Ei, tää juttu maaliskuuhun säästä,
Jänisten hulluusaikaan. Puhu järkeä,
Kiihkotta kylmät todistukset näytä,
Tai istunnon mä tähän päätän.
_Beaumont ja Fletcher_.
Meidän aikomuksemme ei suinkaan ole ruveta yksityiskohtaisesti
kertomaan Kenilworthin ruhtinaallisista juhlista kuten mestari Robert
Laneham, jonka kuvauksesta me lainasimme osan edellisen luvun loppuun.
Riittää, kun mainitsemme, että sen komean ilotulituksen kestäessä,
jonka esittämiseksi me turvauduimme Lanehamin kaunopuheisuuteen,
kuningatar ratsasti Mortimerin tornin alatse Kenilworthin ulkopihaan,
kaikkialla kohdaten pakanallisia jumalia ja muinaisajan sankareita,
jotka polvilleen laskeutuen taritsivat hänelle lahjoja ja
kohteliaisuuksia, ja että hän vihdoinkin saapui linnan suureen
saliin, joka oli hänen kunniakseen koristettu mitä loistavimmin
silkkiseinäverhoin, jossa kaikenlaiset haju-aineet tuoksuivat ja jossa
vienon, ihanan soiton säveleet väräjöivät. Veistoksin kaunistetusta
tammikatosta riippui mahtava, kullatusta pronssista tehty
kynttiläkruunu; se oli muovattu lentävän kotkan muotoon, jonka
levitetyillä siivillä seisoi kolme mies- ja kolme naiskuvaa, pitäen
kahta haaraa kumpaisessakin kädessään. Salia valaisi siis
kaksikymmentäneljä vahatuohusta. Tämän loistavan salin yläpäässä oli
komea kunniakatos suojaamassa kuninkaallista valta-istuinta, ja sen
vieressä oli ovi, josta näkyi pitkä rivi kuningattarelle ja hänen
hovinaisilleen varattuja, mitä upeimmin sisustettuja huoneita, minne
hän saattoi vetäytyä rauhaan milloin vain suvaitsi.
Talutettuaan kuningattaren valta-istuimelle, polvistui Leicesterin
kreivi hänen eteensä, suuteli hänen ojennettua kättänsä, kasvoillaan
ilme, jossa haaveellinen ja ihaileva lemmenkuvastelu onnellisesti yhtyi
nöyrän kuuliaisuuden sävyyn, ja kiitti häntä mitä innokkaimmin ja
hartaimmin hänen osakseen tulleesta korkeimmasta kunniasta, mitä
hallitsijatar voi alamaiselle osoittaa. Siinä polvistuneessa
asennossaan näytti hän niin kauniilta, että Elisabetia halutti pitentää
kohtausta hieman kauvemmin kuin ehkä välttämättä tarpeellista oli; ja
ennen kuin hän salli kreivin nousta, hipaisi hän kädellään hänen
päätään niin läheltä, että hän melkein kosketti hänen pitkiä,
tuoksuavia kiharoitaan, ja niin hellän taipuisasti, kuin olisi hän
tahtonut sillä viitata, että hän olisi hyvin mielellään tehnyt siitä
liikkeestä lempeän hyväilyn, jos olisi uskaltanut.
Vihdoin käski kuningatar hänen nousta, ja seisoen valta-istuimen
vieressä, selitteli kreivi hänelle niitä erilaisia valmistuksia, joita
oli tehty hänen hauskuudekseen ja mukavuudekseen ja joihin kaikkiin
kuningatar antoi pikaisen ja suosiollisen hyväksymyksensä. Kreivi pyysi
sitten hänen majesteetiltaan lupaa itselleen ja saattueeseen
kuuluneille ylimyksille vetäytyä lyhyeksi hetkeksi laittautumaan niin
jaloon tilaisuuteen paremmin sopivaan pukuun, millä ajalla näillä
kunnioitettavilla aatelismiehillä (osoittaen Varneyta, Blountia,
Tressiliania ja muita), jotka ovat jo ulko-asunsa uudistaneet, on oleva
kunnia odottaa hänen majesteettinsa käskyjä tässä salissa.
