Nyt torni jyräämään -- hän lähestyy! --
Puhukaa puolestamme, kellot -- torvet
Kimakat; sytytin kouraan, tykkimies,
Ja kanuunaasi laulata kuin oisi
Käärelakkipakanoita ryntäämässä!
Myös näytelmiä -- mut älyä tarvis
Niiden tekoon, ja min' oon vain miekan mies.
_Neitseellinen Kuningatar -- Murheellinen huvinäytelmä_.
Kun Wayland oli edellisessä luvussa kerrotulla tavalla lähtenyt
Tressilianin luota, jäi tämä epätietoisena miettimään, mihin nyt olisi
ryhdyttävä, kun Raleigh ja Blount lähestyivät häntä käsikoukussa ja
tapansa mukaan ankarasti riidellen. Tressilian ei silloisessa
mielentilassaan suurestikaan halunnut heidän seuraansa, mutta heitä ei
käynyt enää väistäminenkään; lisäksi tunsi hän, että kun hänet nyt
kerran oli toimettomuuteen sitonut Amylle antamansa lupaus pysyä
hänestä kaukana ja olla yrittämättä mitään hänen hyväkseen, hänen olisi
parasta sekaantua yleiseen tuoksinaan ja näyttää kasvoillaan niin vähän
kuin hän suinkin voi sitä tuskaa ja levottomuutta, joka raskaana painoi
hänen sydäntään. Hän taipui siis urheasti välttämättömyyteen ja
huikkasi tovereilleen: »Kaikkea iloa vain teille, hyvät herrat! Mistä
te tulette?»
»Warwickista tietysti», vastasi Blount; »meidän täytyi väkisinkin
palata muuttamaan vaatteita, niinkuin köyhät näyttelijät, jotka niin
kernaasti monistavat ulkonaisen ihmisensä pukua vaihtamalla; ja
viisainta olisi Sinun tehdä samoin, Tressilian.»
»Blount on oikeassa», vahvisti Raleigh; »kuningatar pitää paljon
sellaisesta huomaavaisuudesta ja katsoo sitä kunnioituksen puutteeksi,
jos joku ilmestyy hänen välittömään läheisyyteensä likaisessa ja
rypistyneessä ratsastuspuvussaan. Mutta katsohan Blountia, Tressilian,
kautta makeimman naurun, ja näe, millaiseksi hänen räätälilurjuksensa
on hänet sonnustanut -- sinistä, viheriää ja tulipunaista, punertavat
nauhat ja keltaiset rihmaruusukkeet kengissä.»
»No, ja mikä siinä sitten on vikana?» kysyi Blount. »Minä käskin sen
pihtikinttuisen varkaan panemaan parastaan eikä säästämään
kustannuksia; ja luulenpa siitä tulleenkin koreaa ja kaunista --
koreampaakin kuin nuo Sinun hetaleesi -- Tressilian arvostelkoon.»
»Suostun -- suostun», huudahti Walter Raleigh. »Ratkaise riitamme,
Tressilian, taivaan nimessä!»
Näin tuomariksi pyydettynä tarkasti Tressilian heitä molempia ja
huomasi heti ensi silmäyksellä, että kunnon Blount oli räätälinsä
neuvosta laittanut kovin kirjavaa ylleen ja että hän oli yhtä saamaton
ja kömpelö kaikkien niiden nauhojen ja punosten keskellä, jotka hänen
puvussaan löyhyivät, kuin talonpoika pyhävaatteissaan; kun taas
Raleighin puku oli sekä siro että huoliteltu, ja sopi liian hyvin hänen
solakkaan, muhkeaan vartaloonsa, herättääkseen erikoista huomiota.
Tressilian julistikin siis, että Blountin puku oli koreampi, mutta
Raleighin aistikkaampi.
Blount oli tyytyväinen tähän ratkaisuun. »Tiesinhän minä, että minun
pukuni oli koreampi», riemuitsi hän; »jos se tikkimestari-lurjus olisi
tuonut minulle tuollaisen yksinkertaisen nutun kuin Raleighin
on, olisin minä iskenyt häneltä aivot päästä hänen omalla
silitysraudallaan. Ei, jos sitä kerran narreja ollaan, niin ollaan
sitten oikein aika mekosta, sanon minä.»
