Tässä uhri -- tässä ylväs pettäjä --
Kuin koirain ajamana peura kaatuu
Eteen metsämiehen -- mi aulihina,
Häneltä eräpalkintoaan toivoin,
Tikarin retken Dianalle tarjoo
Kurkun nytkähtävän katkaisuksi.
_Metsämies_.
Meidän on nyt palaaminen Mervynin koppiin, onnettoman, levottomuuttaan
ja epätietoisuuttaan vastaan taistelevan Leicesterin kreivittären
huoneeseen tai oikeammin sanoen vankilaan. Hän ymmärsi kyllä, että
päivän kaiken puuhan ja melskeen keskellä saattoi viipyä jonkun aikaa,
ennenkuin hänen kirjeensä voi varmasti saapua Leicesterin käsiin, ja
että vieläkin hiukan aikaa saattoi kulua ennenkuin tämä vapautui
välttämättömistä velvollisuuksistaan Elisabetia kohtaan ja voi tulla
katsomaan häntä tänne salakammioon. »Minä en saa odottaa häntä ennen
kuin yöllä», ajatteli kreivitär, -- »hän ei voi päästä kuninkaallisen
vieraansa lähettyviltä, ei edes tullakseen minua tervehtimään. Minä
tiedän, että hän tulisi ennemminkin jos suinkin voisi, mutta minä en
nyt kuitenkaan odota häntä ennen yötä.» -- Ja sittenkin odotti hän
puolisoaan koko ajan; ja yrittäessään pakottaa itseään uskomaan aivan
päinvastaista, herätti hänessä jokainen nopea astunta niiden monien
satojen joukosta, jotka hän sinä päivänä kuuli, sen toivon, että nyt
siellä Leicester kiiruhtaa rappuja ylös painamaan häntä rintaansa
vasten.
Ruumiillinen rasitus, jota Amy oli saanut viime aikoina kestää, sekä
mielen kiihoittuminen, joka oli luonnollista niin julmassa
epätietoisuuden tilassa, alkoivat vähitellen ankarasti koskea hänen
hermoihinsa, ja hän pelkäsi jo tulevansa kokonaan kykenemättömäksi
säilyttämään tarpeellista tyyneyttä ja levollisuutta niissä
kohtauksissa, jotka häntä ehkä odottivat. Mutta vaikka liian lempeä
kasvatustapa olikin häntä suuresti vahingoittanut, oli Amyn tahdossa
kuitenkin terästä ja tarmoa ja ruumiissa voimaa ja uhkeata terveyttä,
seurauksena hänen osanotostaan isänsä metsästysretkiin. Hänellä oli
siis käytettävänään melkoisia henkisiä ja ruumiillisia voimia, ja
selvästi tajuten, kuinka suuressa määrässä hänen kohtalonsa ratkaisu
saattoi riippua hänen omasta rauhallisesta esiintymisestään, rukoili
hän hiljaisuudessa ruumiin kestävyyttä ja mielen lujuutta ja päätti
samalla tarmokkaasti vastustaa kaikkia hermostuneisuuden puuskauksia,
jotka voisivat niitä molempia heikontaa.
Mutta kun linnan iso kello, joka oli sijoitettu Caesarin torniin
verrattain lähelle Mervynin tornia, alkoi paukahdella kuninkaallisen
kulkueen saapumisen merkiksi, vihlaisi se niin tuskallisesti hänen
levottomasta odotuksesta kiihoittunutta korvaansa, että hän oli vähällä
päästää parahduksen jokaiselta tuon hellittämättömän soiton huumaavalta
kumahdukselta.