»Tapahtukoon niin, herra kreivi», vastasi kuningatar. »Tepä voisitte
hyvin teatteria hoitaa, Teillä kun on kaksinkertainen näyttelijäkunta.
Mitä meihin tulee, niin aijomme me tänä iltana nauttia Teidän
kohteliaisuudestanne vain aivan maalaisittain, koska ei meidän
tarkoituksemme ole muuttaa ratsastuspukuamme, me kun olemme tosiaankin
hieman väsyneet matkasta, jota meidän kunnon alamaistemme suuret joukot
hieman hidastuttivat, mutta jonka heidän osoittamansa rakkaus samalla
teki niin ihanaksi.»
Tämän luvan saatuaan poistui siis Leicester salista niiden ylimysten
seuraamana, jotka olivat saattaneet kuningatarta Kenilworthiin.
Aatelismiehet, jotka olivat kiiruhtaneet edelle ja jotka siis olivat
pukeutuneet tätä juhlallista tilaisuutta varten, jäivät sinne. Mutta
kun useimmat heistä olivat syntyperältään ja arvoltaan alhaisempia kuin
poistuneet, pysyttelivät he kunnioittavan matkan päässä Elisabetin
valta-istuimesta. Kuningattaren terävä silmä eroitti pian
Raleighin toisten joukosta sekä pari kolme muuta, jotka hän tunsi
henkilökohtaisesti, ja hän viittasi heti heitä lähenemään ja puhutteli
heitä hyvin armollisesti. Etenkin Raleigh, jonka viittaseikkailun
samoin kuin runon lausumisenkin kuningatar vielä muisti, sai sangen
suosiollisen vastaanoton; ja häneltä Elisabet enimmäkseen kyselikin
salissa näkyväin henkilöitten nimeä ja arvoa. Näihin tiedusteluihin
vastasi Raleigh tarkasti, mutta samalla joskus leikillisen ivallisesti,
mistä Elisabet näytti olevan hyvin huvitettu. »Ja kuka on tuo
talonpoikamainen mies tuolla?» kysyi kuningatar, katsahtaen
Tressilianiin, jonka tahrainen puku tässä tilaisuudessa suuresti
himmensi hänen kauniita kasvojaan.
»Runoilija, Teidän Majesteettinne luvalla», vastasi Raleigh.
»Olisipa minun pitänyt arvata se hänen huolimattomasta puvustaan»,
virkkoi Elisabet. »Olen nähnyt runoilijoita, jotka olivat niin
ajattelemattomia, että heittivät viittansa vesilätäköihin.»
»Se tapahtui varmaankin silloin, kun aurinko oli huikaissut sekä heidän
silmänsä että heidän järkensä», vastasi Raleigh.
Elisabet hymyili ja jatkoi -- »Minä kysyin sen huolimattoman miehen
nimeä, ja Te ilmoititte minulle vain hänen ammattinsa.»
»Tressilian on hänen nimensä», sanoi Raleigh vastenmielisesti, sillä
hän ei aavistanut mitään hyvää ystävälleen sävystä, jolla kuningatar
hänestä puhui.
»Tressilian!» huudahti Elisabet. »Oo, tarinamme Menelaus. No, onpa hän
pukeutunut tavalla, joka auttaa sangen suuresti ymmärtämään hänen
kauniin, petollisen Helenansa menettelyä. Ja missä on sitten Farnham,
tai mikä hänen nimensä nyt olikaan -- se Leicesterin kreivin palvelija,
tarkoitan -- tämän devonshirelaisen lemmenseikkailun Paris?»