»Mutta miks'et Sinä ole paneutunut parhaimpiisi, Tressilian?» kysyi
Raleigh.
»Erään hullunkurisen erehdyksen takia olen joutunut ulos huoneestani»,
vastasi Tressilian, »niin etten pääse käsiksi matkalaukkuuni. Aijoin
tästä juuri lähteä Sinua hakemaan, jos vaikka Sinä ottaisit minut siksi
aikaa asuntoosi.»
»Varsin mielelläni», sanoi Raleigh; »minulla onkin komeat paikat.
Leicesterin kreivi on ollut kovin ystävällinen meitä kohtaan ja
majoittanut meidät oikein ruhtinaallisesti. Vaikka hänen
kohteliaisuutensa tapahtuukin pakosta, niin ulottuu se ainakin
avaralle. Sinun olisi nähdäkseni viisainta puhua pulastasi kreivin
kamaripalvelijalle -- asia tulisi silmänräpäyksessä autetuksi.»
»Ei, eipä maksa vaivaa, kun kerran minä sovin Sinunkin huoneeseesi»,
virkkoi Tressilian. -- »Minä en mitenkään tahtoisi olla haitaksi. --
Tuliko muita mukananne tänne?»
»Tulihan noita», selitti Blount, »Varney ja kokonainen lauma
leicesteriläisiä sekä parisenkymmentä kelpo miestä Sussexin väkeä.
Meidän tulee kuulemma odottaa kuningatarta parveketornin edustalla --
siksi ne kai sitä kiviläjää sanovat -- ja katsella siellä muutamia
hullutuksia; ja sitten on meidän määrä, Jumala armahtakoon, pitää
seuraa kuningattarelle isossa salissa sen aikaa, kun Hänen
Majesteettinsa nykyiset saattajat ovat luomassa nahkaansa tai toisin
sanoen riisumassa ratsastuspukuaan. Taivas minua auttakoon, mutta jos
Hänen Majesteettinsa sattuisi minua puhuttelemaan, en minä totisesti
tietäisi, mitä vastata!»
»Ja mikä pidätti heitä niin kauan Warwickissa?» tiedusteli Tressilian,
tahtoen pysyttää keskustelun etäällä hänen omista asioistaan.
»Sellainen hassutusten sarja», vastasi Blount, »ettei moista ole vielä
nähty edes Pärttylinmarkkinoillakaan. Siellä sitä oli puhujaa ja
näyttelijää ja koiraa ja karhua ja apinoita esitteleviä miehiä ja
eläviksi nukiksi paneutuneita akkoja -- ihme, että se kuningatar kesti
sen kaiken. Mutta tuon tuostakin tuli aina jotakin 'hänen armollisten
kasvojensa suloisesta paisteesta' ja muuta sellaista hölynpölyä. Ja ah!
turhamaisuus tekee narrin viisaimmastakin. Vaan tulkaa, lähtekäämme
sinne parveketornin edustalle, -- vaikk'en minä ymmärrä, Tressilian,
minne Sinä panet tuon ratsastuspukusi ja nuo saappaasi.»
»Minä asetun Sinun taaksesi, Blount», sanoi Tressilian, joka näki
ystävänsä ylenpalttisen komeuden nousseen hänen päähänsä. »Sinun kookas
ruhosi ja kaunis pukusi peittävät minun heikot puoleni.»
»Teekin niin, Edmund», vastasi Blount. »Ja totta puhuakseni olenkin
minä hyvin mielissäni, että Sinä pidät tätä minun pukuani kauniina,
huolimatta kaikesta siitä, mitä tuo herra Älypää tuossa saattaa sanoa;
sillä kun joku kerran hassuksi rupeaa, niin ruvetkoon sitten oikein
perinpohjaisesti.»
Näin puhein kohensi Blount lakkiaan uljaampaan asentoon, oikaisi
säärensä ja alkoi miehekkäästi astella eteenpäin aivan kuin olisi hän
tepastellut piikkimiestensä etunenässä, tuon tuostakin tyytyväisenä
katsahtaen tulipunaisiin sukkiinsa ja kengissään kukoistaviin
suunnattomiin keltaruusuihin. Tressilian seurasi häntä omiin
murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten Raleighia, joka
kuiskaili Tressilianin korvaan niitä sukkeluuksia, joita hänen eloisa
mielikuvituksensa kunnianarvoisan ystävän kömpelön turhamaisuuden
huvittamana loi.