Kun sitten vähän jälkeenpäin tuo pieni huone yhtäkkiä kirkastui
mahtavan ilotulituksen loimosta ja kun säkenöivät pallot risteilivät
ylhäällä omille toimilleen kiirehtiväin tulenhenkien tavoin tai
salamanterien, jotka leiskuvat hurjassa hypyssä ilman hengetärten
alueilla, tuntui kreivittärestä alussa, kuin olisi jokainen sähikäinen
ammahtanut taivasta kohti aivan hänen silmiensä editse ja siroitellut
säkeniänsä ja liekkejänsä niin lähelle, että ne olivat häntä
polttavinaan. Mutta hän taisteli näitä mielikuvituksensa luomia
kauhutunnelmia vastaan ja pakottautui nousemaan, menemään akkunalle ja
katselemaan näkyä, joka joskus muulloin olisi ollut hänestä sekä
hurmaava että peloittava. Linnan jykevien tornien ympärillä suihki
tulilentureita valtavina kiehkuroina, tai kääri niiden huiput huntuunsa
kalpea savu. Järvi hehkui kuin sulatettu rauta, ja useat tulikuulat,
joiden rakennetta silloin pidettiin hyvin ihmeellisenä, mutta jotka nyt
ovat aivan tavallisia ja jotka eivät sammuneet tässä niiden luonteelle
niin vastakkaisessa alku-aineessakaan, sukelsivat ja nousivat näkyviin,
sähisivät ja paukkuivat ja purskuttivat tulta kuin palavan järven
pinnalla temmeltävät lumotut lohikäärmeet.
Amynkin tempasi hetkiseksi mukaansa tämä hänelle niin outo näytelmä:
»Minä olisin luullut tätä taikavoimien toimittamaksi», ajatteli hän,
»ellei se Tressilian-parka olisi opettanut minua näkemään tällaisia
laitoksia oikeassa valossa. Suuri Jumala! Onhan tämä turha
tulenloimotus ehkä aivan minun onnentoivoni kaltainen! -- Minäkin olen
ehkä vain yksinäinen kipinä, jonka pian nielee kitaansa ympäröivä
pimeys, -- heikko hehkupallo, joka ponnahtaa vain lyhyeksi hetkeksi
ilmaan, sitten sitä syvemmälle pudotakseen! Oi Leicester! onko kaiken
jälkeen -- kaiken sen jälkeen, mitä Sinä olet sanonut -- mitä vannonut
-- että muka Amy oli Sinun rakkautesi, Sinun elämäsi, onko sittenkin
mahdollista, että Sinä olet se taikuri, jonka nyökkäyksestä kaikki nämä
ihmeet ilmestyvät, ja Amy vain niiden hyljätty, ehkäpä vapautensa
menettänyt katselija?»
Jatkuva, hellittämätön, keskeytymätön, niin monelta eri taholta ja niin
vaihtelevista etäisyyksistä kuuluva soitanto, joka kaikui niin iloisena
ja voimakkaana, kuin olisi ei vain Kenilworthin linna, vaan myös koko
läheinen tienoo yht'äkkiä muuttunut jonkun suuren kansallisen juhlan
riemuitsevaksi näyttämöksi, tunki noita samoja raskaita ajatuksia yhä
syvemmälle hänen sydämeensä, muutamien sävelten sulaessa etäisiksi,
häipyviksi värähdyksiksi ikäänkuin hänen surujaan säälien ja toisten
taas räjähtäessä pauhaamaan aivan hänen lähellään koko hillittömän
ilomielen ylpeydellä, ikäänkuin hänen kurjuuttaan pilkaten. »Nämä
soinnut», mietti hän, »kuuluvat minulle -- minulle, koska ne kuuluvat
_hänelle_; mutta minä en voi sanoa niille: Lakatkaa, tämä hurja
melu ei minua miellytä! -- ei, halvimmankin tanssiin yhtyvän talonpojan
ääni vaikuttaa enemmän soiton laatuun ja sävyyn kuin sen onnettoman
naisen, jonka valtijatarkäskyä täällä pitäisi kaikkien totella!»
Vähitellen vaikeni juhlahälinä, ja kreivitär poistui akkunasta, missä
hän oli istunut sitä kuuntelemassa. Yö oli tullut, mutta kuu valoi
paistettaan huoneeseen, niin että Amy näki ryhtyä siihen
varovaisuustoimenpiteeseen, jonka hän katsoi välttämättömäksi. Hän
toivoi Leicesterin tulevan huoneeseensa heti kun melu linnassa olisi
lakannut; mutta mahdollista oli myös, että joku sivullinen tunkeutuisi
häntä häiritsemään. Hän ei luottanut enään avaimeen sen jälkeen kun
Tressilian oli päässyt sisään niin helposti, vaikka ovi oli lukittu
sisäpuolelta; vaan kaikki lisävarmuus, minkä hän saattoi keksiä, oli
työntää pöytä oven eteen, niin että häntä kolina varoittaisi, jos joku
yrittäisi huoneeseen. Suoritettuaan tämän varovaisuuden vaatiman työn,
oikaisihe onneton kreivitär vuoteelleen, odotti odottamistaan
tuskallisessa levottomuudessa ja luki tunnit aina kello yhteen asti
yöllä, kunnes menehtynyt luonto voitti rakkauden, surun, pelon, jopa
epävarmuudenkin, ja hän nukahti.