Vielä vastenmielisemmin nimitti Raleigh Varneyn ja osoitti, kuka hän
oli; Varneyn räätäli oli tehnyt kaikki, mitä hänen taitonsa suinkin
saattoi tehdä hänen ulko-asunsa somistamiseksi; ja ell'ei hän ollutkaan
erikoisen miellyttävän näköinen, niin korvasi sitä puutetta hänen
terävä vaistonsa ja tottunut hieno käytöstapansa.
Kuningatar silmäili vuoroin toista, vuoroin toista ja virkkoi: »Tämä
sama runollinen herra Tressilian, joka on nähtävästi liian oppinut
muistaakseen, kenen läheisyydessä hän on, kuuluu varmaankin niihin,
joista Geoffrey Chaucer sanoo niin sattuvasti: 'Viisaimmat oppineet
eivät aina ole viisaimpia ihmisiä!' Muistan, että tuo Varney on aika
liukaskielinen veijari. Minä uumoilen, että sillä kauniilla
karkulaisella oli hieman syytä rikkoa sanansa.»
Tähän ei Raleigh uskaltanut vastata mitään, koska hän tajusi, miten
vähän hän hyödyttäisi Tressiliania vastustamalla kuningattaren
ajatuksia; eikä hän ollut lainkaan selvillä, olisiko lopultakin paras
seikka, mikä Tressilianille saattaisi tapahtua, se, että kuningatar
kerta kaikkiaan valtansa nojalla ratkaisisi tämän asian, johon hän
huomasi Tressilianin ajatusten hellittämättömän, peloittavan lujasti
kiintyneen. Näiden mietteiden risteillessä hänen vilkkaissa aivoissaan,
avautui salin alapään ovi, ja Leicester palasi useiden sukulaistensa ja
puoluelaistensa seuraamana.
Kreivi oli nyt kokonaan puettu valkeaan; hänen kenkänsä olivat valkeaa
samettia; hänen sukkansa valkeaa silkkiä, hänen kaationsa valkeaa
samettia, jonka alta reiden keskikohdalle röyhelletyistä halkeamista
näkyi hopeakangasta; hänen päällysnuttunsa hopeakangasta, kiinteä takki
valkeaa, hopealangoin ja helmin kirjailtua samettia; hänen vyönsä ja
tuppensa valkeaa, kultanastoin koristettua samettia; hänen tikarissaan
ja miekassaan oli kultaiset ponnet ja oli niihin muutoinkin kultaa
tuhlattu; ja kaiken yllä huljui väljä valkosilkkinen viitta, jonka
kultakirjainen reunus oli jalkaa leveä. Sukkanauhan ritarikunnan
kaulakoriste ja sininen sukkanauha itse hänen polvessaan täydensivät
Leicesterin kreivin loistavan puvun, joka sopi niin erinomaisesti hänen
solakkaan vartaloonsa, hänen miellyttävään elehtimiseensä, hänen
ruumiinsa oivallisiin suhteisiin ja hänen hienoihin kasvonpiirteihinsä,
että kaikki, jotka hänet näkivät, myönsivät hänet kauneimmaksi
mieheksi, minkä he olivat koskaan tavanneet. Sussex ja muut ylimykset
olivat hekin komeassa asussa, mutta loistossa ja ulkomuodon suloudessa
voitti Leicester heidät kaikki ylivoimaisesti.
Elisabet tervehti häntä erinomaisen suosiollisesti. »Meillä olisi
kuitenkin suoritettavana muuan kuninkaallisen oikeutemme alalle kuuluva
teko», sanoi hän sitten. »Siinä on kysymyksessä asia, joka kiinnittää
meidän mieltämme sekä naisena että englantilaisen kansamme äitinä ja
suojelijana.»
