ja Elisabet virkkoikin siis alentuvan lempeästi: --
»No, kuinka nyt, tämän ihanan luolan ihana impi -- ovatko Sinut
lumonneet ja mykäksi mananneet sen ilkeän taikurin loitsut, jota
ihmiset Peloksi nimittävät? -- Me olemme hänen verivihollisiaan, tyttö,
ja me voimme rikkoa hänen lumonsa. Puhu, me käskemme.»
Vastaamatta hänelle opitulla puheellaan vaipui kreivitär polvilleen
kuningattaren eteen, pudotti lippaansa ja lyöden kätensä yhteen katseli
kuningatarta kasvoihin silmissä ja koko olemuksessa sellainen
kuolettavan pelon ja hartaan rukouksen ilme, että Elisabet tunsi
tulevansa suuresti liikutetuksi.
»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyi hän; »tämä on jo voimakkaampaa tunteen
tulkintaa kuin tilaisuus vaatisikaan. Nouse ylös, neitoseni -- mitä
Sinä meiltä tahdot?»
»Suojelustanne, Teidän Korkeutenne», sopersi onneton anoja.
»Jokainen Englannin tytär saa sitä, jos hän sitä ansaitsee», vastasi
kuningatar; »mutta Sinun hädälläsi näyttää olevan syvempi syy kuin
unohdettu osa. Miksi siis ja missä suhteessa suojelustamme pyydät?»
Amy koetti nopeasti miettiä, mitä hänen olisi parasta sanoa,
pelastuakseen häntä ympäröivistä läheisimmistä vaaroista, kuitenkaan
vahingoittamatta puolisoaan; mutta syöksyen ajatuksesta toiseen kaiken
sen sekasorron keskellä, mikä hänen mielensä täytti, saattoi hän
vihdoin vastaukseksi kuningattaren uudistettuihin tiedusteluihin, että
miksi hän suojaa tahtoi, vain änkyttää: »Voi, voi! kun en minä tiedä.»
»Tämähän on aivan hullua, neitoseni», virkkoi Elisabet kärsimättömänä;
sillä anojan äärimäinen hämmennys kiihoitti hänen uteliaisuuttaan,
samalla kun se liikutti hänen tunteitaan. »Sairaan täytyy selittää
tautinsa lääkärille, emmekä _me_ sitä paitsi ole tottuneet
toistelemaan kysymyksiämme niin usein saamatta vastausta.»
»Minä pyydän -- minä rukoilen», soperteli onneton kreivitär -- »minä
rukoilen Teidän armollista suojelustanne erästä -- erästä Varneyta
vastaan.» Hän oli tukehtumaisillaan lausuessaan tuon kohtalokkaan
sanan, johon kuningatar heti tarttui.
»Mitä, Varneyta -- ritari Rikhard Varneyta -- Leicesterin kreivin
palvelijaa vastaan? -- Mitä tekemistä, neitoseni, on Sinulla hänen
kanssaan ja hänellä Sinun kanssasi?»
»Minä -- minä -- olin hänen -- vankinaan -- ja hän tavoitteli henkeäni
-- ja minä karkasin -- karkasin --»
»Heittäytyäksesi minun suojaani, eikö niin?» virkkoi Elisabet. »Minä
olen Sinua suojeleva -- se on, jos Sinä sitä ansaitset; sillä me aiomme
tutkia tätä asiaa mitä tarkimmin. -- Sinä olet», jatkoi hän, luoden
kreivittäreen katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sielunsa
sisimpään, -- »Sinä olet Amy, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan
herran tytär?»
»Antakaa anteeksi -- antakaa anteeksi -- kaikkein armollisin
Ruhtinatar!» rukoili Amy, uudelleen laskeutuen toiselle polvelleen,
sillä hän oli jo välillä noussut ylös.
»Mitä minä Sinulle anteeksi antaisin, typerä tyttö?» vastasi Elisabet;
»senkö, että olet isäsi tytär? Sinä olet hullu, varmasti. Minunpa
täytyy nähdäkseni kiskoa koko juttu Sinusta tuumakaupalla -- Sinä petit
vanhan, kunnianarvoisan isäsi -- katseesi tunnustaa sen -- Sinä petit
herra Tressilianin -- punastumisesi myöntää sen -- ja Sinä menit
naimisiin sen samaisen Varneyn kanssa?»
