Viisainkin erehtyypi hallitsija.
Ja käsi kuninkaan se ritarmiekan
Olalle heittiönkin usein laskee,
Min merkintä ois teloittajan tointa.
Niin -- parastaan koittaa kuningas, ja me
Vastaamme tahdosta, ei tuloksista.
_Vanha Näytelmä_.
»On tosiaankin surullista», virkkoi kuningatar Tressilianin poistuttua,
»nähdä viisaan ja oppineen miehen järjen noin säälittävästi
sekaantuvan. Mutta tämä hänen mielenhäiriönsä julkinen esiintyminen
näyttää meille hänen muka kärsimänsä vääryyden ja hänen syytöksensä
perättömiksi; ja sentähden, hyvä herra Leicester, muistamme me nyt
Teidän aikaisempaa anomustanne uskollisen palvelijanne Varneyn suhteen,
jonka oivalliset lahjat ja alttius, samalla kun ne hyödyttävät Teitä,
ansaitsevat myös vastaavan palkinnon meiltä, koska me hyvin tiedämme,
että Te, herra kreivi ja kaikki Teidän miehenne olette minun hartaita
ja luotettavia palvelijoitani. Ja me suomme Varneylle sen kunnian
sitäkin mieluisammin, kun me olemme vieraana täällä Teidän kattonne
alla, ja me pelkäämme, liian suurta puuhaa ja vaivaa tuottavana
vieraana, ja kun me myöskin tahdomme tyydyttää sitä vanhaa kunnon
devonilaista ritaria Hugh Robsartia, jonka tyttären hän on nainut, ja
kun me toivomme sillä erikoisen armomme osoituksella, johon nyt aijomme
ryhtyä, sovittavamme hänet vävynsä kanssa. -- Miekkanne, herra
Leicester.»
Kreivi päästi miekkansa ja pitäen sitä kärjestä, ojensi polvistuen
kahvan Elisabetille.
Kuningatar otti sen hitaasti, veti sen tupesta ja ympärillä seisovain
naisten kääntäessä silmänsä pois joko todellisen tai teeskennellyn
peljästyksen valtaamina, katseli hän uteliaasti säkenöivän terän
kiiltoa ja kauniita korkokaiverruksia.
»Jos minä olisin mies», sanoi hän sitten, »niin luulenpa, ettei kukaan
esi-isistäni olisi rakastanut miekkaa hartaammin kuin minä. Minä
katselen sitä niin mielelläni ja minä voisin järjestää hiuksiani ja
kohentaa niiden koristeita tällaisen teräskuvastimen edessä kuin
tämäkin -- kuten se haltijatarkin, josta olen lukenut jossakin
italialaisessa runoelmassa -- olisipa kummipoikani Harrington nyt
täällä, niin osaisi hän lausua minulle sen kohdan. -- Rikhard Varney,
lähestykää ja polvistukaa. Nimessä Jumalan ja Pyhän Yrjänän lyömme me
Sinut ritariksi! Ole Uskollinen, Urhoollinen ja Onnellinen! -- Nouskaa,
ritari Rikhard Varney.»
Varney nousi ja vetäytyi sivulle, syvään kumarrettuaan
hallitsijattarelle, joka oli suonut hänelle niin suuren kunnian.
»Kannusten kiinnittäminen ja muut juhlamenot suoritettakoot huomenna
linnan kirkossa», jatkoi kuningatar; »sillä me aijomme antaa ritari
Rikhard Varneylle toverin siihen ylevään tilaisuuteen. Ja koska me emme
haluaisi jakaa sellaista arvoa puolueellisesti, täytyy meidän
neuvotella asiasta serkkumme Sussexin kanssa.»
Tämä jalo kreivi, joka aina Kenilworthiin saapumisestaan, niin, aina
tämän retken alusta asti oli ollut Leicesteriin nähden alemmassa
asemassa, piti nytkin närkästynyttä katsantoa -- mikä ei ollut jäänyt
huomaamatta kuningattarelta, joka toivoi lauhduttavansa hänen
tyytymättömyytensä ja joka halusi nyt kuten aina seurata valtioviisasta
tasapainojärjestelmäänsä suomalla hänelle tai hänen puolueelleen jonkun
erikoisen armonosoituksen hetkellä, jolloin sen arvo oli sitäkin
suurempi, kun se tuli juuri hänen kilpailijansa näennäisesti
täydellisen voiton jälkeen.