Tahtomattaankin värähti Leicester kauhusta kumartaessaan syvään ja
vakuuttaessaan alttiuttaan hänen kuninkaallisten käskyjensä
tottelemisessa; ja sama kylmä puistatus kävi läpi Varneynkin, jonka
katse (minkä hän harvoin sinä iltana käänsi isännästään) heti huomasi
Leicesterin ilmeen muuttumisesta, niin heikko kuin se olikin, mistä
kuningatar puhui. Mutta Leicester oli vääntänyt päätöksensä asteelle,
jonka hän nurjassa valtiotaidossaan oli katsonut välttämättömäksi; ja
kun Elisabet lisäsi: »Me puhumme Varneyn ja Tressilianin asiasta --
onko se rouva saapunut tänne, herra kreivi?» oli hänen vastauksensa
heti valmis: -- »Ei, Teidän armollinen Majesteettinne.»
Elisabet rypisti kulmakarvojaan ja puristi huulensa yhteen.
»Käskymmehän oli selvä ja ehdoton, herra kreivi», iski hän.
»Ja sitä olisi toteltu, armollinen Valtijattareni», vastasi Leicester,
»vaikka se olisi ollut esitetty keveimmänkin toivomuksen muodossa.
Mutta -- Varney, käy tänne -- tämä aatelismies on selittävä Teidän
Majesteetillenne, miksei se nainen» (hän ei voinut pakottaa kapinoivaa
kieltänsä lausumaan sanoja -- hänen puolisonsa) »ole voinut ilmestyä
Teidän Majesteettinne kasvojen eteen.»
Varney läheni ja selitti epäröimättä, minkä hän muuten varmasti
uskoikin, ettei kysymyksessä oleva nainen (ei hänkään uskaltanut
Leicesterin kuullen sanoa häntä vaimokseen) mitenkään ollut voinut
saapua hänen majesteettinsa nähtäville.
»Tässä todistavat», jatkoi hän, »muuan korkeasti oppinut lääkäri, jonka
taidon ja rehellisyyden armollinen herrani Leicesterin kreivi hyvin
tuntee, ja eräs kunniallinen ja harras protestantti, vakava ja
luotettava mies, Anton Foster, jonka talossa mainittu rouva nykyään
oleskelee, että hän tällä hetkellä potee sairautta, mikä ehdottomasti
estää hänet kulkemasta sellaista matkaa kuin on Oxfordin lähistöltä
tähän linnaan.»
»Se muuttaa asian», vastasi kuningatar, ottaen todistuksen käteensä ja
silmäillen sitä. -- »Astukoon Tressilian esiin. -- Herra Tressilian, me
surkuttelemme suuresti Teidän asemaanne, etenkin kun Teidän sydämenne
näyttää syvästi kiintyneen tähän Amy Robsartiin eli Varneyhin. Meidän
valtamme voi Jumalan armosta ja rakastavan kansamme alttiista
kuuliaisuudesta paljon, mutta on kuitenkin rajoja, joiden yli se ei voi
mennä. Me emme esimerkiksi voi määrätä nuoren, kevytmielisen tytön
tunteiden suuntaa emmekä pakottaa häntä pitämään enemmän terävästä
älystä ja oppineisuudesta kuin hovimiehen koreasta nutusta; emme
myöskään voi poistaa sairautta, joka nyt näyttää tätä rouvaa vaivaavan,
niin ettei hän sellaisen onnettomuuden takia ole voinut saapua tänne
hoviimme, kuten olimme käskeneet. Tässä ovat muutoin sen lääkärin, joka
häntä hoitaa, ja sen kunnioitettavan herran, jonka talossa hän asustaa,
antamat todistukset hänen tilastaan.»
»Teidän Majesteettinne armollisella luvalla puhuen», lausui Tressilian
hätäisesti ja levottomana kuningatarta vastaan harjoitetun petoksen
seurauksista, unohtaen ainakin osaksi Amylle antamansa lupauksen, »nämä
todistukset eivät ilmaise asian oikeata laitaa.»