Niin, hän nukahti. Paaluunsa köytetty indiaani nukkuu kidutusten
väli-ajoilla; ja samaten tylsyttävät ankarat sielun kärsimykset liian
kauvan kestettyään poloisen ihmisen tunteet niin, että välttämättä
seuraa jonkunlainen turtunut horrostila, ennenkuin tuskat uudelleen
alkavat.
Kreivitär nukkui useita tunteja ja uneksi olevansa vanhassa
Cumnorin kartanossa ja kuulostelevansa sitä hiljaista vihellystä,
jolla Leicester usein salaisilla käynneillään tapasi ilmaista
odottamattoman tulonsa linnan pihaan. Mutta nyt oli hän vihellyksen
asemasta kuulevinaan sen omituisen sävelen, jota hänen isänsä
aina puhalsi hirven kaaduttua ja jota metsästäjät nimittivät
_surmantoitotukseksi_. Hän oli rientävinään pihanpuoleiseen
akkunaan ja näkevinään koko pihan täynnä surupukuisia ihmisiä. Vanha
kappalainen oli lukevinaan ruumiinsiunausta. Kääriytyneenä
muinaisaikaisen airueen outoon pukuun oli Mumblazen pitelevinään
tavanmukaisin pääkalloin, ristikkäisin sääriluin ja tuntilasein
koristettua vaakunakilpeä, johon kuvatusta asevarustuksesta hän oli
eroittavinaan vain sen, että sen yläpuolella oli kreivillinen kruunu.
Ukko oli katsahtavinaan häneen kaameasti hymyillen ja sanovinaan: »Amy,
eivätkö kuviot ole oikeilla paikoillaan?» Juuri Mumblazenin puhuessa
puhalsivat torvet jälleen hänen korviinsa sitä äskeistä surumielistä,
mutta hurjaa surmantoitotusta eli kuolemansäveltä, ja hän heräsi.
Kreivitär heräsi todelliseen torventoitotukseen tai oikeammin sanoen
useiden torvien yhdistettyyn räikkinään, joka ei nyt soinut
_surmansäveltä_, vaan riemukasta _heräystä_, ilmoittaakseen
Kenilworthin linnan vieraille, että päivän huvitusten oli määrä alkaa
komealla hirvenmetsästyksellä läheisessä puistossa. Amy hypähti
vuoteeltaan, kuunteli toitotusta, näki kesä-aamun auringon ensi
säteiden jo pilkoittavan huoneeseen ristikko-akkunan läpi ja muisti
vasta pyörryttävän tuskan raatelemana, missä ja millaisessa asemassa
hän oli.
»Hän ei ajattele _minua_», mietti hän -- »hän ei tule minua
katsomaan! Hänellä kun on kuningatar vieraana, niin mitä välittää hän
siitä, missä hänen suunnattoman linnansa loukossa minunlaiseni kurja
olento kituu epätoivoa lähenevän levottomuuden vallassa!» -- Äkkiä
kuului ovelta rapinaa, ikäänkuin olisi joku koettanut sitä hiljaa
avata, ja hänen rintansa täytti kuvailematon riemun ja pelon sekainen
tunne; rientäen työntämään tieltä esteen, jonka hän oli oven eteen
laahannut ja avaamaan lukon, osasi hän sentään varovasti kysyä: »Sinäkö
siellä olet, rakkaani?»
»Minä, kreivittäreni», kuului kuiske vastaukseksi.
Hän tempasi oven auki ja huudahtaen: »Leicester!» löi hän kätensä
ulkopuolella seisovan, viittaansa kääriytyneen miehen kaulaan.
»Ei sentään -- ei sentään aivan Leicester», virkkoi Mikael Lambourne,
sillä hän siellä oli, vastaten kiihkeästi hyväilyyn -- »ei aivan
Leicester, rakastettavin ja rakastavin herttuattareni, mutta yhtä
reipas mies siltä.»