Kuningattaren käskystä lähestyi Sussex kiireesti valta-istuinta, ja kun
häneltä kysyttiin, kenelle seuralaisistaan, jalosyntyiselle ja
muutenkin ansiokkaalle, hän mieluimmin soisi ritarilyönnin kunnian,
vastasi hän pikemmin rehellisesti kuin viisaasti, että hän olisi
rohjennut puhua Tressilianin puolesta, jota hänen oli nähdäkseen
kiittäminen hengestään, joka oli mainio sotilas ja oppinut ja joka sen
lisäksi oli kunnianarvoista, tahratonta sukuperää, »ellen pelkäisi»,
jatkoi hän, »tämän illan tapausten --» ja sitten hän vaikeni.
»Minua ilahuttaa, että Teidän Jaloutenne on niin huomaavainen», virkkoi
Elisabet; »tämän illan tapaukset tekisivät meidätkin alamaistemme
silmissä yhtä mielettömäksi kuin sen hourupäisen mies-parankin -- sillä
me emme usko hänen käytöksensä johtuneen pahuudesta -- jos me nyt
valitsisimme tämän hetken osoittaaksemme hänelle erikoista
suosiotamme.»
»Siinä tapauksessa», jatkoi Sussexin kreivi hieman nolona, »sallinee
Teidän Majesteettinne minun esittää tallimestarini Niklas Blountin,
vanhan nimen ja sievän kartanon omistajan, joka on palvellut Teidän
Majesteettianne sekä Skotlannissa että Irlannissa ja tuonut sieltä
ruumiissaan verisiä, kunnialla saatuja ja kunnialla maksettuja merkkejä
uskollisuudestaan.»
Kuningatar ei voinut olla keveästi kohauttamatta olkapäitään tälle
toisellekin ehdotukselle; ja Rutlandin herttuatar, joka luki
kuningattaren koko käyttäytymisestä, että hän oli toivonut Sussexin
nimittävän Raleighin ja siten tekevän hänelle mahdolliseksi noudattaa
omaa mielitekoaan sekä hänen suositteluaan, odotti vain kuningattaren
vastausta kreivin esitykseen ja sanoi sitten toivovansa, että koska
näiden kahden jalon ylimyksen on jo sallittu esittää omat ehdokkaansa,
hänellekin läsnäolevain naisten edustajana annettaisiin sama armo.
»Enpä olisi nainen, jos moisen pyynnön epäisin», vastasi kuningatar
hymyillen.
»Siis pyydän minä», jatkoi herttuatar, »näiden kauniiden naisten
nimessä teidän Majesteettianne suomaan ritari-arvon Walter Raleighille,
jonka syntyperä, aseteot ja alttius palvelemaan meidän sukupuoltamme
sekä miekalla että kynällä ennen muita ansaitsevat tämän kunnian.»
»Paljon kiitoksia, kauniit naiset», sanoi Elisabet, jälleen hymyillen,
»teidän pyyntöönne suostutaan, ja siitä kohteliaasta Viitattomasta
Junkkarista on teidän toivomuksenne mukaan tuleva kelpo Ritari
Viitaton. Astukoot molemmat ritarinarvon tavoittelijat tänne.»
Blount ei ollut vielä palannut Tressiliania viemästä ja hoitelemasta;
mutta Raleigh astui esiin ja sai polvistuneena Neitseellisen
Kuningattaren kädestä kunnianimen, jota ei ole milloinkaan suotu
ansiokkaammalle eikä mainiommalle miehelle.
Vähän tämän jälkeen astui Niklas Blountkin saliin, ja kiireisesti
ilmoitti hänelle Sussex, joka tapasi hänet ovella, kuningattaren
armollisen aikomuksen hänen suhteensa, sekä että hänen tuli nyt
lähestyä valtaistuinta. On sekä naurettavaa että säälittävää nähdä,
kuten joskus tapahtuu, tervejärkisen, kelpo miehen joutuvan kauniin
naisen kiemailun tai jonkun muun syyn takia turhamaisen koreiluhalun
uhriksi, se kun sopii vain reippaille nuorukaisille ja niille, joille
tottumus on tehnyt sen toiseksi luonnoksi. Blount-parka oli nyt
joutunut tähän tilaan. Hänen päänsä oli jo kokonaan pyörällä
hänen tavattoman komeutensa tietoisuudesta ja luulotellusta
välttämättömyydestä käyttäytyä pukunsa loiston mukaan; ja nyt
tämä odottamaton ylennys täydensi hänen hiljattain heränneen
keikarimaisuushenkensä voiton hänen yksinkertaisesta luonnostaan ja
muutti suoran, rehellisen, kunnioitettavan miehen mitä naurettavimmaksi
narriksi.