»Kuinka, herra!» huudahti kuningatar. -- »Epäilettekö Te herra
Leicesterin sanaa! Mutta me kuuntelemme Teitä kärsivällisesti. Meidän
edessämme pitää kuultaman halvintakin alamaistamme yhtä hyvin kuin
ylhäisintäkin, ja tuntemattomintakin yhtä hyvin kuin suosituintakin;
sentähden saatte Te esittää asianne vapaasti, mutta varokaakin
puhumasta sellaista, jota ette voi todistaa! Ottakaa nämä todistukset
omaan käteenne, tutkikaa niitä huolellisesti ja sanokaa sitten
rohkeasti, voitteko vastustaa niiden todenperäisyyttä ja millä syillä.»
Kuningattaren puhuessa muistui yhtäkkiä hänen lupauksensa ja kaikki sen
seuraukset onnettoman Tressilianin mieleen, ja kun se ehkäisi hänet
noudattamasta luonnollista haluaan paljastaa valhe, jonka hän omiin
silmiinsä luottaen tiesi valheeksi, teki se samalla hänen ilmeensä ja
käyttäytymisensä niin epävarmaksi ja levottomaksi, että Elisabet ja
kaikki läsnä-olijat saivat hänestä sen takia hyvin huonon käsityksen.
Hän väänteli ja käänteli papereita käsissään aivan kuin vähäjärkinen,
joka ei olisi kyennyt käsittämään niiden sisältöä. Kuningattaren
kärsimättömyys alkoi tulla ilmeiseksi. -- »Te olette kuullakseni
oppinut», virkkoi hän, »vieläpä huomattavakin oppinut, mutta Te
näytätte saavan ihmeellisen hitaasti selkoa kirjoituksesta. -- Mitä nyt
sanotte, ovatko nämä todistukset vääriä vaiko eivät?»
»Armollinen kuningatar», änkytti Tressilian, ilmeisesti hädissään ja
neuvottomana, koska hän ei voinut toiselta puolen myöntää oikeaksi
todistusta, joka hänen ehkä olisi pakko myöhemmin kumota, eikä taas
toiselta puolen rikkoa Amylle antamaansa lupausta, vaan suoda hänelle
sen mukaisesti aikaa ajaa asiaansa omalla tavallaan. -- »Armollinen
kuningatar -- Armollinen kuningatar -- Teidän Majesteettinne vaatii
minua hyväksymään todistusta, mikä niiden tulisi osoittaa oikeaksi,
joilla siitä on hyötyä.»
»Oletpa Sinä, Tressilian, yhtä turhantarkka kuin runollinenkin», sanoi
kuningatar, katsahtaen häneen kärsimättömänä; »minusta nähden pitäisi
todistusten, jotka on esitetty sen jalon kreivin läsnäollessa, kenelle
tämä linna kuuluu, ja joiden todenperäisyydestä hänen kunniansa on
takuussa, pätemän Sinullekin. Mutta koska Sinä nyt kerran haluat olla
niin muodollinen -- Varney, tai pikemminkin herra Leicester, sillä asia
muuttuu nyt Teidän asiaksenne» (nämä sanat, niin ohimennen kuin ne
lausuttiinkin, kävivät läpi kreivin luiden ja ytimien), »miten voitte
osoittaa nämä todistukset oikeiksi?»
Varney kiiruhti vastaamaan ennen Leicesteriä: -- »Jos Teidän
Majesteettinne suvaitsee, tämä nuori Oxfordin kreivi, joka on tässä
läsnä, tuntee herra Anton Fosterin henkilökohtaisesti sekä hänen
käsi-alansa.»
Oxfordin kreivi, nuori elostelija, jolle Foster oli useammin kuin
kerran lainannut rahoja suunnatonta korkoa vastaan, myönsi näin
kysyttäessä tuntevansa hänet varakkaaksi ja riippumattomaksi
vapaatalolliseksi, jolla otaksutaan olevan paljon rahoja, sekä vahvisti
hänelle näytetyn todistuksen kirjoitetuksi hänen käsi-alallaan.