Tällä tavoin kulkivat he pitkän sillan eli kilpatantereen yli ja
asettuivat muiden aatelismiesten mukana parveketornin ulkoportin
edustalle. Kaikkiaan oli heitä noin neljäkymmentä ritarien
parhaimmistosta valittua miestä järjestettyinä kunniavahdiksi
kahteen riviin portin molemmin puolin ja sen tiheän peitsi- ja
tappara-aitauksen sisään, jonka muodostivat Leicesterin komeihin
varustuksiin puetut huovit. Aatelismiehillä ei ollut muita aseita kuin
miekat ja tikarit, ja olivat he niin loistavasti puetut kuin suinkin
saattoi kuvitella; ja kun sen ajan kuosi piti tuhlailevan komeuden
näyttelemisestä, näkyi siellä vain samettia ja kulta- ja hopeakangasta,
nauhoja, sulkia, jalokiviä ja kultavitjoja. Huolimatta vakavammista
surunsyistään ei Tressilian kuitenkaan voinut olla tuntematta, että hän
ratsastuspuvussaan, niin oivallinen kuin se saattoi ollakin, esitti
oikeastaan hyvin surkeata osaa tällä »prameilevan komeuden»
näyttämöllä, etenkin kun hän näki sopimattoman asunsa herättävän
ihmettelyä ystäviensä ja ivaa ja halveksumista leicesteriläisten
joukossa.
Me emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, vaikka se näyttäisikin
olevan ristiriidassa Tressilianin luonteen vakavuuden kanssa; sillä
totuus on, että huolehtiminen ulkonaisesta ihmisestämme on laji
itserakkautta, josta eivät viisaimmatkaan vapaudu ja johon mieli niin
vaistomaisesti ohjautuu, ettei ainoastaan melkein väistämättömään
kuolemaan kiiruhtava sotilas vaan jopa läheisestä mestauksestaan varma
rikollinenkin pitää erikoista huolta ulko-asunsa kelvollisuudesta. Vaan
älkäämme poiketko kertomuksestamme.
Kesäillan hämärä (9 p. heinäk. 1575) oli laskeutunut maille ja vesille,
sillä aurinko oli hiljattain kadonnut näkyvistä, ja kaikki odottivat
jännitettyinä kuningattaren pikaista saapumista. Väkijoukko oli jo
ollut koolla useita tunteja ja se kasvoi vain kasvamistaan. Anteliaasti
jaellut virvokkeet, paistettu häränliha ja eri paikoissa tien varrella
avatut oluttynnyrit olivat pitäneet kansanjoukkoa mainiolla ja
hyvänsävyisellä tuulella kuningatarta ja hänen suosikkiaan kohtaan,
mikä ei ehkä olisi tapahtunut, jos odottajain olisi lisäksi täytynyt
paastota. He tappoivat siis aikaa tavallisin rahvaan huvitteluin,
huutaen, hoilaten, kiljuen, tehden repäiseviä kujeita toisilleen ja
kohottaen ilmoille sen sekasortoisen hälinän, joka aina liittyy moisiin
tilaisuuksiin. Kaikki tiet ja kentät olivat täynnä kansaa, mutta
erittäinkin metsästyspuiston portin edusta, minne suurin osa alempaa
rahvasta oli kokoontunut; melu ja rähinä kävi yhä äänekkäämmäksi, kun
yht'äkkiä sähikäinen suhahti taivasta kohti ja samalla hetkellä linnan
ison kellon kumahdukset alkoivat vyöryä yli maiden ja mantereitten.
Heti syntyi kuoleman hiljaisuus, jota seurasi syvä odotuksen hyrinä,
monen tuhannen hiljaa puhuvan ihmisen yhdistynyt ääni, tai
yksinkertaisemmin sanoen, suunnattoman kansanjoukon kuiske.
»Nyt ne varmaan tulevat», virkkoi Raleigh. »Tressilian, tuo humina on
suurenmoinen. Me kuulemme sen tänne asti, niinkuin merimiehet pitkän
matkan jälkeen kuulevat yö-vartiollaan maininkien kohahtavan jotakin
kaukaista, tuntematonta rantaa vasten.»