Ritariksi pyrkijä astui salin poikki, jonka koko pituus hänen oli
onnettomuudekseen kuljettava, ja väänsi jalkateräänsä niin innokkaasti
ulospäin, että hän joka askeleella työnsi esiin säärensä leveimmän
puolen ja sai sen siten suuresti näyttämään vanhanaikaiselta,
kaarevakärkiseltä pöytäveitseltä sivultapäin katsottuna. Muukin hänen
esiintymisensä oli sopusoinnussa tämän onnettoman käymistavan kanssa;
ja hänen kasvoillaan kuvasteleva, hätäilevä pelko ja tyytyväisyys
muodostivat kaiken muun kanssa niin sanomattoman hullunkurisen näyn,
etteivät Leicesterin ystävät voineet hillitä nauruntyrskähdyksiään ja
ettei moni Sussexin puoluelainenkaan saattanut olla niihin yhtymättä,
vaikka he olivatkin vähällä syödä kiukusta kyntensä. Sussex itsekin
menetti kaiken kärsivällisyytensä, eikä voinut olla kuiskaamatta
ystävänsä korvaan: »Vieköön Sinut piru! Etkö Sinä osaa kävellä
oikean miehen ja sotilaan tavoin?» huudahdus, joka sai vain kunnon
Blountin hätkähtämään ja pysähtymään, kunnes silmäys keltaisiin
nauharuusukkeihin ja tulipunaisiin sukkiin jälleen palautti hänen
itseluottamuksensa, jolloin hän urheasti jatkoi samaa käymistapaansa
kuin ennenkin.
Kuningatar antoi Blount-paralle ritarinarvon ilmeisen vastenmielisesti.
Tämä älykäs ruhtinatar tajusi selvästi, mitenkä tarpeellista oli
noudattaa suurta varovaisuutta ja säästeliäisyyttä näitä kunnianimiä
jaellessa, joita hänen jälkeensä valta-istuimelle nousseet Stuartit
tuhlailivat älyttömän anteliaasti, siten suuresti alentaen niiden
arvoa. Tuskin oli Blount noussut jälleen seisaalleen ja poistunut, kun
kuningatar kääntyi Rutlandin herttuattaren puoleen. »Meidän naisellinen
vaistomme», virkkoi hän, »rakas Rutland, on paljoa terävämpi kuin
noiden ylpeileväin takki- ja kaationiekkain. Näethän, noista kolmesta
ritarista on vain Sinun ehdottamasi sitä oikeata metallia, johon
kannatti lyödä ritarileima.»
»Herra Rikhard Varneylla, Leicesterin kreivin ystävällä on varmaan
ansionsa hänelläkin», vastasi herttuatar.
»Varneylla on viekkaat kasvot ja lipeä kieli», virkkoi kuningatar.
»Pelkäänpä hänen piankin osoittautuvan aika lurjukseksi -- mutta lupaus
oli jo vanhaa perua. Sussexin kreivi on varmaan myöskin kadottanut
järkensä, kun hän tulee ehdottamaan minulle ensin sellaista mielipuolta
kuin Tressiliania ja sitten sellaista moukkamaista narria kuin se
toinen. Minä vakuutan, Rutland, että kun se mies oli tuossa polvillaan
edessäni muikistellen ja maikistellen suutaan aivan kuin olisi siellä
ollut kuumaa puuroa, oli minulla tuska ja työ pidättäytyä iskemästä
häntä kalloon olkapään koskettamisen sijasta.»
»Teidän Majesteettinne antoi hänelle tuiman ritarilyönnin», sanoi
herttuatar; »me, jotka seisoimme hänen takanaan, kuulimme terän
kolahtavan hänen solisluuhunsa, ja se miesparka kyyristyi itsekin kuin
olisi se kovastikin koskenut.»
»En voinut sille mitään, rakas herttuatar», sanoi kuningatar nauraen,
»mutta me lähetämme tämän herra Niklaan Irlantiin tai Skotlantiin tai
minne tahansa, vapauttaaksemme hovimme niin vanhanaikaisesta ritarista;
hän voi olla kylläkin mainio sotilas tappelutantereella, vaikka hän
onkin täydellinen aasi juhlasalissa.» Keskustelu muuttui sitten
yleisemmäksi, ja pian kaikui käsky pitopöytään.