»Ja kuka puhuu tohtorin todistuksen puolesta?» kysyi kuningatar.
»Alasco näkyy hänen nimensä olevan?»
Masters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, myönsi (sitäkin mieluummin,
kun hän vielä muisti Say's Courtin töykeän vastaanoton, ja kun
hän tällä todistuksellaan uskoi hyödyttävänsä Leicesteriä ja
vahingoittavansa Sussexin kreiviä ja hänen puoluettaan) hyvin usein
neuvotelleensa tohtori Alascon kanssa sairastapauksista ja mainitsi
hänen olevan erinomaisen oppineen, jopa salatietoisenkin miehen, jonka
harjoittama lääkärintoimi ei kuitenkaan käynyt aivan säännöllistä uraa.
Huntingdonin kreivi, Leicesterin lanko, ja vanha Rutlandin kreivitär
kehuivat häntä tavattomasti ja molemmat muistivat he hänen kauniin,
kevyen italialaisen käsi-alansa, jolla hän kirjoitti määräyksensä ja
joka oli aivan samaa kuin nyt esitetyssä todistuksessakin.
»Nyt, toivoakseni, on tämä asia ratkaistu, herra Tressilian», virkkoi
kuningatar. »Meidän aikomuksemme on vielä tänä iltana ryhtyä
toimenpiteisiin, jotka saavat vanhan ritari Hugh Robsartin katselemaan
tätä avioliittoa hiukan suosiollisemmin silmin. Te olette tehnyt
velvollisuutenne melkein liiankin häikäilemättömästi; mutta me emme
olisi nainen, ellemme säälisi haavoja, jotka totinen rakkaus iskee;
niin että me annamme rohkeutenne anteeksi ja unohdamme nuo Teidän
puhdistamattomat saappaannekin, jotka lemullaan ovat melkein estäneet
herra Leicesterin vaatteiden hyvät tuoksut tuntumasta.»
Näin puhui Elisabet, jonka haju-aistin herkkyys kuului hänen
luonteellisimpiin ominaisuuksiinsa, niinkuin kävi selville aikoja
myöhemminkin, kun hän poisti Essexin läheisyydestään samanlaisen tämän
saappaita koskevan syytöksen nojalla kuin sekin, jonka hän nyt lausui
Tressilianin jalkineista.
Mutta Tressilian oli tällä välin ennättänyt koota ajatuksensa, niin
hämmästynyt kuin hän ensi alussa olikin siitä rohkeasta valheesta, jota
niin häikäilemättömästi yhä puolustettiin ja käytettiin hänen omien
silmiensä todistusta vastaan. Hän syöksähti eteenpäin, polvistui ja
tarttui kuningattaren hameen helmaan. »Niin totta kuin Te olette
kristitty nainen», puhui hän kiihkeästi, »Teidän Majesteettinne, niin
totta kuin Te olette kruunattu kuningatar, jonka tulee jakaa oikeutta
yhtäläisesti kaikille alamaisilleen -- niin totta kuin Te itse toivotte
tulevanne kuulluksi (minkä Jumala Teille suokoon) sen viimeisen
tuomio-istuimen edessä, jolle meidän on kerran kaikkien tehtävä tili
teoistamme, myöntykää erääseen pieneen pyyntööni! Älkää ratkaisko tätä
asiaa näin nopeasti. Antakaa minulle vain kaksikymmentäneljä tuntia
käytettäväkseni ja minä olen sen lyhyen ajan kuluttua näyttävä ja
todistava, että nämä paperit, jotka väittävät sen onnettoman naisen
makaavan sairaana Oxfordin lähistöllä, puhuvat helvetillistä valhetta!»