Amy hypähti pystyyn ja keskeytti kiihkeästi kuningattaren: »Ei,
armollinen Kuningatar, ei -- niin totta kuin Jumala meitä kaikkia
tuomitsee, en minä ole se saastainen olento, joksi Te minut tahtoisitte
tehdä! Minä en ole sen inhoittavan orjan -- sen kavalan konnan vaimo!
Minä en ole Varneyn vaimo! Mieluummin olisin minä kuoleman morsian!»
Kuningatar, joka nyt vuorostaan hämmästyi Amyn kiihkeyttä, seisoi
vaijeten hetken aikaa ja vastasi sitten: »No sitten Jumala meitä
armahtakoon, vaimo! -- Minä huomaan kyllä Sinun osaavan puhua aika
nopeaan, kun aihe Sinua miellyttää. Ei, mutta kerroppas nyt minulle,
vaimo», jatkoi hän, sillä hänen uteliaisuuteensa liittyi nyt hämärästi
aavistava epäilys siitä, että häntä oli jollakin tavoin petetty --
»kerro minulle, vaimo -- sillä kautta Jumalan päivän, minä tahdon
tietää kaikki -- kenen vaimo tai kenen rakastajatar Sinä olet? -- Puhu
suoraan ja puhu pian. -- Parempi Sinun olisi leikkiä naarasleijonan
kuin Elisabetin kanssa.»
Tähän umpikujaan ajettuna ja vastustamattoman voiman laahaamana kuilun
partaalle, jonka hän kyllä näki, mutta jota hän ei voinut kaartaa --
kun kiivastuneen kuningattaren tiukat sanat ja uhkaavat eleet eivät
suoneet hänelle hetkenkään miettimisaikaa, änkytti Amy vihdoinkin
epätoivoissaan: »Leicesterin kreivi tietää kaikki.»
»Leicesterin kreivi!» huudahti Elisabet rajattomasti hämmästyneenä. --
»Leicesterin kreivi!» toisti hän kipinöivän suuttumuksen vallassa. --
»Vaimo, Sinulle on tätä neuvottu -- Sinä valehtelet hänestä -- hän ei
katsahdakaan sellaisiin kuin Sinä. Sinut on palkattu häpäisemään
Englannin jalointa ylimystä ja uskollisinta ritaria! Mutta vaikka hän
olisi luottamuksemme oikea käsi tai vieläkin kallisarvoisempi meille,
Sinä olet saava asiasi tutkituksi ja hänen läsnäollessaan. Tule mukaani
-- tule heti paikalla mukaani!»
Kun Amy peräytyi kauhistuneena, minkä kiihtynyt kuningatar selitti
tietoisen syyllisyyden merkiksi, työksähti Elisabet hänen luokseen,
tarttui hänen käsivarteensa ja riensi nopein, kiiruhtavin askelin ulos
luolasta pitkin huvikentän pääkäytävää, laahaten mukanaan ylenmäärin
pelästynyttä kreivitärtä, jota hän yhä piteli käsivarresta ja joka sai
ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen raivostuneen kuningattaren
rinnalla.
Leicester oli sillä hetkellä loistavan, lehtokujan päähän
pylväskäytävään eli kaarikatokseen kokoontuneen herra- ja naisjoukon
keskuksena. Seurue oli asettunut tähän paikkaan odottamaan hänen
majesteettinsa käskyjä metsästysretken alkamisesta, ja saattaa
kuvitella kaikkien heidän hämmästystään, kun he näkivät Elisabetin
unohtaneen tavallisen arvokkaan juhlallisen astuntansa ja lähestyvän
heitä niin nopeasti, että hän oli heidän keskellään ennenkuin he
aavistivatkaan, ja kun he sitten huomasivat pelästyen ja oudoksuen,
että hänen kasvoiltaan paistoi kiihtymyksen ja vihastuksen tuli, että
hänen tukkansa oli päässyt piteistään ankarassa liikunnassa ja että
hänen silmänsä säkenöivät niinkuin ne säkenöivät Henrik VIII:n hengen
kohotessa korkeimmilleen hänen tyttäressään. Eikä heidän kummastuksensa
suinkaan vähentynyt, kun he näkivät kuningattaren voimakkaasti
pitelevän toisella kädellään kalpeata, menehtynyttä, puolikuollutta,
mutta siitä huolimatta yhä vielä viehättävää naisolentoa, samassa
toisella viitatessaan väistymään naisia ja herroja, jotka tunkeutuivat
hänen ympärilleen, luullen hänen äkkiä tulleen sairaaksi. »Missä on
Leicesterin kreivi?» kysyi hän äänellä, joka vavahutti kaikkia lähellä
seisovia hovikoita. -- »Astukaa esiin, herra Leicester!»