Tätä kehoitusta totellen oli seurueen kulkeminen linnan sisäpihan
poikki päästäkseen uutisrakennuksiin järjestettyyn avaraan
ruokailuhuoneeseen, johon oli harvinaisen tilaisuuden kunniaksi katettu
tuhlailevan komea illallinen.
Suuret kaapit olivat täpösen täynnä mitä erilaisimpia ja mitä komeimpia
astioita, toiset niistä hyvin aistikkaita, toiset ehkä rumuutta
lähentelevän omituisia niin muodoiltaan kuin koristelultaankin, mutta
kaikki upeita ja loistavia sekä työn hienouden että aineen jalouden
puolesta. Niinpä koristi pääpöytää perlemutista tehty laivan muotoinen
mauste-asetin, johon oli ahdettu hopeaa ja kaikenlaista sotaista sälyä
ja koristusta, ankkureja, purjeita ja kuusitoista tykkiä. Se kuljetti
pallon varassa liihoittelevaa onnen jumalatarta, jolla oli lippu
kädessään. Toinen mausteasetin oli taas muovaeltu hopeaan muhkean
joutsenen näköiseksi. Jottei ritarejakaan unohdettaisi kaiken sen
komeuden keskellä, upeili pöydällä myös hopeainen Pyhä Yrjänä niissä
varustuksissa ja aseissa, joissa hänet yleisesti kuvattiin
taistelevaksi lohikäärmettä vastaan. Kuvat oli koetettu saada myös
palvelemaan käytännöllisiä tarkoitusperiä. Hevosen hännästä riippui
veitsilaatikko ja lohikäärmeen rinta kävi samanlaisesta säiliöstä
osteripuukoille.
Matkalla vastaanottosalista pitohuoneeseen, mutta etenkin linnan pihalla
tervehtivät airueet, sanansaattajat, lauluniekat ja muut sellaiset
vastaleivottuja ritareita tavanmukaisella huudolla »_Largesse, largesse,
chevaliers très hardis_!» Tämän vanhanaikaisen huudon tarkoituksena oli
herättää ritariston uusien jäsenten anteliaisuutta niiden hyväksi,
joiden toimena oli esitellä heidän vaakunamerkkinsä ja ylistää niille
kunniaa tuottavia sankaritekoja. Kehoitusta seurasivat tietysti
avokätisesti ja kohteliaasti ne, joille se oli tarkoitettu. Varney
jakeli lahjojaan teeskennellyn alentuvasti ja nöyristelevästi. Raleigh
heitti kultarahansa väkijoukkoon luontevasti ja miellyttävästi, kuten
mies, joka vain on päässyt luonnolliselle paikalleen ja jolle sen arvo
on jo aivan tuttu. Kunnon Blount antoi kaikki mitä räätäli oli jättänyt
hänen puolenvuotisista vuokratuloistaan, pudotti kiireissään muutamia
kolikoita, kumartui niitä ottamaan ja jakeli ne sitten pyytäjille,
kasvoillaan ja koko olemuksessaan köyhille almuja jakelevan
seurakunnanpalvelijan hätäilevä ilme.
Lahjoja seurasivat tavalliset eläköön-huudot ja tavallinen suosionmelu;
mutta kun saajat olivat enimmäkseen Leicesterin kreivin väkeä,
tervehdittiin Varneyn nimeä äänekkäimmin kaikista. Etenkin Lambourne
kunnostautui karjumalla alinomaa: »Kauvan eläköön herra Rikhard Varney!
-- Terveyttä ja kunniaa herra Rikhardille! -- Ei koskaan ole sen
ansiokkaampaa miestä lyöty ritariksi!», mutta äkkiä alentaen äänensä,
lisäsi hän -- »sitten Troijan urhokkaan Pandaruksen aikojen» -- ja tämä
hänen mahtavain ylistyshuutojensa loppu sai räjähtämään ankaraan
nauruun kaikki, jotka sen kuulivat.
On tarpeetonta kuvata laveammin tämän illan juhlallisuuksia, jotka
olivat itsessään niin loistavia ja jotka kuningattaressa herättivät
niin ilmeistä ja suosiollista tyytyväisyyttä, että Leicester vetäytyi
huoneeseensa menestyksellisen kunnianhimon pyörryttävän riemun
valtaamana. Varney, joka oli jo riisunut senpäiväisen komean
vaatetuksensa ja esiintyi nyt hyvin vaatimattomassa ja yksinkertaisessa
puvussa, avusti isäntäänsä tämän käydessä makuulle.