»Päästäkää laahukseni, herra!» huudahti Elisabet, jota hänen
kiihkeytensä peljästytti, niin paljon kuin hänessä olikin leijonaa
vähistä säikähtyäkseen; »se miesparka on varmaankin menettänyt järkensä
-- tuon näppärän lurjuksen, kummipoikani Harringtonin, täytyy suoda
hänelle tilaa Raivoisasta Rolandista sepittämissään säkeissä! -- Mutta
kuitenkin, tuon valon kautta, hänen pyyntönsä kiivaudessa on jotakin
outoa. -- Puhu, Tressilian; mitä teet sitten, ellet Sinä näiden
kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua voi todistaa vääräksi niin
juhlallisesti vahvistettua tosi-asiaa kuin sen rouvan sairautta?»
»Minä lasken pääni mestauspölkylle», vastasi Tressilian.
»Joutavia!» virkkoi kuningatar. »Kautta Jumalan kirkkaan päivän! Sinä
puhut mielipuolen tavoin. Kenen pää putoaa Englannissa muutoin kuin
Englannin lain oikeasta tuomiosta? -- Minä kysyn Sinulta, mies -- jos
Sinä kykenet minua ymmärtämään -- esitätkö minulle, jos epäonnistut
tässä mahdottomassa yrityksessäsi, hyviä ja riittäviä syitä
selittääksesi, miksi siihen ryhdyt?»
Tressilian vaikeni ja epäröi jälleen; sillä hän tunsi nyt selvästi,
että jos Amy pyydetyllä väli-ajalla sopisi puolisonsa kanssa, tekisi
hän siinä tapauksessa hänelle mitä pahimman ja tuhoisimman palveluksen
uudelleen paljastamalla koko jutun Elisabetille ja osoittamalla tämän
terävänäköisen ja epäluuloisen ruhtinattaren joutuneen väärien
todistusten ja valheiden uhriksi. Tämän väistämättömän pulman
tajuaminen teki hänen ilmeittensä, äänensä ja käyttäytymisensä
levottomuuden ja rauhattomuuden yhä huomattavammaksi; hän epäröi,
katsahti maahan, ja kun kuningatar oli ankarasti, leimuavin silmin
toistanut kysymyksensä, vastasi hän katkonaisin, sopertavin sanoin:
»Ehkäpä -- en minä nyt sentään aivan varmaan -- jos erinäiset tapaukset
-- sattuvat -- niin voisin minä sitten -- selittää ne syyt ja perusteet
-- joiden mukaan minä olen menetellyt.»
»Kautta kuningas Henrikin sielun!» virkkoi kuningatar, »tämä on joko
ilmeisintä hourupäisyyttä tai suoraa konnuutta! -- Kuulehan, Raleigh,
ystäväsi on aivan liian pindarosmainen tähän saliin. Toimita hänet pois
ja vapauta meidät hänen läheisyydestään, muutoin hänen kävisi yhä
huonommin; sillä hänen henkensä lennähdykset ovat aivan liian
hillittömiä muualle kuin Parnassolle tai Pyhän Luukkaan sairaalaan.
Mutta tule itse heti takaisin, kun olet ensin vienyt hänet sopivaan
suojaan. -- Olisimmepa tosiaankin mielellämme halunneet nähdä
kaunottaren, joka on voinut saada tuonlaista tuhoa aikaan viisaan
miehen aivoissa!»
Tressilian aikoi jälleen puhutella kuningatarta, mutta Raleigh
keskeytti hänet saamaansa käskyä totellen ja vei hänet Blountin avulla
puoliväkisin salista, koska hänkin alkoi uskoa Tressilianin pitemmän
viipymisen siellä enemmän vahingoittavan kuin hyödyttävän hänen
asiaansa.
Heidän saavuttuaan etuhuoneeseen pyysi Raleigh Blountia viemään
Tressilianin Sussexin kreivin seuralaisille varattuun asuntoon ja
tarpeen vaatiessa asettamaan vartijan hänen ovelleen.