»Loruja!» vastasi Blount. »Minusta kuulostaa se aivan samanlaiselta
kuin hatasarvieni mylvinä Wittenswestlowen niityltä.»
»Kohta rupeaa hän saarnaamaan meille karjoistaan», sanoi Raleigh
Tressilianille; »hän ajattelee vain lihavia härkiä ja meheviä laitumia
-- hän on tuskin omia elukoitaan parempi ja muuttuu uljaammaksi ja
ylevämmäksi vasta kun hänet yllytetään huitomaan ja ryntäämään.»
»Pian hän siihen työhön rupeaakin», varoitti Tressilian, »ellet Sinä
säästä sukkeluuksiasi.»
»Hui hai, siitä välitän minä viisi!» vastasi Raleigh; »mutta
Sinustakin, Tressilian, on tullut jonkunlainen tarhapöllö, joka
lentelee vain öisin; Sinä olet vaihtanut laulusi ilkeään rääkyntään ja
hyvän seuran seiniläsköynnöksiin.»
»Mutta mitä eläimen lajia sinä sitten itse luulet olevasi, Raleigh»,
kysyi Tressilian, »kun Sinä katselet meitä kaikkia noin vain yli
olkaisi?»
»Kuka, minäkö», vastasi Raleigh. »Kotka minä olen, joka en koskaan
halua ajatella kurjaa maata niin kauvan kuin on taivas liihoiteltavana
ja aurinko tuijotettavana!»
»Kautta Pyhän Barnabaan, mainiosti kerskattu!» virkkoi Blount; »mutta,
hyvä herra Kotka, varohan häkkiä ja varohan metsästäjää. Moni lintu on
lentänyt yhtä korkealle, ja kuitenkin olen minä nähnyt ne olkitukko
mahassa roikkuvan poutahaukkojen peloittimina. -- Mutta kuulkaahan,
mikä kuolonhiljaisuus valtasi ne nyt äkkiä!»
»Kulkue pysähtyy metsästyspuiston portille, missä tietäjä-akka, muuan
_fatidicae_-naisista astuu kuningatarta vastaan, ennustamaan hänen
tulevia vaiheitansa», selitti Raleigh. »Minä näin ne säkeet; niissä on
hyvin vähän makua ja pontta, ja Hänen Majesteettiinsa on jo sullottu
kelpolailla tuollaisia runollisia kohteliaisuuksia. Hän kuiskasi
minulle siellä Ford-millissä, lähestyessään Warwickin yltäkylläisyyttä,
kunnantuomarin puheen aikana, että hän oli '_pertaesa barbarae
loquelae_'.»
»Kuningatar kuiskasi _hänelle_!» ihmetteli Blount itsekseen; »hyvä
Jumala, mitähän tästä maailmasta vielä tulee!»
Hänen enemmät mietiskelynsä keskeytti väkijoukon riemuhuuto, niin
hirvittävän voimakas, että sen kaiku kiiri peninkulmia avaralle yli
koko tienoon. Tien sivuille lähekkäin asetetut vartijat yhtyivät kukin
vuorostaan huutoon, joka kulovalkean tavoin kiiti linnaan, ilmoittaen
siellä kaikille, että kuningatar Elisabet oli ratsastanut Kenilworthin
kuninkaallisen metsästyspuiston portista sisään. Kaikki linnan
soittokoneet ulvahtivat täyteen ääneen, ja kaikki tykit ja kaikki
pienemmät tuliluikut laukaistiin muureilta; mutta rumpujen pärinä ja
torvien toitotus ja kanuunainkin jyrähdykset kaikuivat vain heikkona
säestyksenä kansanjoukon huikean huudon ja kiljahdusten keskeltä.
Kun melu oli hieman asettunut, alkoi puiston portilta näkyä väkevää
valoa, joka avonaista ja kaunista, ja -- kuten jo olemme huomauttaneet
-- molemmin puolin Leicesterin kreivin huovien reunustamaa lehtokujaa
pitkin parveketornia lähetessään yhä vain paisui ja kirkastui. Käsky
vieri pitkin riviä: »Kuningatar! Kuningatar! vaiti, seiso suorana!» Ja
eteenpäin lasketti kulkue kahdensadan paksun, yhtä monen ratsumiehen
pitelemän vahatuohuksen valaisemana, niin että koko saattue näkyi yhtä
selvästi kuin keskellä kirkkainta päivää, mutta erittäinkin sen
pääryhmä, minkä keskuksen loistavasti puettu ja jalokivin kimalteleva
kuningatar muodosti. Hän ratsasti maidonvalkoisella hevosella, jota hän
ohjasi erinomaisen kauniisti ja arvokkaasti; ja koko hänen uljaasta
ryhdistään ja jalosta käytöksestään näkyi, että hän oli satojen
kuninkaiden jälkeläinen.