Voimainponnistuksella, johon hän olisi muulloin ollut mielestään
kykenemätön, vapautui kreivitär tuon juopuneen irstailijan saastaisesta
ja saastuttavasta syleilystä ja peräytyi keskelle huonetta, mihin
epätoivo rohkaisi hänet pysähtymään.
Kun Lambourne sisään astuessaan veti viitan liepeen kasvoiltaan, tunsi
kreivitär Varneyn inhoittavan palvelijan, viimeisen ihmisen, hänen
vihattua isäntäänsä lukuunottamatta, jonka hän olisi suonut löytävän
hänen piilopaikkansa. Mutta hän oli vielä tarkasti matkapukunsa
peitossa, ja kun Lambourne oli tuskin häntä nähnyt Cumnorin kartanossa,
toivoi hän, ett'ei tämä tuntisi häntä niin hyvin kuin hän tunsi hänet,
koska Janet oli usein osoitellut häntä hänen kävellessään pihalla ja
kertonut hänen roistomaisuudestaan. Kreivitär olisi voinut vieläkin
enemmän luottaa valepukuunsa, jos hänen kokemuksensa olisi kyennyt
sanomaan hänelle Lambournen olevan vahvasti humalassa; mutta se
havainto olisi tuskin ollut omiansa rauhoittamaan häntä sen vaaran
suhteen, joka saattoi uhata häntä sellaisen henkilön puolelta sinä
aikana, siinä paikassa ja niissä oloissa.
Lambourne rämäytti oven kiinni jäljestään, laski kätensä ristiin
rinnalleen, ikäänkuin pilkatakseen sitä epätoivoista asentoa, johon Amy
oli vaipunut, ja jatkoi: »Kuuleppas, Sinä ihana Callipolis -- eli
rakastettava rääsykreivitär -- eli jumalainen pimeän sopen herttuatar
-- jos Sinä näet noin paljon vaivaa kyyristelläksesi kuin pyydystetty
lintu, jotta sitä olisi sitten hauskempi peloitella, niin
säästäppä itseltäsi se homma. Minä pidin paljon Sinun ensimäisestä
suorasukaisesta käytöksestäsi -- mutta tästä yhtä vähän» -- (hän käveli
askeleen eteenpäin ja horjahti) -- »yhtä vähän kuin -- tuollaisesta
epätasaisesta lattiasta kuin tämäkin, missä kunnon mies taittaa
niskansa, ellei kävele niin suorana kuin ilveniekka köydellään.»
»Takaisin!» huusi kreivitär; »älä lähene minua, henkesi uhalla!»
»Henkeni uhalla! -- ja takaisin! -- Mitäs tämä nyt on, hyvä rouva? --
Pitäisikö Teille olla vielä parempi mies kuin kunnon Mikko Lambourne?
Minä olen ollut Amerikassa, neitsykäiseni, siellä, missä kulta kasvaa,
ja minä olen tuonut sitä sieltä sellaisen kuorman --»
»Hyvä ystävä», virkkoi kreivitär, julmasti peljäten roiston
päättäväistä ja rohkeata lähentelemistä, »minä pyydän Sinua lähtemään
pois ja jättämään minut yksin.»
»Lähden, lähdenhän minä, kaunokaiseni, sitten kun olemme kyllästyneet
toistemme seuraan -- mutta en rahtuakaan aikaisemmin.» -- Ja hän
tarttui kreivittären käsivarteen, ja tuo onneton, kun ei enää muutakaan
voinut, kirkui kirkumistaan. »No rääky nyt siinä vain, jos Sinua
haluttaa», puheli Lambourne hellittämättä otettaan; »minä olen kuullut
meren rajuimmillaan pauhaavan, enkä minä välitä ulvovasta akasta
enempää kuin naukuvasta kissasta. -- Saakeli soikoon! -- Minä olen
kuullut niiden parkuvan viisinkymmenin, sadoinkin yht'aikaa, kun
kaupunkeja väkirynnäköllä valloitettiin.»