»Eikö niin! herra Rikhard», virkkoi Leicester hymyillen, »Teidän uusi
arvonne tuskin enää sopii tämän halvan palveluksen suorittamiseen?»
»Minä luopuisin siitä arvosta, herra kreivi», vastasi Varney, »jos
uskoisin sen karkoittavan minut Teidän Korkeutenne läheisyydestä.»
»Sinä olet kiitollinen mies, Varney», sanoi Leicester; »mutta minun ei
sovi sallia Sinun tehdä sellaista, joka alentaisi Sinua muiden
silmissä.»
Näin puhellessaan otti hän kuitenkin epäröimättä vastaan ne
palvelukset, joilla uusi ritari näytti häntä avustavan niin hartaasti
ja innokkaasti, kuin olisi hän tosiaankin niitä suorittaessaan tuntenut
sitä iloa, jota hänen sanansa ilmaisivat.
»Minä en pelkää ihmisten ilkeitä puheita», vastasi hän Leicesterin
huomautukseen, »koska ei tässä linnassa -- sallikaa minun riisua tämä
kaulanauha -- ole ketään, joka ei odottaisi aivan pian saavansa
nähdä paljoa arvokkaampienkin henkilöiden kuin mikä minä Teidän
hyväntahtoisuudestanne nyt olen, avustavan Teitä levolle käydessänne ja
pitävän sitä suurena kunniana.»
»Niin olisi ehkä tosiaankin voinut käydä --» sanoi kreivi
tahtomattaankin huoaten ja lisäten heti: »Väljä nuttuni, Varney --
haluan katsahtaa yöhön. Eikö nyt ole melkein täysikuu?»
»Taitaapa olla, armollinen herra, ainakin almanakan mukaan», vastasi
Varney.
Huoneessa oli akkuna-ovi, joka avautui pienelle, goottilaiseen malliin
hammasreunusteella varustetulle kiviparvekkeelle. Kreivi avasi ristikon
ja astui ulkoilmaan. Siltä paikalta näki kauvas yli järven ja metsien,
missä voimakas kuunvalo väreili kirkkaansinisen veden kalvossa ja
etäisillä tammi- ja jalavaryhmillä. Kuu kulki ylhäällä taivaalla ja
sitä ympäröivät tuhannet ja taas tuhannet pienemmät valot. Kaikki oli
hiljaa alhaalla; vain silloin tällöin kajahti vahtimiesten huuto (sillä
henkivartijat olivat palveluksessa aina siellä, missä kuningatarkin
viipyi) tai koirain etäinen haukunta, niitä kun häiritsivät seuraavan
päivän mahtavaa metsästystä valmistelevat palvelijat ja erämiehet.
Leicester tähysteli taivaan sinikantta, eleillään ja ilmeillään
osoittaen tuskallista kiihkoa, kun taas Varney, joka oli jäänyt
hämärään huoneeseen, saattoi itse piilossa pysyen salaiseksi
tyytyväisyydekseen nähdä isäntänsä vakavin liikkein ojentelevan
käsiänsä yläilmoja kohti.
»Oi te elävän tulen kaukaiset kehät», niin puheli kunnianhimoinen
kreivi hiljaa ja hartaasti, »vaijeten kierrätte te salaperäisiä
ratojanne, mutta Viisaus on antanut teille äänen. Kertokaa minulle
siis, millainen loppu on määrätty minun korkealle uralleni! Onko se
suuruus, jota tavoittelen, oleva kirkas, valtava ja pysyväinen kuten
teidän suuruutenne; vai olenko minä tuomittu kiitämään vain lyhyenä,
kimaltelevana kaarena läpi öisen pimeyden ja vajoamaan sitten maahan
kuten niiden keinotekoisten tulilenturien kurjat jätteet, joilla
ihmiset ovat koettaneet jäljitellä teidän säteitänne?»
Hän katseli vielä taivasta syvän äänettömyyden vallitessa hetkisen,
pari ja astui sitten jälleen huoneeseen, missä Varney näytti koko ajan
sovitelleen kreivin kallisarvoisia koruja lippaaseen.
»Mitä sanoo nyt Alasco minun kohtaloni merkeistä?» kysyi Leicester.
»Sinä taisit siitä jo minulle puhuakin, mutta se on taas mennyt
mielestäni, minä kun panen hyvin vähän arvoa siihen tieteeseen.»
»Useat oppineet ja suuret miehet ovat ajatelleet toisin», vastasi
Varney; »ja tahtomatta imarrella Teidän Korkeuttanne, minun oma
mielipiteenikin kallistuu siihen suuntaan.»