Hänen Majesteettinsa rinnalla ratsastavat hovinaiset olivat pitäneet
huolta siitä, ettei heidän ulko-asunsa ollut millään tavoin komeampi
kuin heidän arvonsa ja nykyinen tilaisuus välttämättä vaativat, jottei
mikään halvempi loiste pääsisi himmentämään kuninkaallisen valon
säteilyä. Mutta heidän henkilökohtaiset sulonsa ja upeus, joka kaikesta
varovaisuudestakin huolimatta vallitsi heidän puvuissaan ja
varustuksissaan, osoittivat heidät loistostaan ja kaunottaristaan
kuuluisan valtakunnan parhaimmistoksi. Ja naisia rajoittavista
näkökohdista riippumattomain hovimiesten komeilu oli kerrassaan
hillitön.
Leicester, joka epäjumalankuvan tavoin kimalteli jalokiviä ja
kultakangasta, ratsasti hänen majesteettinsa oikealla puolella, niin
hyvin hänen isäntänään kuin hänen tallimestarinaan. Hänen mustan
orhinsa ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkoista karvaa, ja oli se
Europan kuuluisimpia sotaratsuja, jonka kreivi oli suurin kustannuksin
hankkinut erikoisesti tätä juhlallista tilaisuutta varten. Jalo eläin
tuskastui saattueen hidasta kulkua, kaarsi uljasta kaulaansa ja
pureskeli hopeakuolaimia, jotka estivät sitä syöksähtämästä täyteen
vauhtiin, niin että vaahto purskui sen suusta ja täplitti ikäänkuin
lumihiutaleina sen mahtavan rinnan ja sen kauniit etujalat. Ratsastaja
tuotti kaikkea kunniaa sille korkealle paikalle, missä hän oli ja sille
uljaalle orhille, joka häntä kantoi; sillä ei kukaan koko Englannissa,
ehk'eipä koko Europassakaan ollut Dudleyta etevämpi ratsastustaidossa
ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa. Hän oli paljain päin, kuten
kaikkikin hovimiehet kulkueessa; ja tuohusten punainen valo väikkyi
hänen pitkillä, mustilla kiharoillaan ja hänen kasvojensa jaloilla
piirteillä, joiden ehdottomassa kauneudessa ankarinkin arvostelija
olisi löytänyt vain yhden, niin sanoaksemme ruhtinaallisen virheen, sen
nimittäin, että otsa oli hiukan liian korkea. Tänä ikimuistettavana
iltana kuvastivat nuo piirteet alamaisen nöyrää kiitollisuutta, joka
ymmärtää pitää arvossa sitä suurta kunniaa, minkä kuningatar oli
hänelle suonut, ja myöskin kaikkea sitä ylpeyttä ja tyytyväisyyttä,
jonka niin ylevä hetki oli hänen sydämessään herättänyt. Mutta
vaikkeivät siis hänen silmänsä eivätkä kasvonsa ilmaisseet muita kuin
tilaisuuteen täysin soveltuvia tunteita, huomasivat kuitenkin muutamat
kreivin läheisimmät ystävät, että hän oli tavattoman kalpea, ja
pelkäsivät kaikki hänen rasittavan itseään enemmän kuin hänen
terveytensä salli.