Kreivittären kiljuminen oli kuitenkin tuonut hänelle odottamatonta
apua: Laurentius Tapuli, joka oli kuullut hänen huutonsa huoneeseensa
alakertaan, astui sisään ajoissa pelastaakseen hänet ilmitulosta tai
vieläkin julmemmasta pahoinpitelystä. Laurentius oli päissään hänkin
edellisen yön juomingeista; mutta onneksi oli hänen humalansa
toisenluontoista kuin Lambournen.
»Mitä pirun meteliä täällä tornissa pidetään?» karjaisi hän. --
»Kuinka! mies ja nainen samassa kopissa? se on vastoin sääntöjä.
Säädyllisyyttä minä vaadin huoneenhallitukseeni, kautta
kahleitakantavan Pyhän Pietarin!»
»Painu heti paikalla rappuja alas, Sinä juopunut elukka», vastasi
Lambourne; »etkö Sinä näe, että tämä nainen ja minä haluamme olla
kahdenkesken?»
»Hyvä herra, kunnioitettava herra!» rukoili kreivitär vanginvartijaa,
»pelastakaa minut hänen käsistään, Jumalan laupeuden nimessä!»
»Hän puhuu kauniisti», virkkoi vanginvartija, »ja minä rupean hänen
puolelleen. Minä rakastan vankejani; ja on niitä minun avainteni takana
ollutkin niin hyviä vankeja kuin ikinä Newgatessa tai minkä piirikunnan
tyrmässä tahansa. Ja koska hän on yksi minun karitsoitani, kuten minun
on tapana sanoa, niin ei kukaan saa tehdä hänelle pahaa karsinassaan.
Kas niin, päästä heti irti se nainen, tai minä halkaisen kallosi
avaimillani.»
»Minä teen sitä ennen verimakkaraa Sinun palleastasi», vastasi
Lambourne, tavoitellen vasemmalla kädellään tikaria, mutta pidellen yhä
kreivitärtä oikeallaan. -- »Pidä siis varasi, Sinä vanha kamelikurki,
jonka koko elämä on ruostuneessa avainkimpussa!»
Laurentius tarrasi Mikaelin käteen ja esti häntä vetämästä tikariansa;
ja Lambournen taistellessa ja riuhtoessa hänen kanssaan, ponnisti
kreivitärkin puolellaan kaikki voimansa ja temmaten kätensä
hansikkaasta, josta roisto häntä yhä piteli, hän pääsi vapaaksi, pakeni
huoneesta ja juoksi rappuja alas, samassa kuullen tappelijain kaatua
jysähtävän lattialle, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa. Ulommainen
rautaportti ei estänyt hänen kulkuansa, koska se oli avattu Lambournea
varten, niin että hän pääsi onnellisesti portaat alas ja kiiruhti niin
nopeasti kuin saattoi huvikentälle, joka hänen hätäiselle
tähystelylleen näyttäytyi varmimmaksi pakosuunnaksi.
Sillä välin pyöriskelivät Laurentius ja Lambourne lattialla, lujasti
toisiinsa takertuneina. Onneksi ei voinut kumpainenkaan vetää
tikariansa; mutta Laurentius sai mäjäytetyksi Mikaelia raskailla
avaimillaan keskelle naamaa, ja Mikael puolestaan puristi
vanginvartijaa niin lujasti kurkusta, että veri purskahti suusta ja
sieraimista, niin että he olivat molemmat verisiä ja siivottomia
katseltavia, kun muuan linnan palvelija kahakan melskeen kuultuaan
astui huoneeseen ja sai suurella vaivalla tappelijat eroitetuiksi
toisistaan.
»Vieköön teidät piru molemmat», sanoi armelias rauhanrakentaja, »ja
erittäinkin Teidät, herra Lambourne! Mitä saakelia te siinä lattialla
kieriskelette ja tappelette kuin kaksi äkäistä rakkia teurastushuoneen
nurkassa?»
Lambourne nousi jaloilleen ja ärjäisi, jonkun verran selvinneenä
kolmannen henkilön väliintulosta, tavallista röyhkeätä julkeuttaan
hieman peitellen: »Me tappelimme nartusta, ettäs sen tiedät.»
»Nartusta! Missä se on?» kysyi palvelija.