Jos keskellä kauneinta kesäpäivää, jolloin kaikki on vain valoa ja
hymyä, salama iskisi kirkkaalta sinitaivaalta ja halkaisisi maan jonkun
huolettoman vaeltajan jalkojen juuresta, ei hän voisi silmätä sitä
suitsuavaa kuilua, joka niin odottamatta avasi ammottavan kitansa hänen
eteensä, puoliksikaan niin pelästyneenä ja kauhistuneena kuin Leicester
nyt tarkasteli hänelle niin äkkiä tarjoutuvaa näkyä. Hän oli juuri
kuunnellut valtioviisaasti kiellellen ja ymmärtämättömyyttä
teeskennellen hovimiesten puoliksi lausuttuja, puoliksi viittailtuja
onnitteluja kuningattaren suosion johdosta, joka ilmeisesti oli noussut
korkeimpaan huippuunsa tämänaamuisen keskustelun aikana ja jonka
perustalla useimmat heistä ennustelivat hänen piankin kohoavan heidän
vertaisestaan heidän käskijäkseen. Ja nyt, kun se hillitty, mutta ylpeä
hymy, jolla hän oli torjunut heidän vihjailujaan, vielä väreili hänen
poskellaan, syöksähti kuningatar piirin keskelle ylen määrin
kiihtyneenä ja raivostuneena, kannattaen toisella kädellään ja
nähtävästi ilman suurempaa ponnistusta hänen menehtyvää, kalpeaa ja
maahan vajoavaa puolisoansa ja toisen kätensä sormella osoittaen hänen
riutuneita, puolikuolleita kasvojaan, ja kysyen äänellä, joka kajahti
pelästyneen valtiomiehen korvissa kuin viimeinen kauhistava, ruumista
ja sielua tuomioistuimen eteen vaativa pasuunainpuhallus: »Tunnetko
Sinä tätä naista?»
Ja niinkuin tämän tuomiotorven toitottaessa syntinen rukoilee vuoria
lankeamaan päällensä ja peittämään hänet, niin toivoi Leicesterkin
sisimmässään sen uljaan kaarikatoksen, jonka hän oli ylpeyksissään
rakentanut, repeävän lujista liitoksistaan ja hautaavan heidät kaikki
raunioihinsa. Mutta iskostetut kivet, kaaret ja pylväät kestivät
paikoillaan; ja niiden ylpeä isäntä itse polvistui Elisabetin eteen
kuin olisi joku raskas paino taivuttanut hänet maahan ja kumarsi niin
syvään, että hänen otsansa kosketti niitä marmoripaasia, joilla hän
seisoi.
»Leicester», huusi kuningatar raivosta vapisevalla äänellä, »jos
minä vain voisin uskoa, että Sinä olet sillä halpamaisella ja
kiittämättömällä tavalla pettänyt minua, kuin tuo Sinun tavaton
pelästyksesi näyttää osoittavan -- minua -- hallitsijatartasi --
luottavaa, liiankin puolueellista kuningatartasi -- niin kautta kaiken
pyhän, kavala kreivi, tuo Sinun pääsi istuisi yhtä höllässä kuin ikinä
isäsi pää!»
Leicesterillä ei ollut tukenaan viattomuutensa tietoisuutta,
mutta ylpeys piti häntä vielä pystyssä. Hän -- kohotti hitaasti
otsansa ja kasvonsa, jotka olivat mustat ja paisuneet raivoisasta
mielenkuohusta ja vastasi vain: »Pääni voi pudota vain valtakunnan
ylimmän tuomio-istuimen päätöksestä -- siihen minä asiani vetoan, enkä
ruhtinattareen, joka tuolla tavalla palkitsee uskollisen palvelukseni!»
»Kuinka! hyvät herrat», virkkoi Elisabet, ympärilleen katsahtaen,
»meitä nähdäksemme uhmataan -- uhmataan linnassa, jonka itse olemme
lahjoittaneet tälle korskealle miehelle! -- Herra Shrewsbury, Te olette
Englannin marsalkka, vangitkaa hänet valtiorikoksesta!»