Varney ratsasti ylimpänä aseenkantajana aivan herransa takana, ja
hoiteli kreivin mustaa samettihattua, jota koristi timanttisolki ja
jossa liehui valkoinen sulka. Hän piti koko ajan tarkasti silmällä
isäntäänsä, ja Leicesterin lukuisista palvelijoista hän juuri kaikkein
kiihkeimmin toivoi -- syistä, jotka lukija jo tuntee -- että hänen
herransa voimat ja tarmo veisivät hänet kunnialla tämän niin ankaran
päivän päähän. Sillä vaikka Varney oli yksi niitä harvoja -- hyvin
harvoja siveellisiä hirviöitä, jotka koettavat viihdyttää uneen oman
sydämensä soimauksia ja jotka jumalankieltämys saattaa siveellisen
tunnottomuuden tilaan, kuten opiumi poistaa kuolevain kärsimykset, niin
tiesi hän kuitenkin, että hänen isäntänsä rintaan oli jo syttynyt se
tuli, joka ei koskaan sammu ja että hänen herransa tunsi kaiken
ylempänä kuvailemamme loiston ja komeuden keskelläkin sen madon
kalvavan, joka ei koskaan kuole. Mutta koska Leicesterin kreivi oli
Varneyn oman ilmoituksen nojalla varma siitä, että hänen kreivittärensä
poti pahoinvointia, joka tulisi kuningattarelle täydellisesti
selittämään, miksi hän ei ollut saapunut Kenilworthiin, arveli hänen
ovela tallimestarinsa, ettei niin kunnianhimoinen mies sallisi
ulkonaisen väsymyksen voittaa itseään.
Kuningattaren lähimpään saattueeseen päässeet miehet ja naiset olivat
luonnollisesti urhouden ja kauneuden perikuvia -- tämän merkillisen
hallituskauden jalosukuisimpia ylimyksiä ja viisaimpia neuvonantajia,
joiden nimien luetteleminen kuitenkin vain väsyttäisi lukijaa. Heidän
takanaan tuli pitkät rivit ritareita ja aatelismiehiä, joiden arvo ja
sukuperä, niin merkittäviä kuin ne ehkä olivatkin, joutuivat tämän
kulkueen ylhäisen ja mahtavan eturintaman varjoon, samoinkuin he itse
sen jälkijoukkoon.
Täten järjestettynä läheni uljas ratsasseurue parveketornia, joka,
kuten olemme huomauttaneet, muodosti linnan etuvarustuksen.
Nyt oli jättiläismäisen portinvartijan astuminen esiin. Mutta se
miesparka oli niin sekaannuksissaan, -- suunnaton olutkannu näet, jonka
hän oli vähää ennen tyhjentänyt muistinsa teroittamiseksi, olikin
petollisesti vain hämmentänyt aivot, joita sen oli määrä kirkastaa, --
että hän vain voihki surkeasti ja jäi istumaan kivipenkille; ja
kuningatar olisi ratsastanut ohi ilman tervehdystä, ellei
portinvartijan salainen liittolainen, Flibbertigibbet, joka oli
piiloutunut hänen taakseen, olisi pistänyt häntä neulalla hänen
aikaisemmin kuvailemamme lyhyen lonkkavaatetuksensa taka-osiin.
Jättiläinen kiljaisi julmasti, mikä ei sopinut niinkään huonosti hänen
osaansa, kavahti kohoksi nuijineen ja lyödä huitaisi sillä pari ankaraa
kertaa ympärilleen, ja sitten syöksähti hän kannusten raateleman
vaunuhevosen tavoin keskelle runomittaisen tervehdyspuheensa tulisinta
vauhtia ja lasketti Dickie Sludgen tehokkaan kuiskauksen avustamana
jyrisevällä pauhulla säejakson, josta esitämme seuraavat näytteet; --
lukijan on otaksuminen, että ensi säkeet ovat tarkoitetut portin luo
tungeskelevalle väkijoukolle, kun taas loppu-osa lausuttiin
kuningattaren lähestyessä, jonka nähdessään jättiläismäinen
portinvartija, ikäänkuin taivaallisen ilmestyksen satuttamana, pudotti
nuijansa, luopui avaimestaan ja jätti tien avoimeksi yön jumalattarelle
ja hänen uljaalle saattueelleen.
»Mikä melske, tungos, häly täällä --?
Luitanne varokaa ja etäällä
Pysykää! Vahti oon, en olkimies,
Äänein ja nuijain käskyn temput ties.»
»Mut vaiti -- ei, seis -- mikä näky tää?
-- Mi ihanuus se tuolta ennättää?
Mikä jalo tähti seuran jalon:
Timantin se voittaa säihkypalon?
Huikaistuna nuijan, avaimeni
Jätän; eteesi käyn polvilleni,
Kirkas ihme; kulje onnekkaana; --
Hajotkoon portti, mi aukene ei Sulle autuaana!»