»Tiehensä kai juoksi», vastasi Lambourne ympärilleen katsellen, »ellei
Laurentius niellyt sitä luineen ja lihoineen. Tuo hänen saastainen
mahanrötkönsä ahmii yhtä paljon vainottuja vaimonpuolia ja onnettomia
orpoja kuin ikinä mikään jättiläinen kuningas Arturin taruissa: ne ovat
hänen himoruokaansa; hän korjaa ne kitaansa ruumiineen, sieluineen,
kaikkineen.»
»Kas nyt, kas nyt sitä sisua!» puhuskeli Laurentius, väännältäen
suunnatonta, kömpelöä ruhoaan lattialta; »mutta on sitä ollut
parempiakin miehiä kuin Sinä, herra Mikael Lambourne, peukaloni ja
etusormeni pienen pyörähdyksen takana; ja vielä minä Sinunkin perääsi
oveni suljen, ennen kuin tästä leikki lakkaa. Naamasi hävyttömyys ei
voi ijät päivät pelastaa sääriluitasi raudan puristuksesta eikä tuota
ruokotonta janoista kurkkuasi hamppuköydestä.» -- Tuskin olivat nämä
sanat päässeet hänen huuliltaan, kun Lambourne rynkäsi uudelleen hänen
kimppuunsa. »Ei, antakaa nyt olla jo», pauhasi rauhanrakentaja, »tai
minä kutsun tänne sellaisen miehen, joka taltuttaa teidät molemmat:
Varneyn -- ritari Rikhardin, tarkoitan -- hän on jo jalkeilla, sen
takaan -- minä näin hänen juuri käyvän tuon pihan poikki.»
»Näitkö, saatana olkoon!» pelästyi Lambourne, käyden käsiksi huoneessa
oleviin pesuvehkeisiin: »Ei, mutta tee sitten tehtäväsi, alku-aine --
luulinpa jo saaneeni Sinusta kyllikseni eilen illalla Orionina uida
rähmästäessäni kuin korkki kuohuvan oluthaarikan pinnalla.»
Näin puhein ryhtyi hän siivoamaan kasvoistaan ja käsistään tappelun
jälkiä ja laittamaan ulko-asuaan edes jonkunlaiseen kuntoon.
»Mitä Sinä sille teit?» kysyi palvelija hiljaa vanginvartijalta; »sen
naamatauluhan on vallan jumalattomasti turvoksissa.»
»Minä vain painoin siihen virkahuoneeni avaimen leiman -- liian hyvä
merkki muuten hänen hirtehisnaamalleen. Ei kukaan saa rääkätä eikä
loukata minun vankejani; ne ovat minun jalokiviäni ja minä suljen ne
siis varmoihin laatikoihin. -- Kas niin, kaunis tyttöseni, heitähän nyt
jo uikutuksesi. -- Ei, mutta varmasti täällä oli nainen!»
»Luulenpa, että te olette kaikki hulluja tänä aamuna», sanoi palvelija;
»minä en nähnyt täällä en naista enkä oikeastaan miestäkään -- vain
kaksi lattialla kierittelevää petoa.»
»Ei, sitten olen minä hukassa», päivitteli vartija; »vankila on siis
murrettu, se on selvä. Kenilworthin vankila on murrettu», jatkoi hän
surkeasti valittaen, »vahvin vankila tästä Walesin rajoille -- niin, ja
kuitenkin on siinä talossa nukkunut ritareja ja kreivejä ja kuninkaita
yhtä turvallisesti kuin Lontoon Towerissa. Se on nyt murrettu, vangit
paenneet ja vanginvartija on suuressa vaarassa saada nuoran kaulaansa!»
Sitten laskeutui hän omaan luolaansa jatkamaan voivotteluansa tai
nukkumaan itsensä selväksi. Lambourne ja palvelija seurasivat heti
hänen jäljissään, ja hyvinpä siinä tekivätkin, sillä vartija oli
pelkästä tottumuksesta sulkemaisillaan rappukäytävän rautaisen portin;
ja elleivät he olisi ennättäneet sitä estämään, olisivat he saaneet
kauniisti jäädä samaan tornihuoneeseen, josta kreivitär oli juuri
paennut.