»Kuinka, Saulkin profeettain joukossa?» ihmetteli Leicester. -- »Minä
luulin Sinun epäilevän kaikkea sellaista, mitä et voi nähdä, etkä
kuulla, etkä haistaa, etkä maistaa, etkä koskea, ja minä luulin Sinun
uskosi rajoittuvan aistiesi ilmoituksiin.»
»Ehkäpä, armollinen herra», myönsi Varney, »ehkäpä on minua tässä
tapauksessa johtanut harhaan harras haluni uskoa tähtienselittäjän
ennustukset tosiksi. Alasco sanoo, että Teille suosiollinen kiertotähti
on korkeimmassa asemassaan ja että vahingollinen vaikutus -- hän ei
halunnut käyttää selvempää sanaa -- ellei se ollutkaan vielä kokonaan
voitettu, oli kuitenkin ilmeisesti katoamassa, niin hän luullakseni
esitteli, tai ainakin peräytymässä.»
»Niin on», vastasi Leicester, tarkastaen tähtienselittäjän
laskelmatulosta, jota hän piteli kädessään; »voimakkaampi vaikutus
nousee etu-alalle, ja nähdäkseni on paha hetki juuri menossa ohi. --
Auttakaahan hieman, Rikhard, että saan tämän viitan yltäni -- ja jää
tänne hetkiseksi, ellei se ole kovin rasittavaa herra Ritarille, siksi
kunnes tässä tyynnyttäyn uneen. Luulenpa tämän päivän hyörinän ja
pyörinän hieman kiihdyttäneen vertani, sillä se kiitää suonissani kuin
sulatettu lyijy -- jää hetkiseksi, minä pyydän -- minä haluaisin niin
kernaasti ensin tuntea silmäluomeni raskaiksi, ennen kuin ne suljen.»
Varney autteli isäntäänsä hyvin palvelevasti vuoteeseen ja laski
jykevän hopeaisen yölampun ja lyhyen miekan marmoripöydälle aivan
sängyn pääpuoleen. Joko sitten lampun valoa väistääkseen tai
salatakseen ilmeensä Varneylta veti Leicester raskasta, hopea- ja
kultalangoin koristeltua uudinta niin paljon eteenpäin, että se
varjosti kokonaan hänen kasvonsa. Varney asettui istumaan lähelle
vuodetta, mutta selkä käännettynä isäntäänsä päin, ikäänkuin
viitatakseen, ettei hän suinkaan halunnut pitää häntä silmällä, ja
odotti rauhallisesti siksi kunnes Leicester itse johtaisi keskustelun
aiheeseen, joka täytti hänen mielensä.
»Ettäkö niin, Varney», virkkoi kreivi lopulta, turhaan toivottuaan
palvelijansa ensiksi puuttuvan puheeseen, »että ihmiset hälisevät
ankarasti kuningattaren suosiollisuudesta minua kohtaan?»
»Niin, armollinen herra», vastasi Varney; »mistäpä muusta ne sitten
hälisisivätkään, onhan asia niin kovin ilmeinen?»
»Hän on tosiaankin minulle hyvä ja armollinen hallitsijatar», myönsi
Leicester lyhyen äänettömyyden jälkeen; »mutta kirjoitettu on: Älä pane
luottamustasi ruhtinaihin.»
»Oivallinen sananparsi ja tosikin», virkkoi Varney, »ellette voi
yhdistää heidän asiaansa niin lujasti omaan asiaanne, että heidän
täytyy pakostakin istua ranteellanne kuin haukka, jonka pää on peitetty
huppuun.»
»Minä huomaan, mitä tarkoitat», kivahti Leicester kärsimättömänä,
»vaikka Sinä tänä iltana punnitsetkin niin kovin tarkkaan, mitä minulle
sanot -- Sinä viittailet, että minä voisin naida kuningattaren, jos
haluaisin?»
»Te sen sanotte, armollinen herra, enkä minä», vastasi Varney, »mutta
kuka niin sanoneekin, yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ihmisestä koko
avarassa Englannin maassa ajattelee niin.»
»Niinpä niin», virkkoi Leicester vuoteessaan käännähtäen, »mutta se
sadas mies tietää asian paremmin. Sinäkin esimerkiksi tunnet vallan
hyvin esteen, jota emme voi syrjäyttää.»
»Sen täytyy syrjäytyä, armollinen herra, jos tähdet puhuvat totta»,
vastasi Varney lujasti.
»Mitä Sinä tähdistä latelet», sanoi Leicester, »joka et usko niihin
etkä mihinkään muuhunkaan?»