Elisabet otti hyvin armollisesti herkulesmaisen vartijan tervehdyksen
vastaan ja päätään hänelle kiitokseksi nyökäytettyään, ratsasti hänen
torninsa läpi, jonka huipusta kajahti yht'äkkiä valtava, sotaisa
soitanto, mihin taas vastasivat muut eri kohtiin linnan muureja ja
metsästyspuistoa sijoitetut soittokunnat, niin että kun yhden sävelet
vielä kaikuna kiirivät, niitä heti jatkoi toinen milloin miltäkin
ilmansuunnalta.
Tämän soitonhuminan keskellä, joka ikäänkuin tenhottuna kuului milloin
olevan aivan lähellä, milloin kauvempaa kajahtelevan, milloin
valittavan niin vienosti ja hiljaa kuin olisi tuo etäisyys vähitellen
tullut niin suureksi, että vain viimeiset viipyvät värähdykset ehtivät
enää korvaan, kulki kuningatar Elisabet parveketornin läpi, nousten
sitten pitkälle sillalle, joka ulottui sieltä aina Mortimerin torniin
asti ja joka oli nyt kirkas kuin päivä, niin monia soihtuja oli
kiinnitetty vaajavarustukseen sen molemmin puolin. Useimmat ylimykset
laskeutuivat tässä satulasta, toimittivat hevosensa läheiseen
Kenilworthin kylään ja seurasivat kuningatarta jalkaisin, kuten nekin
aatelismiehet, jotka olivat odottaneet häntä parveketornin edustalla.
Tässä tilaisuudessa, kuten jo usein ennenkin illan kuluessa, puhutteli
Raleigh Tressiliania ja hämmästyi suuresti hänen hajanaisia ja
epämääräisiä vastauksiaan; kun Tressilian sen lisäksi oli luopunut
huoneestaan ilman selvästi perusteltuja syitä, esiintynyt
huolimattomassa puvussa juuri silloin, kun se kaikkein helpoimmin
saattoi loukata kuningatarta ja näyttänyt hänen mielestään muitakin
säännöttömyyden oireita, alkoi Raleigh epäillä ystävänsä joutuneen
tilapäiseen mielenhäiriöön.
Tuskin oli kuningatar ehtinyt sillalle, kun hänelle jo tarjoutui uusi
näytelmä; sillä heti kun soittokuntain säveleet olivat ilmoittaneet
hänen saapuneen sille kohdalle, ilmestyi järvelle hirsilautta, joka oli
laitettu pienen uivan saaren tapaiseksi, jota valaisivat monet soihdut
ja jota ympäröivät merihevosia esittävät uivat valekuvat, mitkä taas
kantoivat selässään tritoneja, merenneitoja ja muita järvien ja jokien
tarumaisia jumalia; lautta lähti liikkeelle pienen haikaramajan takaa,
missä se oli ollut piilossa, ja lipui keveästi sillan toista päätä
kohti.
Saarella näkyi kaunis, vaaleansiniseen silkkiviittaan puettu nainen;
hänen uumenillaan oli leveä vyö, johon oli piirretty samanlaisia
merkkejä kuin hebrealaisten mietelippuihin. Hänen jalkansa ja
käsivartensa olivat paljaat, mutta hänen ranteitaan ja nilkkojaan
koristivat tavattoman jykevät kultarenkaat. Hänen pitkän, hienon,
mustan tukkansa kaunistuksena upeili keinotekoisesta mistelistä
väännetty kruunu eli seppele, ja kädessään kantoi hän mustaa,
hopeapäistä sauvaa. Seurana oli hänellä kaksi samaan vanhanaikaiseen,
tarumaiseen tapaan puettua vedenneitoa.