Tämä onneton nainen piiloittautui vapaaksi päästyään huvikentälle,
kuten olemme jo maininneetkin. Hän oli nähnyt tämän komeasti
koristellun paikan Mervynin tornin akkunasta; ja pakomatkalla johtui
hänen mieleensä, että hän sen puiden, lehtimajojen, suihkulähteiden,
patsaiden ja luolien joukosta löytäisi jonkun salaisen sopen, missä hän
voisi olla piilossa siksi kunnes hän uskaltaisi kääntyä jonkun
hyväsydämisen ihmisen puoleen, jolle hän saattaisi kertoa
hädänalaisesta tilastaan niin paljon kuin rohkenisi ja jonka avulla hän
voisi pyytää puhutella puolisoansa.
»Jos tapaisin oppaani», ajatteli hän, »saisin tietää, onko hän jättänyt
kirjeeni. Ja vaikkapa näkisin Tressilianinkin, niin parempi minun olisi
vihastuttaa Dudley paljastamalla koko kurja asemani hänelle, joka on
rehellisyys itse, kuin joutua jälleen tämän vallattoman ja
sekasortoisen linnan julkean palvelijakunnan solvaistavaksi. Minä en
mene enää suljettuihin huoneisiin, minä odotan, minä tähystelen -- niin
monien ihmisolentojen joukosta täytyy löytyä joku lempeä sydän, joka
voi ymmärtää ja sääliä minun kärsimyksiäni.»
Ja moni joukkue kulkikin tosiaan huvikentän poikki. Mutta heitä oli
aina neljä, viisi ilakoivaa ihmistä yhdessä, jotka nauroivat ja
elämöivät oman riemunsa runsautta ja oman sydämensä onnea.
Valitsemassaan piilopaikassa saattoikin hän hyvin helposti välttää
kaikkea huomiota. Hänen tarvitsi vain peräytyä luolan syvimpään
loukkoon, joka oli varustettu kaikenlaisilla luontoa itseään
jäljittelevillä koristuksilla ja sammalpenkeillä ja jonka perällä
suihkulähde lorisi, ja hän saattoi helposti joko pysyä siellä piilossa
tai mielensä mukaan näyttäytyä jollekin yksinäiselle vaeltajalle, jonka
uteliaisuus saattoi houkutella tänne haaveellisen yksinäisyyden
helmaan. Sellaista tilaisuutta odotellessaan katsahti hän kirkkaaseen
altaaseen, jonka pinnan hiljaa lirittelevä suihkulähde salli pysyä
kirkkaana kuin kuvastimen, ja pelästyi omaa ulkomuotoaan ja epäili
samalla, niin oudonnäköiseksi ja rumaksi teki hänet valepuku
mielestään, uskaltaisiko kukaan nainen (ja juuri säälistä omaa
sukupuoltaan kohtaan toivoi hän parhaiten myötätuntoa herättävänsä)
ryhtyä puheisiin niin epäilyttävän olennon kanssa. Ajatellen näin
naisena, jolle ulko-asu ei missäänkään tilaisuudessa ole vähäpätöinen
asia, ja kaunottarena, joka luotti hieman omien sulojensa voimaan,
riisui hän matkaviittansa ja väljän hilkkansa, mutta asetti ne
kuitenkin niin lähelle, että hän ennättäisi pukea ne jälleen ylleen
nopeammin kuin saattoi ehtiä luolan suulta sen perälle, jos Varneyn tai
Lambournen tulo tekisi valepuvun välttämättömäksi. Näiden
päällysvaatteiden alla oli hänellä hieman teatterimainen, sille
luulotellulle henkilölle soveltuva puku, jota hänen muka piti esittämän
jossakin näytelmässä. Wayland oli asian järjestänyt siten heidän
toisena matkapäivänään, saatuaan edellisenä päivänä kokea, mitä hyötyä
sellaisena henkilönä kulkemisesta saattoi olla. Amy suoritti pienen
aamusiivouksen niin joutuin kuin mahdollista, altaan toimiessa sekä
pesu-astiana että kuvastimena; sitten otti hän käteensä pienen
jalokivilippaansa siltä varalta, että sen sisältämät kalleudet voisivat
esiintyä välittäjinä, vetäytyi luolan pimeimpään, kaukaisimpaan
soppeen, istuutui sammalpenkille ja alkoi odottaa, lähettäisikö
sallimus hänelle jonkun pelastumismahdollisuuden tai jonkun
hyväsydämisen suojelijan.