»Ketä Teidän Majesteettinne suvaitsee tarkoittaa?» kysyi Shrewsbury
kovin hämmästyneenä, sillä hän oli juuri sillä hetkellä saapunut
paikalle.
»Ketäpä muuta kuin tätä petturia Dudleyta, Leicesterin kreiviä! --
Hunsdon-serkku, käske vartijasi aseisiin ja ota hänet heti paikalla
hoimiisi. -- Kuuletko, tomppeli, pidä kiirettä!»
Hunsdon, karkea, vanha ylimys, joka sukulaisuutensa takia Boleynien
kanssa oli tottunut kohtelemaan kuningatarta vapaammin kuin kukaan muu
olisi uskaltanut, vastasi hätkähtämättä: »Ja kuitenkin voi käydä niin,
että Teidän Majesteettinne lähettää minut Toweriin liiasta
hätiköimisestä. Minä pyydän Teitä malttamaan mielenne.»
»Malttamaan mieleni -- Jumala nähköön!» huudahti kuningatar -- »älä
puhu siitä minulle -- Sinähän et tiedä, mihinkä hän on vikapää!»
Amy, joka oli sillä välin saanut tajuntansa johonkin määrin takaisin ja
joka näki puolisoansa uhkaavan hänen mielestään tuhoisimman vaaran
raivostuneen, loukkaantuneen hallitsijattaren puolelta, unohti heti
omat kärsimyksensä (ah! kuinka moni nainen onkaan tehnyt samoin!) ja
oman vaaransa hänen takiansa peljätessään ja heittäytyi kuningattaren
jalkojen juureen, syleili hänen polviansa ja huudahti: »Hän on syytön,
armollinen Valtijatar -- hän on syytön -- kukaan ei voi syyttää mistään
jaloa Leicesteriä!»
»Mitä nyt, houkkio!» virkkoi kuningatar, »etkö Sinä äsken itse sanonut
Leicesterin kreivin tietävän koko juttuasi?»
»Sanoinko minä niin?» vastasi onneton Amy, hyljäten kaiken puheittensa
puolustelemisen ja unohtaen kokonaan itsensä. -- »Oi, jos minä niin
sanoin, niin minä ilkeästi valehtelin. Tuomitkoon Jumala minua niinkuin
minä nyt uskon, ettei hänellä ole ollut pienintä ajatustakaan, joka
olisi pyytänyt minua vahingoittaa!»
»Vaimo!» huusi Elisabet, »minä tahdon tietää, kuka Sinut on tähän
viekoitellut; tai minun vihani -- ja kuningasten viha on suitseva tuli
-- on polttava ja syövä Sinut kuin rikkaruohon hehkuvassa pätsissä.»
Kun kuningatar lausui tämän uhkauksen, huusi Leicesterin parempi
enkeli hänen ylpeyttään avuksi ja osoitti hänen tekevän maailman
halpamaisimman, hänet iki-ajoiksi häpeällä tahraavan työn, jos hän nyt
alentuisi asettumaan vaimonsa jalomielisen uhrautumisen suojaan ja
jättäisi hänet sitten hyvyytensä palkaksi kuningattaren raivon
esineeksi. Hän kohotti jo päätänsä kunnian miehen arvokkuudella,
tunnustaakseen avioliittonsa ja julistautuakseen kreivittärensä
suojelijaksi, kun Varney, joka oli ilmeisesti syntynyt isäntänsä
pahaksi hengeksi, syöksyi paikalle, kasvot ja koko ulko-asu mitä
suurimman hämmennyksen vallassa.
»Mitä tarkoittaa tämä julkea tungettelu?» kysyi Elisabet tiukasti.
Ikäänkuin äärimäisen surun ja levottomuuden murtamana heittäytyi Varney
hänen jalkoihinsa ja huudahti: »Antakaa anteeksi, armollinen
Valtijattareni, antakaa anteeksi! -- tai kääntäkää ainakin vihastuneen
oikeutenne kosto minuun, sillä minä sen ansaitsen; mutta säästäkää
jaloa, ylevää, viatonta herraani ja käskijääni!»