»Te erehdytte, armollinen herra, suosiollisella luvallanne puhuen»,
vastasi Varney; »minä uskon useihin seikkoihin, jotka tulevaisuutta
ennustavat. Minä uskon, että jos sataa vettä huhtikuussa, niin sataa
kukkia toukokuussa; että jos aurinko paistaa, niin kypsyy vilja; ja
minä uskon moneen samanlaiseen luonnonhavaintoon, ja jos tähdet
tietävät samaa, niin myönnän minä niiden puhuvan totta. Ja samalla
tavalla en minä myöskään tahdo epäillä sitä, mitä minä näen toivottavan
ja odotettavan maan päällä vain sen takia, että tähtienselittäjät ovat
lukeneet samaa taivaalta.»
»Olet oikeassa», virkkoi Leicester, jälleen käännähtäen vuoteellaan --
»maa toivoo sitä. Minä olen saanut viestejä Saksan reformeratuilta
kirkkokunnilta -- Alankomaista -- Sveitsistä, jotka kaikki esittelevät
sitä asiaa koko Europan menestykselle ja onnelle tärkeänä. Ranska ei
asetu vastustavalle kannalle -- Skotlannin vallitseva puolue pitää sitä
asemansa parhaana tukena -- Espanja pelkää sitä, mutta ei voi sitä
estääkään -- ja kuitenkin tiedät Sinä, että koko ajatus on mahdoton.»
»Sitäpä minä en juuri tiedäkään, armollinen herra», vastasi Varney,
»kreivitär voi pahoin.»
»Konna!» kiljaisi Leicester, hypähti kohoksi vuoteellaan ja kahmaisi
käteensä miekan läheiseltä pöydältä, »käyvätkö Sinun ajatuksesi sitä
tietä? -- Et suinkaan Sinä aijo murhaa tehdä!»
»Kenenä tai minä Te minua pidätte, armollinen herra?» kysyi Varney
ylpeän loukkaantuneesti kuin viaton mies, jota epäillään syyttömästi.
»Minä en sanonut mitään sellaista, joka ansaitsisi niin kauhistavaa
syytöstä kuin Te nyt kiivastuksissanne huuliltanne päästitte. Minä
huomautin vain, että kreivitär on sairas. Ja niin rakastettava ja
rakastettu kuin hän onkin, niin täytynee Teidän Korkeutenne kuitenkin
kaikissa tapauksissa pitää häntä kuolevaisena olentona? Hän saattaa
siis kuolla, ja Teidän Korkeutenne käsi voi siis vielä kerran tulla
vapaaksi.»
»Pois! pois!» huusi Leicester; »älä puhu minulle enää sanaakaan siitä!»
»Hyvää yötä siis, armollinen herra», virkkoi Varney, näyttäen
käsittäneen isäntänsä edellisen lauseen poistumiskäskyksi, mutta
Leicesterin ääni katkaisi hänen aikeensa.
»Niin et Sinä pääse käsistäni, herra Narri», sanoi Leicester; »luulenpa
ritarinarvon sekoittaneen järkesi. -- Tunnusta puhuneesi
mahdottomuuksista mahdollisuuksina.»
»Armollinen herra, kauvan eläköön Teidän kaunis kreivittärenne»,
vastasi Varney; »mutta ei Teidän rakkautenne enempää kuin minun hyvät
toivomuksenikaan voi tehdä häntä kuolemattomaksi. Mutta suokoon Jumala
hänen elävän kauvan ollakseen itse onnellinen ja tehdäkseen Teidät
onnelliseksi! Siitä huolimatta voi Teistä minun nähdäkseni tulla
Englannin kuningas.»
»Ei, mutta kuule, Varney, kyllä Sinä nyt olet aivan täyden hulluuden
tilassa!» sanoi Leicester.
»Toivoisinpa olevani yhtä lähellä kelpo vapaaläänitystilaa kuin
sitäkin!» vastasi Varney. »Olemmehan nähneet muissa maissa esiintyvän
sivu-avioliittoja erisäätyisten henkilöiden kesken -- eikä se estä
miestä jälkeenpäin liittymästä toiseen, hänen arvolleen sopivampaan
puolisoon.»
»Olen kuullut jotakin sentapaista Saksasta», myönsi Leicester.