Koko näytelmä oli niin hyvin järjestetty, että tämä Uivan Saaren
Valtijatar laski molempine seuralaisineen matkansa ihastuttavasti
suoritettuaan Mortimerin tornin rantaan juuri samalla hetkellä, kun
Elisabetkin ehti tämän ulkovarustuksen edustalle. Outo ilmestys julisti
sitten oivallisessa puheessa olevansa se kuuluisa Järven Neito, jota
niin usein mainitaan kuningas Arturin taruissa, joka oli vaalinut
pelättyä Lancelotia tämän nuorena ollessa ja jonka kauneus oli
voittanut mahtavan Merlininkin viisauden ja taikakeinot. Näistä
varhaisista ajoista lähtien oli hän pysynyt kristallivaltakunnassaan,
huolimatta niistä uljaista ja mainehikkaista miehistä, jotka olivat
vuoronsa perään pitäneet Kenilworthia hallussaan. Saksilaiset,
tanskalaiset, normannit, Saintlowet, Clintonit, Mountfortit,
Mortimerit, Plantagenetit, niin suuria kuin he olivatkin olleet sekä
asekuntonsa että voimansa puolesta, eivät olleet vielä koskaan,
vakuutti hän, saaneet häntä nostamaan päätänsä vedestä, minkä pohjalla
hänen ihana palatsinsa kimalteli. Mutta kaikkia näitä suuria nimiä
suurempi nimi oli nyt tullut hänen kuuluvilleen ja hän oli saapunut
kunnioituksensa ja velvollisuutensa tuomana toivottamaan verrattomalle
Elisabetille kaikkea hauskuutta niistä huvituksista, joita linna ja sen
ympäristöt, sen maat ja vedet saattoivat tarjota.
Kuningatar kuunteli sangen suosiollisesti tätäkin tervehdystä ja
vastasi pilaillen: »Me luulimme tämän järven kuuluneen omiin
alueihimme, kaunis neito; mutta koska nyt niin suuri kuuluisuus väittää
niitä omikseen, olemme me mielihyvin jossakin toisessa tilaisuudessa
lähemmin keskusteleva Teidän kanssanne meidän yhteisistä eduistamme.»
Saatuaan tämän armollisen vastauksen, katosi Järven Neito, ja Arion,
joka oli myöskin ollut merijumalien joukossa, nousi delfininsä
selkään. Mutta Lambourne, joka oli ryhtynyt esittämään sitä osaa
Waylandin poistuttua ja joka oli kylmettynyt viivyttyään liian kauvan
hänelle niin vastenmieliseen alkuaineeseen vaipuneena, ei ollut
mitenkään voinut oppia puhettansa ulkoa, ja kun ei hänellä nyt
portinvartijan tavoin ollut kuiskaajaakaan, päätti hän korjata asian
häikäilemättömyydellä, repäisi naamuksen kasvoiltaan ja vannoi:
»Vieköön sen tuhannen peijakas koko roskan! Minä en ole mikään Arion
enkä Orion, vaan rehellinen Mikko Lambourne; minä olen juonut Teidän
Majesteettinne terveydeksi koko upposen päivän ja nyt minä olen noussut
tähän toivottamaan Teidän Majesteettianne sydämellisesti tervetulleeksi
Kenilworthin linnaan.»
Tämä harkitsematon hullutus vastasi ehkä paremmin tarkoitustaan kuin
koreita sanoja vilisevä puhe. Kuningatar nauroi makeasti ja vannoi --
hänkin vuorostaan -- että se oli paras puhe, mitä hän oli kuullut koko
päivänä. Lambourne, joka heti näki, että hänen rohkea temppunsa oli
pelastanut hänen luunsa, hyppäsi rannalle, potkaisi delfininsä menemään
ja julisti, ettei hän tästä lähin enää ryhdy mihinkään tekemisiin
kalojen kanssa muualla kuin päivällispöydässä.
Ja kun kuningatar oli juuri ratsastamaisillaan linnaan, syttyi vesillä
ja mailla se ikimuistettava ilotulitus, jota kuvatakseen lukijalle
entuudestaan tunnettu mestari Laneham on tuhlannut kaiken
kaunopuheisuutensa.
»Sellainen oli», sanoo neuvoshuoneen oven ylivartija Kenilworthissa
Elisabetin kunniaksi tapahtuneista juhlallisuuksista laatimassaan
kertomuksessa, joka on vieläkin tallella ja joka on pari kertaa
painettu viime aikoinakin, »sellainen oli palavain sähikäisten loiste,
sellainen säihkyväin tähtien tuike, sellainen kipinäin paljous ja
tulva, sellainen kiitävän tulen loimotus, sellainen salamain välähtely
ja sellainen kaikkien niiden voima ja pauhu ja mahtavuus, että taivaat
tärisivät, vedet vapisivat ja maa liikkui, ja että minä kaikesta
rohkeudestani huolimatta jouduin väkevän pelästyksen valtaan.»