Amy, joka oli yhä vielä polvillaan, hypähti ylös nähdessään miehen,
jonka lähellä ei hän saanut inholtaan olluksi, ja oli juuri
pakenemaisillaan Leicesterin turviin, kun hänet yht'äkkiä pysäytti se
epävarma ja arka ilme, joka oli jälleen lennähtänyt hänen kasvoilleen
heti kun hänen uskottunsa esiintyminen näytti kääntävän kohtauksen
uudelle uralle; hän peräytyi, kiljahti heikosti ja rukoili hänen
majesteettiaan lähettämään hänet linnan syvimpään vankiluolaan --
kohtelemaan häntä rikoksellisista pahimpana -- »mutta päästäkää vain
minut näkemästä ja kuulemasta sellaista», huudahti hän, »joka ryöstää
minulta senkin vähän järjen, mikä minulla vielä on jäljellä --
näkemästä tuota inhoittavinta, julkeinta konnaa!»
»Ja miksi, rakas lapseni?» kysyi kuningatar, saaden uuden ajatuksen;
»mitä on Sinulle tehnyt tämä petollinen ritari, sillä sellaiseksihan
häntä väität?»
»Oh, pahempaa kuin suru, armollinen Kuningatar, ja pahempaa kuin
vääryys on hän minulle tehnyt -- hän on kylvänyt epäsopua sinne, missä
pitäisi pyhimmän rauhan vallitseman. Minä tulen hulluksi, jos minun
täytyy katsella häntä kauvemmin!»
»Jumala nähköön, Sinähän olet jo luullakseni järjiltäsi», vastasi
kuningatar. -- »Hyvä Hunsdon, ota tämä nuori hätääntynyt naisraukka
huostaasi ja toimita hänet varmaan ja hyvään suojaan siksi kunnes me
jälleen tarvitsemme häntä.»
Pari, kolme hovinaista, joko sitten säälien niin omituista olentoa tai
jostakin muusta syystä, tarjoutui pitämään hänestä huolta; mutta
kuningatar vastasi yksikantaan: »Hyvät rouvat, luvallanne, ei. --
Teillä on kaikilla, kiittäkää siitä Jumalaa, tarkat korvat ja kerkeä
kieli -- sukulaisellamme Hunsdonilla on mitä kuuroimmat korvat ja kieli
hieman karkea, mutta hitaista hitain. -- Hunsdon, katso, ettei kukaan
pääse puhelemaan hänen kanssaan.»
»Pyhän Neitsyen nimessä!» sanoi Hunsdon, tukien voimakkaalla
käsivarrellaan menehtynyttä, taintuvaa Amya, »hän on suloinen lapsi; ja
vaikka Teidän Majesteettinne antoikin hänelle karkean hoitajan, niin
osaa se hoitaja olla ainakin ystävällinen ja lempeä. Hän on minun
luonani yhtä hyvässä turvassa kuin omatkin tyttärenheiskaleeni.»
Näin puhein vei hän vastustelemattoman, melkein tiedottoman Amyn
mukanaan; hänen monet sodat nähnyt tukkansa ja pitkä harmaa partansa
sekaantuivat kreivittären vaaleanruskeisiin kiharoihin, kun tämä nojasi
päätänsä hänen vahvaan, vantteraan olkapäähänsä. Kuningatar seurasi
häntä katseellaan -- hän oli jo sillä itsehillinnällä, jonka täytyy
välttämättä kuulua jokaisen hallitsijan avuihin, karkoittanut
kasvoiltaan kaikki kiihtymyksen merkit ja näytti haluavan poistaa
raivonpuuskauksensa pienimmätkin jäljet kaikkien niiden muistista,
jotka olivat siinä ympärillä seisoneet. »Herra Hunsdon puhuu totta»,
huomautti hän, »hän on tosiaankin liian karkea hoitaja niin hennolle
lapsoselle.»
»Herra Hunsdon», vahvisti Pyhän Asaphin tuomiorovasti, »tahtomatta
lainkaan halventaa hänen jalompia ominaisuuksiaan, käyttää puheessaan
leveätä vapautta ja sekoittaa siihen melkein liiaksikin julmia ja
taika-uskoisia sadatteluja, jotka kuulostavat yhtä paljon
pyhyydenhäväistykseltä kuin vanhalta paavilaisuudeltakin.»