»Niin, ja ulkomaalaisten yliopistojen kuuluisimmat oppineet todistavat
ne luvallisiksi Vanhaan Testamenttiin nojaten», jatkoi Varney. »Ja
loppujen lopuksi, mikä siinä sitten olisi vikana? Se ihana nainen,
jonka Te olette valinnut totisen ja oikean lempenne esineeksi, saa
sitten osakseen ne salaiset hetket, jolloin Te levähdätte ja
virkistytte hänen hellyytensä hoivaamana. Hänen maineensa on turvattu
-- hänen omatuntonsa voi nukkua rauhassa -- Te olette tarpeeksi rikas
pitämään kuninkaallista huolta lapsistanne, jos taivas sattuisi Teille
perillisiä siunaamaan. Sillä välin voitte Te kuitenkin omistaa
Elisabetille kymmenen kertaa enemmän aikaa ja kymmenentuhatta kertaa
enemmän hellyyttä kuin Espanjan Filip uhrasi hänen sisarelleen
Marialle; ja Te tiedätte, miten kiihkeästi Maria rakasti Filipiä, niin
kylmä ja välittämätön kuin tämä olikin. Tarvitaan vain suljettua suuta
ja avonaista otsaa pitämään Eleonoraanne ja kaunista Rosamundaanne
kylliksi etäällä toisistaan. -- Jättäkää vain minun huolekseni rakentaa
pesä, jonne ei mikään mustasukkainen kuningatar tietä löydä.»
Leicester oli hetkisen vaiti, huoahti sitten ja sanoi: »Se on
mahdotonta. -- Hyvää yötä, ritari Rikhard Varney -- tai kuulehan --
voitko arvata, mitä Tressilian tarkoitti näyttäytyessään tänään
kuningattarelle niin huolimattomassa puvussa? -- Liikuttaakseen hänen
hellää sydäntään, luulisin, ja herättääkseen hänessä kaikkea sitä
sääliä, jota ansaitsee naisensa hylkäämä, epätoivoinen rakastaja.»
Varney koki tukahuttaa ivallisen naurahduksensa ja vastasi: »Minä en
usko herra Tressilianin niitä asioita päässään hautovan.»
»Kuinka!» huudahti Leicester; »mitä Sinä tarkoitat? Tuossa Sinun
naurahduksessasi on aina jotakin ilkeää, Varney.»
»Minä tarkoitin vain, armollinen herra», virkkoi Varney, »että
Tressilian on valinnut varmimman keinon sydämensä murtumista
ehkäistäkseen. Hänellä on seuralainen -- naisseuralainen --
rakastajatar -- luullakseni jonkun näyttelijän vaimo tai sisar --
siellä Mervynin kopissa, jonne minä hänet erinäisistä syistä sijoitin.»
»Rakastajatar! -- tarkoitatko että oikea lemmityinen?»
»Oikea niin, armollinen herra; kuka nainen sitä nyt muutoin viipyisi
tuntikaupalla jonkun nuoren miehen huoneessa?»
»Totta tosiaan, jos aika ja tilaisuus olisi soveliaampi, tulisi siitä
hauska juttu kerrottavaksi», sanoi Leicester. »Minä olen aina epäillyt
niitä lukuhulluja, tekopyhiä, näkösiveellisiä oppineita. Hyvä -- herra
Tressilian menettelee hieman liian omavaltaisesti talossani -- jos minä
jätän nyt asian silleen, niin saa hän kiittää siitä erinäisiä muistoja.
Minä en tahtoisi tehdä hänelle pahaa muutoin kuin aivan väkipakosta.
Pidä häntä kuitenkin silmällä, Varney.»
»Senpä takia minä hänet Mervynin torniin majoitinkin», sanoi
Varney, »missä hän on sangen valppaan, vaan myöskin, ikävä kyllä,
sangen väkeviin menevän palvelijani Mikael Lambournen valvonnan
alaisena; luullakseni olen puhunut siitä miehestä joskus Teidän
Majesteetillenne.»
»Majesteetillenne!» ihmetteli Leicester; »mitä tarkoitat Sinä sillä
puhuttelusanalla?»
»Se tuli aivan sattumalta suuhuni, armollinen herra; ja kuitenkin
kuuluu se nyt niin luonnolliselta, etten voi sitä peruuttaa.»
»Oma ylennyksesi on kokonaan pannut pääsi pyörälle», virkkoi Leicester
nauraen; »uusi kunnia on yhtä juovuttavaa kuin uusi viinikin.»
»Olkoon Teidän Korkeudellanne pian syytä puhua niin kokemuksesta»,
vastasi Varney; ja toivotettuaan isännälleen hyvää yötä poistui hän
huoneesta.