»Tämä hillitön intohimo», sanoi hän, »ja nähtävästi myös sanoma hänen
rakastettunsa sairaudesta ovat kokonaan hämmentäneet hänen muutoin niin
mainion järkensä. Mutta se menee ohi, jos hän vain saa olla rauhassa.
Älä millään ehdolla päästä häntä ulos; sillä hän on nyt jo kovasti
Hänen Korkeutensa vihoissa, ja jos kuningatarta vielä ärsytettäisiin,
voisi ystäväparkamme saada pahemman säilytyspaikan ja ankarammat
vartijat.»
»Minustakin tuntui hän aivan mielipuolelta», vastasi Niklas
Blount, katsahtaen alas tulipunaisiin sukkiinsa ja keltaisiin
nauharuusukkeihinsa, »kun näin hänen yhä vain pitävän noita kirottuja
saappaitaan, jotka lemusivat niin pahalta Hänen Majesteettinsa
sieraimiin. -- Minä toimitan hänet ensin talteen, ja tulen heti
takaisin. -- Mutta, Walter, kysyikö kuningatar, kuka minä olin? --
Nähdäkseni heitti hän minuun pienen silmäyksen.»
»Kaksikymmentä -- kaksikymmentä silmäystä hän heitti, ja minä kerroin
hänelle kaikki, kuinka urhea sotilas Sinä olit ja kuinka -- Mutta
Jumalan nimessä, toimita nyt tuo Tressilian jo pois!»
»Kyllä toimitan -- kyllä toimitan», myönteli Blount; »mutta arvelenpa
nyt, ettei tämä hovi-elämä ole lopultakaan niin huonoa ajanvietettä
kuin luulisi. Me pääsemme täällä vielä korkealle, Walter, kunnon
poikaseni. Sinä sanoit siis, että minä olin urhea sotilas ja -- mitä
vielä, rakas Walter?»
»Sanomattoman suuri -- aasi. -- Mutta lähde nyt jo Herran nimeen!»
Tressilian seurasi sen enempää vastustelematta ja riitelemättä Blountia
tai oikeammin salli itseään opastettavan Raleighin asuntoon, missä
hänet sijoitettiin erääseen palvelijalle aijottuun vaatekomeroon
pienelle kenttävuoteelle. Hän näki liiankin selvään, etteivät mitkään
puheet voisi nyt hankkia hänelle ystäväinsä apua eikä myötätuntoa,
kunnes se aika, joksi hän oli lupautunut pysymään toimettomana, olisi
kulunut loppuun ja hän voisi joko selittää heille koko asian tai luopua
kaikista perusteista ja toiveista vaikuttaa Amyn kohtaloihin, jos tämä
olisi sillä välin ennättänyt asettua sovinnolliselle kannalle
mieheensä.
Vain suurilla vaikeuksilla ja suostuttelemalla Blountia hyvin
kärsivällisesti ja lempeästi pelastui hän siitä häpeästä ja
nöyryytyksestä, että kaksi Sussexin väkevintä huovia olisi tuotu hänen
huoneeseensa vartijoiksi. Vihdoin tyytyi kuitenkin Niklas, nähtyään
hänen kauniisti lepäävän kenttävuoteellaan ja pari kertaa tukevasti
potkaistuaan ja yhtä tukevasti kirottuaan saappaita, joita hänen
hiljattain herännyt keikarimaisuutensa piti valtavana vaikuttimena,
elleikään suoranaisena syynä hänen ystävänsä sairauteen, aivan
yksinkertaisesti telkeämään onnettoman Tressilianin kammion oven.
Näin olivat siis Tressilianin urhoolliset ja epäitsekkäät yritykset
pelastaa naista, joka kohteli häntä kiittämättömästi, tähän asti
johtaneet vain siihen, että hänen hallitsijattarensa oli vihastunut
häneen ja että hänen ystävänsä pitivät häntä tuskin täyttä hullua
parempana.