»Se on hänen verensä vika, herra tuomiorovasti», vastasi kuningatar,
käännähtäen puhuessaan kiivaasti arvoisaan kirkonmieheen päin; »ja Te
saatte silloin moittia minuakin samasta synnistä. Boleynit ovat ikänsä
kaiken olleet kuumaveristä ja suorapuheista sukua, kerkeämmin
ilmoittaen selvän ajatuksensa kuin huolellisesti asetellen lauseitaan.
Ja kautta kunniasanani -- toivoakseni ei tässä puheenvahvistuksessa ole
mitään synnillistä -- epäilen minä, kylmenikö se paljoakaan sen kautta,
että siihen sekoitettiin Tudorein verta.»
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hymyili hän armollisesti ja katsahti
salaa ja melkein huomaamatta Leicesterin kreiviin, jolle hän nyt alkoi
uskoa puhuneensa liian kiivaasti ja räikeästi hetken perusteettoman
epäilyksen nojalla.
Kuningattaren silmä ei tavannut kreiviä missään sovinnontarjoukselle
suosiollisessa mielentilassa. Leicesterin oma katse oli myöhäistä,
mutta sitä syvempää katumusta kuvastaen seurannut sitä surkuteltavaa
olentoraukkaa, jonka Hunsdon oli juuri vienyt pois; nyt tuijotti se
synkkänä maahan, mutta enemmän -- niin ainakin Elisabetista näytti --
ilmaisten miestä, joka on kärsinyt aiheettoman loukkauksen kuin
ihmistä, joka on syyllisyydestään tietoinen. Kuningatar käänsi
vihoissaan kasvonsa hänestä ja sanoi Varneylle: »Puhu, ritari Rikhard,
ja selitä tämä arvoitus -- Sinulla ainakin on vielä järkesi ja
puhelahjasi tallella, vaikka me saammekin niitä turhaan etsiä muualta.»
Näin sanoessaan kimmahutti hän vielä toisen vihastuneen katseen
Leicesteriin, ja ovela Varney kiiruhti latelemaan juttuansa.
»Teidän Majesteettinne läpitunkeva silmä», alkoi hän, »on jo huomannut
rakkaan puolisoni kauhistavan sairauden, sairauden, jota, niin
onnettomia seurauksia kuin siitä nyt on ollutkin, en halunnut
mainittavaksi hänen lääkärinsä todistuksessa, koettaen siten salata
sellaista, mikä nyt on tullut ilmi sitä suuremmaksi häpeäkseni.»
»Hän on siis tosiaankin mielenhäiriössä?» kysyi kuningatar --
»oikeastaan emme sitä epäilleetkään -- koko hänen käyttäytymisensä sitä
todistaa. Minä tapasin hänet tylsänä seisomasta tuon luolan nurkasta;
ja jokaisen sanan, minkä hän puhui -- minun täytyi kiskoa ne hänestä
ikäänkuin kidutuskoneilla -- peruutti hän samassa ja väitti valheeksi.
Mutta miten pääsi hän tänne? Miksi ette pidä häntä paremmassa
tallessa?»
»Armollinen Valtijattareni», vastasi Varney, »se kunnianarvoisa
henkilö, jonka huostaan minä hänet jätin, herra Anton Foster, saapui
juuri äsken tänne, kuljettuaan niin nopeasti kuin mies ja hevonen
suinkin pääsevät, kertomaan minulle hänen paostaan, joka oli
suunniteltu ja suoritettu kaikella sitä sairautta poteville ominaisella
oveluudella. Hän on valmis kuulusteltavaksi.»
»Jättäkäämme se toiseen kertaan», sanoi kuningatar. »Mutta, ritari
Rikhard, me emme suinkaan kadehdi Teidän koti-onneanne; Teidän
rouvannehan herjasi Teitä mitä katkerimmin ja oli vähällä pyörtyä
Teidät nähdessään.»
»Sillä lailla ne menettelevät kaikki hänen tilassaan olevat ihmiset,
Teidän Majesteettinne luvalla puhuen», vastasi Varney; »he vihaavat sen
puuskauksensa käsissä ollessaan enimmin juuri niitä, jotka ovat heille
heidän parempina hetkinään rakkaimpia ja läheisimpiä.»
»Olemme jotakin sentapaista kuulleet ennenkin», sanoi Elisabet, »ja
uskommekin sen kernaasti.»
»Suvaitsisiko Teidän Majesteettinne siis käskeä», pyysi Varney, »että
minun onneton vaimoni jätettäisiin ystäväinsä hoidettavaksi?»
Leicester vavahti hieman, mutta sai ankaralla ponnistuksella
liikutuksensa hillityksi, ja Elisabet vastasi terävästi: »Pidättepä Te
nyt kiirettä, herra Varney; me haluamme ensin kuulla Mastersin, oman
lääkärimme selvityksen hänen terveydestään ja mielentilastaan, ja
sitten vasta päättää, mitä on edelleen tehtävä. Te saatte kuitenkin
puhutella häntä, niin että jos teillä on joitakin aviollisia
riitaisuuksia -- sellaisia olemme kuulleet sattuvan rakastavienkin
pariskuntien välillä -- ratkaistavina, te voitte sopia ne keskenänne,
häpäisemättä enää koko hoviamme ja meitä häiritsemättä.»
Varney kumarsi syvään eikä vastannut sanaakaan.
Elisabet katsahti jälleen Leicesteriin ja virkkoi niin alentuvasti kuin
vain sydämellisin osanotto voi: »Epäsopu, sanoo eräs italialainen
runoilija, löytää tiensä yhtähyvin rauhallisiin luostareihin kuin
perheen pyhättöönkin; ja pelkäämmepä, etteivät meidän omat vartijamme
eivätkä airueemme saa sitä pysymään poissa hovistammekaan. Herra
Leicester, me loukkasimme Teitä ja meillä on syytä katsoa, että Te
olette loukannut meitä. Me näyttelemme leijonan osaa ja annamme
ensimäisenä anteeksi.»
Leicester kirkasti katsantonsa, jos se ponnistustakin kysyi, mutta
hänen mielensä oli niin syvästi järkytetty, ett'ei sen rauha niin vain
palannut. Hän puheli kuitenkin kaikkea, mikä sopi tilaisuuteen, ettei
hänellä ollut onnea antaa anteeksi, koska henkilö, joka häntä kehoitti
niin tekemään, ei voinut yleensä häntä lainkaan loukata.
Elisabet näytti tyytyvän tähän vastaukseen ja ilmoitti aamun
huvitoimitusten voivan alkaa. Torvet räikkyivät -- koirat haukkuivat --
hevoset teutaroivat -- mutta herrat ja naiset riensivät nyt alkaneeksi
julistetulle metsästysretkelle aivan toisenlaisin tuntein kuin heidän
sykähtävin sydämin kuullessaan ensimäisen herätystoitotuksen.
Jokaisella otsalla väikkyi epäilys, pelko ja odotus, ja aavistelua ja
vehkeilyä piili jokaisessa kuiskauksessa.
Blount suihkasi sopivan tilaisuuden tullen Raleighin korvaan: »Tämä
myrsky tuli yhtä odottamatta kuin itävihuri Välimerellä.»
»_Varium et mutabile_» -- vastasi Raleigh samaan tapaan.
»No, ole nyt siinä, enhän minä siitä Sinun latinastasi kuitenkaan
mitään ymmärrä», kuiskasi Blount edelleen; »mutta siitä minä vain
Jumalaa kiitän, ettei Tressilian ollut ulapalla tämän kamalan
tuulispään raivotessa. Hän olisi tuskin kyennyt haaksirikkoa
välttämään, hän kun osaa niin huonosti asetella purjeitaan
hovipuuskausten mukaan.»
»Olisihan Sinun sopinut häntä neuvoa», virkkoi Raleigh.
»No, olenpa minä käyttänyt aikaani yhtä hyvin kuin Sinäkin, ritari
Walter», vastasi kunnon Blount. »Minä olen ritari yhtä hyvin kuin
Sinäkin, vieläpä aikaisempaa tekoa.»
»Jumala järkeäsi valistakoon», tokaisi Raleigh; »mutta haluaisinpa
tosiaankin tietää, miten sen Tressilianin laita oikeastaan on. Hän
jutteli minulle tänä aamuna, ettei hän lähde huoneestaan kahteentoista
tuntiin tai niille main, koska häntä muka sitoo joku lupaus. Tuon
rouvan mielipuolisuus, kun hän saa sen tietää, ei, niin pelkään,
suinkaan paranna hänen tautiaan. Nyt on juuri täysikuu, ja ihmisten
aivot kuohuvat silloin kuin hiiva. Mutta kuulehan! soitetaan ratsaille.
Nouskaamme satulaan, Blount; meidän nuorten ritarien täytyy ansaita
kannuksemme.»